Wargrave -- Vaksikabinetti. -- Sonning. -- Keitämme "irlantilaista
lientä." -- Montmorency on ivallinen. -- Montmorency taistelee
teekattilan kanssa. -- George opettelee soittamaan banjoa. --
Soitannonystävän vastoinkäymisiä. -- Miten säkkipillin soittoa on
opeteltava. -- Harris on alakuloinen illallisen jälkeen. -- George ja
minä menemme kävelylle. -- Palaamme nälkäisinä ja kastuneina. --
Harrisin käytös oudoksuttaa meitä. -- Harris ja joutsenet, merkillinen
tarina. -- Harrisilla on levoton yö.
Aamiaisen jälkeen saimme navakan tuulen, joka auliisti kuljetti
veneemme Wargraven kohdalle. Wargrave on kaunis, vanha kaupunki, ja kun
auringon laskiessa kulkee sen ohi joella, saa se meidät haaveilemaan
menneistä ajoista ja siirtää mielikuvituksemme vuosisatoja taaksepäin.
"Yrjö ja lohikäärme" nimisen hotellin nimikilpenä on kaksiosainen
taulu. Toinen puoli on Leslien maalaama ja esittää ritarin taistelua
lohikäärmeen kanssa; toisen osan on Hodgson maalannut; se esittää
uljasta Yrjö ritaria "Taistelun jälkeen", kun hän surmattuaan
lohikäärmeen tyytyväisenä istun oluttuoppinsa ääressä.
Wargraven kirkossa on mrs Sarah Hillin muistomerkki. Tämä rouva
testamenttasi kaupungille pääoman, jonka koroista vuosittain
pääsiäiseksi jaettaisiin 1 punta kahdelle pojalle ja kahdelle tytölle,
jotka "eivät koskaan ole olleet tottelemattomia vanhemmilleen eivätkä
tottuneet valehtelemaan, kiroilemaan, varastamaan eikä särkemään
akkunoita." Ja tästä kaikesta tulisi, muka, nuorukaisten kieltäytyä
viiden shillingin edestä vuodessa! Se kauppa ei kannata, ainakaan
_minun_ mielestäni.
Olen kuullut kerrottavan, että monta, monta vuotta takaperin tavattiin
kaupungissa poika, jolla todellakaan ei ollut mitään yllämainittuja
huonoja tapoja -- eli oikeammin kukaan ei voinut _todistaa_, että hän
oli valehdellut, kiroillut j.n.e. -- ja hän voitti kunnian kruunun.
Häntä näytettiin sitten kolmen viikon aika raatihuoneen salissa
lasikaapissa suurena ihmeenä.
Ei kukaan nyttemmin tiedä sanoa minne rahat ovat joutuneet. Kukaan ei
ole enää sen koommin saanut palkintoa. Kerrotaan että rahat annetaan
joka vuosi vaksikuva-museolle!
Shiplake on myös pieni, sievä kaupunki, mutta sitä ei voi nähdä joelta,
se kun on erään kukkulan takana. Tennyson on vihitty avioliittoon
Shiplaken kirkossa.
Me kuljimme kaupungin ohi. Täältä Sonningiin on joessa koko joukko
saaria; toiset niistä ovat hyvin kauniita ja runollisia. Omituista on,
ettei niissä asu ketään ihmisiä. Vain joku rakastava pari haaveilee
siellä kuutamossa.
Astuimme maihin Sonningissa ja menimme kaupungille kävelemään. Se on
varsin sievä kaupunki. Talot ovat enemmän lasten leikkitalojen kuin
hirsistä ja tiilistä rakennettujen näköisiä. Jokaisen talon edustalla
kasvaa ruusuja, jotka parhaillaan olivat täydessä kukoistuksessaan.
Viivyimme Sonningissa pari tuntia, niin että liikkeelle lähdettyämme
emme enää olisi ennättäneet Readingiin yöksi. Päätimme sen vuoksi
iltasella nousta maihin jollekin sievälle saarelle ja olla siellä yötä.
Asetuimme jo aikaiseen yöleiriin, ja George sanoi, että meillä nyt
kerrankin olisi hyvästi aikaa valmistaa oikein kunnollinen ilta-ateria.
Hän sanoi tahtovansa antaa meille näytteen keittotaidostaan ja vakuutti
osaavansa valmistaa vallan erinomaista "Irlannin soppaa" kylmästä
häränpaistista, vihanneksista sekä kaikenmoisista ruuantähteistä.
Se oli meistäkin nerokas ajatus. George kokosi polttopuita ja laati
nuotion, ja Harris ja minä ryhdyimme kuorimaan perunoita. En ikinä
olisi luullut perunojen kuorimista niin vaivaloiseksi työksi. Me
alotimme työn loistavilla toiveilla, kaikki oli valoisaa, hauskaa,
mutta hyvä tuulemme haihtui, ennenkuin ensimäinen peruna oli kuorittu.
En ikinä ole ryhtynyt oikullisempaan tehtävään! Mitä enemmän kuorimme,
sitä enemmän näytti kuorta kertyvän jälelle ja kun vihdoin kaikki kuori
oli poistettu, oli peruna itsekin samalla lopussa -- ainakaan ei
jäännöksestä kannattanut puhua. George tuli arvostelemaan työtämme ja
näki tuloksen -- kuorittu peruna lienee ollut herneen kokoinen.
"Oh, ei tämä kelpaa!" hän sanoi. "Te tärvelette siten kaikki perunat.
Teidän täytyy raappia kuoret pois."
Ja me raapimme ja raapimme, mutta se oli vielä kovempaa työtä kuin
kuoriminen. 25 minuutin kuluttua oli neljä perunaa kuorittu. Ja silloin
me teimme työlakon. Sanoimme käyttävämme loput iltaa raappiaksemme
itsemme puhtaiksi.
En ole nähnyt toista luonnontuotetta, josta kertyisi niin paljon kuoria
ja roskaa kuin perunoista. Näytti mahdottomalta, että tuo läjä potaatin
kuoria, johon Harris ja minä olimme hautautua, olisi voinut kertyä
neljästä perunasta. Se oli todellakin erinomainen tulos.
George sanoi, ettei Irlannin soppaa voinut valmistaa vain neljästä
perunasta; sen vuoksi me pesimme ja huuhdoimme vielä lisäksi puoli
tusinaa perunoita ja panimme ne pataan kuorimatta, George lisäsi
joukkoon kaalinpään ja puoli kappaa herneitä. Hän sanoi padassa vielä
olevan runsaasti tilaa, ja me tutkimme koko varastomme ja heitimme
pataan kaikki ruuanjätteet. Joukossa oli puolikas läskipiirakka ja
kappale kinkkua, jotka myös lisäsimme keittoon, Vihdoin George löysi
puolillaan olevan laatikon säilytettyä lohta, jonka hän tyhjensi
pataan.
Hän sanoi Irlannin sopan olevan edullista juuri sen vuoksi, että siihen
voi käyttää mitä ruuanjätteitä tahansa. Minä löysin vielä muutamia
munia vasusta; löin ne rikki ja panin pataan. George sanoi että ne
antaisivat liemelle hienon ytimen.
En muista mitä kaikkea siihen sekoitimme, mutta emme heittäneet mitään
käyttämättä pois. Ja lopuksi Montmorency, joka oli katsellut
valmistuksiamme mitä hartaimmalla innostuksella, vakavan ja
miettiväisen näköisenä luikki tiehensä leiristä ja palasi jonkun
minuutin kuluttua kantaen suussaan kuollutta vesirottaa, jonka hän
arvatenkin tahtoi lahjoittaa meille omasta puolestaan ateriaa
avustaakseen; tekikö hän sen ivatakseen hommiamme vaiko todenteolla
auttamisen tarkoituksessa, sitä en tiedä sanoa.
Meillä oli hieman väittelyä siitä nakkaisimmeko rotan pois vai
panisimmeko sen pataan liemen vahvistukseksi. Harris puolusti
jälkimäistä menettelyä; hän sanoi rotanlihan olevan sangen herkullista
ja vetosi sananparteen: "lisänä rikka rokassa", mutta George vastusti
ankarasti moista kokeilua. Hän sanoi, ettei ikinä ollut kuullut rottia
käytettävän Irlannin sopan höysteenä eikä hän tahtonut ryhtyä
epävarmoihin kokeisiin.
Harris sanoi:
"Jollet koskaan tahdo koettaa uusia teitä, jäät pian ajastasi
takapajulle. Missä tilassa olisi maapallomme, jos kaikki ajattelisivat
kuten sinä! Juuri semmoiset rutivanhoilliset yömyssyt kuin sinä olet,
estävät ihmiskunnan edistymistä. Etkö ole kuullut tarinaa miehestä,
joka ensiksi keksi saksalaiset makkarat?" --
-- -- Niin, se saavutti loistavan menestyksen, meidän Irlannin
soppamme. En koskaan ole syönyt maukkaampaa ateriaa. Siinä oli peräti
hieno, salaperäinen maku ja tuoksu. Sanalla sanoen se oli kokonaan
toista kuin alituiset, jokapäiväiset ruokalajit, jotka tylsyttävät
ihmisen makuaistin.
Ja ravitsevaa se myös oli. George sanoi siinä olevan ydintä ja mehua.
Herneet ja perunat olisivat tosin voineet olla hieman pehmeämmät, mutta
olihan meillä hyvät hampaat. Heikolle vatsalle se tosin lienee ollut
vähän liian voimakasta, mutta kyllä siitä nälkä pakeni.
Päätimme aterian teellä ja luumutortulla. Montmorencyllä oli pieni
ottelu teekattilan kanssa ja hän jäi siinä ehdottomasti alakynteen.
Teekattila oli näet koko retkemme kestäessä suuresti kiihoittanut
Montmorencyn uteliaisuutta. Hänen oli tapana istua ja pitää silmällä
katalaa sen kiehuessa, ja poikaparka näytti olevan peräti hämillään,
kun ei ollut oikein selvillä tuosta salaperäisestä kojeesta. Se kulki
nuuskien kattilan ympärillä ja murahteli sille. Kun se sitten alkoi
kohista ja höyrytä, piti Montmorency sitä röyhkeänä uhmaamisena tahi
kenties taistelukutsuna, ja aikoi hyökätä vastustajansa kimppuun, mutta
tällöin oli aina joku tullut ja nostanut kattilan tulelta, ennenkuin
vihamiehet pääsivät iskemään yhteen. Tänä iltana Montmorency päätti,
ettemme saisi sitä yllättää. Heti kun kattila alkoi kohista,
Montmorency nousi ja astui uhmaavana sen eteen. Kattila oli
pienenpuoleinen, mutta sillä oli vilkas luonne, ja se puhisi ja höyrysi
sydämensä pohjasta.
"Ahaa, vanha lurjus!" murisi Montmorency näyttäen hampaitaan. "Kyllä
minä opetan sinut härnäämään, rehellisesti työtä tekevää, kunniallista
koiraa! Maltahan, senkin kurja, pitkäkärsäinen, nokinaamainen, tuhiseva
nahjus! Tulehan tänne! Kas tässä saat!"
Ja hän ryntäsi pienen kattilaraukan kimppuun ja tarttui sen nokkaan.
Samassa keskeytti illan rauhallisuutta sydäntä vihlova, vertahyydyttävä
ulvonta, ja Montmorency jätti veneen ja juosta laukkasi pitkin saaren
rantoja 25 penikulman nopeudella tunnissa. Vähä väliä se pysähtyi ja
kaivoi kuononsa kosteaan multaan.
Siitä päivästä lähtien Montmorency katselee kattilaa inholla,
epäluulolla ja vihalla. Heti sen nähdessään hän murahtaa ja luikkii
aika kyytiä tiehensä häntä koipien välissä. Ja loppumatkalla hän, joka
kerta kun kattila pantiin tulelle, tahtoi hypätä veneestä, ja
tavallisesti hän istuikin rannalla odottamassa, kunnes koko teehomma
oli ohitse.
Illallisen jälkeen George otti esille banjonsa ja aikoi ruveta
soittamaan, mutta Harris vastusti. Hän sanoi päätänsä särkevän ja ettei
hän jaksanut kuulla musiikkia. George sanoi, että soitanto siinä
tapauksessa tekisi hyvää -- sehän rauhoittaa sairasta hermostoa ja
poistaa täten päänkivun. Ja hän soitti pari kolme tahtia, jotta Harris
saisi tuta sen ihmeitä tekevää parantavaa vaikutusta.
Harris sanoi kernaammin tahtovansa pitää päänsäryn.
George ei vielä tänäkään päivänä ole oppinut soittamaan banjoa. Hänellä
onkin ollut luonnottoman paljon vastuksia voitettavina. Joella
ollessamme hän parina kolmena iltana yritti antaa pienen näytteen
taidostaan, mutta hän ei saavuttanut mitään menestystä. Puhe, jota
Harris käytti, oli jo omiaan hermostuttamaan ketä tahansa, ja
sitäpaitse Montmorency koko ajan istui ja ulvoi täyttä kurkkua häiriten
soittajan tahtia. Semmoisissa oloissa paraskin taiteilija olisi ajanut
karille.
"Mitä p--a se koira alati ulvoo, kun minä soitan?" George vimmastuneena
huudahti ja tähtäsi koiraa saappaalla.
"Miksi sinä soitat, kun koira ulvoo?" tokasi Harris ja otti saappaan
vastaan. "Antaisit sen ulvoa yksin. Koiraparka ei voi mitään
ulvonnalleen. Se on saanut musikaalisen korvan ja 'soittosi' _panee_
sen ulvomaan."
George vihdoin päätti jättää soitantoharjoituksensa sikseen, kunnes
saapuisi kotiin. Mutta ei hänellä sielläkään ollut sen parempaa onnea.
Mrs P. tavallisesti hetkisen kuluttua ilmestyi huoneeseen: hän oli
kovin pahoillaan -- sanoi hän; -- _omasta_ puolestaan hän sydämensä
pohjasta rakasti soitantoa; se oli hänelle todellista nautintoa --
mutta alakerrassa asuva rouva oli kovin arveluttavassa tilassa ja
lääkäri arveli, että mielenkiihko voisi vahingoittaa lasta.
Sitten George koetti harjoitella yösydännä. Hän otti soittokoneen
kainaloonsa ja meni läheiseen puistikkoon. Mutta läheisyydessä asuvat
naapurit tekivät valituksen poliisille, joka väijyi soittajaa eräänä
yönä ja vangitsi hänet. Hänet vietiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi.
Todistukset häntä vastaan olivat kumoamattoman selvät, ja hänet
tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi paikkaan, missä ei voisi häiritä
yleistä järjestystä.
Hän näytti kadottaneen halun soitannollisten taipumustensa
kehittämiseen tämän jälkeen. Hän teki tosin pari heikkoa yritystä
päästyään puolen vuoden kuluttua ulos, mutta maailma kohteli hänen
harrastuksiaan yhtä kylmästi, yhtä epäystävällisesti, niin että hän
kadotti rohkeutensa ja pani sanomalehteen ilmoituksen, että oivallinen
soittokone oli myytävänä suurella hinnanalennuksella, syystä ettei
"omistajalla ole aikaa sillä harjoitella." Hän rupesi sen sijaan
harjoittelemaan korttikonsteja.
Yleensä on hyvin vaikeata oppia mestarillisesti käsittelemään
soittokonetta -- oli se mimmoinen tahansa. Siinä on ensikseen niin
paljon ulkonaisia vastuksia voitettavina. Tunnen erään nuorukaisen,
joka aikoi opetella puhaltamaan säkkipilliä, ja lukija hämmästyisi, jos
tietäisi miten paljon vastuksia taitelijan tielle kertyi. Niin, hän ei
edes lähimmiltä omaisiltaan saanut minkäänlaista henkistä avustusta
tahi kehoitusta. Hänen isänsä oli alusta alkaen koko hommaa vastaan ja
motkotti ja soimasi joka tilaisuudessa pojan tuumia.
Nuorukaisen oli tapana varhain aamulla nousta makeimmasta unestaan
saadakseen rauhassa harjoitella, mutta hänen täytyi lakata siitä
sisarensa vuoksi. Tämä oli näet peräti jumalinen ihminen ja sanoi, että
oli kamalata aloittaa päivänsä niin syntisillä hommilla.
Sitten poika valvoi myöhään yöhön ja soitteli sitten kun koko perhe oli
mennyt levolle, mutta hänen oli pakko lakata siitä, sillä koko talo
alkoi joutua huonoon maineeseen. Ihmiset, jotka myöhään öisin kulkivat
talon ohi, pysähtyivät kadulle kuuntelemaan ja kertoivat sitten aamulla
ympäri kaupunkia, että yöllä oli mr Jeffersonin talossa tehty kauhea
murha. He kertoivat kuulleensa onnettoman uhrin voihkinaa ja valituksia
ja julman murhaajan kamalia kirouksia; sitten oli uhri sydäntä
särkevällä äänellä rukoillut armoa, kunnes veti viimeisen korahtavan
hengenvedon!
Senvuoksi sai hän vihdoin luvan harjoitella päivisin -- kellarissa,
jonka ovet oli visusti suljettu; mutta hänen tunteellisimmat
juoksutuksensa kuuluivat kuitenkin selvästi permannon läpi huoneisiin
ja saivat hänen äitinsä katkerasti itkemään.
Hän (äiti) sanoi, ettei voinut kuulla noita säveliä muistelematta
isävainajaansa (mies paran oli haikala nielaissut, kun hän eräänä
päivänä oli uimassa Uuden Guinean rannikolla; -- mistä tuo ajatusten
yhteys johtui, sitä ei hän tiennyt sanoa, mutta sen vaikutuksen
musiikki häneen teki).
Sitten he etsivät hänelle rauhallisen sopen puutarhan äärimmäisessä
perukassa, joka oli noin 1/2 penikulman päässä asuinrakennuksesta ja
pakoittivat hänet menemään sinne säkkipillineen, kun hän tahtoi
soitella. Joskus tapahtui, että tuli vieraita, jotka eivät tienneet
asiasta mitään ja menivät pahaa aavistamatta puutarhaan kävelemään.
Jollei vierasta muistettu varoittaa ja hän sitten odottamatta sai
kuulla säkkipillin säveleitä, sai hän vaan kouristuskohtauksen, jos
hänellä oli vahvat hermot, mutta arkatuntoinen tahi heikonpuoleinen
ihminen tavallisesti kadotti järkensä.
Täytyy sanoa, että vasta-alkajan ensi ponnistukset säkkipillillä
tekevät hyvin masentavan vaikutuksen kuulijoihin. Sävelissä ilmenee
jotakin peräti alakuloista. Se onkin kovin vaikea soittokone. Täytyy
vetää ilmaa keuhkoihin koko kappaleen varalta, ennenkuin alkaa -- siltä
ainakin näytti, kun katselin Jeffersonin hommia.
Hän alotti reippaalla, hurjalla, sotaisella säveleellä, joka teki
oikein virkistävän vaikutuksen. Mutta joka tahdilla hiljeni sävel ja
loppui tavallisesti kesken kaikkea omituiseen käheään kuiskaukseen.
Täytyy olla hyvä terveys ja lujat keuhkot, jos mieli soittaa
säkkipilliä.
Nuori Jefferson oppi puhaltamaan vain yhden ainoan kappaleen
säkkipillillään, mutten kuullut kenenkään valittavan, että hänen
repertoaarinsa oli liian köyhä. Tämä sävel oli -- väitti hän itse --
"Campbellit tulevat, hurraa", mutta hänen isänsä sanoi, että se oli
"Skottlannin kellot." Ei kukaan tiennyt mikä kappale se oikein oli,
mutta kaikki myönsivät, että se kuulosti skotlantilaiselta.
Vieraat saivat arvata kolme kertaa, ja useimmat arvasivat eri kappaleen
joka kerralla.
Harris tuli pahalle tuulelle illallisen jälkeen -- otaksun, että soppa
saattoi hänet tasapainosta, hän ei ole tottunut herkuttelemaan. George
ja minä jätimme hänet veneeseen ja päätimme lähteä katsomaan Henleytä.
Harris sanoi ottavansa pikarin whiskya ja polttavansa piipullisen
tupakkaa ja sitten hän laittaisi veneen yökuntoon. Hän sanoi että
huutaisimme hänelle rannalta palatessamme, jotta hän saarelta tietäisi
soutaa meitä noutamaan.
"Kunhan et vaan nukahtaisi!" sanoimme lähtiessämme.
"Siitä ei ole pelkoa", jupisi hän, "niinkauvan kun tuo siunattu soppa
on sisälläni."
Ja hän souti takaisin saareen.
Henleyssä valmistautiin kilpasoutuihin; siellä oli vilkas hyörinä.
Tapasimme paljon lontoolaisia tuttavia, joiden hupaisessa seurassa aika
kului hyvin nopeasti. Kello oli lähemmä 11, kun läksimme neljän
penikulman jalkapatikalle kotiin -- kuten olimme tottuneet venettämme
nimittämään.
Oli kolea, pimeä yö ja sataa tiuhutti hieman. Me tallustelimme
pimeiden, autioiden ketojen poikki. Puhelimme matalalla äänellä ja
ajattelimme kodikasta venettämme, Harrista, Montmorencyä ja whiskya, ja
toivoimme jo olevamme siellä. Haaveilimme kelpo ilta-ateriasta; näimme
hengessä jo katetun pöydän ja kuulimme lautasten ja veitsien kilinää,
ja joudutimme askeleitamme, jotta pikemmin pääsisimme kotiin.
Vihdoin tulimme rantatielle ja huokasimme helpotuksesta: olimme nyt
ainakin oikealla tiellä, ja pian olisimme kotona.
Kuljimme Shiplaken ohi, kun kello oli 1/2 12 ja George virkkoi
miettivästi:
"Muistatko mikä saari se oli?"
"En", minä vastasin. "Montako niitä sillä kohdalla olikaan?"
"Vaan neljä", vastasi George. "Ei ole hätää mitään, jos vaan Harris on
valveilla."
"Entäs, jollei hän sitä ole?" minä kysyin; mutta heitimme kaikki synkät
ajatukset ja riensimme eteenpäin.
Huutaa hoilasimme ensimmäisen saaren kohdalla, mutta mitään vastausta
ei kuulunut. Koetimme sitten onneamme seuraavan saaren kohdalla, mutta
yhtä huonolla tuloksella.
"Maltahan, nyt muistan", sanoi George. "Se olikin kolmas saari."
Ja toivoen parasta juoksimme sen kohdalle ja huusimme minkä kurkuista
lähti.
Ei mitään vastausta!
Asia alkoi käydä arveluttavaksi. Kello oli nyt yli 12 yöllä. Henleyn ja
Shiplaken hotellit olivat täpötäynnä, emmekä voineet keskellä yötä
kolkuttaa yksityisten perheiden ovelle ja pyytää yösijaa. George
ehdotti, että palaisimme Henleyhin ja hieroisimme tappelua poliisin
kanssa, niin ainakin saisimme yösijan putkassa. Niin, mutta -- jospa
konstaapeli antaisikin meille kelpo selkäsaunan, sen sijaan että
vangitsisi meidät!
Emmehän myöskään voineet koko yötä vaeltaa kaduilla ja tapella
poliisien kanssa. Sitäpaitse voisi siitä helposti olla toisenlaiset
seuraukset: kuuden kuukauden vankeus, ja se oli liian kallis hinta
yösijasta!
Teimme viimeisen epätoivoisen ponnistuksen tumman varjon kohdalla, jota
luulimme neljänneksi saareksi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Sade
valui nyt virtoinaan ja sitä näytti kestävän koko yön. Olimme väsyneet,
kastuneet, alakuloiset, ja meillä oli niin kylmä, että hampaat löivät
loukkua. Emme enää tienneet missä kohdalla olimmekaan; yöllähän kaikki
näyttää niin oudolta. Kenties olimme eksyneet kauvas oikealta paikalta.
Aloimme nyt käsittää mitä kärsimyksiä "Metsään eksyneet lapset" saivat
kokea.
Juuri kun olimme kadottaneet viimeisen toivonkipinän, -- niin, tiedän,
että tällöin alati tapahtuu jotakin merkillistä romaaneissa ja
taruissa, mutta en voi sille mitään. Päätin täsmällisesti pysyä
totuudessa, kun ryhdyin tätä kirjaa kirjoittamaan, ja sen aijonkin
tehdä, vaikka minun täytyisikin joskus käyttää kuluneita puheenparsia.
Me _olimme_ juuri kadottaneet viimeisen toivon, ja siksi täytyy minun
se sanoa. Niin, juuri kun olimme joutua epätoivoon, huomasin epäselvän,
häilyvän valonkajastuksen vastaisella rannalla. Ensin otaksuin siellä
kummittelevan: valo oli niin salaperäistä, oikullista. Mutta tuokion
kuluttua älysin, että siellä oli vene, ja päästin ulvonnan, joka lienee
saanut itse yönkin säpsähtämään vuoteellaan.
Hengitystämme pidättäen odotimme minuutin tahi pari, ja silloin -- oi,
se oli taivaallista musiikkia pimeässä yössä! -- kuulimme Montmorencyn
haukunnan vastaavan meille. Huutaa mylvimme uudelleen -- siitä olisi
seitsemän unikekoakin herännyt -- en käsitä miksi vaaditaan enemmän
melua seitsemän kuin yhdenkään unikeon herättämiseen -- ja ajan
kuluttua, joka meistä tuntui ijankaikkisuudelta, mutta joka lienee
ollut vaan viisi minuuttia, näimme valaistun veneen hitaasti soluvan
joen poikki ja kuulimme Harrisin unisen äänen kysyvän missä me olimme.
Emme päässeet selville siitä, miten Harrisin laita oli. Hänessä oli
jotakin selittämättömän salaperäistä tänä yönä. Tavallista väsymystä se
ei voinut olla.
Hän souti veneen paikkaan, mistä emme mitenkään päässeet veneeseen, ja
vaipui heti sikeään uneen. Saimme huutaa ja karjua saadaksemme hänet
hereille ja tuntoihinsa! Vihdoin viimein se onnistui ja me pääsimme
veneeseen.
Huomasimme nyt, että Harris oli kovin synkän näköinen. Siltä tapaa
näyttää ihminen, joka on ollut pahassa pulassa. Kysyimme oliko mitään
ikävätä tapahtunut, ja hän vastasi: "Joutsenia!"
Hän väitti, että olimme ankkuroineet veneen aivan joutsenpesän
läheisyyteen, ja heti kun George ja minä olimme lähteneet, oli
joutsenniamma palannut pesään ja nostanut aika mellakan. Harris oli
karkoittanut sen, mutta pian se palasi ukkonsa seurassa. Harris sanoi,
että hänellä oli ollut huikea tappelu niiden kanssa, mutta vihdoin hän
rohkeutensa ja kekseliäisyytensä avulla pääsi voitolle ja karkoitti ne
pakosalle.
Puolen tunnin kuluttua ne palasivat 18 muun joutsenen keralla! Siitä
lie sukeutunut kamala sota Harrisin kertomuksesta päättäen. Joutsenet
olivat yrittäneet laahata häntä ja Montmorencyä veneestä ja hukuttaa
heitä jokeen; ja hän oli sankarimaisesti puolustautunut kokonaista
neljä tuntia ja löi kuoliaaksi koko joukon, joka sitten oli uinut
tiehensä.
"Montako joutsenta sanoit siinä olleen?" kysäsi George.
"Kolmekymmentä kaksi", vastasi Harris unisesti.
"Äsken sinä sanoit 18!" huomautti George.
"Se on vale", mutisi Harris; "minä sanoin kaksitoista. Luuletko etten
osaa laskea?"
Emme koskaan saaneet tuota joutsenjuttua oikein selville. Kyselimme
sitä Harrisilta aamulla, mutta hän sanoi: "Mitä hiton joutsenia?!" ja
näytti luulevan, että George ja minä olimme uneksineet.
Oh, miten suloista oli jälleen olla veneessä kaikkien vastuksien ja
huolien jälkeen! Söimme tukevan illallisen, George ja minä, ja sen
päälle aijoimme ottaa lasin totia, jos olisimme löytäneet whiskypullon,
mutta sitä ei löytynyt. Tiedustelimme sitä Harrisilta, kysyimme minne
hän oli sen pannut; mutta hän ei näyttänyt lainkaan käsittävän mitä
tarkoitimme "whiskyllä" eikä muitakaan kysymyksiämme. Montmorency
näytti hyvin salaperäiseltä, ikäänkuin tietäisi jotakin, mutta se ei
virkkanut sanaakaan. Arvoitus jäi ratkaisematta.
Nukuin sikeästi kuin hako sen yön, ja olisin nukkunut vielä makeammin,
jollei Harris olisi häirinnyt untani. Muistelen heikosti, että ainakin
kymmenen kertaa yön kuluessa heräsin siitä, että Harris lyhty kädessä
vaelsi ympäri venettä etsien vaatteitaan. Hän näytti koko yön
huolehtivan vaatteistaan.
Kahdesti hän ajoi ylös Georgen ja minut nähdäkseen makasimmeko hänen
housuillaan. Toisella kerralla George raivostui silmittömästi.
"Mitä pentelettä sinä housuillasi teet keskellä yötä?" kysyi hän
kiukkuisesti. "Mikset nuku ihmisten tavoin?"
Ensi kerralla herätessäni näin hänen olevan pahassa pulassa, kun ei
löytänyt sukkiaan; ja minulla on hämärä muisto siitä, että minut kerran
vieritettiin vuoteeltani, ja kuulin Harrisin jupisevan, ettei hän
voinut käsittää minne hänen sateenvarjonsa oli joutunut.