Ja kissa nousi ja jatkoi matkaansa; Montmorency palasi luoksemme pitäen
sitä, mitä se nimittää hännäksi, koipiensa välissä, ja pysytteli koko
kotimatkan vaatimattomasti kintereillämme.
Vielä tänäkin päivänä jos Montmorencylle tokaset sanan: "Kissa!" niin
koiraparka säpsähtää, nolostuu ja katselee rukoilevasti sinua kuten
tahtoisi sanoa:
"Kuule, älä viitsi tehdä kiusaa!"
Aamiaisen jälkeen teimme ostoksemme ja varustimme muonavaroja veneeseen
kolmeksi päiväksi. George sanoi, että meidän tulisi ostaa vihanneksia
-- sillä oli epäterveellistä syödä vaan lihaa. Vihannekset lisäsivät
ihmisen ikää, niitä oli helppo valmistaa, ja sen hän (George) tahtoi
tehdä. Ostimme sen vuoksi kymmenen naulaa potaatteja, bushelin herneitä
sekä joukon porkkanoita. Sitten ostimme lihapiirakan, kaksi
kirsikkatorttua ja lampaanpaistin hotellista. Eri myymälöistä ostimme
sitten hedelmiä, leivoksia, leipää, voita, hedelmähilloa, kinkkua,
munia sekä paljon muuta.
Lähtömme Marlowista oli todellinen triumfiretki. Se oli juhlallinen ja
samalla arvokas, olematta rehentelevä. Joka myymälässä, missä kävimme,
vaadimme, että tavarat lähetettäisiin meidän kanssamme hetikohta. Emme
tyytyneet noihin tavallisiin vakuutuksiin: "Kyllä, sir, lähetän ne
heti. Poika on oleva rannassa ennen herroja." Tavallisesti käy niin,
ettei rannassa ole ketään ja saa puoli tiimaa vaeltaa edestakaisin
laiturilla odottamassa, ennenkuin tavarat tuodaan. Me odotimme
puodissa, kunnes kori oli pakattu, ja otimme pojan mukaamme sitä
kantamaan.
Kävimme monessa puodissa, ja jokaisessa menettelimme samalla tapaa.
Seurauksena olikin, kun olimme päättäneet ostoksemme, että meillä oli
koko lauma koreja ja kääröjä kantavia poikia seurassamme, ja marssimme
rantaan Valtakatua myöten lienee ollut juhlallisin näytelmä, jota
Marlow pitkiin aikoihin oli saanut ihailla.
Saattueen järjestys oli seuraava:
Montmorency kantaen suussaan keppiä. Kaksi renttumaista kulkukoiraa,
Montmorencyn ystäviä. George kantaen päällystakkeja ja peitteitä ja
polttaen lyhyttä piippua.
Harris koettaen astella juhlallisen arvokkaasti ja kantaen pullolleen
täytettyä matkalaukkua toisessa ja sitroonamehupulloa toisessa kädessä.
Vihanneskauppiaan poika ja leipurin poika kantaen kumpikin vasua.
Hotellin renki kantaen suurta koppaa. Sokerileipurin poika vasuineen.
Maustekauppiaan poika kääröineen. Kuusi pikku poikaa ja neljä
kulkurikoiraa.
Laiturille saavuttuamme tapaisimme satamavartijan, joka kysyi:
"Kuulkaa, herrat, oliko herroilla höyrypursi vai purjevene?"
Vastaisimme, että se oli pienehkö, kaksihankainen vene, ja mies näytti
ällistyneeltä.
Meillä oli paljon harmia höyryveneistä, semminkin hinaushöyryistä, tänä
aamuna. Niitä tuli vähä väliä vastaamme, toiset yksinään, toiset
hinaten veneitä ja lotjia. Minä vihaan höyrypursia; otaksun, että
jokainen rehellinen soutaja niin tekee. En ole koskaan tullut
höyrypurtta vastaan tuntematta kiihkeätä halua houkutella sitä johonkin
yksinäiseen lahdelmaan ja upottaa se siellä.
Höyrypurren ulkonäössä on jo jotakin perhanan ärsyttävää ja ne ovat
saaneet kaikki jalommat tunteet povessani sammumaan. Kaipaan tuota
vanhaa, hyvää aikaa, jolloin kukin voi mennä sanomaan naapurilleen mitä
hänestä ajatteli, kunhan oli varustettu nuijalla ja jousella nuolineen!
Joudun raivoon, kun katselen komentosillalla seisovaa miestä! Roikale
tavallisesti seisoo kädet taskuissa ja pöllyttää sikaria; kun laivan
vihellyspilli sitten röyhkeän käskevästi komentaa: "Pois tieltä!" on
lurjuksen naamassa ilme, joka herättää murhanhimoa, ja olen varma
siitä, että murhaaja, jos _jury'ssa_ istuisi _venemiehiä_,
"lieventäviin asianhaaroihin nähden" julistettaisiin vapaaksi
edesvastuusta.
He _saivat_ viheltää meille että väistyisimme syrjään. Jollei sitä
pidettäisi kerskailuna, tahtoisin väittää, että pieni veneemme tämän
viikon kuluessa aiheutti höyrypursille enemmän vastusta, harmia ja
ajanhukkaa kuin kaikki muut joella kulkevat alukset yhteensä.
"Höyryvene tulee!" joku meistä huudahti nähdessään vihamiehen etäällä
lähenevän ja samassa oli kaikki valmiina sitä vastaanottamaan. Minä
tartuin ohjausnuoriin, George ja Harris istahtivat viereeni selin
höyrypurteen ja veneemme sai rauhallisesti ajelehtia keskelle väylää.
Siellä tulla porhalsi höyryvene kimakasti viheltäen, ja me annoimme
veneen ajelehtia. Noin sadan kyynärän päässä sen vihellyspilli alkoi
taukoomatta kirkua ja laivamiehet riensivät etukeulaan ja karjuivat
meille; mutta me emme kuulleet mitään! Harris parhaillaan kertoi
liikuttavaa kaskua äidistään ja George virkkoi, ettemme koko maailmojen
hinnasta tahtoisi kadottaa sanaakaan tarinasta.
Sitten höyryvene vielä kerran yritti herättää huomiotamme
loppuvihellyksellä, joka melkein sai vihellyskojeet halkeemaan, ja
hylkiön täytyi pysähdyttää koneensa, laskea höyryä kupeestaan, kääntyä
syrjään ja odottaa. Ja laivamiehet seisoivat kannella, heristivät
nyrkkejään ja sadattelivat meitä, ihmiset rannalla pysähtyivät ja
huutaa hoilasivat meille, toiset alukset joella tulivat luoksemme ja
pysähtyivät; sanalla sanoen: koko joki penikulman laajuudelta oli
hurjassa sekasorrossa. Ja silloin Harris keskeytti tarinansa
jännittävimmässä kohdassa, katsahti ällistyneenä ympärilleen ja virkkoi
Georgelle:
"Kas, George, tonttu vieköön, eikös tuossa olekin höyryvene!"
Ja George vastasi:
"Kas sitä! No, ilmankos äsken olinkin kuulevinani jotakin melua."
Odottamaton yllätys teki meidät kömpelöiksi ja hermostuneiksi; me emme
tienneet miten saada venettä pois tieltä, ja laivamiehet karjuivat
meille ohjeitaan:
"Vetäkää oikealla airolla! -- _Te_, Te, pässinpää! Huovatkaa
vasemmalla! Ei! Ette _Te_ -- tuo toinen! Antakaa peräsimen olla
alallaan! Ettekö kuule! -- No, vetäkää nyt yhtaikaa molemmilla
airoilla! Ei, ei _sinnepäin!!_ Voi, te sen tuhannen...!!"
Sitten heidän täytyi laskea vene vesille ja tulla avuksemme; ja
neljännestunnin kiivaiden ponnistusten perästä heidän onnistui saada
veneemme pois laivan tieltä ja voivat jatkaa matkaa. Me kiitimme heitä
kohteliaasti ja pyysimme heitä hinaamaan meitä kappaleen matkaa. Mutta
he eivät tahtoneet!
Keksimme myös toisen erinomaisen tehoisan keinon ylimyksellisten
höyrypursien kiusaamiseksi: me olimme luulevinamme sitä jonkun tuttavan
laivaksi ja kysyimme oliko se herrasväki Cubitin tahi Bermondseyn
raittiusseuran laiva ja pyysimme saada lainata kastikepannua.
Vanhat rouvat, jotka eivät ole tottuneet vesillä kulkemaan, hermostuvat
kovasti höyryveneiden lähestyessä. Muistan kerran olleeni semmoisessa
seurassa huviretkellä joella Windsoriin päin -- missä seuduin kuten
tunnettu näitä venemiesten vitsaukseksi rakennettuja konehirviöitä
vilisee tuhkatiheään. Se oli kovin levoton matka. Joka kerta kun
höyrypursi läheni meitä, vanhat rouvat kivenkovaan vaativat, että
laskisimme rantaan ja odottaisimme, kunnes vaara oli kulkenut ohitse.
Ja emme joutaneet muuta tekemään kuin poikkeemaan rantoihin.
Hambledonin sululla huomasimme vesivarastomme olevan lopussa. Me otimme
vesiämpärin ja menimme sulunvartijan asunnolle pyytämään vettä.
George oli puhemiehemme. Hän hymyili kohteliaasti ja sanoi:
"Voisitteko antaa meille hieman vettä?"
"Kyllä", vastasi vanhus, "ottakaa niin paljon kuin tahdotte ja jättäkää
loput jälelle."
"Paljon kiitoksia", mutisi George katsellen ympärilleen. "Mutta --
mutta missä on vettä?"
"Se on alati samassa paikassa, poikaseni", murahti ukko. "Aivan
takananne."
"En näe kaivoa missään", huomautti George silmäten ympärilleen.
"Kas sitä, missä silmänne sitten ovat", virkkoi vanhus ja osotti
sormellaan jokeen: "Siellä on vettä yllin kyllin, vai mitä?"
"Niin, mutta, emmehän voi juoda joesta!" intti George.
"Joen _vettä_ ainakin voitte juoda", vastasi ukko. "Minä olen juonut
sitä viisitoista vuotta."
George sanoi, että jos sai päättää miehen ulkonäöstä, ei jokivesi ollut
lainkaan suositettavaa; hän kernaammin joisi kaivovettä.
Me saimme vihdoin vettä eräästä huvilasta. Sekin oli jokivettä, mutta
sitä emme tienneet, ja -- olimme tyytyväiset. Mitä silmä ei voi nähdä,
ei lainkaan tee pahaa vaikutusta vatsassa.
Me yritimme nauttia jokivettä kerran myöhemmin samana kesänä, mutta
huonolla menestyksellä. Vesiastia oli tyhjä ja meidän täytyi joko olla
ilman teetä tahi ottaa vettä joesta. Muuta ehtoa ei ollut. Harris
puolusti jälkimmäistä keinoa. Hän sanoi, että huonokin vesi keitettynä
kelpaa nautittavaksi. Keittäessä kuumuus kuolettaa vedestä kaikki
taudinsiemenet. Niin me täytimme kattilan Thamesin vedellä ja keitimme
sen ja pidimme huolta siitä, että se sai kiehua kunnollisesti.
Tee oli valmista ja istahdimme sitä juomaan, kun George äkkiä laski
kupin huuliltaan ja tokasi:
"Mitä tuossa on?"
"Mitä niin?" Harris ja minä kysyimme.
Harris ja minä seurasimme hänen katsettaan ja näimme koiran tulevan
jokea alaspäin meitä kohti. Se oli hiljaisin, rauhallisin koira, mitä
koskaan olen nähnyt. En koskaan ole nähnyt tyytyväisempää ja
hiljaisempaa koiraa. Rauhallisesti uinaillen se verkalleen ajelehti
jokea alaspäin. Se lepäsi selällään, sen neljä jalkaa törrötti ilmassa.
Rauhallisena, vakavana ja arvokkaana se lähestyi venettämme, poikkesi
hieman syrjään ja etsi kahilistosta rauhaisen yösijan.
George sanoi, ettei välittänyt teestä ja tyhjensi kuppinsa jokeen.
Harrisilla ei myöskään ollut jano ja hän seurasi esimerkkiä. Minä olin
ehtinyt tyhjentää kuppini puoleksi ja toivoin nyt, etten olisi sitä
tehnyt.
Kysyin Georgelta luuliko hän, että voisin saada lavantaudin.
Hän sanoi: "Eikö mitä"; mutta hän lisäsi että minulla ainakin oli
toiveita välttää tautia. Parin viikon kuluttua kaikitenkin saisin tuta
oliko tauti tarttunut minun vai pelastuisinko siitä.
Poikkesimme Wargraven poukamaan aterioimaan. Ranta on näillä seuduin
hyvin luonnonihanaa, mutta se on enimmäkseen yksityistä aluetta ja
siellä on tuhkatiheässä ilmoituksia ja sakkotauluja, joissa "vierailta"
ankarimpien rangaistusten ja huikeiden sakkojen uhalla kielletään
maallenousu -- ihmettelen vain, etteivät nämä rantapomot julista myös
joen ilmaa yksityiseksi omaisuudekseen ja hirsipuun tahi elinkautisen
kuritushuoneen uhalla kiellä sitä hengittämästä!
Rannalla ei kuitenkaan näkynyt vartijoita. Joskus kun minulla on aikaa,
palaan tänne ja -- jollei ketään ole läheisyydessä -- kiskon irti pari
kolme sakkotaulua ja nakkaan ne jokeen.
Lahdelmassa menimme maihin murkinoinaan, ja tämän murkinan aikana
George ja minä peljästyimme kauheasti.
Harris peljästyi myös, mutta en luule, että hänen peljästyksensä oli
likimaillekaan niin perinpohjainen ja kamala kuin Georgen ja minun.
Asia oli seuraava: vähän matkaa rannasta löysimme sopivan
murkinapaikan, korkean töyrään, jossa kasvoi rehevä heinä. Istahdimme
mukaviin asentoihin; Harrisilla oli polvillaan herkullinen
lihapiirakka, jota hän paloitteli, ja George ja minä odotimme lautaset
kädessä -- kovin nälkäisinä.
"Onko teillä lusikkaa?" kysyi Harris. "Tarvitsen lusikkaa kastiketta
varten."
Vasu oli takanamme ja George ja minä käännähdimme molemmat etsimään
lusikkaa. Ei kulunut viittäkään sekuntia ennenkuin löysimme lusikan.
Mutta kun palasimme takaisin, olivat Harris ja piirakka kadonneet!
Ympärillämme oli laaja, autio kenttä. Satojen metrien alueella ei ollut
puuta eikä pensasta. Hän ei ollut voinut vierähtää jokeen, sillä me
olimme istuneet rannan puolella, joten hänen olisi täytynyt kavuta
ylitsemme päästäkseen veteen.
George ja minä töllistelimme ympärillemme. Sitten töllistelimme
toisiamme.
"Onkohan hän mennyt taivaaseen?" minä tokasin.
"Siinä tapauksessa hän tuskin olisi ottanut piirakkaa mukaansa",
huomautti George.
En voinut kumota tämän väitteen pätevyyttä, ja senvuoksi hylkäsimme
heti koko taivasteorian.
"Nyt luulen voivani selittää arvoituksen", virkkoi George palaten
haaveiden maailmasta todellisuuteen, "tässä on tapahtunut
maanjäristys."
Ja hän lisäsi lievän kaipauksen sävy äänessään: "Toivon ettei _hän_
olisi ryhtynyt leikkaamaan piirakkaa."
Koneellisesti me kiinnitimme katseemme ruohotörmälle, missä Harris ja
piirakka viimeisen kerran oli nähty maanpinnalla, ja katso! veremme
hyytyi suonissa ja hiuksemme nousivat pystyyn kauhusta, sillä törmän
takana näimme Harrisin pään -- ei mitään muuta paitse hänen päänsä --
pistävän esiin ruohostosta! Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja
niillä asusti suuttumuksen kiihkeä sävy!
George tointui ensiksi.
"Sano!" hän huusi, "kerro meille oletko elävä vai kuollut ja missä muu
ruumiisi on?"
"Pidä suusi, typerä aasi!" virkkoi Harrisin pää. "Tiedän että teitte
sen tahallanne."
"Teimme -- _mitä_?" tokasimme George ja minä.
"Mitäkö! Sysäsitte minut istumaan tänne -- tähän kirottuun kuoppaan!
Kas tässä, ota piirakka ja auta minua ylös!"
Ja syvältä maan sisustasta -- niin meistä näytti -- ilmestyi ilmoille
piirakka pahasti vahingoittuneena ja muserrettuna, ja sen perässä
kapusi Harris -- tomuisena, multaisena ja kastuneena.
Mitään aavistamatta oli hän istahtunut syvän kuopan reunalle, jonka
pitkä, rehevä heinä kokonaan salasi näkyvistä. Nojautuessaan hieman
taaksepäin hän suinpäin syöksyi sinne piirakoineen kaikkineen.
Hän sanoi, ettei vielä ikinä elämässään ollut niin ällistynyt kuin
suistuessaan kuoppaan. Hän ei ensin lainkaan tiennyt mitä oli
tapahtunut. Hän luuli maailman lopun olevan käsissä.
Harris epäilee vielä tänäkin päivänä, että George ja minä tahallamme
valmistimme hänelle tämän yllätyksen. Että se oli edeltäkäsin harkittu
salajuoni.
Niin, täällä maailmassa saa ylevinkin luonne osakseen vääriä,
aiheettomia epäluuloja: sanoohan runoilija:
"Ei konsanaan,
Tääll' päällä maan
Solvaukset niukas' oo!"
Todellakin, _niitä_ on riittämään saakka!