Miten George kerran heräsi varhain aamusella. -- George, Harris ja
Montmorency eivät rakasta kylmää vettä. -- J. osottautuu
sankarimaiseksi ja päättäväiseksi ihmiseksi. -- George ja hänen
paitansa: sangen opettavainen juttu. -- Harris kokkina. --
Historiallinen katsahdus, semminkin aijottu kouluja ja opiskelevia
varten.
Minä heräsin kello kuusi seuraavana aamuna ja näin, että George myös jo
oli hereillä. Me kääntelimme kyljelle ja toiselle nukahtaaksemme
uudelleen, mutta unta ei vaan enää tullut. Jos meillä olisi ollut joku
tärkeä tehtävä, jonka vuoksi meidän _ehdottomasti_ olisi täytynyt
aikaiseen nousta vuoteelta, niin olen varma siitä että kumpikin
olisimme heti kelloa katsottuamme vaipuneet jälleen uneen ja vetäneet
hirsiä kymmeneen saakka. Mutta silloin kun _ei_ ole välttämätöntä nousta
aikaiseen, kun hyvällä omallatunnolla vielä saisi nukkua pari tuntia,
kas silloin juuri herää peräti aikaiseen eikä enää millään ehdoilla saa
nukutuksi. Niin, tunsimme nytkin -- kun oli suorastaan järjetöntä
nousta näin varhain -- että kuolisimme, jos viisi minuuttia kauvemmin
venyisimme vuoteella. George kertoi, että hänen kerran oli käynyt hyvin
hassusti aikaiseen heräämisen vuoksi. Se oli noin l 1/2 vuotta sitten,
kun hän asui erään mrs. Gippingsin luona. Hänen kellonsa oli erään
iltana joutunut epäkuntoon ja pysähtynyt neljännestä yli 8. Hän ei
siitä tiennyt mitään ja meni rauhallisesti levolle ripustettuaan kellon
tavalliseen naulaan vuoteen vieressä.
Oli keskellä talvea, päivät olivat hyvin lyhyitä ja sitäpaitse oli
viikon päivät ollut tiheä sumu, niin että aamusin tavallisesti oli
vielä hyvin pimeä, kun George meni työhönsä. Niin oli tänäkin aamuna,
kun George heräsi ja katsoi kelloaan. Se oli 8 1/4.
"Kaikki hyvät henget varjelkoon!" tokasi George; "ja minunhan on kello
9 oltava Cityssä. Miksi minua ei ole herätetty? Se on hävytöntä!" Ja
hän nakkasi kellon vuoteelle, hypähti lattialle, otti kylmän kylvyn,
peseytyi, pukeutui ja ajeli partansa -- kylmällä vedellä -- sillä ei
ollut aikaa odottaa veden lämmittämistä. Sitten hän katsoi kelloa.
Lieneekö tärähdys vuoteelle heittäessä tahi joku muu asia saanut sen
aikaan, sitä ei George tiedä sanoa, mutta varmaa vaan on, että kello
oli ruvennut käymään ja oli nyt 20 vailla 9.
George pisti sen taskuunsa ja läksi huoneesta. Ruokasalissa oli kaikki
pimeätä ja äänetöntä; ei ollut tulta takassa eikä aamiaista pöydällä.
George jupisi, että oli häpeämätöntä mrs. G:ltä olla niin leväperäinen
ja päätti puhua suunsa puhtaaksi tullessaan kotiin aamupäivällä.
Nyt ei siihen ollut aikaa. Hän otti päällystakkinsa, hattunsa ja
sateenvarjonsa ja meni alas portaita. Ulko-ovi oli vielä lukittu --
koko talossa ei kuulunut hiiskahdustakaan. George noitui mrs. G:tä,
nimitti häntä laiskaksi vanhaksi noidaksi, joka ei viitsinyt aikanaan
nousta vuoteelta. Sitten hän avasi oven ja meni ulos kadulle.
Hän kulki melkein juoksujalkaa neljännes penikulman, ennenkuin alkoi
huomata miten merkillisen autiot ja äänettömät kadut vielä olivat. Hän
ei ollut kohdannut ainoatakaan ihmistä, ei yksikään myymälä ollut vielä
avoinna. Olihan kyllä tavattoman pimeä ja sumuinen aamu, mutta siltä ei
ollut syytä, arveli George, lakkauttaa kaikkea kauppaa ja liikettä.
_Hänen_ täytyi mennä toimeensa: mitä oikeutta oli siis toisilla sulkea
myymälöitään ja konttorejaan sumun ja pimeyden vuoksi!!
Vihdoin hän saapui Holborniin. Siellä ei näkynyt kissaakaan! Ei mitään
liikettä kaduilla! Eräässä kulmassa seisoi kolme henkeä, yksi niistä
oli poliisikonstaapeli; yhdet torikärryt, joissa oli vihanneksia --
siinä kaikki. George katsoi kelloaan, se oli viittä vailla yhdeksän!
Hän pysähtyi ällistyneenä ja koetteli valtimoaan. Se löi aivan
säännöllisesti. Sitten hän kello kädessä meni poliisimiehen luo ja
kysyi tältä paljonko kello mahtoi olla.
"Mitäkö kello on?" toisti tämä epäluuloisesti tähystäen Georgea
kiireestä kantapäähän; "tuota noin, jos tahdotte kuunnella, niin
kuulette sen heti lyövän."
George kuunteli ja samassa jossakin läheisyydessä kello alkoi lyödä.
"Mutta -- sehän löi vaan kolme!" huudahti George loukkaantuneella
äänellä, kun kello oli lyönyt.
"No niin, ja _mitä_ sen Teidän mielestänne olisi tullut lyödä?" kysäsi
poliisimies.
"Yhdeksän, tietenkin", vastasi George näyttäen kelloaan.
"Missä Te asutte?" virkkoi nyt järjestyksen valvoja ankarasti.
George ilmotti osotteensa.
"Vai niin, todellakin, vai siellä?" vastas konstaapeli, "no, seuratkaa
neuvoani ja menkää siivosti kotiin ja viekää kellonne myöskin. Tämä ei
ole mitään sukkelata pilaa, jos tahdotte tietää ajatukseni."
Ja George palasi kotiin pitkin autioita katuja.
Ensin hän aikoi mennä uudelleen levolle, mutta ajatellessaan, että
hänen täytyisi jälleen pukeutua ja peseytyä, hän päätti istua loppuyön
nojatuolissa ja koettaa nukkua siinä.
Mutta hän ei saanut unta: ei koskaan elämässään ollut hän tuntenut
itseään niin virkuksi. Senvuoksi hän sytytti lampun ja ryhtyi pelaamaan
shakkia itsensä kanssa. Mutta se tuntui kovin pitkäveteiseltä, jonka
vuoksi hän jätti pelin kesken ja koetti lukea. Mutta lukeminenkaan ei
maistanut, hän ei voinut kiinnittää ajatuksiaan luettavaan. Vihdoin hän
otti päällystakkinsa ja meni uudelleen kadulle kävelemään.
Oli hirveän kolea ja sumuinen ilma, ja kaikki poliisit, jotka hän
kohtasi, tarkastelivat häntä peittelemättömällä epäluulolla. He
käänsivät lyhtyjensä valon suoraan hänen kasvoihinsa ja seurasivat
hänen kintereillään pitkät matkat, kunnes hänestä alkoi tuntua, että
hän todella oli tehnyt jotakin pahaa ja hän alkoi pujahdella
sivukaduille ja piileskellä pimeissä porttikäytävissä, heti kun kuuli
poliisimiesten säännölliset, kaikuvat askeleet lähenevän.
Moinen salaperäinen käytös tietenkin herätti järjestyksen valvojien
epäluulot ylimmilleen ja he alkoivat väijyä Georgea, yllättivät hänet
ja tutkivat mitä hän täällä teki. Ja kun hän vastasi: "ei mitään", hän
oli muka kävelemässä vain omaksi huvikseen (kello oli silloin neljä
aamulla), pudistivat poliisimiehet epäilevästi päätään ja pari heistä
seurasi häntä kotiin saakka nähdäkseen asuiko hän todella siellä missä
oli sanonut. He näkivät hänen avaavan oven omalla avaimellaan, ja
sitten he asettuivat vartioimaan taloa kävellen edestakaisin oven
edustalla.
George päätti nyt tehdä tulen takkaan ja ajan kuluksi valmistaa
itselleen hieman murkinaa; mutta merkillistä oli, ettei hän voinut
pidellä tahi koskettaa mitään hiilistä aina teelusikkaan saakka
pudottamatta sitä lattiaan, ja hän piti semmoista hiidenmoista kolinaa
että hän joka hetki pelkäsi mrs. G:n heräävän ja luullen varkaita
olevan talossa rientävän akkunaan huutamaan "Poliisia!", jolloin nuo
kaksi salapoliisia syöksisi taloon, panisi hänet käsirautoihin ja veisi
hänet poliisiasemalle!
Hän oli peräti hermostunut ja hän kuvitteli miltä tuntuisi seista
oikeuden edessä koettaen turhaan selittää asiata ja vakuuttaa
viattomuuttaan: kukaan ei häntä uskoisi. Hän oli jo kuulevinaan
tuomiota julistettavan: 20 vuotta pakkotyötä! Hänen äitinsä kuolisi
surusta ja häpeästä! Siksi hän jätti murkinan valmistuspuuhat sikseen
ja heittäysi täysin puettuna lepotuoliin, kunnes mrs. G. 1/2 8 ajoissa
ilmestyi ruokasaliin.
George sanoi, ettei sen koommin koskaan ole noussut liian aikaiseen: se
oli hänelle terveellinen opetus.
Me olimme pukeutuneet Georgen kertoessa minulle tätä tosi tapausta.
Sitten ryhdyin minä herättämään Harrista airon avulla. Kolmannella
yrityksellä se onnistui: hän kääntihe toiselle kyljelle ja mutisi
olevansa jalkeilla minuutin kuluttua ja pyysi saada jalkineensa
kiilloitetuksi. Me annoimme hänen -- veneha'an avulla -- tuntea missä
hän oli, ja vihdoin hän veltosti nousi istumaan lähettäen samalla
Montmorencyn, joka oli asettunut nukkumaan hänen rintansa päälle,
vierimään veneen tuhtojen alle.
Sitten raoitimme telttavaatetta ja kaikki neljä kurkistimme ulos
aamuauringon valaisemalle joelle. Olimme kotona päättäneet nousta
aikaiseen aamulla, raoittaa telttaa ja suora päätä vuoteelta syöksyä
jokeen ottamaan pitkän virkistävän aamukylvyn. Niin, nyt oli aamu,
mutta päätöksen toteuttaminen näytti varsin vähän houkuttelevalta. Vesi
näytti kovin tummalta ja kylmältä ja aamutuuli puhalsi vinhasti saaden
meidät värisemään vilusta.
"No niin, kuka hyppää ensiksi veteen?" kysäsi Harris vihdoin.
Ei kukaan näyttänyt pitävän kiirettä. George alkoi verkalleen vetää
sukkia jalkaansa. Montmorency ilmasi ajatuksensa surkealla ulvonnalla,
ikäänkuin kauhistuttaisi häntä asian kuvitteleminenkin; Harris taas
sanoi, että oli ylen vaivaloista päästä vedestä ylös veneeseen jälleen
ja alkoi rauhallisesti pukeutua.
Ei minuakaan asia sanottavasti innostuttanut, mutta en tahtonut seurata
toisten pelkurimaista esimerkkiä. Valitsin senvuoksi kultaisen
keskitien: päätin pestä ruumiini kylmällä vedellä; minä otin
uimalakanan ja kapusin rannalla kasvavan puun ulkonevalle oksalle, joka
oli melkein vedenrajassa.
Ilma oli purevan kylmä. Tuuli leikkeli veitsen tavoin ihoani. Noiduin
koko hommaa ja päätin kääntyä takaisin ja pukeutua. Otin askeleen
taaksepäin, kun samassa tuo vietävä oksa murtui ja minä syöksyin
suinpäin jokeen. Olin jo keskellä virranuomaa ja nielaissut muutaman
litran Thamesin vettä, ennenkuin pääsin selville siitä, mitä oli
tapahtunut.
"Kautta Jupiterin! vanha J. hyppäsi jokeen", kuulin Harrisin tokasevan,
kun jälleen tulin vedenpintaan. "En todella luullut hänellä olevan
siihen rohkeutta."
"Onko kaikki tolallaan?" huusi George minulle.
"Kaikki hyvin", minä läähätin. "Mutta te olette nahjuksia, kun ette
uskaltaneet tulla veteen. En koko maailman aarteista olisi tahtonut
luopua tästä nautinnosta. Ettekö tahdo koettaa? Siihen vaaditaan vain
hiukkanen päättäväisyyttä."
Mutta en voinut heitä houkutella.
Vielä toinenkin sangen hupainen seikka tapahtui pukeutuessamme. Minua
paleli kamalasti veneeseen noustessani, ja kiireissäni koettaessani
saada paitaa ylleni, putosikin se jokeen. Se saattoi minut täyteen
raivoon, olletikin kun George purskahti nauruun. En nähnyt asiassa
mitään naurettavaa ja sanoinkin sen Georgelle, mistä hän nauroi sitä
enemmän. Vihdoin loppui kärsivällisyyteni ja minä sanoin hänelle
suoraan mikä vihoviimeinen, tylsämielinen pässinpää hän oli, mutta
siitä hän hirnui yhä äänekkäämmin. Ja juuri kun olin saanut ongituksi
paitani vedestä, minä huomasin, ettei se ollutkaan _minun_ paitani,
vaan Georgen, jonka epähuomiossa olin ottanut! Nyt selvisi minullekin
asian naurettava puoli ja minä purskahdin nauruun. Ja kuta enemmän
silmäilin vuorotellen Georgen likomärkää paitaa ja Georgea itseään,
joka lakkaamatta nauraa hirnahteli, sitä enemmän asia minua huvitti, ja
nauroin niin makeasti, että paita vihdoin uudelleen putosi veteen.
"Etkö aijo onkia paitaasi vedestä?" kysäsi George hirnahduksiensa
väliajalla.
En voinut kotvaan vastata hänelle, nauroin niin kiihkeästi, mutta
lopultakin minun onnistui sopertaa:
"Eihän se olekaan minun paitani -- se on _sinun_!"
En koskaan elämässäni ole vielä nähnyt ihmiskasvojen niin nopeasti
muuttuvan nauravista totisiksi.
"Mitä!" tiuskasi George hypähtäen seisoalle. "Senkin vietävä porokynsi!
Vanha aasi! Etkö voi olla huolellisempi pukeutuessasi? Kaikki
virtahepot ne pyrkivätkin mukaan veneretkelle! Et sinä kykene olemaan
mukana veneessä, sen sanon. Anna venehaka tänne!"
Minä koetin saada häntä oivaltamaan asian humoristista puolta, mutta
turhaan. George on välistä hyvin hidas käsittämään hienompaa huumoria.
Harris ehdotti, että söisimme munaomelettia aamiaiseksi. Hän sanoi
osaavansa valmistaa sitä. Hänen puheestaan päättäen oli hän koko
mestari omeletin valmistuksessa. Hän, muka, oli usein niitä valmistanut
huvimatkoilla ja purjehdusretkillä. Se oli hänen erikoisalansa.
Ihmiset, jotka kerrankin olivat nauttineet hänen valmistamistaan
omeleteista, olivat -- kertoi Harris itse -- niin hurmaantuneet niihin,
etteivät enää tahtoneet katsoakaan muunlaista ravintoa ja kuolivat
nälkään, jolleivät saaneet himoruokaansa.
Suumme tietenkin tulivat veteen moisista jutuista, ja me ryhdyimme
innokkaasti häntä avustamaan paistinpannun lämmityksessä ja muissa
valmistuspuuhissa.
Harrisin näytti olevan vaikea saada munia särjetyiksi -- eli oikeammin:
särjetyiksi hän ne kyllä sai, mutta ne eivät tahtoneet mennä pannuun,
kun ne oli särjetty, vaan pyrkivät valumaan kaikkiin muihin paikkoihin.
Vihdoin onnistui hänen saada pannuun puoli tusinaa ja hän ryhtyi peräti
juhlallisen näköisenä niitä paistamaan.
Se näytti olevan peräti oikullista työtä, mikäli George ja minä voimme
päättää. Joka kerta kun hän läheni pannua, hän säännöllisesti poltti
sormensa, ja sitten hän hyppi ja tanssi pannun ympärillä nuollen ja
puhaltaen sormeaan. Me Georgen kanssa aloimme luulla, että tämä tanssi
ja hyppely olivat keittohommaan kuuluva salaperäinen, mutta tuiki
välttämätön toimitus.
Emme olleet koskaan syöneet munaomelettia ja me otaksuimme sen
valmistukseen kuuluvan tämmöisiä temppuja, samoinkuin intiaanit ja
Sandwich-saarten asukkaat tanssien ja laulaen valmistavat ateriansa.
Montmorency tuli myös siihen ja pisti kuononsa paistinpannun reunalle.
Se oli tietysti tulisen kuuma ja Montmorencykin alkoi ulvoa ja tanssia.
Niin, se oli huvittavin ja jännittävin näytelmä, minkä koskaan olimme
nähneet. George ja minä olimme oikein pahoillamme, kun se oli lopussa.
Tulos ei tosin täydellisesti vastannut odotuksia, joita Harrisin
kehumiset olivat meissä herättäneet. Sitä oli kovin vähän -- ainakin
kaikkeen touhuun nähden, mitä sen valmistus oli aiheuttanut. Kuusi
munaa oli mennyt pannuun, ja niiden tuloksena oli teelusikallinen
palanutta, epämiellyttävän näköistä seosta.
Harris sanoi, että se oli paistinpannun syy, ja arveli, että se olisi
onnistunut paremmin, jos meillä olisi ollut kalakattila ja kaasu-uuni.
Me päätimme, ettemme enää valmistaisi tätä ruokalajia, ennenkuin meillä
olisi mainitut talousesineet käytettävinämme.
Aurinko oli noussut korkealle, kun lopetimme aamiaisen, ja tuuli oli
hiljennyt. Oli niin ihana aamu, kuin suinkin voi toivoa. Näköpiirissä
ei ollut juuri mitään, mikä muistutti meitä 19:ta vuosisadasta, ja kun
katselimme auringon valaisemaa jokea, voimme helposti kuvitella, että
olimme siirtyneet vuosisatoja takaperin ajassa tuohon ikimuistettavaan
kesäkuun aamuun v. 1215 ja että me olemme englantilaisia talonpoikia
kotikutoisissa puvuissa ja tikari vyöllä, jotka saamme olla tämän
peräti tärkeän historiallisen tapauksen todistajina.
Kesä-aamu on kaunis, tyyni ja lämmin. Mutta ilmassa väräjää kuitenkin
levottoman kiihkon enteitä. Juhani-kuningas on nukkunut yönsä
Duncroft-Hallissa, ja koko pieni Stainesin kaupunki on edellisinä
päivinä kajahdellut aseellisten miesten ja sotaratsujen raskaista
askeleista. Siellä vilisee teräkseen puettuja ritareja, keihäillä,
tapparoilla ja jousilla varustettuja sotilaita ja julman näköisiä
muukalaisia palkkasotureita.
Loistavapukuisia ritareita ja ylhäisiä herroja seurueineen ratsastaa
pitkin päivää kaupunkiin. Mutta illan tullen sulkevat kaupungin
porvarit visusti porttinsa, sillä räyhääviä sotamiesparvia kuljeskelee
pitkin katuja ja näinä rauhattomina aikoina ei käsi koskaan ole etäällä
miekankahvasta; miekka on näet tavallinen tuomari riita-asioissa, joka
sekä julistaa tuomion että panee sen täytäntöön. Sotamies on tottunut
ottamaan mitä hyväksi näkee ja maksaa siten, että säästää omistajan
hengen, jos sattuu olemaan hyvällä tuulella!
Suurella torilla ovat ylhäisten herrojen seuralaiset yöleirissä suurten
nuotioiden ääressä, siellä aterioidaan, juodaan, lauletaan ja pelataan,
ja pikari kiertää miehestä mieheen myöhään yöhön. Kirkkaat haarniskat
ja aseet välkkyvät nuotioiden valossa. Olut-tuvat ovat täynnä tuikeita
sotilaita ja räyhääviä maalaisia.
Vartijat käyskentelevät pimeillä kaduilla. Nuotiot alkavat sammua ja
kaukana koillisella taivaalla sarastaa aamunkoite. Taivas alkaa
ruskoittua; aamu on käsissä, tämän suuren päivän aamu, jonka
merkityksen vasta seuraavat sukupolvet voivat täydelleen käsittää.
Noilla molemmilla pienillä saarilla, jotka ovat joen keskellä,
vallitsee vilkas liike ja hyörinä; siellä on joukko työmiehiä
uutterassa työssä. Sinne on kyhätty suuri paviljonki, ja salvumiehet
naulaavat jo paikalleen viimeisiä kattolautoja, samalla kun Lontoosta
tulleet verhoilijat sisustavat rakennusta monivärisillä loistavilla
kankailla, silkkiverhoilla ja kullalla ja hopealla kirjailluilla
peitteillä.
Ja nyt, katso! alas rantaan saapuu kaupungista ja sen ulkopuolella
olevista yöleireistä loistava seurue toisensa jälkeen. Pukujen upeat
värit loistavat kirkkaassa auringonvalossa, aseet kimaltelevat. Soturit
nojautuvat aseisiinsa ja odottavat, ja airueita nopeilla hevosilla
kiitää ryhmästä toiselle.
Hetki hetkeltä saapuu yhä uusia joukkoja rantaan. Kypärit ja haarniskat
kiiltävät auringossa, aseet kilahtelevat ja moni ylhäinen herra
saattueineen saapuu tänne torvien toitottaessa ja lippujen liehuessa.
Vasallit ja asemiehet kokoontuvat lääniherrojensa ympärille -- tämä on
vilkas, kaunis, värikäs näky, jota kyllä kannattaa katsella.
Läheiset rinteet ja joen molemmat rannat ovatkin tulvillaan uteliaita
katsojia, kaupunkilaisia, ällisteleviä maalaisia lähitienoilta ja
paljon muuta väkeä. Kullakin on oma käsityksensä odotetusta
tapahtumasta: toiset puhuvat innostuksella päivän merkityksestä, mutta
harmaapäiset, kokeneet vanhukset ravistavat epäilevästi päätään: he
ovat usein ennenkin kuulleet moisia kauniita lupauksia annettavan,
joita ei kuitenkaan ole pidetty.
On jo myöhäinen aamupäivä; me ja kaikki kansa olemme kärsivällisesti
odottaneet. Tuntikausia ovat lakeijat seisoneet linnan venelaiturilla
vartioimassa upeaa, matoilla ja kultakoristeilla sisustettua venettä,
jossa Juhani-kuningas aikoo kulkea saarelle -- allekirjoittamaan
kansansa vapaudenkirjaa!
Toki vihdoinkin! Tuolla ratsastaa kuningas rantaan hovimiestensä ja
valtakunnan ylimysten seurassa. Majesteetin kasvot ovat kalpeat, katse
arka, häilyvä. Hän lienee nukkunut huonosti, eikä ihmekään --
sokeudessaan ja kevytmielisyydessään on hän joutunut semmoiseen
asemaan, että hänen _pakosta_ täytyy suoda vapaus alamaisilleen. Hän
koettaa kuitenkin salata tunteitaan: suopealla hymyllä ja armollisin
sanoin tervehtii hän ylhäisiä herroja, jotka ovat saattaneet hänet
moiseen nöyrytykseen. Mutta koko ajan hän vilkuilee ympärilleen
nähdäkseen miten lukuisilla joukoilla hänen korskat alamaisensa ovat
saapuneet, ja miten paljon hänen omia muukalaisia soturejaan on
saapuvilla.
Onkohan todella jo liian myöhäistä? Odottamaton hyökkäys vain hänen
vieressään seisovien ylimysten kimppuun -- he eivät moista yllätystä
osaa odottaakaan -- reipas käsky hänen ranskalaisille sotureilleen ja
nuo uppiniskaiset, kapinoivat ylimykset saisivat katkerasti katua
päivää, jolloin olivat nousseet vastustamaan hallitsijaansa, Herran
voideltua. Voimakas luonne saisi kyllä pelin vieläkin kallistumaan
voittoon. Voi, olisipa Richard-vainaja ollut tässä hänen asemassaan!
Vapauden malja olisi silloin jälleen tempaistu Englannin huulilta, ja
vapauden päivänkoitto siirtyisi vuosisadan tulevaisuuteen.
Mutta Juhani-kuninkaan sydän masentuu nähdessään niin paljon tuikeita,
päättäviä kasvoja, hän antaa soturiensa vetäytyä taustalle ja astuu
upeasti koristeltuun purteen, minne ylimykset -- oikea käsi miekan
kahvalla -- seuraavat häntä ja vene lähtee liikkeelle.
Verkalleen kulkee vene tuon lyhyen matkan joen poikki saareen, jota
vielä tänäpänä nimitetään Magna Charta-saareksi. Kuningas astuu maihin,
ja me odotamme jännityksellä, kunnes lukemattomista suista lähtevä
riemuhuuto tärisyttää ilmaa: Englannin vapauden temppeliin on, kuten
kaikki tiedämme, laskettu sen tukevin peruskivi.