Ensi yömme. -- Teltin alla. -- Apua hädässä. -- Teekattiloiden pahoja
tapoja; miten niistä saa voiton. -- Ilta-ateria. -- Halutaan ostaa!
Hauskasti sisustettu ja ojitettu saari, kernaimmin Tyynessä
valtameressä. -- Miten Georgen isälle sattui hupainen seikkailu. --
Levoton yö.
Harris ja minä aloimme luulla, että Bell Weirin sulku oli kadonnut
samaten kuin äskenmainittu. George oli hinannut meidät Staines'in luo,
missä me astuimme hänen sijaansa, ja meistä tuntui vene, jota
hinasimme, painavan 500 kippuntaa ja matka tuntui 40 penikulman
pituiselta. Kello 1/2 8 saavuimme vihdoin sululle. Astuimme nyt
veneeseen ja soudimme pitkin rantaa löytääksemme soveliaan yösijan.
Olimme ensin aikoneet soutaa _Magna-Charta_-saarelle, joka sijaitsee
kauniissa, viheriässä lahdelmassa ja on sangen viehättävä paikka. Mutta
nyt emme lainkaan kaivanneet luonnon ihanuutta, kuten teimme aamusella.
Olisimme yöpyneet vaikkapa hiililotjan ja kaasutehtaan välille täksi
yöksi. Viehättävä näköala ei meistä ollut minkään arvoinen. Kaipasimme
ainoastaan ilta-ateriaa ja vuodetta. Soudimme kuitenkin aina n.s.
Picnic niemelle saakka ja pysähdyimme sievään, pieneen lahdelmaan
suuren halavan alle, jonka tukeviin oksiin sidoimme veneemme.
Aijoimme heti ryhtyä aterioimaan (päätimme olla teettä, jotta pikemmin
pääsisimme levolle), mutta George ryhtyi vastustamaan ja selitti, että
olisi viisainta ensin pystyttää teltta, ennenkuin tuli pimeä, jotta
näkisimme työskennellä. Sitten -- sanoi hän -- voisimme hyvällä
omallatunnolla istua illallispöytään.
Teltin pystyttäminen kävi kuitenkin hankalammaksi kuin kukaan meistä
osasi aavistaa. Ohjeet näyttävät niin yksinkertaisilta. Otetaan viisi
rautakaarta -- ne ovat suunnattomien krokettiporttien näköisiä,
sovitetaan ne veneen laitoihin, sitten jännitetään telttakangas niiden
päälle ja sidotaan kiinni. Koko työhön kuluisi kenties 10 minuuttia --
luulimme me.
Mutta olimme pahasti erehtyneet laskuissa!
Otimme kaaret esille ja ryhdyimme niitä sovittamaan paikalleen.
Luulisi, ettei mokoma tehtävä ole lainkaan vaarallista, mutta nyt
jälestäpäin asiata muistellessani täytyy minun ihmetellä, että kukaan
meistä vielä on hengissä tätä kertomassa. Ensikseen eivät kaaret
tahtoneet sopia reikiinsä ja meidän täytyi hyppiä ja potkia ja takoa
niitä airontyvellä; kun ne vihdoin olivat paikallaan, huomattiin, että
ne olivat vaihtuneet, tulleet väärille paikoille; ne oli siis
kiskottava irti ja koko työ alotettava alusta pitäen.
Mutta ne veitikat eivät niin hevillä irtautuneetkaan. Kun olimme
ahdistaneet niitä viisi minuuttia, niin ne odottamatta ponnahtivat
ylös ja olimme vähällä pudota jokeen ja hukkua. Kaaret olivat
kokoontaitettavia, ja kun emme olleet varoillamme, niin niiden saranat
nipistivät ihomme mustelmille, sitäpaitse, kun koetimme taivuttaa
toista päätä tekemään velvollisuutensa, hiipi vapaana oleva pää
taaksemme ja lyödä muksautti meitä kalloon.
Lopultakin saimme ne paikoilleen. Nyt oli vaate vielä jännitettävä
niiden päälle. George avasi käärön ja kiinnitti toisen pään veneen
keulaan. Harris seisoi keskituhdolla ottamassa vastaan verhoa Georgelta
ja minä odotin perässä. Kesti kauvan, ennenkuin se tuli minun luokseni.
George suoritti tehtävänsä tyydyttävästi, mutta Harris oli tottumaton
ja turmeli kaikki.
Miten hän menetteli, en tiedä sanoa, mutta muutamien salakähmäisten
temppujen jälkeen oli hänen suunnattomilla ponnistuksilla onnistunut
kokonaan kietoutua vaatteeseen. Hän oli niin kiedottu ja kapaloitu,
että hän tuskin voi liikuttaa sormeakaan. Hän tietenkin taisteli
raivokkaasti vapautensa puolesta -- mikä onkin jokaisen englantilaisen
velvollisuus -- ja täten hänen onnistui kaataa George kumoon. Tämä
rupesi nyt vuorostaan riuhtomaan ja potkimaan, ja takertui hänkin
satimeen.
Minä en lainkaan tiennyt mitä oli tekeillä. Minua oli käsketty
odottamaan paikallani, kunnes verho tulisi luokseni, ja siinä seisoimme
Montmorency ja minä, uskollisina kuin kulta ja odotimme. Näimme kyllä
miten verhoa hurjasti raastettiin sinne ja tänne, mutta otaksuimme,
että se kuului asiaan, joten pysyimme toimettomina.
Kuulimme myös tukahdutettuja huudahduksia verhon alta, ja päätimme
siitä, että työ oli varsin rasittavaa, mutta me odotimme, kunnes tulisi
meidän vuoromme.
Kului tuokion aikaa, mutta asia näytti sukeutuvan yhä sekavammaksi,
kunnes Georgen pää vihdoin pisti esiin veneen laidalta ja avasi suunsa.
Se virkkoi:
"Etkö sinä voi auttaa meitä, senkin nauta, vaan seisot siinä kuin
palsamoitu muumio, vaikka näet meidän raatavan pakahtuaksemme,
pölkkypää."
Minä en koskaan ole voinut kieltäytyä, kun apuani anotaan. Menin siis
ja vapautin heidät; ja kreivin aikaan se olikin, sillä Harris oli jo
mustansininen kasvoiltaan.
Meiltä kului vielä runsaasti puolitiimaa uutterassa työssä, ennenkuin
teltti oli kunnossa. Sitten ryhdyimme valmistamaan illallista. Kaasimme
vettä kattilaan ja asetimme sen keulaan kiehumaan; itse menimme
peräpuolelle ja aloimme hommata muonavarojen keralla -- emme olleet
huomaavinammekaan kattilata.
Tämä onkin ainoa menettely, jonka avulla kattilan saa kiehumaan
veneretkellä ollessa. Jos se näkee sinun odottavan kiehumista ja olevan
kärsimätön, ei se edes rupee sihisemään. Sinun täytyy poistua sen luota
ja ruveta aterialle, ikäänkuin et lainkaan pitäisi teestä lukua. Et saa
edes kääntyä sitä katsomaan. Silloin saat pian kuulla kattilan kiehua
porisevan, ikäänkuin sen hartain halu olisi saada sisustansa täyteen
teetä.
Tehoisa keino on myös, jos on kova kiire, äänekkäästi virkkaa, ettei
pidä teestä lukua tällä kertaa, ettei _tahdo_ juoda teetä. On parasta,
että menet niin lähelle kattilaa, että se kuulee sanasi; sitten
tokaset: "Minä en huoli teestä; entäs sinä, George?" mihin George
vastaa: "ei, minäkään en pidä teestä, me juomme sen sijaan limonaatia
-- tee ei ole terveellistä." Samassa kattila kiehahtaa yli ja sammuttaa
keittiön tulen.
Turvauduimme tähän viattomaan sotajuoneen, ja seuraus oli, että kun
illallinen oli katettu, oli teekin valmiina pöydällä. Sitten sytytimme
lyhdyn ja istuimme aterioimaan.
Me olimmekin vankan aterian tarpeessa.
Kolmenkymmenen viiden minuutin kuluessa ei koko veneen sisustasta
kuulunut muuta ääntä kuin veisten, haarukkojen ja lautasten kilinää
sekä neljän hammaskarsinan uutteraa jauhamista. Mainitun ajan kuluttua
Harris huokasi: "Oh!" ja vaihtoi jalkaa, jonka nojassa oli istunut.
Viittä minuuttia myöhemmin Georgekin sanoi: "Oh!" ja nakkasi lautasensa
rannalle; kolmen minuutin kuluttua Montmorency -- ensi kertaa retkemme
alettua -- näytti tyytyväiseltä: hän näet paneutui levolle ja ojensi
koipensa. Vihdoin minäkin sanoin: "Oh!" ja heittäysin nojaamaan veneen
laitaan. Löin tosin pääni rautakaareen, mutta en siitä pahastunut. En
edes noitunut.
Miten jaloksi ihminen kylläisenä tuntee itsensä -- tällöin on
tyytyväinen sekä itseensä että koko maailmaan. Kokeneet, viisaat
ihmiset ovat minulle sanoneet, että hyvä, puhdas omatunto tekee ihmisen
täysin onnelliseksi; mutta täysi vatsa tekee aivan saman vaikutuksen ja
on sitäpaitse paljoa helpommin saavutettavissa. -- Niin, kelpo aterian
jälkeen tuntee itsensä niin jalomieliseksi, sovinnolliseksi -- sielu ja
sydän lämpiävät, jalostuvat.
Ruuansulatuselintemme vaikutus henkisiin kykyihimme on varsin
merkillinen ilmiö. Emme voi työskennellä, emme ajatella, jollei
vatsamme sitä salli. Se määrää henkiset taipumuksemme, intohimomme.
Käristetyn sianlihan ja munan jälkeen se sanoo: "Tee työtä!"
Pihvipaistin ja portterin jälkeen se sanoo: "Nuku!" Kupillinen hyvää
teetä saa sen sanomaan aivoille: "Nouse työhön ja näytä mihin kykenet!
Ole kaunopuhelias, viisas ja nerokas; levitä sielusi siivet ja anna
jumalallisten ajatustesi kohota yli maan tomun, kautta tähtisikermäin
aina ijäisyyden porteille."
Tuoreen vehnäleivän jälkeen se sanoo: "Ole tylsä ja sieluton kuin nauta
laitumella." Ja tarpeeksi suuri määrä paloviinaa saa sen komentamaan:
"Tule, narri, mylvi ja rähise, jotta lähimmäisesi saavat sinulle
nauraa; -- puhu järjettömyyksiä, jotta kukin näkisi, miten avuton,
kurja hylkiö ihminen on, jonka äly ja tahto ovat hukutetut kuten
kissanpojat puoleen kortteliin väkiviinaa."
Me olemme vatsamme tahdottomia orjia. Siveys ja rehellisyys eivät
merkitse mitään, ystäväni; mutta hoida taivaan nimessä vatsaasi
järkevästi. Silloin ovat hyveet ja tyytyväisyys itsestään asustava
sydämessäsi; ja sinusta koituu kelpo kansalainen, uskollinen puoliso,
hellä isä ja jalo, hurskas ihminen.
Illallisen edellä olimme Harris, George ja minä riitaisia, äreitä,
tyytymättömiä; aterian jälkeen me hymyilimme lempeästi toisillemme,
vieläpä koirallekin. Me rakastimme toisiamme, rakastimme koko maailmaa.
Harris sattui varomattomasti liikkuessaan astumaan Georgen
liikavarpaalle. Jos tämä olisi tapahtunut ennen illallista, olisi
George lausunut mielipiteensä ja toivomuksensa Harrisin kohtalosta
täällä ja tulevassa maailmassa sanoilla, jotka olisivat saaneet
ajattelevan ihmisen kauhistumaan.
Nyt sitävastoin hän virkkoi ainoastaan:
"Katsohan eteesi, poikaseni; älä tallaa astioita."
Ja Harris sen sijaan, että purevimmalla ivalla olisi huomauttanut, että
oli melkein mahdotonta olla tallaamatta Georgen jaloille, jos liikkui
10 kyynärää lähempänä paikkaa, missä George istui, ja ettei Georgen
lainkaan olisi pitänyt tulla mukaan tämmöiseen pieneen alukseen suurine
jalkoineen, ja neuvonut häntä ripustamaan ne veneen laidalle -- sanoi
nyt kohteliaasti: "Suo anteeksi, veikko; toivon ettei se tehnyt
kipeätä."
George vastasi: "Ei yhtään;" -- se oli hänen oma syynsä, mutta Harris
väitti, että syy oli hänen.
Oli kerrassaan liikuttavaa kuulla heidän puhuvan.
Sytytimme piippumme ja istuimme puhelemaan yön tyynessä helmassa.
George sanoi toivovansa, että ijäti voisimme elää tämmöistä
rauhallista, järkevää elämää -- kaukana maailman pauhinasta ja
kiusauksista. Minä yhdyin edelliseen puhujaan; sanoin kauvan
ikävöineeni tämmöistä elämää. Ja me arvelimme että voisimme lähteä
asumaan jonnekin asumattomalle, kaukaiselle saarelle, missä olisi
upeita aarniometsiä.
Harris huomautti, että asumattomilla saarilla, mikäli hän oli kuullut,
oli se haitta, että ne olivat peräti kosteat; mutta George huomautti,
että kosteuden saisi poistetuksi kunnollisella ojittamisella.
Siitä me johduimme puhumaan kosteudesta yleensä ja se johti Georgen
mieleen hullunkurisen seikkailun, joka hänen isällään kerran oli ollut.
Hän, Georgen isä, oli näet kerran nuorena erään ystävän kanssa matkalla
Walesissa, ja muutamakseen he iltasella saapuivat pieneen ravintolaan,
missä istui joukko herrasmiehiä, joiden seurassa he sitten istuivat
koko pitkän illan.
He viettivät sangen hauskan illan ja oli jo aamupuoli yötä, kun he
läksivät levolle (Georgen isä oli tällöin nuori, iloinen poika) ja he
olivat jotakuinkin hyvällä tuulella. Heidän (Georgen isän ja tämän
ystävän) tuli nukkua samassa huoneessa, jossa oli kaksi vuodetta.
Heillä oli mukanaan kynttilä, mutta kun he saapuivat huoneeseen,
horjahti -- kynttilä ja sammui, niin että heidän oli pakko riisuutua
pimeässä. Seurauksena oli, että he, sen sijaan että olisivat menneet
kumpikin omalle vuoteelleen, kapusivatkin samaan sänkyyn -- toinen
sijoittui oikeaan suuntaan pää tyynylle, toinen sitävastoin sijoitti
päänsä jalkapuoleen ja jalkansa tyynylle.
Seurasi hetken äänettömyys -- ei kumpikaan aavistanut erehdystä; sitten
sanoi Georgen isä:
"Joe!"
"Mikä on hätänä, Tom?" vastasi Joen ääni vuoteen jalkapuolelta.
"Sängyssäni nukkuu vieras miesroikale", kuiskasi Georgen isä; "tunnen
sen jalat tässä tyynyllä."
"Sepä merkillistä, Tom", vastasi toinen; "minun sängyssäni on, p--u
vieköön, myöskin joku mies!"
"Mitä aijot tehdä?" kysyi Georgen isä.
"Tehdäkö, joo, aijon heittää sen lurjuksen pellolle", vastasi Joe.
"Niin teen minäkin", sanoi Georgen isä.
Syntyi lyhyt ottelu, jota seurasi kaksi raskasta romahdusta lattiaan,
ja sitten kuului jotenkin nolo ääni kysyvän:
"Kuules, Tom!"
"Mitä sitten?"
"Miten kävi sinun?"
"Jos puhun totta, niin heitti toverini _minut_ sängystä lattialle."
"Samaten kävi minunkin! Täällä näyttää olevan huono järjestys täällä
majatalossa!" -- --
"Mikä sen majatalon nimi oli?" kysyi Harris.
"Porsas ja huilu", vastasi George. "Miksi sitä kysyt?"
"Ei, sitten ei se voi olla sama paikka", jupisi Harris.
"Mitä tarkoitat?" kysyi George.
"Omituista", jatkoi Harris, "mutta aivan sama seikkailu oli _minun_
isälläni kerran eräässä majatalossa. Olen usein kuullut hänen siitä
kertovan. Ja luulin että se oli sama majatalo."
Me menimme levolle kello kymmenen tienoilla, ja minä luulin saavani
nukkua makeasti, sillä olin kovin väsynyt; mutta erehdyin pahasti.
Tavallisesti riisuudun ja panen pääni tyynylle, ja sitten joku koputtaa
ovelle ja huutaa, että kello on lähes yhdeksän aamulla. Mutta tänä yönä
näytti kaikki olevan kuin noiduttua: outo yösija, kova veneen pohja,
epämukava asentoni (jalkani olivat näet tuhdon alla ja pääni lepäsi
toisella), veden hiljainen loiske ja tuulen suhina puissa, kaikki tämä
häiritsi lepoani.
Vihdoin nukahdin pariksi tiimaksi, mutta samalla alkoi joku veneen osa
-- joka arvatenkin paisui yöksi, sillä iltasella ei siinä ollut mitään
näkyvissä ja aamulla se jälleen oli kadonnut -- kaivautua
selkärankaani. Jatkoin siitä huolimatta untani ja uneksin, että olin
vahingossa nielaissut punnan kultarahan ja että jotkut tuntemattomat
ihmiset parhaillaan näverillä porasivat reikää selkääni saadakseen
täten rahan käsiinsä. Minun mielestäni he käyttäytyivät peräti
sopimattomasti ja petomaisesti, ja minä pyysin nöyrästi, että saisin
olla velassa heille tuon rahan kuukauden loppuun, jolloin varmasti
lupasin maksaa. Mutta he eivät ottaneet puhettani kuuleviin
korviinkaan, vaan inttivät, että olisi parempi kiskoa raha hetikohta
esille, muuten muka korot kasvaisivat hirvittävän suuriksi. Minä
vihdoin vimmastuin ja haukuin heidät ansion mukaan, ja silloin nuo
riiviöt kiersivät näveriä niin rajusti, että heräsin tuosta
sietämättömästä tuskasta, jonka kaivertaminen aiheutti.
Veneessä oli kuuma kuin saunassa ja päätäni särki. Päätin senvuoksi
mennä raittiiseen yöilmaan. Otin ylleni vaatteet, jotka olivat lähinnä
esillä -- siinä oli sekä minun että Georgen ja Harrisin vaatteita -- ja
pujahdin ulos teltasta.
Yö oli hurmaavan kaunis. Kuu oli jo laskenut, vain kirkkaat tähdet
paloivat juhlallisella taivaalla. Ne ikäänkuin keskustelivat sisarensa,
maapallon kanssa, tässä juhlallisessa äänettömyydessä, sillaikaa kun
me, tomun lapset, olimme unen helmoissa, ja ne puhuivat elämän
arvoituksista niin syvillä, valtavilla äänillä, ettei ihmiskorvin sitä
voinut kuulla.
Mutta samalla tuntuu yö meistä niin lohdulliselta ja virkistävältä. Sen
helmassa hiipivät surumme ja huolemme häpeissään tiehensä. Päivä on
ollut raskas ja surullinen. Mutta yön tullen häipyvät surumme, elämä ei
enää tunnu niin toivottomalta, niin läpeensä synkältä. Sinitaivaalla
vilkkuvat tähdet kuiskuttavat meille sanomia ijäisyydestä, johon
verrattuna maailmamme ja sen pienoiset huolet ja puuhat ovat
mitättömyyksiä. Tämmöisinä hetkinä tunnemme me, että surut ja tuskat
ovat jumalan lähettämiä enkeleitä, joiden tehtävänä on koettaa
kärsimysten avulla saada meitä hyviksi.
Ja vain se, joka on kärsimyksen tietä vaeltanut, tietää miten
salaperäisen lohduttavasti öinen tähtitaivas vaikuttaa murtuneeseen
ihmissieluun. Kärsimys jalostaa ihmistä, se saattaa hänet lähemmäksi
jumalaa. Vain tyhmä ihminen napisee kohtaloaan vastaan, sen sijaan että
hänen tulisi olla kiitollinen suruista ja kärsimyksistä, joita on
saanut osakseen.