Henrik VIII ja Anna Boleyn. -- Miten tukalaa on asua samassa talossa
kuin rakastava pari. -- Kova aika Englannin kansalle. -- Tukala yösijan
saanti. -- Kodittomina ja turvattomina. -- Harris valmistaihe
kuolemaan. -- Enkeli saapuu avuksemme. -- Odottamattoman ilon vaikutus
Harrisiin. -- Pieni illallinen. -- Murkina. -- Suunnaton hinta,
sinapista. -- Itsepäinen säilykeastia. -- Maidenhead. -- Me
purjehdimme. -- Kolme kalastajaa. -- Meitä kirotaan.
Minä istuin joen äyräällä syvissä mietteissä, mielikuvitukseni oli
palannut takaisin ammoin sitten vierineisiin tapauksiin, kun George
huomautti, että jos olin jo kylliksi levännyt, miksen auttanut häntä
astioiden pesussa? Täten minut rutosti tempaistiin menneistä,
kunniakkaista ajoista runottomaan nykyaikaan ja minä palasin veneeseen,
puhdistin paistinpannun puupuikolla ja heinätupolla sekä kirkastin sen
vihdoin Georgen märällä paidalla.
Me soudimme Magna Charta-saarelle, katselimme kiveä, jonka ympärille on
rakennettu katos, ja jossa tämä tärkeä perustuslakimme kerrotaan
tulleen allekirjoitetuksi. On myös toinen taru, jonka mukaan
allekirjoitus on tapahtunut "Runningmeden" rantatöyräällä, mutta itse
puolestani olen vakuutettu siitä, että edellinen taru pitää paikkansa.
Sen ajan lordit, kreivit ja paronit tunsivat kylläkin mikä liukas
ankerias Juhani-kuningas oli ja tietenkin he olivat siksi varovia, että
veivät hänet saarelle, mistä majesteetin ei ollut niinkään helppo
livahtaa tiehensä eikä tehdä takaperoa.
Hieman ylempänä jokivarrella on erään vanhan luostarin rauniot ja sen
ympärystöillä kerrotaan Henrik VIII:n odottaneen Anna Boleynia, kun
heillä oli lemmenkohtauksia. Myöskin Kentissä, Hever Castlen luona,
ovat rakastavat tavanneet toisiaan, ja joskus myös St Albansin luona.
Näihin aikoihin mahtoi Englannin kansan olla vaikea liikkua millään
seuduilla tapaamatta penkkiä, missä tämä ajattelematon nuori pariskunta
_ei_ olisi istunut!
Oletteko koskaan asunut talossa, jossa on rakastunut pari? Se on peräti
ankara vitsaus! Sinä aijot mennä saliin lukemaan ja juuri ovea
avatessasi kuulet hiljaista kolinaa, kuten siirtyisi joku
hermostuneesti etäälle jostakin esineestä, ja kun astut sisään, seisoo
Emilia akkunassa innokkaasti tähystäen ulos tielle ja ystäväsi, Johan
Edvard, istuu huoneen toisessa päässä koko sielustaan kiintyneenä
selailemaan vanhoja, ventovierasten ihmisten valokuvia.
"Kas vaan", virkat sinä tuokion äänettömyyden kuluttua, "minäpä en
tiennyt täällä olevan ketään."
"Vai niin, etkö tiennyt?" virkkaa Emilia kylmällä, ivallisella äänellä,
joka osottaa miten vähän läsnäolosi häntä huvittaa.
Teet uuden, epätoivoisen yrityksen saada keskustelua toimeen:
"Täälläpä on kovin pimeä. Miksette ole sytyttäneet kaasua?"
Johan Edvard sanoo: "Oho!" sitä ei hän ollut huomannut; ja Emilia
huomauttaa, ettei pappa pidä siitä, että suotta poltetaan kaasua
valoisalla päivällä. Sinä kerrot heille pari kaskua ja teet selkoa
Irlannin kysymyksen asemasta ja toiveista parlamentissa, mutta ei
mikään näytä heitä huvittavan. Saat vastaukseksi vaan hajamielisiä:
"Vai niin?" "Todellakin!" "Niinkö?" "Onpa se merkillistä." Ja kun
kymmenen minuuttia olet moista keskustelua ylläpitänyt, sinä hiivit
ovelle ja pujahdat ulos, ja saat hämmästykseksesi kokea, että ovi
_itsestään_ sulkeutuu jälkeesi, ennenkuin ehdit siihen koskeakaan!
Puoli tuntia myöhemmin sinä päätät mennä polttamaan piipullisen
tupakkaa puutarhaan. Näet siellä Emilian istumassa pienellä, kapealla
tuolilla, -- Johan Edvard on nähtävästi istunut nurmella, siltä ainakin
näyttää. He eivät virka sanaakaan, mutta saat heiltä silmäyksen, joka
sanoo kaikki mitä sivistyneessä yhteiskunnassa yleensä voidaan sanoa;
ja sinä korjaat luusi kiiruumman kautta.
Tästä lähin peloittaa sinua pistää nenääsi jok'ainoaan huoneeseen
talossa. Senpä vuoksi menet iltasella kävelemään tielle ja ihailemaan
tähtiä; sitten palaat varovasti huoneeseesi, mutta on liian aikaista
mennä levolle. Sinä menet puutarhaan: kaikki on rauhallista, mutta kun
avaat huvihuoneen ovea, saat nähdä nuo kaksi tylsämielistä nuorta
ihmistä soppeen kyyristyneinä. Ja he näkevät sinut ja otaksuvat
tietysti, että sinä tahallasi, sulasta ilkeydestä heitä väjyskelet ja
tavan takaa koetat yllättää.
"Eikö herrasväki taivaan nimessä voisi valita jotakin erityistä
huonetta tähän tarkoitukseen ja naulata varoitustaulua ovelle, jotta
ihmiset tietäisivät sitä karttaa?" jupiset sinä palatessasi
huoneeseesi.
Näin lienee ollut laita koko Englannin valtakunnassa, kun tuo huimapää
poika, Henrik VIII, hienosteli Annaansa. Buckinghamshiressä ihmiset
yllättivät rakastavat, juuri kun he haaveillen kävelivät Windsorin ja
Wraysburyn seuduilla, ja huudahtivat: "Oh, onko Teidän Majesteettinne
täällä?" ja Henrik sävähti tulipunaiseksi kuin koulupoika ja änkytti:
"Niin, saavuin vastikään tänne tapaamaan erästä herrasmiestä"; ja Anna
lisäsi: "On hauskaa Teitä nähdä! Eikö olekin merkillinen sattuma?
Tapasin juuri Mr Henrik VIII:nen, ja hänellä oli aivan sama tie kuin
minulla."
Ja ihmiset miettivät itsekseen: "On parasta, että katoomme näiltä
seuduilta, niin kauvan kun tuota suutelemista ja hyväilemistä kestää.
Me lähdemme Kent'iin siksi aikaa."
Ja he lähtevät Kent'iin, mutta heti sinne saavuttuaan he ensiksi
tapaavat Henrikin ja Annan, jotka kävelevät haaveilemassa Hever Castlen
ympärillä.
"Tämäpä on peliä!" sanovat kunnon englantilaiset. "Lähdetään hiiteen
täältä. Mennään St Albans'iin -- se on kaunis, rauhallinen paikka."
Ja kun he tulevat sinne, näkevät he tuon siunatun parin suutelevan
toisiaan luostarin puistossa. Silloin nämä kelpo englantilaiset
pakenevat St Albans'ista ja rupeevat merirosvoiksi, kunnes rakastavat
ovat viettäneet häänsä.
Picnic-lahdesta aina vanhaan Windsoriin saakka on jokivarsi hyvin
kaunista. Siellä on varjoisia metsiä, kunnaita ja laaksoja; metsiköissä
on kauniita pieniä taloja ja tien varrella on ravintola, missä saa
lasillisen oivallista olutta -- sanoo Harris, ja hän on tällä alalla
asiantuntija, jonka lausuntoon voi luottaa.
Vanha Windsor on myös historiallisesti kuuluisa paikka. Edvard
tunnustajalla oli aikoinaan palatsi siellä, ja siellä myös Jaarli
Godwin seisoi oikeuden edessä syytettynä osallisuudesta kuninkaan
veljen murhaan. Jaarli Godwin otti silloin leivän, mursi sen ja sanoi:
"Jos olen tähän rikokseen syypää, niin tukehduttakoon tämä leipä minut,
kun sen syön."
Hän pisti leivän suuhunsa, nielasi sen ja se tarttui hänen kurkkuunsa,
niin että hän kuoli. --
Vanhan Windsorin ohitse kuljettua tulee joki yksitoikkoiseksi ja
ikäväksi. Siinä ei ole mitään nähtävää, ennenkuin vasta Boveneyn
lähellä. -- Kun kuljimme Datchet'in ohi, kysyi George minulta muistinko
vielä ensimmäistä jokiretkeämme, kun kello 10 iltasella saavuimme
Datchetiin ja etsimme yösijaa.
Sanoin sen hyvästi muistavani. Enkä sitä hevillä unhoitakaan!
Muistan koko ikäni tuon retken. Oli kaunis lauvantai-ilta elokuussa. Me
olimme väsyneitä ja nälkäisiä kuin sudet, me kolme, Harris, George ja
minä, ja Datchetiin saavuttuamme otimme veneestä matkalaukkumme,
päällystakkimme y.m. tavaramme ja läksimme etsimään majapaikkaa.
Löysimme pian pienen, sievän hotellin, jonka seinillä kasvoi
viiniköynnöstä ja muurivihreää; mutta siellä ei ollut päivänkukkia
niiden joukossa, ja jostakin käsittämättömästä syystä minä sinä iltana
kaipasin päivänkukkia, niin että sanoin:
"Kuulkaa, pojat, ei viitsitä mennä tänne! Mennään vähän edemmäksi,
kunnes tapaamme majatalon, jonka edustalla kasvaa päivänkukkia."
No niin, me kuljimme edelleen ja tulimme toiseen majataloon. Sekin on
sievä, hauska hotelli ja siellä oli päivänkukkia; mutta Harris sanoi,
ettei voinut sietää erästä herrasmiestä, joka seisoi ovella nojautuen
ovipieleen. Harris väitti, että tuon miehen tukka ja saappaat tekivät
hänet pahoinvoivaksi, ja senvuoksi me kuljimme ohitse ja vaelsimme
pitkän aikaa tapaamatta muuta hotellia. Vihdoin tuli muuan mies
vastaamme ja kysyimme häneltä tietä lähimpään hotelliin. Hän vastasi:
"Kas, herrat ovat kokonaan väärällä tiellä. Olette jo kulkeneet
hotellin ohi. Kääntykää takaisin ja sitten oikealle kädelle, niin
tulette 'Peurahotelliin'."
Me sanoimme:
"Niin, kyllä tiedämme. Olimme jo siellä, mutta emme pidä siitä --
siellä ei ole päivänkukkia." --
"Hyvä", hän sanoi, "no, sitten on 'Manor House' aivan sen lähellä
hieman tännempänä. Oletteko käyneet siellä?"
Harris vastasi, ettemme tahtoneet mennä sinne -- hän ei pitänyt erään
ovella seisovan miehen ulkonäöstä; hän (Harris) ei sietänyt tuon miehen
tukan väriä eikä hänen saappaitaan.
"No niin, hyvät herrat, sitten en tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi
oppaamme, "sillä täällä ei ole muuta kuin nuo kaksi majataloa koko
seudulla."
"Mitä, ei muuta hotellia?" huusi Harris.
"Ei alkuukaan", vastasi mies.
"Mitä Herran nimessä nyt teemme?" tokasi Harris.
Nyt George lausui mielipiteensä. Hän arveli, että Harris ja minä
voisimme rakennuttaa itsellemme tänne oman, yksityisen hotellin, minne
ei ketään punatukkaista päästettäisi sisälle. Omasta puolestaan hän
aikoi suoraa päätä palata takaisin "Peuraan."
Täällä maailmassa on vaikea saada kaikkia toiveitaan täytetyiksi; senpä
vuoksi Harris ja minä mukauduimme välttämättömyyteen ja seurasimme
Georgea.
Me saavuimme "Peuraan", menimme sisälle ja nakkasimme tavaramme
etehisen lattialle.
Isäntä tuli luoksemme ja sanoi:
"Iltaa, hyvät herrat."
"Iltaa", vastasi George, "tahtoisimme kolme vuodetta, isäntä."
"Olen pahoillani, sir", vastasi tämä, "mutta pelkään etten voi niitä
teille toimittaa."
"Oh, joutavia", sanoi George, "ei sillä niin väliä ole. Kaksikin
vuodetta riittää. Voihan kaksi meistä nukkua samalla vuoteella, eikö
niin?" jatkoi hän kääntyen Harrisiin ja minuun.
Harris sanoi: "Oh, vallan mainiosti"; hän otaksui, että George ja minä
vallan hyvästi voisimme nukkua yhdessä.
"Olen pahoillani sir", toisti isäntä, "mutta meillä ei todellakaan koko
talossa ole ainoatakaan vapaata vuodetta! Päinvastoin on meidän jo
täytynyt sijoittaa, kaksi, jopa kolmekin _gentlemania_ samaan sänkyyn;
en voi sille mitään, hyvät herrat."
Tämä oli meille koko kolaus!
Mutta Harris on vanha, kokenut matkailija, hän tointui pian ja
ystävällisesti hymyillen virkkoi:
"Vai niin, sepä on ikävä juttu. Mutta kyllä me keksimme keinon. Tehän
voitte antaa meidän nukkua biljardisalissa."
"Voi, hyvät herrat! Kolme _gentlemania_ nukkuu jo biljardipöydällä, ja
kaksi on sijoitettu kahvihuoneeseen. En mitenkään voi antaa herroille
yösijaa."
Me poimimme tavaramme lattialta ja menimme "Manor House'en." Se oli
pieni, sievä rakennus. Minä sanoin pitäväni siitä enemmän kuin
edellisestä paikasta. Harris sanoi: "Aivan oikein", tämä oli sievä
paikka ja eihän meidän ollut pakko katsella tuota punatukkaista
herrasmiestä; eihän miesparka todellakaan ollut itse syypää hiustensa
tulipunaiseen väriin.
Harris puhui miehen tukasta filosoofin tyyneydellä.
Meidän ei tarvinnut avatakaan "Manor Housen" ovea! Emäntä tuli jo
portailla vastaamme ja ilmoitti, että me olimme neljästoista seurue,
jolta hänen viimeisen puolentoista tunnin kuluessa oli täytynyt kieltää
yösija! Ja kaikkiin ehdotuksiimme biljardista, heinäladosta ja
hiilikellarista hän hymyillen pudisti päätään: kaikki mainitut paikat
olivat jo aikoja sitten otetut käytäntöön ja täpösen täynnä.
Eikö hän koko kylässä tiennyt ainoatakaan paikkaa, missä kolme
väsynyttä matkailijaa voisi saada yösijaa?
"Niin, jolleivät herrat ole kovin vaativaisia", hän sanoi -- _hän_
puolestaan ei paikkaa voinut suositella -- "niin on Etonin tien
varrella, noin puoli penikulmaa täältä, pieni olutkapakka --."
Emme kuunnelleet lausetta loppuun; sieppasimme kapineemme ja läksimme
juoksujalkaa laputtamaan neuvottuun suuntaan. Matka tuntui pikemmin
puolentoista kuin puolen penikulman pituiselta, mutta vihdoin pääsimme
perille ja hyökkäsimme hengästyneinä oluttupaan.
Isäntäväki siellä oli sydämetöntä ja epäkohteliasta. He suorastaan
nauroivat meille. Heillä oli koko talossa vain kolme vuodetta ja niihin
oli jo sijoitettu seitsemän herraa ja kaksi nainutta pariskuntaa!
Siellä istui oluttuoppinsa ääressä muuan hyväsydäminen maamies, jonka
kävi meitä sääli ja hän neuvoi meitä maustekauppiaan luo, jonka talo
oli aivan Peurahotellin lähellä ja -- me palasimme takaisin.
Maustekauppiaan talo oli reunojaan myöten täynnä. Puodissa sattui
olemaan muuan vanha eukko, joka ystävällisesti neuvoi meitä tulemaan
kanssaan. Hän tunsi näet erään rouvan, joka joskus vuokrasi huoneita
matkustajille.
Vanha eukko käveli peräti hitaasti ja kesti 20 minuuttia, ennenkuin
saavuimme tuon rouvan asunnolle. Eukko käytti tilaisuutta hyväkseen
matkalla kertomalla meille mitä vaivoja hänellä oli selässään ja
tekemällä selkoa tautiensa kaikista vaiheista.
Tuttavan rouvan huoneet olivat täpösen täynnä. Sieltä meitä neuvottiin
n:o 27. Sama tulos. N:o 27 oli täynnä ja osotti meidät n:o 32:een, ja
32 oli täynnä.
Sitten me palasimme takaisin valtatielle ja Harris istahti tiepuoleen
ja sanoi, ettei aikonut käydä askeltakaan edemmäksi. Oli turhaa enää
kysyäkään yösijaa ja hän sanoi tahtovansa kuolla siihen. Hän pyysi
Georgea ja minua viemään viimeisen tervehdyksen hänen äidilleen ja
ilmoittamaan kaikille hänen ystävilleen, että hän antoi heille anteeksi
ja kuoli onnellisena.
Tällä hetkellä saapui luoksemme enkeli -- pienen pojan haamussa (ja en
todellakaan osaa kuvitella tehokkaampaa valepukua enkelille!); sillä
oli olutkannu toisessa kädessä, toisessa taas pitkä nauha, jonka päähän
oli sidottu jotakin, jonka hän sinkosi jokaiseen tien varrella olevaan
kiveen, mistä syntyi omituinen läiskähtävä ääni.
Me kysyimme tältä taivaalliselta matkailijalta (myöhemmin kyllä saimme
selville, että hän oli samaa syntistä alkujuurta kuin mekin) tiesikö
hän missään yksinäistä taloa, jossa asui vaan heikkoja, sairaita
ihmisiä (kernaimmin vanhoja rouvia tahi halvauksen saaneita
herrasmiehiä), joita olisi helppo peloittaa uhkauksilla ja täten saada
heidät luovuttamaan vuoteensa täksi yöksi kolmelle epätoivoiselle
miehelle; tahi, jollei hän tiennyt semmoista, voisiko hän suosittaa
meille tyhjää perunakuoppaa, heinälatoa, tahi asumatonta tallia tahi
jotakin sentapaista. Hän vastasi, ettei tiennyt mitään semmoista -- ei
ainakaan lähiseuduilla; mutta hän lisäsi, että jos tahdoimme seurata
häntä kotia, niin oli hänen äidillään joutilas huone, jossa voisimme
saada olla yötä.
Me lankesimme nulikan kaulaan kirkkaassa kuutamossa ja syleilimme
häntä, ja siitä olisi epäilemättä saatu erinomaisen runollisen taulun
aihe, jollei poikanen olisi ällistynyt liikutuksestamme ja
kiitollisuuden osotuksistamme niin perin pohjin, että hän kaatua
romahti kumoon vetäen meidät mukanaan. Harrisiin vaikutti ilo niin
valtavasti, että hän meni tainnoksiin ja siinä tilassa ollen hän
tempasi pojan olutkannun ja tyhjensi sen puoleksi, ennenkuin tuli
tuntoihinsa. Sitten hän nousi ja läksi täyttä laukkaa laputtamaan
tiehensä jättäen Georgen ja minun huoleksi matkatavaroitten kantamisen.
Pojan koti oli pieni neljän huoneen huvila, ja hänen äitinsä -- tuo
kelpo sielu! -- antoi meille illalliseksi lämpöistä kinkkua ja me
söimme sen kaikkityyni -- sitä oli viisi naulaa -- suuhumme ja
herkullisen hedelmätortun sekä kaksi kannua teetä. Ja sitten menimme
levolle. Huoneessamme oli kaksi vuodetta; toinen oli 2 jalkaa 6 tuumaa
leveä: siinä nukuimme George ja minä, ja me sidoimme itsemme lakanalla
yhteen, jotta pysyisimme vuoteella. Toinen oli taas pienen pojan sänky;
siinä nukkui Harris yksinään ja aamulla me huomasimme, että pari kolme
jalkaa Harrisin paljaasta ruumiista pisti ulos sängyn jalkapäästä ja
George ja minä käytimme sitä hyväksemme ripustamalla lakanamme siihen
riippumaan kylpiessämme.
Emme enää olleet niin oikullisia hotellia valitessamme, kun seuraavalla
kerralla tulimme Datchetiin. --
Mutta palaan takaisin nykyiseen retkeemme: ei tapahtunut mitään
huomiota ansaitsevaa koko aamupäivänä, ja me saavuimme Monkey-saarelle,
missä nousimme maihin murkinoimaan. Meillä oli kylmää häränpaistia ja
huomasimme, että olimme unohtaneet ottaa sinappia mukaan. En muista,
että koskaan elämässäni, ennemmin tahi myöhemmin, olisin niin
kiihkeästi himoinnut sinappia, kuin nyt tunsin sitä tekeväni. En
yleensä pidä sinapista, ja hyvin harvoin käytän tätä maustetta, mutta
nyt olisin maksanut maailmoja sinappihiukkasesta.
En tiedä sanoa montako eri maailmaa maailmanjärjestelmäämme kuuluu,
mutta olisin empimättä antanut ne kaikki, jok'ikisen, sille, joka olisi
tuonut minulle lusikallisen sinappia! Ei mitään himoitse enemmän kuin
sitä, mitä sillä hetkellä on mahdoton saada.
Harris sanoi myös tahtovansa antaa maailmoja sinapista. Se, joka tällä
hetkellä olisi tiennyt tuoda meille pöntöllisen sinappia, olisi
todellakin tehnyt hyvät kaupat: hän olisi saanut maailmoja riittämään
saakka koko elinijäkseen!
Vaikka luulenpa, että sekä Harris että minä olisimme tulleet
katumispäälle ja alkaneet tehdä takaperoa kaupoissa, heti kun olisimme
saaneet sinappia. Hetken kiihkossa ihminen usein ajattelemattomasti
tekee lupauksia, ja vasta tultuaan järkiinsä huomaa miten hullun kaupan
on tehnyt, miten vähäarvoinen haluttu esine on luvattuun hintaan
verraten. Kuulin kerrottavan herrasmiehestä, joka ollen retkeilemässä
Sveitsin vuoristossa lupasi antaa maailmoja lasillisesta kylmää olutta.
Hän saapui sitten pieneen ravintolaan, missä hän sai toiveensa
täytetyksi, mutta hän nosti hirmuisen metelin siitä, että sai maksaa
viisi frangia pullosta baijerilaista olutta. Hän sanoi, että se oli
häpeämätöntä nylkemistä, ja hän kirjoitti asiasta _Times'iin_.
Minä tarkastelin varastojamme, mutta siellä ei ollut sinappia. Me
söimme häränpaistimme äänettöminä, alakuloisina. Elämä näytti synkältä,
ilottomalta. Me muistelimme lapsuuden onnellisia, valoisia päiviä ja
huokasimme. Omenatorttu sai kuitenkin katseemme hieman kirkastumaan, ja
kun George otti esille vasun pohjalta laatikollisen ananasia ja
vieritti sen veneen keskelle, tunsimme me, että elämä kaikitenkin oli
elämisen arvoista.
Me pidämme paljon ananasista, kaikki kolme. Me katselimme astian
kyljessä olevaa kaunista kuvaa; me ajattelimme miten mehukasta hedelmä
olisi. Me hymyilimme toisillemme, ja Harris otti lautaset esille.
Sitten etsimme veistä avataksemme astian. Käänsimme koko vasun
ylösalasin. Pengoimme matkalaukut sekaisin. Etsimme veneen tuhtojen
alta, sen pohjalta ja välyksistä. Etsimme veneen jokaisen sopen. Mutta
säilykerasian avaajaa ei siellä ollut.
Sitten Harris yritti avata laatikkoa kynäveitsellään: hän taittoi
veitsen kärjen ja leikkasi arveluttavan haavan sormeensa. George koetti
sitten avata sitä saksilla mutta ne luiskahtivat ja olivat vähällä
puhkaista häneltä silmän. Heidän hoitaessa haavojaan koetin minä iskeä
reikää tuon riivatun rasian kanteen venehaan kärjellä, mutta rasia
tietysti luiskahti lyödessä ja minä syöksyin veneen laidan yli suinpäin
jokeen -- siinä oli kaksi jalkaa vettä ja liejupohja! -- ja rasia
vierähti vahingoittumattomana veneen pohjalle ja särki teekupin.
Nyt oli kärsivällisyytemme lopussa. Me veimme kiusankappaleen rannalle,
Harris meni kedolle ja etsi sieltä raskaan, teräväsärmäisen kiven, minä
irroitin veneen maston; George piteli rasiata, Harris sovitti kiven
terävän särmän sen reunalle ja minä otin maston, kohotin sen ilmaan ja
iskeä läimäytin sillä tarmoni takaa kiveä.
Georgen kova olkihattu pelasti hänen henkensä sillä kertaa. Hän
säilyttää sitä (oikeammin: sen jätteitä) vieläkin kalliina muistona,
ja talvi-iltoina, kun piiput on sytytetty ja pojat kertovat
seikkailuistaan ja vaaroista, joissa ovat olleet, George ottaa sen
esille, antaa sen kulkea kädestä käteen ja tuo merkillinen tapaus
kaikkine vaiheineen kerrotaan yhä uudelleen -- joka kerta uusilla
vereksillä muunnoksilla.
Harris pääsi leikistä vähäpätöisellä ruhjevammalla.
Sitten otin tuon kovan onnen rasian huostaani ja taoin sitä
mastontyvellä, kunnes olin kauttaaltaan hiessä ja hengästynyt, jolloin
Harris astui sijaani.
Me iskimme sen litteäksi, me taoimme sen jälleen pyöreäksi; me annoimme
sille kaikki tunnetut geometriset muodot -- mutta reikää emme siihen
saaneet. Sitten George ryhtyi sitä muokkaamaan ja hän löi sen niin
peräti omituiseen, niin luonnottomaan, uskomattomaan, hurjaan,
oikulliseen, villiin muotoon, että häntä alkoi peloittaa ja hän heitti
maston käsistään. Sitten me kaikki kolme istahdimme nurmelle sen
ympärille katselemaan sitä.
Sen kannessa oli suuri poimu; se ulottui laidasta laitaan, oli aivan
suun näköinen ja sillä oli niin pirullisen ilkeä, virnistelevä
pilkkanauru, että se saattoi meidät raivoon. Harris hyökkäsi rasian
kimppuun, tarttui siihen ja nakkasi sen keskelle jokea, ja me säestimme
sen uppoomista kirouksilla. Sitten palasimme veneeseen, soudimme ulos
lahdelmasta emmekä levänneet, ennenkuin saavuimme Maidenheadiin.
Maidenhead on liiaksi keikarimainen paikka ollakseen miellyttävä.
Siellä ei ole luontoa nimeksikään. Se on Lontoon muotinarrien ja
balettityttöjen tyyssija. _London Journal'in_ nurkkanovellin
"herttualla" on alati "pieni huvila" Maidenheadissa ja tusinaromaanien
sankaritar syö siellä aina päivällistä ollessaan huvittelemassa jonkun
toisen naisen laillisen aviomiehen seurassa.
Kuljimme nopeasti Maidenheadin ohi. Päästyämme Boulterin sululle
lepäsimme hetkisen ja soudimme sitten verkalleen eteenpäin. Täällä,
Clievedenin metsän kohdalla jokivarsi onkin ihmeen ihanaa, ja nautimme
sydämen pohjasta antaessamme pienen veneemme hiljalleen solua
eteenpäin.
Cookhamin luona pysähdyimme erääseen lahdelmaan ja keitimme teetä, ja
alkoi jo olla ilta, kun saavuimme sululle. Oli navakka tuuli ja
merkillistä kyllä tällä kertaa meille myötäinen, sillä -- se on
kokemukseni -- tavallisesti on veneretkellä ollessa tuuli aina
vastainen, kulki sitten minnepäin tahansa. On vastatuuli aamulla, kun
lähdet matkalle, ja sinä ponnistelet airoilla hiki hatussa nauttien
ajatuksesta miten hupaista on iltasella palata kotiin myötätuulella
purjehtien. Mutta teetä juodessa tuuli kääntyykin päinvastaiseen
suuntaan ja saat henkihieverinä kiskoa raskasta venettä koko matkan
kotiin.
Mutta jos satut unhoittamaan purjeet kotiin, silloin saat olla varma
siitä, että tuuli mennen tullen on myötäinen! Niin, tämä maailmahan
onkin vain koettelemusten tie ja ihminen syntyy tänne kärsimään ja
suremaan.
Mutta tänä iltana oli nähtävästi tapahtunut paha erehdys: meille oli
epähuomiossa annettu myötätuuli. Riensimme käyttämään sitä hyväksemme,
nostimme purjeen ripeästi, ennenkuin erehdys huomattaisiin yläilmoissa.
Sitten heittäysimme mukaviin, siroihin asentoihin, purje pullistui,
köydet jännittyivät, masto notkui ja veneemme lensi eteenpäin.
Minä pidin perää.
Ei liene olemassa hurmaavampaa tunnetta kuin kiitää eteenpäin hyvässä
purjealuksessa. Se on niin lähellä lentämistä kuin suinkin voi olla --
jollemme ota lukuun _unia_. Tuulen siivillä rientää siro pursi
eteenpäin, vanavesi solisee ja kuohuu perässä. Et ole enää hidas,
kömpelö, maalla maleksiva kaksijalkainen: sinä olet osa suuresta
Luonnosta! Sydämesi sykkii Luonnon sydämellä. Sielusi sulautuu
luontoon, kuulet sen valtavan riemulaulun ympärilläsi. Olet vapautunut
jokapäiväisen elämän puuhista ja arkihuolista, ne ovat kaukana,
kaukana, ne ovat sinusta vähäpätöisiä tällä hetkellä. Luonnon käsi
hyväilee sisarellisesti otsaasi, unhoitat surut ja kärsimykset, olet
vapaa, onnellinen ihminen!
Olimme aivan yksin joella. Vain kaukana edessämme häämöitti yksinäinen
vene; tuokion kuluttua näimme, että se oli kalastajavene, joka oli
ankkuroitu keskelle väylää; siinä istui kolme kalastajaa. -- Me
kuljimme kauniiden metsäisten rantojen ohi; ei kukaan meistä virkkanut
sanaakaan. Minä pidin perää.
Tultuamme lähemmäksi näimme, että veneessä istui kalastamassa kolme
kunnianarvoista, harmaahapsista vanhusta. Heillä oli veneessä kolme
pientä pallia, joilla istuivat, ja he kokivat uutterasti
pyyntikojeitaan. Mailleen menevä aurinko kultasi läntisen taivaan,
salaperäisen hehkuvina kuvastuivat taivaan värit vedenpintaan ja
taustana oleva metsä sai omituisesti loistavan värityksen. Tällä
hetkellä oli elämä todellista nautintoa, kaikki näytti valoisalta,
toivorikkaalta. Purjeemme kuvastui räikein piirtein purppuroitua
taivasta vastaan, aallot löivät leikkiään veneen kupeisiin ja takanamme
levitti jo yö tummaa vaippaansa seudun ylitse.
Meistä tuntui kuin olisimme olleet vanhojen tarujen urheita ritareita;
me purjehdimme oudon valtameren poikki tuntemattomiin kohtaloihin
tuonne kauvas auringonlaskun maahan.
Me purjehdimme keskellä väylää. Minä en lainkaan muistanut kalastajien
venettä olevankaan. -- -- -- Emme ensin tienneet mitä oli tapahtunut,
sillä purjeen puomi löi yli ja esti meitä näkemästä, mutta puheesta
päättäen, joka sattui korviimme, teimme johtopäätöksen, että olimme
tulleet inhimillisten olentojen läheisyyteen, olentojen, jotka olivat
harmissaan ja kovasti kiukkuisia.
Harris laski purjeen alas, ja silloin näimme mitä oli tapahtunut.
Olimme täyttä vauhtia puskeneet purtemme vanhojen herrojen veneeseen
seurauksella, että kukin heistä pallineen ja onkineen keikahti
selälleen veneen pohjalle ja heillä näytti olevan täysi työ
selvitellessään itseään toisistaan, siimoistaan, koukuistaan ja poimia
kaloja vaatteistaan. Toimessa ollessaan he koko ajan kirosivat ja
sadattelivat meitä -- ei tavallisilla, jokapäiväisillä kirouksilla,
vaan pitkillä, huolekkaasti valituilla, pontevilla sadatuksilla, jotka
koskivat sekä maallista että tulevaista elämäämme ja käsittivät meidät
itsemme, sukulaisemme ja tuttavamme -- ne olivat sanalla sanoen
oivallisia, tehokkaita ja valittuja kirouksia.
Harris sanoi heille, että heidän tulisi olla kiitollisia pienestä
vaihtelusta istuttuaan koko pitkän päivän siinä kalastamassa, ja hän
lisäsi olevansa pahoillaan ja kauhistunut kuullessaan vanhojen miesten
käyttävän niin syntisiä puheita: heidän toki tulisi karttaa antamasta
nuorisolle huonoa esimerkkiä.
Mutta hänen puheestaan ei lainkaan ollut apua.
George sanoi tahtovansa tästä lähin pitää perää. Hän sanoi, etteivät
semmoiset aivot kuin minulla oli kelvanneet peräsimen hoitoon; -- oli
parasta uskoa veneen ohjaus parempiin käsiin, käytännölliselle,
älykkäälle ihmiselle, ennenkuin hukuimme joka sorkka. Ja hän istahti
peräsimen ääreen ja ohjasi veneen Marlowiin.