George vihitään työhönsä. -- Hinausköysien jumalattomat taipumukset. --
Soutuveneen kiittämätön käytös. -- Hinattavat ja hinaajat. -- Uusi
keksintö rakastaville pareille. -- Vanhan tädin salaperäinen
katoominen. -- "Kiiruhda hitaasti." -- Kun nuoret neitoset vetävät
venettä; jännittäviä kohtauksia. -- Kadonnut sulku eli kummitteleva
joki. -- Taivaallista musiikkia. -- Pelastetut!
Saatuamme Georgen veneeseen, ahdistimme häntä työhön. Hän tietenkään
_ei_ tahtonut tehdä työtä; se on itsestään selvää. Hänellä oli, muka,
kaupungissa ollut kovin rasittava työpäivä, selitti hän. Harris, joka
väliin osaa olla kovaluontoinen eikä tunne sääliä, julisti nyt:
"Ja nyt, poikaseni, saat rasittavan työpäivän joella -- vaihtelun
vuoksi. Vaihteluhan on kaikille hyödyllistä. Laputa siis hinaamaan!"
Toinen ei hyvällä omallatunnolla -- Georgenkaan omallatunnolla --
voinut kieltäytyä, mutta hän kysyi, eikö olisi parempi, että hän --
George -- jäisi veneeseen keittämään teetä, sillaikaa kun Harris ja
minä hinasimme, sillä teen keittäminen oli sangen rasittavaa työtä, ja
Harris ja minä näytimme niin väsyneiltä. Vastauksen asemasta ojensimme
hänelle hinausköyden, jonka hän kiltisti ottikin ja nousi maihin
veneestä.
Hinausköysi on varsin salaperäinen ja oikullinen kapine. Minä käärin
sen kokoon yhtä huolellisesti kuin jos pitelisin uutta housuparia; ja
kun parin minuutin kuluttua otan köyden esille, on siitä sukeutunut
kauhistava, toivoton sekamelska.
En tahdo parjata enkä vääristellä, mutta olen vakuutettu siitä, että
jos otamme minkä hinausköyden tahansa ja levitämme sen suoraksi
kentälle ja sitten puoleksi minuutiksi käännämme sille selkämme, on se
tällä aikaa ehtinyt vetäytyä kasaan, sotkeutua, mennä solmuihin,
kiertyä sykkyröiksi, niin että vaaditaan vähintäin puoli tuntia sen
selvittämiseksi.
Tämä on mielipiteeni hinausköysistä ylimalkaan. Tietenkin voi niidenkin
joukossa olla kunnioitettavia poikkeuksia, sen myönnän kernaasti.
Lienee hinausköysiä, jotka ovat ammattinsa kunnia ja kaunistus --
tunnollisia, rehellisiä hinausköysiä, jotka eivät kuvittele olevansa
naisten nypläystöitä eivätkä yritä tekeytyä "antimakassariksi" samassa
silmänräpäyksessä, kun niille kääntää selkänsä. Sanoin että _lienee_
semmoisia hinausköysiä, ainakin toivon niitä olevan. Mutta minä en
vielä ole semmoista tavannut.
Sululle tullessamme olin omin käsin pannut kokoon köytemme. En tahtonut
antaa Harrisin kajota siihen, sillä hän on niin huolimaton. Olin
hitaasti ja varovasti käärinyt sen kokoon ja laskenut sen veneen
pohjalle. Harris otti sen sieltä tiedemiehen tarkkuudella ja laski sen
Georgen käsiin. Tämä otti sen ja alkoi vakavasti kietoa sitä auki,
kuten olisi riisunut vauvan kapaloita, mutta hän oli tuskin saanut auki
kymmentä kyynärää, ennenkuin tuo vietävän köysi oli enemmän kehnosti
punotun ovimaton kuin minkään muun esineen kaltainen!
Tämmöisissä tapauksissa on seuraus aina sama: rannalla olija luulee,
että syy on sen, joka pani köyden kokoon, ja soutua harjoittavan
urheilijan tapana on aina lausua mielipiteensä.
"Aijoit kaiketi kutoa tästä silakkaverkon, vai mitä? H--tin hökötyksen
sinä vaan siitä olet saanut! Mikset voinut kunnollisesti panna sitä
kokoon, senkin tyhmä nauta!" jupisee hän vähä väliä ja häärää
raivokkaasti köyden kimpussa, heittelee sitä ja pyörii kuin hyrrä sen
kanssa turhaan etsiessään köyden päätä.
Tietysti taas hän, joka oli sen pannut kokoon, on varma siitä, että
toinen on sotkenut köyden sitä avatessaan.
"Olihan se aivan selvillä, kun annoin sen sinulle!" ärjäsee hän.
"Katsoisit vähän eteesi, senkin kuhnus! _Sinä_ luultavasti saisit
sähkölennätinpylväätkin sotkeutumaan yhteen."
Ja he ovat niin kiukkuisia, että tahtoisivat hirttää toisensa köyteen.
Kymmenen minuutin kuluttua rannalla olija alkaa mylviä ja karjua kuin
mielipuoli, hän tallaa köyttä ja raastaa sitä ympäri koettaen saada
sitä selville. Tietenkin se sotkeutuu entistä hullummaksi. Sitten astuu
toinen veneestä maalle ja tulee avuksi, mutta he ovat toistensa tiellä
ja estävät toisiaan selvitystyössä. Vihdoin saavat he köyden selväksi;
kun he sitten kääntyvät rantaan, huomaavat he, että vene on ajelehtinut
vesille ja lähenee putouksen reunaa.
Olen itse nähnyt semmoisen tapauksen. Se oli Bonveneyn luona hyvin
tuulisena aamuna. Soudimme alaspäin jokea ja erään polvekkeen luona
näimme rannalla kaksi miestä. Heidän kasvoillaan oli niin nolo,
surullinen ja avuton ilme, etten koskaan ole moista nähnyt
ihmiskasvoilla ja heillä oli pitkä hinausköysi keskessään. Jotakin oli
nähtävästi tapahtunut ja me pysähdyimme kysymään mikä oli hätänä.
"Veneemme on mennyt menojaan", he äreästi vastasivat. "Nousimme
rannalle selvittämään köyttä ja sillä aikaa se p--u livahti tiehensä!"
He näyttivät loukkaantuneen veneen -- heidän mielestään --
kiittämättömästä ja kurjasta käytöksestä.
Löysimme velvollisuutensa unhoittaneen veneen puoli penikulmaa alempaa
joelta, minne se oli pysähtynyt kahilistoon, ja veimme sen isäntiensä
luo. -- Muistan yhä vielä miesten nolot naamat, kun he hinausköysi
kädessä kulkivat pitkin rantoja etsien venettä.
Jokivarrella saa usein nähdä tämmöisiä hauskoja kohtauksia. Usein
tapahtuu, että "hinaajat" astelevat reippaasti eteenpäin ja vaipuvat
vilkkaaseen keskusteluun, sillaikaa kun veneessä olija -- sata kyynärää
heidän takanaan -- turhaan kiljuu ja karjuu heitä pysähtymään ja tekee
airolla hurjia hätämerkkejä. Jotakin on joutunut epäkuntoon: peräsin
irtautunut, airo solunut veteen tahi tuuli vienyt hatun jokeen, missä
se nopeasti purjehtii virran mukana. Ensin hän sävyisästi ja
kohteliaasti kehoittaa hinaajia pysähtymään.
"Hei, pojat! Pysähtykää hieman!" huutaa hän reippaasti. "Hattu, vietävä
putosi veteen."
Sitten: "Hei! Tom -- Dick! Ettekö kuule!" Ja sitten ärjäsee hän: "Hei!
Kirotut pölhöt! Seis! sanon minä, senkin -- --."
Vihdoin hän alkaa kirkua ja mellastaa veneessä, karjuu äänensä käheäksi
ja noituu kuin vääpeli. Ja pikkupojat rannalla ilkkuvat hänelle ja
nakkelevat kiviä veneeseen, joka neljän penikulman nopeudella kiitää
eteenpäin, ilman että veneessä olija kykenee sitä pysähdyttämään.
Kaikki nämä ikävyydet välttyisivät, jos vetäjät, sen sijaan että
rupattelevat keskenään, pitäisivät työstään vaaria ja joskus myös
silmäisivät taakseen miten veneessä on laita. Onkin parasta antaa yhden
kerrallaan hinata venettä, sillä jos heitä on kaksi, ryhtyvät he heti
puhelemaan lainkaan välittämättä siitä, miten veneessä olijan käy.
Esimerkkinä siitä, miten "hajamielisiä" hinaajat voivat olla, kertoi
George meille illallisen jälkeen, kun asiasta tuli puhe, seuraavan
omituisen tapauksen:
Hän oli kerran kolmen toverin seurassa ollut veneretkellä. Vene oli
täydessä lastissa ja sangen raskas soutaa. Maidenheadin kohdalla he
näkivät rannalla nuoren neitosen ja herran, jotka nähtävästi olivat
syventyneet innokkaaseen keskusteluun. Heillä oli välillään sauvoin,
johon oli sidottu hinausköysi, jonka toinen pää laahasi joessa. Mitään
venettä ei ollut köyden päässä -- eikä lähitienoillakaan semmoista
näkynyt. Joskus maailmassa oli siinä tietenkin ollut vene, mutta minne
oli se joutunut? Mikä kamala kohtalo oli saavuttanut sen ja siinä
olijat? Tämä oli täydellinen arvoitus. Mutta veneen kohtalo ei lainkaan
huolettanut neitosta eikä herraa: heillä oli sauvoin ja köysi; mistään
muusta he nähtävästi eivät huolehtineet.
George aikoi juuri huutaa heille ja herättää heidät haaveiluista, kun
hän sai nerokkaan ajatuksen. Hän otti venehaan, onki varovasti ylös
hinausköyden pään ja kiinnitti sen _heidän_ veneensä keulaan. Sitten he
nostivat airot veneeseen, menivät perään istumaan ja sytyttivät
piippunsa.
Ja nuori neitonen ja nuori herra hinasivat näitä neljää lurjusta ja
raskasta venettä aina Marlowiin saakka!
George sanoi, ettei elämässään ollut nähnyt niin kaihomielistä,
ällistynyttä naamaa, kuin nuoren pariskunnan, kun se sai selville
hinanneensa vierasta venettä viimeiset pari penikulmaa. Ja George
luulee, että nuori mies, jollei olisi ollut hienossa naisseurassa,
olisi ilmaissut tunteitaan sangen voimakkailla sanoilla.
Tyttö tointui ensiksi ällistyksestään. Hän löi kätensä yhteen ja
huudahti epätoivoisella äänellä:
"Oi Henry, _minne_ on täti joutunut?"
Harris kysyi saivatko he koskaan vanhan rouvan kohtalon selville.
George vastasi, ettei sitä tiennyt sanoa.
Puuttuva yhteistunne hinaajan ja hinattavan välillä voi myös aiheuttaa
muitakin ikävyyksiä, niinkuin George ja minä kerran saimme nähdä
Waltonin luona. Istuimme kauniilla varjokkaalla rantatörmällä, mistä
voimme nähdä mitä joella tapahtui. Tuokion kuluttua tuli näkyviin pieni
vene, jota hinasi rannalla voimakas hevonen; sen selässä istui
ohjaajana pieni poika. Veneessä vetelehti laiskoina ja uneliaina viisi
miestä; muuan heistä torkkui peräsimessä.
"Toivoisin että mies vetäsi väärää ohjausnuoraa", mutisi George, kun
vene kulki ohitsemme. Samassa se tapahtuikin ja vene syöksyi
rantaäyrääseen pauhinalla kuten olisi yhtaikaa reväisty halki 40,000
lakanaa. Kaksi miestä, vasu ja kolme airoa tipahti heti rannalle ja
puolitoista sekuntia myöhemmin teki kaksi herrasmiestä seuraa
vastaiselle puolelle, purjeiden, matkalaukkujen ja pullojen kerralla.
Viides veneen miehistöstä suistui päistikkaa veteen.
No, vene purettuaan lastinsa tuli tietysti paljon keveämmäksi ja
poikanen hevosen selässä heilutti huutaen piiskaansa ja ajoi täyttä
ravia tiehensä. "Haaksirikkoiset" nousivat istumaan ja töllistelivät
toisiaan. Vasta tuokion kuluttua heille selvisi, mitä oli tapahtunut,
ja he alkoivat huutaa ja hoilata pojalle. Tämä oli kuitenkin niin
innostunut ajamiseen, ettei heitä kuullut, ja me näimme miten miehet
laukkasivat hevosen ja pojan perään, kunnes katosivat näkyvistä.
Minua ei heidän onnettomuutensa yhtään säälittänyt. Päinvastoin toivon
että kaikki narrit, jotka täten hinauttavat venettään -- niinkuin moni
tekee -- saisivat saman opetuksen. Heidän omasta vaarastaan
puhumattakaan, ovat he vaarallisia ja tuottavat vastuksia kaikille
vastaantuleville veneille. He ajavat semmoista vauhtia, ettei toinen
ehdi väistyä tieltä, vaan hinausköysi tarttuu mastoon ja kaataa veneen
tahi lakasee jonkun veneessä olijoista jokeen tahi ainakin hankaa
kasvot verille. On paras olla lainkaan väistymättä mokomia herroja,
vaan pitää heitä tarpeellisen matkan päässä veneestä maston tyvipäällä.
Enimmin jännittävää seikkailua on kuitenkin se, kun nuoret neitoset
"hinaavat" venettä. Yksitoikkoiseksi ei aika ainakaan tule veneessä
olijoille. Työhön vaaditaan kolme neitosta; kaksi vetää venettä ja
kolmas hyppii ympärillä, jaarittelee ja nauraa. Ensi työksi he
tavallisesti sotkevat köyden. Kun se vihdoinkin on selvitetty, alkavat
he juoksujalkaa kuljettaa venettä. Viiden minuutin kuluttua ovat he
tietysti jo väsyneet; he istahtavat nurmelle levähtämään ja nauramaan,
ja seurauksena on se, että vene ajelehtii keskelle jokea, ennenkuin
veneessä olijat aavistavat mitä on tekeillä ja ehtivät saada airot
esille. Tyttöset nousevat seisomaan ja ihmettelevät:
"Kas sitä! Se on mennyt keskelle jokea."
Sitten he työskentelevät jotakuinkin tyydyttävästi, mutta tuokion
kuluttua eräs heistä tahtoo kiinnittää hameensa helmat; he pysähtyvät
-- ja vene ajelehtii kivelle.
Sinä syökset airoon käsiksi, saat veneen pois kiveltä ja huudat
tytöille, etteivät seisahtuisi.
"Niin, mitä Te sanotte?" huudetaan.
"Älkää pysähtykö", karjut sinä.
"Kuinka? Emme kuule!"
"Älkää seisko -- käykää -- käykää!"
"Mene sinä, Emily, kysymään mitä he tahtovat", sanoo eräs tytöistä, ja
Emily tulee rantaan ja kysyy mikä on hätänä, onko onnettomuutta
tapahtunut.
"Ei suinkaan", vastaat sinä, "mutta teidän tulee hinata eikä pysähtyä
vähä väliä."
"Minkätähden?"
"Emmehän voi ohjata venettä, jos pysähdytte tuon tuostakin. Veneen
täytyy olla liikkeessä."
"Olla missä?"
"Liikkeessä -- kulkea eteenpäin."
"Hyvä, sanon sen heille. Mitä te muuten pidätte työstämme?"
"Erinomaisesti, kunhan ette pysähdy."
"Sehän ei ole lainkaan vaikeata. Ja minä kun luulin, että se oli kovin
konstikasta työtä."
"Niin, se käy kuin itsestään, jos vene vaan on koko ajan liikkeessä."
"Ymmärrän. Antakaa minulle tuo punainen saali, joka on tuhdon alla."
Sinä löydät saalin ja ojennat sen neidolle. Sillä aikaa on toinen
heistä tullut rantaan ja tahtoo myös saalinsa. He ottavat vielä
Marynkin saalin -- varmuuden vuoksi, mutta Mary ei sitä tarvitse, vaan
kaipaa sen sijaan taskukampaansa. Kestää noin 20 minuuttia, ennenkuin
he lähtevät liikkeelle, ja ensi joenpolvessa ilmestyy tielle _lehmä!_
Sinun täytyy tietenkin nousta maihin ja karkoittaa otus pois tieltä.
Niin, _yksitoikkoiseksi_ ei aika koskaan tule veneessä, jota nuoret
immet vetävät.
Vihdoinkin George sai köyden selväksi ja hinasi meidät Penton Hook'iin
saakka. Siellä pohdimme tuota tärkeätä yösijakysymystä. Päätimme nukkua
veneessä tämän yön, ja koska aurinko vielä oli korkealla, päätimme
jatkaa matkaa Runnymeadiin, minne oli kolme ja puoli penikulmaa.
Jälestäpäin kuitenkin toivomme kaikin, että olisimme jääneet Penton
Hookiin. Varhain aamulla on kyllä helppo asia soutaa kolme neljä
penikulmaa vastavirtaa, mutta pitkän päivän lopulla se tulee kovin
rasittavaksi. Matka ei tahdo koskaan loppua -- jokainen puolipenikulma
tuntuu yhtä pitkältä kuin kaksi tavallista. Luonnon ihanuus ei sinua
hurmaa ja ja kellään ei ole halua puheluun. Ja vihdoin kun (mielestäsi)
olet soutanut 10 penikulmaa ja päämäärää ei näy, alat pelätä että
matkakartta osottaa väärin tahi että joku riiviö on varastanut koko
paikan ja vienyt sen mukanaan.
Muistan kerran miten joella jouduin tasapainosta (kuvannollisesti
puhuen). Olin souturetkellä nuoren neitosen kanssa -- hän oli serkkuni
vakuutan sen -- ja me olimme käyneet Goringissa. Alkoi ilta lähetä ja
meillä oli kiire kotia -- ainakin _hänellä_ oli kiire kotia. Saavuimme
Bensonin sululle 1/2 7 ajoissa, alkoi hämärtää ja serkkuni tuli
levottomaksi. Hän sanoi, että hänen täytyi ehtiä kotiin illalliseksi --
ja sitä kaipasin minäkin. Otin karttani esille. Siitä näin että
seuraavalle sululle -- Wallingfordiin -- oli 1 1/2 penikulmaa ja siitä
noin 5 Cleeveen.
"Kyllä me pian olemme perillä", minä sanoin. "Meillä on vaan kaksi
sulkua jälellä." Ja istahdin ja aloin rivakasti soutaa.
Tuokion kuluttua kysyin näkyikö sulkua edessämme. Serkkuni vastasi,
ettei sitä näkynyt ja minä huokasin ja aloin jälleen soutaa. Viiden
minuutin kuluttua pyysin häntä katsomaan uudelleen.
"Ei", sanoi hän, "en minä näe mitään sulkua."
"Oletko -- tuota -- varma siitä, että tiedät mimmoinen sulku on, jotta
tunnet semmoisen?" kysyin epäröiden, sillä en tahtonut loukata häntä.
Kysymys kuitenkin loukkasi häntä ja hän sanoi että katsoisin itse,
kosken luottanut häneen. Minä lakkasin soutamasta ja käännyin
katsomaan. Joki leveni hämärässä suoraan eteemme noin penikulman
pituudelta; ei näkynyt sulun oirettakaan.
"Emmehän vain ole eksyneet?" kysäsi seuralaiseni huolestuneena.
Minä en käsittänyt miten olisimme voineet eksyä, jollemme hämärässä
olleet joutuneet johonkin sivuhaaraan; kenties kuljimme parhaillaan
koskenniskaan.
Edellytykseni ei lainkaan häntä lohduttanut, ja tyttö alkoi itkeä. Hän
sanoi, että me varmasti hukkuisimme kumpikin ja että se oli taivaan
rangaistus siitä, että hän oli lähtenyt soutelemaan kanssani.
Se oli minusta julma rangaistus, mutta serkkuni oli toista mieltä ja
toivoi että kaikki pian olisi ohitse.
Koetin lohduttaa häntä ja kääntää koko asian leikiksi. Varmaankin olin
soutanut liian hitaasti, joten emme vielä olleet perillä. Epäilemättä
olisi sulku ensi mutkauksessa. Ja soudin vielä penikulman.
Nyt aloin itsekin tulla rauhattomaksi. Tarkastin jälleen karttaa. Siinä
oli Wallingfordin sulku, 1 1/2 penikulmaa Bensonin alapuolella. Kartta
oli tarkka ja luotettava ja sitäpaitse muistin sulun vallan hyvästi.
Olin pari kertaa siitä kulkenut. Minne olimme joutuneet? Ja mitä oli
tapahtunut? Aloin epäillä, että kaikki tämä oli pahaa unta ja että itse
asiassa makasin vuoteellani ja minut kohta herätettäisiin kellon
lyödessä kymmentä.
Kysyin serkultani luuliko hän, että tämä oli unta ja hän vastasi
aikoneensa juuri kysyä minulta samaa; ja me ihmettelimme -- jos tämä
oli unta -- kumpi meistä silloin uneksi ja näki toisesta unta. Kysymys
alkoi tulla jännittäväksi.
Minä soudin ja soudin ja sulkua ei näkynyt. Alkoi tulla pimeä ja öiset
varjot tekivät koko ympäristön salaperäisen kammoittavaksi. Minä
muistelin vanhoja taruja peikoista, männinkäisistä ja ilkeistä
vedenneidoista, jotka öisin istuvat rantakivillä houkutellen
ihmislapsia syvyyteen; aloin katua elämätäni ja toivoin osaavani edes
jonkun virren ulkoa. Näissä synkissä mietteissä kuulin yhtäkkiä
rekilaulun "Kultani syöpi sokeria ja minä se maksan hinnan" siunatut
säveleet käsipelin säestyksellä, ja tiesin että olimme pelastetut.
Minä yleensä en ihaile käsipelitaidetta, mutta oi! miten taivaallisilta
säveleet tällä hetkellä meistä molemmista tuntuivat -- en luule että
Apollon lyyry tahi Orfeuksen ääni olisi meitä niin hurmannut.
Taivaallinen musiikki olisi vain lisännyt tuskastumistamme, olisimme
kadottaneet viimeisenkin toivon. Mutta tuo vanha, tuttu rekiviisu
räikeine säestyksineen tuntui meistä peräti inhimilliseltä ja
turvalliselta.
Suloinen soitanto läheni yhä, ja pian oli vene, josta se syntyi,
saavuttanut meidät.
Siinä oli joukko nuoria maalaisia, molempaa sukupuolta pienellä
kuutamoretkellä (Kuuta ei tosin ollut näkyvissä, mutta eihän se ollut
heidän vikansa). En koskaan ole enemmän ihastunut ihmisiä tavatessani.
Minä huusin heille ja kysyin tiesivätkö neuvoa meitä Wallingfordin
sululle, ja selitin turhaan etsineeni sitä parin viime tunnin kuluessa.
"Wallingfordin sulkuko!" huudahti joku. "Ei, kuulkaa herra, sehän
purettiin jo yli vuosi takaperin, eikös herra sitä tiedä!
Wallingfordissa ei nykyään ole mitään sulkua. Herra on aivan Cleeven
luona nyt. -- Kuuleka Bill, toi herra on etsinyt Wallingfordin sulkua!
Miten hassua, Bill!"
Sepä oli uutinen! Olisin kernaasti hypännyt heitä syleilemään, mutta
virta on tällä kohdalla niin vuolas, että sain tyytyä vain ihmiskielin
ilmaisemaan kiitollisuuttani.
Kiitimme heitä moneen kertaan ja sanoimme, että oli kaunis ilta.
Toivotimme heille hauskaa retkeä, ja luulen kutsuneeni koko seurueen
viikoksi vierailemaan luokseni, ja serkkuni sanoi, että hänen äitinsä
olisi iloinen, jos he kävisivät tervehtimässä. Laulaen _Faustin_
ylioppilaslaulua jatkoimme matkaa ja saavuimmekin hyvissä ajoin kotiin.