Me saavuimme Sunburyn sululle klo 1/2 4. Jokivarsi täällä on sangen
ihanaa, mutta virta on tällä kohtaa niin voimakas, että on paras olla
soutamatta -- se ei hyödyttäisi mitään.
Olen kerran sitä yrittänyt. Minä hoidin airoja ja ystäväni arvelivat,
että kylläkin selviäisimme tästä pienellä ponnistuksella.
Ja minä soudin kuin mies. Työskentelin käsivarsilla, jaloilla ja
selällä. Vetelin tarmoni takaa ja ystäväni sanoivat, että sitä soutua
kelpasi nähdä. Viiden minuutin kuluttua arvelin, että olisimme päässeet
putousten ohi, ja katsoin ympärilleni. Me olimme -- aivan samalla
kohdalla kuin alottaessani, ja ystäväni -- vietävät pässinpäät --
nauraa hohottivat katketakseen. Olin raatanut kuin kaleeriorja
pitääkseni venettä alallaan! -- En minä vaan enää koske airoihin
putousten kohdalla, se on varma. --
Saavuimme sitten Waltoniin, joka on sangen suuri kaupunki ollakseen
jokivarrella. Sillä on kuitenkin sama vika kuin useimmilla muillakin:
siitä on vain puoli tusinaa taloja näkyvissä joelle päin. Windsor ja
Abingdon ovat ainoat kaupungit Lontoon ja Oxfordin välillä, jotka
joelta katsoen näyttävät kaupungilta. Vahinko ei ole suuri, sillä sitä
enemmän saa nähdä metsiä, lehtoja ja niittyjä.
Caesarilla oli aikoinaan maakartano (tahi leiri, tahi linnoitus)
Waltonin läheisyydessä. Caesar lienee suuresti rakastanut Thames jokea.
Samaten on kuningatar Elisabeth asunut täällä. Cromwell ja Bradshaw (ei
matkaoppaiden tekijä, vaan Kaarlo I:sen sotapäällikkö) asuivat myös
täällä. Mahtoi herrasväki pitää hauskaa, kun tapasivat toisensa.
Waltonin kirkossa kuuluu olevan rautainen "suulukko." Ennen vanhaan oli
tapana moisilla kojeilla pitää naisten kieliä kurissa. Nyttemmin on
luovuttu näistä turhista yrityksistä. Otaksun, että rauta on tullut
harvinaiseksi ja ettei mikään toinen metalli ole kyllin kestävätä.
Samassa kirkossa on vielä "merkillisiä" hautoja, ja pelkäsin, etten
mitenkään saisi Harrista kunnialla ohi; mutta hän ei näyttänyt niitä
muistavankaan, kun kuljimme ohi.
Oikealla jokirannalla on Oaklandin Puisto. Se on vanha, kuuluisa
paikka. Henrik VIII ryösti sen joltakulta (en enää muista keneltä) ja
asui itse täällä. Puistossa on luola, jonne pääsee maksoa vastaan ja
jota pidetään merkillisenä, vaikkei se minusta ole minkään arvoinen.
Oaklandissa asui myös Yorkin herttuatar, joka suuresti rakasti koiria;
hänellä oli niitä koko lauma. Hän antoi rakentaa niille oikean
kalmiston, minne ne haudattiin, kun kuolivat. Siellä lepää nyt lähes 50
koiraa, jokaisella oma hautakivensä kirjoituksineen.
No niin, kenties koiraparat ansaitsevat sen yhtähyvästi kuin moni
kristitty ihminenkin.
Corway Stakesin luona -- se on ensi mutkauksessa Waltonista lähtien --
taistelivat Caesar ja Cassivelaunus keskenään. Cassivelaunus oli
"valmistanut" väylän Caesarille sullomalla paaluja joen pohjaan
(arvatenkin löi hän myös kieltotaulun rannalle!) Mutta Caesaria ei
mikään ehkäissyt; hän meni joen yli. Hän oli rakastunut jokeen.
Halliford ja Shepperton ovat pieniä, vähäpätöisiä kyliä jokivarrella.
Meillä ei ollut siellä mitään tekemistä, mutta Sheppertonin kalmistossa
kuuluu olevan hauta runollisine kirjoituksineen, ja minua peloitti,
että Harris tahtoisi mennä sitä katsomaan. Hän heitti ikävöiviä
katseita rannallepäin, kun lähenimme kylää, mutta perin taitavalla
sotajuonella sain hänen lakkinsa putoomaan jokeen, ja innoissaan sitä
onkiessa ja harmissaan kömpelyydestäni hän kokonaan unhoitti rakkaat
hautansa.
Weybridgen luona yhtyy Thamesiin kolme sivuhaaraa: Wey (kaunis pieni
joki, jota usein olen aikonut tutkia, vaikka se aina on jäänyt
tekemättä), Bourne ja Basingtoken kanava. Sulku on aivan kaupungin
luona, ja sitä lähestyessämme näimme ensiksi Georgen flanellitakin
sulkuportilla. Lähemmin tarkastettuamme huomasimme, että se myös
sisälsi Georgen syntisen ruumiin.
Montmorency nosti hirmuisen metelin, minä kiljuin ja Harris ulvoi.
George heilutti hattuaan ja huusi myös. Sulun vartija syöksi
kauhistuneena kopistaan pelastusköysi kädessä -- hän näet luuli jonkun
pudonneen sulkuun, ja näytti harmistuneelta huomatessaan erehdyksensä.
Georgella oli kädessä merkillisen näköinen, vahakankaalla verhottu
käärö. Sen toinen pää oli pyöreähkö ja litteä ja sillä oli pitkä, suora
varsi.
"Mitä sinulla siinä on?" kysyi Harris -- "paistinpannuko?"
"Ei", vastasi George -- salaperäinen, hurja katse silmissään. "Nähkääs,
tämmöiset ovat nykyään muodissa; jokaisella ihmisellä on soutoretkellä
mukanaan semmoinen. Se on _banjo_ [kitaran tapainen soittokone]."
"En ole ikinä tiennyt, että sinä osaat soittaa banjoa!" tokasimme
Harris ja minä samalla hengenvedolla.
"En sitä osaakaan", myönsi George; "mutta se kuuluu olevan sangen
helppoa, sanottiin minulle, ja minulla on myös oppikirja mukanani."