Välillistä rahankiristystä. -- Oikea menettely. -- Rantojen omistajien
itsekkyyttä. -- Kieltotauluja. -- Harris on epäkristillisellä päällä.
-- Hienot kekkerit. -- Kahden nuorukaisen tunnoton käytös. --
Tarpeettomia huomautuksia. -- George ostaa banjon.
Me pysähdyimme Kemptonin puistoon piilipuiden varjoon ja murkinoimme.
Se on varsin kaunis paikka: kaunis ruohokenttä, tuuheat puut ja näköala
joelle. Me olimme juuri päässeet kolmanteen ruokalajiin -- leipää ja
hedelmähilloa -- kun muuan herra paitahihasillaan ja lyhyt piippunysä
hampaissa tuli luoksemme ja kysyi tiesimmekö tekevämme vahinkoa vieraan
alueella. Me sanoimme, ettemme olleet asiata tarpeeksi punninneet
voidaksemme tulla määrättyyn johtopäätökseen, mutta jos hän
kunniasanalla vakuutti meille, että teimme vahinkoa, tahdoimme
empimättä sen uskoa.
Hän vakuutti sen ja me kiitimme häntä. Mutta hän seisoi siinä yhäti ja
näytti äreältä, jonkavuoksi kysyimme voimmeko vielä tehdä hänelle
jonkun toisen palveluksen, ja Harris, joka on hyväsydäminen, tarjosi
hänelle leipää ja hilloa.
Otaksun, että mies kuului johonkin yhdistykseen, jossa täytyy vannoa
kieltäyvänsä nauttimasta leipää ja hilloa; sillä mies kirosi karkeasti
-- luultavasti häntä harmitti, että olimme saattaneet hänet kiusaukseen
tarjoomalla kiellettyjä tavaroita -- ja sanoi, että hänen
velvollisuutensa oli ajaa meidät tiehemme.
Harris virkkoi, että jos se oli velvollisuus, oli se myös täytettävä ja
kysyi mitä keinoa mies piti tehokkaimpana sen toimeenpanemiseksi.
Harris on rotevavartaloinen mies, N:o 1:n kokoa niin sanoakseni, ja
näyttää varsin vahvalta. Mies mitteli häntä kiireestä kantapäähän ja
sanoi menevänsä isäntänsä puheille, sitten hän palaisi ja nakkaisi
meidät molemmat jokeen.
Emme sen koommin nähneet koko miestä; tietenkin oli hänen
tarkoituksensa kiristää meiltä shillinki tahi pari uhkauksillaan. On
olemassa koko joukko kulkureita, jotka kesäisin hankkivat itselleen
sievät rahat kulkemalla pitkin jokivarsia ja ahdistamalla
herkkäuskoisia huviretkeilijöitä. He tavallisesti sanovat, että
maanomistaja on heidät lähettänyt. Heidät nolaa parhaiten ilmoittamalla
nimensä ja osotteensa, niin että omistaja, jos hyväksi näkee, voi
nostaa kanteen ja vaatia korvausta "vahingosta", jonka hänen maansa on
kärsinyt siitä, että sillä on istuttu. Useimmat ihmiset ovat kuitenkin
niin käsittämättömän laiskoja ja pelkureita, että he mieluummin
selviävät asiasta maksamalla vaaditun summan ja täten elvyttävät noiden
keinottelijoiden yritteliäisyyttä, sen sijaan että tarmokkaalla
käytöksellä tekisivät siitä lopun.
Usein kyllä tapahtuu, että maanomistajat todellakin ovat moitittavia.
Heidän itsekkyytensä ja ahneutensa kasvavat vuosi vuodelta. Jos he
saisivat menetellä mielensä mukaan, niin he ehkäisisivät kaiken
liikkeen Thamesjoella. Nytkin jo he tekevät parastaan joen poukamissa
ja sivuhaaroissa. He tukkivat uoman paaluilla, jännittävät ketjuja joen
poikki ja naulaavat suuria "kieltotauluja" jokaiseen puuhun. Nuo
samaiset kieltotaulut herättävät minussa kaikki huonot vaistot
vireille. Tahtoisin repiä irti mokomat julistukset ja takoa niillä
tekijänsä pääkuorta, kunnes henki on lähtenyt; sitten kaivaisin hänelle
haudan ja pystyttäisin "kieltotaulun" sille muistomerkiksi.
Ilmaisin tunteeni Harrisille, ja hän sanoi, että hänessä nuo samat
tunteet olivat vielä paljon kiihkeämmät. Hän ei ainoastaan halunnut
surmata miestä, joka oli naulannut taulut paikalleen, vaan piti
tarpeellisena teurastaa myös koko hänen perheensä, sekä ystävät ja
sukulaiset ja vihdoin polttaa hänen talonsa poroksi.
Minusta meni moinen verenhimo sentään liian pitkälle, ja sanoinkin sen
Harrisille, mutta hän vastasi:
"Ei alkuukaan; olisihan se sula oikeus ja kohtuus, ja vieläpä minä
menisin laulamaan hauskoja lauluja suitsevilla raunioilla."
Harrisin syntiset, petomaiset puheet harmittivat minua.
Oikeudentuntomme ei koskaan tulisi alentua halpamaiseksi kostonhimoksi.
Sain puhua kauvan, ennenkuin sain Harrisin katsomaan asiata kristityn
ihmisen kannalta, mutta lopultakin sain hänet lupaamaan, että hän joka
tapauksessa säästäisi ystävien ja sukulaisten henget, eikä myöskään
laulelisi raunioilla.
Hauskoista lauluista puhuessa muistuu mieleeni omituinen tapaus, jossa
kerran olin mukana; ja koska se valaisee inhimillistä sieluelämää,
tahdon sen kertoa tässä.
Olin kerran kutsuttu hienonhienoon, sivistyneeseen seuraan. Me olimme
kaikki juhlapuvussa, lausuimme viisaita yleviä ajatuksia ja olimme
sangen onnellisia -- kaikki muut paitse kaksi nuorta ylioppilasta,
jotka äskettäin olivat palanneet Saksasta; poikanulikoilla nähtävästi
oli ikävä, he haukottelivat salaa ja vetelehtivät huoneesta toiseen.
Seuramme tietysti oli _heille_ liiaksi nerokasta, henkevää. Sielukas
keskustelumme meni heidän horisonttinsa yli. Täällä he eivät olleet
paikallaan. He olisivat saaneet pysyä poissa -- sen myönsi jokainen
myöhemmin iltasella.
Me soittelimme vanhojen mestarien sävellyksiä. Keskustelimme
filosofiasta ja taiteesta. Olimme sukkeliakin -- tietysti hienolla,
säädyllisellä tavalla.
Kun muuan rouva oli esittänyt pari espanjalaista ja italialaista
ballaadia, jotka saivat silmämme kyyneltymään liikutuksesta -- ne
olivat niin tunteellisia -- avasi toinen nulikoista suunsa ja kysyi
olimmeko koskaan kuulleet herra Slossen-Boschenin (joka tuntematon
suuruus kuului parhaillaan olevan ruokasalissa) esittävän
maailmankuulua lystikästä saksalaista lauluaan.
Ei kukaan meistä ollut sitä kuullut.
Nuorukaiset sanoivat, että laulu oli äärettömän huvittava ja että he
tahtoivat pyytää herra Slossen-Boschenia, jonka he hyvästi tunsivat,
esittämään sen herrasväelle. Se oli niin hauska laulu, että kun herra
SIossen-Boschen kerran oli laulanut sen Saksan keisarille, täytyi hänet
(keisarin nimittäin) kantaa huoneesta ja viedä vuoteelle.
Ei kukaan -- sanoivat he -- ollut semmoinen mestari sitä esittämään
kuin Slossen-Boschen. Mies osasi koko ajan pysyä niin totisena, että
olisi luullut hänen esittävän murhenäytelmää, ja se juuri kutkutti
nauruhermoja. Hän ei ainoallakaan väreellä ilmaissut laulun hauskaa
sisältöä ja juuri tuo juhlallinen, melkein surullinen esitystapa sai
kuulijat hillittömästi nauramaan.
Me tahdoimme tietenkin kernaasti kuulla Slossen-Boschenia ja kerrankin
nauraa sydämen pohjasta. Nuorukaiset siis menivät hakemaan herra
Slossen-Boschenia.
Kuuluisa laulaja ei lainkaan estellyt, vaan istahti heti piaanon
ääreen, virkkamatta sanaakaan.
"Nyt saatte kuulla jotakin hauskaa", kuiskasivat nulikat ja asettuivat
istumaan professorin selän taakse.
Professori säesti itse lauluaan. Alkusoitto ei lainkaan ennustanut
lystikästä laulua. Se oli omituinen, kaihomielinen sävel. Se oli
melkein liikuttava; mutta me kuiskutimme, että tämä oli saksalaista
huumoria ja että kohta saisimme hauskaa.
Minä en ymmärrä saksankieltä. Kaikki, mitä koulussa luin, olen
unhoittanut, enkä sitä taitoa kaipaakaan. En kuitenkaan tahtonut
vierasten nähden osottaa tietämättömyyttäni, ja keksin oivan keinon:
pidin tarkasti silmällä molempia nulikoita. Kun he hymyilivät,
naurahdin minäkin; kun he purskahtivat nauruun, tein minä samoin.
Joskus olin omintakeisesti huomaavinani huvittavan kohdan laulussa,
jota toiset eivät hoksanneet. Ja olin mielestäni sangen viisas.
Tosin tein havainnon, että kaikki muutkin läsnäolijat pitivät
nuorukaisten naamoja silmällä; he hymyilivät ja nauroivat kuten
komennon mukaan. Ja koska molemmat ylioppilaat nauraa rähättivät
melkein koko ajan, kävi kaikki oivallisesti.
Saksalainen professori ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Kun ensi
kerran purskahdimme nauramaan, kuvastui hänen kasvoilleen suunnaton
ällistys kuten ei hän olisi lainkaan odottanut semmoista vaikutusta
laulustaan. Ja se oli meistä erinomaisen hullunkurista: juuri hänen
juhlallisuutensa nauratti meitä. Jos laulaja itse olisi vetänyt suutaan
nauruun, olisi se turmellut koko vaikutuksen. Me nauroimme kuollaksemme
ja professorin naama muuttui hämmästyneestä harmistuneeksi -- hän
tuijotti kiukkuisesti meitä kaikkia (ylioppilaat olivat hänen takanaan,
joten heitä ei hän voinut nähdä). Ja me nauroimme katketaksemme. Laulun
sisällys -- sanoimme -- oli jo äärettömän hullunkurinen, mutta laulajan
totisuus teki kuitenkin hassuimman vaikutuksen -- sille voi nauraa
kuollakseen!
Viimeinen värssy oli laulun loistokohta. Professori katsella muljotti
meitä niin kiukkuisesti, että olisimme pelänneet, jollemme olisi
tienneet, että se oli -- saksalaista huumoria. Ja laulu päättyi niin
tuskallisen kaihomielisesti, että olisimme voineet itkeä, jollemme
olisi tienneet, että se oli maailman lystikkäin laulu.
Hän lopetti laulun yleisön väännellessä itseään naurusta. Sanoimme että
se oli hauskin laulu, mitä eläissämme olimme kuulleet ja että se
loistavasti kumosi tuon yleisen harhaluulon, ettei saksalaisilla ollut
taipumusta huumoriin. Ja me kysyimme professorilta, miksei hän antanut
kääntää laulua englanninkielelle, jotta myös "suuri, oppimaton yleisö"
saisi käsityksen siitä, mimmoinen hauskan laulun todella tuli olla.
Silloin herra Slossen-Boschen nousi seisomaan ja alkoi purkaa sisuaan.
Hän kiroili ja noitui saksaksi (se kieli kuuluu olevan varsin rikasta
ja tehoisaa sillä alalla!), hän hyppi ilmaan, heristeli nyrkkejään ja
käytti _kaikki_ englantilaiset haukkumasanat, jotka tiesi. Hän kiljui,
ettei häntä koskaan oltu näin karkeasti loukattu.
Vihdoin saimme selville, ettei tuo laulu ollut lainkaan leikkisä eikä
naurua herättävä. Se kertoi nuoresta harzilaisesta immestä, joka uhrasi
henkensä pelastaakseen rakastettunsa sielun. Ja kun mies kuoli tapasi
hänen sielunsa tytön sielun ja -- -- niin, en tarkemmin muista
sisällystä, mutta jotakin _hyvin_ surullista se vaan oli. Herra Boschen
kertoi laulaneensa sen Saksan keisarille, ja hän (keisari) oli
nyyhkyttänyt kuin pieni lapsi. Ja hän (herra Boschen) lisäsi, että
laulua ylipäänsä pidettiin liikuttavimpana kaikista saksalaisista
lauluista.
Se oli varsin harmillinen juttu meille -- olimme peräti noloja, koko
seurue. Emme voineet sanoa mitään puolustukseksi. Etsimme nulikoita,
jotka olivat meidät saattaneet pulaan, mutta he olivat heti laulun
päätyttyä kenenkään huomaamatta pujahtaneet huoneesta ja huippineet
tiehensä.
Siihen päättyi koko juhla. En ole koskaan nähnyt vierasten lähtevän
niin vähillä kursailuilla. Emme edes sanoneet hyvästi isäntäväelle.
Etsimme päällysvaatteemme, avasimme oven ja hiivimme yksitellen kadulle
etsimättä kenenkään seuraa.