Joki sunnuntaipuvussa. -- Sopiva puku jokiretkelle. -- Tilaisuus
miehille. -- Harrisin huono kauneusaisti. -- Georgen flanellitakki. --
Päivä muotinuken seurassa. -- Mrs Thomas'in hauta. -- Mies, joka ei
rakastanut hautoja, ruumisarkkuja ja pääkalloja. -- Harris kiukustuu.
-- Hänen mielipiteensä Georgesta, pankeista ja limonaatista. -- Hän
tekee taikatemppuja.
Harris kertoi minulle labyrinttiseikkailunsa Moulsey-sulun kautta
kulkiessamme. Omituista kyllä oli veneemme aivan yksin sulussa, jossa
tavallisesti vallitsee niin vilkas liike. En luule, että edes Boulterin
sulusta kulkee niin monta alusta päivässä kuin tästä.
Olen nähnyt sulun niin tulvillaan veneitä, ettei vettä ole lainkaan
näkynyt ainoastaan kirjavia pukuja, monivärisiä lakkeja, hattuja
loistavia auringonvarjoja, liehuvia nauhoja, silkkikaapuja ja
lumivalkoisia pukuja. -- Kun katsoi tätä hyörinää, muistutti se
muotikauppiaan akkunaa tahi loistavilla kukilla täytettyä laatikkoa.
Siinä ovat kaikki sateenkaaren värit hurjassa sekasorrossa.
Semminkin kauniina sunnuntaipäivänä on koko auringonpaisteinen joen
pinta Hamptonista Moulsey'hin saakka tulvillaan veneitä kirjavine
lastineen. Kaikki lähiseudun asujamet saapuvat joelle perheineen ja
koirineen juttelemaan, hienostelemaan, tupakoimaan ja katselemaan
veneitä. Ja tämä vilkas, värikäs taulu: miehet soutupuvuissa, naiset
kirjavine koristeineen, haukkuvat koirat, vilisevät veneet, valkoiset
purjeet, hymyilevä maisema ja kimalteleva vesi, on ihanin näytelmä,
minkä tiedän vanhan, synkän, nokisen Lontoon lähiseuduilla.
Ihmisillä onkin joella oiva tilaisuus näytellä vaatteitaan. Silloin
myöskin on meillä miehillä kerran tilaisuus osottaa aistiamme kirjavien
pukujen valinnassa -- vapaudumme hetkiseksi ankaran muodin orjuudesta
Ja meillä onkin hyvä väriaisti, jos saan lausua oman mielipiteeni. Minä
itse käytän aina hiukan punaista puvussani -- punaista ja mustaa, ja se
värisovitus soveltuu erinomaisesti tummanruskeaan tukkaani, jota
pidetään sangen kauniina. Myöskin vaaleansininen kaulaliina pukee minua
ja punainen silkkiliina vyötäisillä -- se on kauniimpi kuin tavallinen
vyö -- tekee edullisen vaikutuksen.
Harris käyttää aina punakeltaisia ja keltaisia värejä, mutta en luule
että hän siinä tekee viisaasti. Keltainen ei sovellu hänen tummalle
iholleen. Minä hänen sijassaan käyttäisin sinistä pohjaväriä
valkoisilla ja punertavilla lisillä, mutta mitä huonompi aisti
ihmisellä on pukeutumistaidossa, sitä itsepäisempi näyttää hän olevan.
On todella vahinko, ettei hän seuraa neuvojani, sillä nykyisessä
puvussaan ei hänellä koskaan tule olemaan onnea; _minun_ värejäni
käyttämällä tulisi hänestä korea poika.
George on myös ostanut retkeämme varten pari esinettä, joita en voi
hyväksyä. Hänen flanellitakkinsa on aisattoman kirjava. En tahtoisi
loukata Georgea, mutta sana on varsin paikallaan. Hän näytti meille
ostoksensa torstai-iltana -- myymälässä oli sanottu, että vaate oli
itämaista kuosia -- ja kysyi mitä siitä pidimme. Kun hän otti takin
ylleen, virkkoi Harris, että jos tarkoitus oli sijoittaa vaatekappale
hernepenkkiin keväällä säikyttämään lintuja, hän kylläkin voi sitä
kunnioittaa; mutta että hän tunsi meritaudin oireita, jos edes
kuvitteli sitä inhimillisen olennon pukimena -- paitse kenties
varieteessa esiintyvän neekerilaulajan ruumiin verhona. George tietysti
otti nenäänsä, mutta Harris teki tuon kylläkin aiheutetun huomautuksen:
miksi Herran nimessä lainkaan kysyttiin hänen mielipidettään, jollei
sitä kerran tahdottu kuulla?
Harris ja minä pelkäämme, että mainittu vaatekappale on saava purtemme
harmillisen huomion esineeksi. --
Tyttöjä ylipäänsä pukee kaunis venepuku erinomaisesti. Aistikas
soutupuku tekee heidät tavallista vaarallisemmiksi sydäntemme rauhalle.
Mutta toivoisin kaikkien naisten käsittävän, että "venepuvun" tulee
olla puku, jota todella voi käyttää veneessä, eikä vain lasikaapissa.
Koko veneretken huvi turmeltuu, jos osanottajat koko ajan ajattelevat
enemmän pukujaan kuin itse retkeä. Olen kerran ollut souturetkellä
kahden tähän luokkaan kuuluvan immen seurassa. Ja sen hauskuuden
muistan vielä tänäpänä!
He olivat pyntänneet itsensä silkkiin, pitseihin, kukkiin ja nauhoihin,
hienoihin kenkiin ja vaaleisiin hansikkaihin. He olivat puetut
valokuvaajalle menoa eikä veneretkeä varten. Ne kuuluivat olevan
aitoparisilaisia "soutupukuja", mutta oli suorastaan naurettavaa
semmoisissa puvuissa lähestyä oikeata maata, ilmaa ja vettä.
Ensikseen ei vene heidän mielestään ollut puhdas.
Me pyyhimme kaikki tuhdot ja vakuutimme, että he voivat olla
rauhalliset siinä suhteessa, mutta he eivät uskoneet. Toinen heistä
siveli sormensa kärjellä tuhtoa ja näytti "tuloksen" ystävälleen;
sitten he huokasivat ja istuivat paikoilleen kasvoilla sama ilme kuin
muinoin kristityillä marttiiroilla mahtoi olla areenalle astuessa,
missä roviot ja tiikerit odottivat.
No niin, soutaessa _täytyy_ aina roiskua vähäisen. Ja yksi ainoa
vesipisara kykenee tärvelemään nuo siunatut puvut, Jos niihin tuli
täplä, ei sitä millään saanut lähtemään -- se pysyi siinä ijäti.
Minä hoitelin peräairoa ja tein parastani. Nostin airon joka vedolla
pari jalkaa korkealle, jotta vesi ehtisi valua pois, ennenkuin tein
uuden vedon, ja valitsin aina tyvenimmän veden. Keula-airon hoitaja
sanoi tuokion kuluttua, ettei kyennyt soutamaan kanssani ja pyysi saada
suosiollisella luvallani istua ja tutkia soutuani (se huvitti häntä,
sanoi hän). Mutta kaikesta varovaisuudestani huolimatta en voinut estää
pisaraa silloin, toista tällöin roiskumasta neitosten puvuille.
Tytöt eivät virkkaneet mitään; he painautuivat toistensa viereen ja
mutistelivat suukkojaan. Mutta joka kerta kuin pisara roiskui heidän
päälleen, he hätkähtivät kauhusta. Oli ylentävää nähdä heidän kärsivän
äänettöminä, ja se sai minut kokonaan suunniltani. Minä hermostuin ja
roiskutin sitä enemmän vettä, mikäli koetin sitä varoa.
Vihdoin kyllästyin moiseen jännitykseen ja sanoin tahtovani siirtyä
keula-airoon. Se oli oiva ehdotus, arvelivat kaikki, ja me vaihdoimme
paikkoja. Neitoset huoahtivat helpoituksesta, nähdessään minun
poistuvan ja heidän kasvonsa kirkastuivat hetkiseksi. Tyttö-raukat!
Olisi ollut parempi, että olisin pysynyt paikallani. Keula-airo oli
huoleton, tyhmä nulikka, jolla ei ollut enemmän hienotuntoisuutta kuin
villakoiranpennulla. Hän voi kokonaisen tunnin olla murhaavien
katseiden esineenä niitä edes huomaamatta, ja vaikkapa huomasikin, ei
se häntä haitannut. Hän veteli airollaan reippaasti ja huolettomasti,
niin että koko veneen yli satoi pisaroita kuin suihkulähteestä, ja nyt
vasta neitoset olivat leikissä. Jos hän sattui holvaamaan heidän
puvuilleen _enemmän_ kuin puolipulloa samalla kertaa, naurahti hän vaan
hilpeästi ja virkkoi:
"Suokee toki anteeks", ja tarjoutui nenäliinallaan kuivaamaan vettä.
"Oh, ei se tee mitään", sopersivat tyttöraukat ja yrittivät
päivänvarjoilla, saaleilla ja päällysvaatteilla suojata itseään.
Aamiaisella kävi heidän sangen nolosti. Kehoitimme heitä istumaan
nurmelle, mutta ruoho oli tomuista ja puunrunkoja, joita heille
tarjosimme, ei nähtävästi viikkokausiin oltu puhdistettu. Sen vuoksi he
vihdoin levittivät nenäliinansa nurmelle ja istuivat sitten
suoraselkäisinä kuin kohennusraudat. Samassa toverini, jonka lautanen
oli kukkuroillaan pihvipaistia, kompastui puunjuureen, niin että maukas
liha teki suuren kaaren ilmassa. Onneksi se ei osunut tyttösten
vaatteille, mutta tapaus osotti heille, että vaaroja vaani joka
taholla. Koko aterian ajan he senvuoksi hermostuneella innolla
seurasivat meidän jokaista liikettämme, jos me vaan koskimmekaan
johonkin, mikä voi kaatua ja tehdä tahroja heidän pukuihinsa.
"Tulkaapas, tytöt", virkkoi Keula-airo hilpeästi, "nyt täytyy teidän
pestä astiat."
He eivät ensin häntä käsittäneet. Kun he vihdoin saivat asian selville,
sanoivat he etteivät luulleet osaavansa sitä tehdä.
"Oh, kyllä minä näytän miten se on tehtävä", intti Keula-airo; "ja se
on hauskaa työtä, uskokee pois. Tehän voitte istuutua... tarkoitan
heittäidä polvillenne ja huuhtoa astiat vedessä."
Toinen tytöistä virkkoi pelkäävänsä etteivät heidän pukunsa soveltuneet
moiseen työhön.
"Ei se haittoo mittään", penäsi toverini huolettomasti, "kiinnittäkää
hameenne neuloilla."
Ja hän sai heidät todella pesemään astiat, ja vakuutti, että tämä työ
oli huviretken hauskimpia puolia. Ja tytöt myönsivät, että se oli
sangen hauskaa.
Jälestäpäin usein olen ihmetellyt oliko tuo nuori mies todella
semmoinen pässinpää, kuin silloin näytti, vai oliko hän vain olevinaan
-- ei, se on mahdotonta! Hänen olennossaan oli jotakin aito lapsellista
ja vilpitöntä. --
Harris aikoi nousta maihin Hamptonin kirkon luona saadakseen nähdä mrs
Thomas'in haudan.
"Kuka on mrs Thomas?" minä kysyin.
"En minä vaan tiedä", vastasi Harris. "Hän on eräs nainen, jolla on
merkillinen hauta, ja tahtoisin kernaasti nähdä sen."
Minä vastustin pontevasti moista tuumaa. Lienen eroava kaikista muista
ihmisistä, sillä en ole koskaan pitänyt hautakivistä. Yleensä on tapana
johonkin kylään tahi kaupunkiin saapuessa heti hyökätä kirkkomaalle
ihailemaan hautoja; mutta minua ei semmoinen huvita. Enkä käsitä mitä
nautintoa voi olla maleksia pimeissä, kosteissa kirkoissa vanhan,
läähättävän ukkelin kantapäillä ja töllistellä outojen ihmisten
hautoja! Ei edes sammaltaneeseen hautakiveen juotettu haljennut
messinkikilpi kykene tekemään minua onnelliseksi.
Olen loukannut monen kunnianarvoisen kirkonvartijan tunteita
jäykkyydelläni; "liikuttavat" hautakirjoitukset ja vanhat
perhekroonikat eivät saa silmiäni kyyneltymään, ja he ottavat nenäänsä,
kun minä tahdon kiiruhtaa pois pyhästä paikasta.
Eräänä herttaisena kesäaamuna istuin pienen kyläkirkon kiviaidalla
tupakoiden ja nauttien ihanasta ilmasta ja hurmaavasta näköalasta --
vanha, harmaa kirkko veistoksilla koristettuine ovineen, kylän
olkikattoiset majat, hopealta hohtava puro, valkoinen kyläntie tuuheine
lehmuksineen ja taustana siniseen autereeseen verhottuja metsäisiä
kukkuloita!
Se oli todella hurmaava taulu. Tunsin itseni sillä hetkellä yleväksi ja
hyväksi. Tunsin etten enää tahtonut olla heikko, syntinen ihminen. Minä
tahdoin muuttaa tänne maakylään asumaan, elää moitteetonta, jaloa
elämää ja vihdoin ikä tekisi hiukseni hopeanharmaiksi j.n.e.
Tällä hetkellä voin antaa anteeksi kaikille ystäville ja sukulaisille
heidän pahuutensa ja vääryytensä -- minä siunasin heitä. He kulkivat
vääriä teitään synnissä ja jumalattomuudessa aavistamattakaan mitä minä
täällä syrjäisessä kylässä tein heidän hyväkseen: minä siunasin heitä
kaikkia ja toivoin, että he joskus saisivat sen tietää, sillä tahdoin
tehdä heidät onnellisiksi. Olin vaipunut näihin yleviin mietteisiin,
kun minut herätti haaveiluistani kimeä, vinkuva ääni, joka paapatti:
"Vartokaa, herra, minä tulen, minä tulen. Odottakaa tuokio, ei ole
kiirettä."
Katsahdin ylös ja näin vanhan, kaljupäisen ukkorahjuksen kirkkomaan
poikki linkuttavan luokseni; hänellä oli kädessä suunnaton avainkimppu,
joka kalisi joka askeleella.
Minä viittasin kieltävästi, mutta hän riensi minua kohti läähättäen:
"Minä tulen, herra, minä tulen. Jalkani on hieman kipeä, siksi en pääse
liikkumaan yhtä nopeasti kuin nuorena. Tästä menee tie hyvä herra."
"Laputtakaa tiehenne, ukko!" minä sanoin.
"Tulinhan niin nopeasti kuin pääsin, herra", penäsi hän. "Eukkoni näki
Teidät vastikään. Tulkaa perässäni, herra."
"Menkää hiiteen", toistin minä. "Korjatkaa luunne, ennenkuin tulen
muurin yli ja isken loven kalloonne."
Ukko näytti ällistyneeltä.
"Eiks' herra tahdokaan nähdä hautoja?!" hän kysyi.
"En", minä vastasin. "Tahdon istua tässä aidalla. Menkää tiehenne ja
antakaa minun olla rauhassa. Ja varoitan Teitä häiritsemästä yleviä,
jaloja ajatuksiani typerillä hautakivijutuillanne. Painakaa hiiteen ja
valmistaukaa pitämään hautajaisianne. Minä maksan puolet
kustannuksista."
Hän näytti tulevan hämilleen. Hän hieroskeli silmiään ja tuijotti
minuun. Olin tavallisen ihmisen näköinen: hän ei päässyt selville
minusta.
Vihdoin hän tokasi:
"Onko herra vieras täällä? Ette asu täällä?"
"En", minä vastasin, "siinä tapauksessa ei _Teitä_ olisi enää elossa,
jos asuisin täällä."
"No, kai Te sitten tahdotte katsoa hautoja -- ja ruumisarkkuja?"
"Te valehtelette", vastasin julmistuneena; "en tahdo nähdä hautoja --
annan palttua haudoillenne! Mitä minä niistä välitän? Meidän
perheellämme on omat hautansa. Setä Podgerilla on perhehauta Kensal
Greenissä, ja se on koko seudun ylpeys; äidinisäni hautaholvissa Bow'in
luona on tilaa kahdeksalle vieraalle ja täti Susannan haudalla
Finchleyssä on hautakivi, johon on veistetty kahvikannu seppeleen
ympäröimänä, ja se maksaa monta puntaa. Kun tarvitsen hautoja, menen
johonkin näistä paikoista nauttimaan. En pidä väliä vieraista
haudoista. Vaikka -- kun _Te_ olette haudattu, voin tulla katsomaan
hautaanne. Siinä kaikki, mitä voin hyväksenne tehdä."
Ukko purskahti itkuun ja sopersi, että eräällä haudalla oli kivi, jota
toiset pitivät ihmisruumiin jätteenä, toisella haudalla taas oli
kirjoitus, jota ei kukaan osannut selittää.
Se ei saanut sydäntäni heltymään ja ukko sopersi murtuneella äänellä:
"Ettekö myöskään tahdo nähdä maalattua akkunaa?"
Kun ei sekään tepsinyt minuun, veti hän parhaan valttinsa esiin. Hän
tuli luokseni ja kuiskutti korvaani:
"Minulla on myös pari pääkalloa hautaholvissa; tulkaa katsomaan niitä.
Tehän olette nuori herra, ja matkustatte huviksenne. Tulkaa katsomaan
kalloja."
Silloin minä läksin laputtamaan pakoon, mutta vielä juostessani kuulin
hänen jankuttavan:
"Tulkaa katsomaan kalloja, rakas herra; tulkaa takaisin! Ette sitä
kadu, jos tulette katsomaan kalloja." --
Niin, Harris myös ahmii hautoja, hautakiviä ja kirjoituksia, ja ajatus,
ettei saisi nähdä mrs Thomasin hautaa, saattoi hänet raivoon. Hän
julisti, että koko retki menisi pilalle, jollei hän saisi nähdä mrs
Thomasin hautaa -- eikä hän olisi lähtenyt koko matkalle, jollei olisi
muistanut, että tuo hauta oli aivan tiemme varrella.
Minä muistutin hänelle, että meidän täytyy klo 5 olla Sheppertonissa
tapaamassa Georgea, ja silloin Harris alkoi sättiä tätä. _Miksi_,
taivaan nimessä, sai George laiskotella koko pitkän päivän ja antoi
meidän raahata raskasta purtta jokea ylös häntä vastaan? Miksei hän
voinut tehdä työtä leipänsä edestä, kuten me? Istui pankissaan
torkkumassa! H--tiin kaikki pankit! Mitä hyötyä pankilla oli _hänestä?_
"En vielä ikinä ole nähnyt hänen tekevän työtä pankissa", jatkoi
Harris. "Joka kerta kun olen siellä käynyt, istua vetelehtii hän
lasiseinän takana ja on tekevinään työtä. _Minä_ saan raataa elantoni
puolesta, miksi hän saa laiskotella? Ja mitä hyötyä ylipäänsä on
pankeista? Kyllä he ovat hanakoita ottamaan rahojamme, mutta menepäs
sinne vekselinesi, niin on toinen ääni kellossa! 'Ei ole nykyään
rahoja!' 'Hyväksyjä ei ole tarpeeksi tunnettu' y.m. roskaa! Sen
kepposen tekivät he minulle viime viikolla kaksi kertaa. En aijo sitä
kauvemmin kärsiä. Sanon rahani irti koko hökötyksestä. Jos George olisi
täällä, voisimme yhdessä mennä haudalle. En luule, että hän koko
päivänä on avannutkaan pankin ovea. Hän on ollut jossakin
lurjustelemassa, se on varma, ja me saamme istua täällä raatamassa!
Minä menen maihin ottamaan pikarin."
Minä huomautin että lähimpään ravintolaan oli useita penikulmia; ja
silloin hän alkoi sadatella jokea. Mitä p--ttä moisella joella oli
virkaa, jos matkailijoiden siellä täytyi nääntyä janoonsa?
On viisainta antaa Harrisin rauhassa jupakoida, kun hän on sillä
päällä. Hän väsyy kyllä aikanaan ja rauhoittuu sitten itsestään.
Minä sanoin, että vasussa oli väkevöityä limonaatia. Vettä oli myös
mukana, ja sekoittamalla nämä kaksi nestettä sai oivallista,
terveellistä juomaa.
Silloin hänen vihansa kohdistui limonaateihin, joita hän nimitti
koulupoikien ja raittiushullujen juomiksi. Hän sanoi, että ne
tärvelivät sekä ruumiin että sielun ja aiheuttivat puolet kaikista
rikoksista, jotka Englannissa tehtiin.
Hänen täytyi kuitenkin sammuttaa janonsa, mutta pullo oli vasun
pohjalla, joten sitä oli vaikea löytää. Kumartuessaan sitä etsimään ja
koettaessaan samalla pitää perää, hän veti väärästä peräsimenköydestä,
niin että vene törmäsi rantaan ja tärähdys nakkasi hänet päistikkaa
koriin. Siinä hän nyt seisoi päällään koivet ilmassa ja piti veneen
laidoista kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, sillä hän pelkäsi
suistuvansa jokeen, kunnes pääsin apuun ja koivesta vedin hänen
pystyyn, ja tämä sai hänet yhä raivokkaammalle tuulelle.