Kingston. -- Opettavia mietelmiä Englannin aikaisemmasta historiasta.
-- Mietteitä veistetystä tammesta ja elämästä ylipäänsä. --
Stivvings-nuoremman surullinen kohtalo. -- Unhotan olevani peräsintä
hoitamassa. -- Jännittävä seuraus siitä. -- Hampton Courtin
sokkelokäytävä. -- Harris oppaana.
Oli hurmaavan ihana aamu myöhään keväällä (tahi aikaiseen kesällä),
jolloin ruoho ja lehdet saavat menevämmän värin ja vuodenaika on kuin
ihana impi, joka sykkivin sydämin juuri on kehittymäisillään naiseksi.
Kingstonin kiemurtelevat sivukadut, jotka ulottuvat rantaan saakka,
näyttivät varsin runollisilta kirkkaassa auringonvalossa; ja
kimalteleva joki aluksineen, viheriät lehtokujat, sirot huvilat
rannoilla, Harris punakeltaisessa flanellipuvussaan nurisevana
airojensa ääressä, kunnianarvoisa, harmaa Tudorpalatsi, jonka katot
kohosivat ilmoille etäämpänä, kaikki tämä muodosti hymyilevän taulun,
niin valoisan, tyynen ja rauhaisan, että se väkisinkin sai minut
haaveilevalle tuulelle.
Ajattelin Kingstonia -- eli "Kyningestonia", niinkuin sen nimi silloin
oli, niihin aikoihin, kun siellä kruunattiin saksilaisia kuninkaita.
Suuri Caesar meni siellä joen yli ja roomalaiset legioonat asettuivat
leiriin joen partaille. Caesar, kuten myöhemmin kuningatar Elisabeth,
näytti ennättävän joka paikkaan, vaikka hän käyttäytyi paremmin kuin
hyvä kuningatar Bess: hän ei käynyt kapakoissa.
Tuo Englannin siveä hallitsijatar oli vallan hurmaantunut kapakoihin.
On tuskin olemassa niin likaista krouvia 10 penikulman alueella
Lontoosta, missä ei Bess olisi joskus käväissyt, syönyt, asunut tahi
nukkunut. Olettakaamme, että Harris alkaisi elää uutta elämää ja
hänestä koituisi suuri mies, ministeri esim. ja hän kuolisi, tokkohan
silloin asetettaisi tauluja kapakoihin, joita hän on käynneillään
kunnioittanut: "Harris joi täällä tuopin olutta"; "Harris tilasi kaksi
whiskytotia kesällä 88"; "Harris potkaistiin ulos täältä joulukuussa
1886?"
Ei, moisia tauluja kertyisi liian paljon. Sitävastoin tulisivat paikat,
joissa hän _ei_ käynyt, kuuluisiksi -- harvinaisuutensa vuoksi. --
"Ainoa ravintola etelä-Lontoossa, missä Harris ei ole ottanut ryyppyä!"
Ihmiset rientäisivät kilvan katsomaan mikä mokoma ihmepaikka mahtaisi
olla.
Miten tuo heikko Edward-kuningasparka mahtoi vihata Kyningestonia!
Kruunausjuhla nousi hänen voimiensa yli. Kenties ei sokerimanteleilla
täytetty metsäsianpää soveltunut hänen vatsalleen (en luule, että
minäkään siitä pitäisin!) tahi oli hän saanut kyllikseen simasta ja
kuohuviinistä. Oli miten tahansa, hän hiipi pois meluavasta juhlasta ja
meni haaveksimaan kuutamossa lemmityn Elgivansa kanssa.
Kenties he käsi kädessä seisoivat akkunan ääressä ja ihailivat kuuvalon
hopeoimaa jokea; silloin tällöin tunkeusi juominkien meteli ja rähinä
alhaalta pitosalista heidän korviinsa.
Samassa nuo raa'at hylkiöt Odo ja St Dunstan röyhkeästi tunkeutuvat
rauhalliseen kammioon, syytävät karkeita solvauksia lempeän
kuningattaren silmille ja raahaavat Edwy-raukan takaisin räyhäävään
juhlaan.
Monen, monen vuoden kuluttua, kun sekä saksilaiset kuninkaat että
saksilaiset juhlat olivat olleet ja menneet, katosi vähitellen
Kingstonin merkitys joksikin aikaa, mutta se saavutti sen takaisin, kun
Hampton Courtin linnasta tuli Tudor- ja Stuart-hallitsijasukujen asunto
ja upeat kuninkaalliset huvipurret odottivat ankkurissa joen rantamilla
ja ylpeät hoviherrat ja kavaljeerit loistavine kaapuineen tulivat alas
rantaan ja huusivat: "Vene hoi! tänne! Kautta h--tin, suurkiitos!"
Useat näistä vanhoista taloista ovat niiltä ajoilta, jolloin Kingston
oli kuninkaankaupunki, jolloin ritareja ja hovimiehiä asui
hallitsijansa läheisyydessä ja linnan portilla koko päivän vilisi
kiiltäviä haarniskoja, korskuvia ratsuja, samettia ja silkkiä ja
kauniita kasvoja. Vanhat talot ovat täydellisessä sopusoinnussa
peruukkien, polvihousujen, kirjailtujen takkien ja pitkien kirousten
kanssa. Siihen aikaan osattiin rakentaa tukevia, kestäviä taloja.
Punaiset, kovat tiilet ovat vuosisatojen kuluessa kasvaneet toisiinsa
kiinni ja tammiportaat eivät narise eikä notku niitä astuessa.
Tammiportaista muistan, että eräässä Kingstonin talossa on erittäin
komeat portaat veistetystä tammesta. Talossa on aikoinaan asunut joku
mahtava, ylhäinen henkilö, mutta nykyään on siinä kauppaliike. Eräs
ystäväni meni kerran sinne ostamaan hattua. Hajamielisyydessään hän
pisti käden taskuunsa ja maksoi hatun puhtaassa rahassa.
Kauppias (hän tuntee ystäväni) ällistyi ensin moisesta ihmeestä, mutta
päätti sitten -- vastaiseksi kehoitukseksi -- kutsua miehen katsomaan
talon vanhoja tammiveistoksia. Ystävälläni ei ollut mitään sitä
vastaan, jonka vuoksi kauppias vei hänet myymälästä asuntoonsa, toiseen
kerrokseen. Kaidepuut olivat erinomaisen taiteellista työtä ja koko
seinä oli verhottu tammipaneelilla, jonka veistokset olisivat tehneet
kunniaa ruhtinaan palatsille.
Sitten he tulivat vierashuoneeseen, joka oli suuri, hauska huone;
seinät oli verhottu prameilevilla, mutta sievillä sinipohjaisilla
seinäpapereilla. Huoneessa ei ollut mitään erinomaista, ja ystäväni
ihmetteli miksi hänet oli tuotu tänne. Omistaja meni seinän luo ja
koputti siihen. Se antoi kumajavan äänen.
"Tammea", selitti hän. "Koko seinä on veistettyä tammea, samoinkuin
portaissakin."
"Mitä ihmettä", tokasi ystäväni moittivasti, "tarkoitatteko todella,
että olette verhonnut veistetyn tammen sinisillä seinäpapereilla?"
"Aivan oikein, ja perhanan kalliiksi se tulikin. Täytyi näet ensin
panna alle hieno, sileä laudoitus. Mutta huone on nyt sangen hauska. Se
oli ennen synkkä kuin hautaholvi."
Minun mielestäni ei miestä tule soimata. Hänhän on porvari, eikä osaa
panna arvoa muinaismuistoille. Veistetty tammi on kyllä kaunista
katsella ja hauskaa omistaa, mutta epäilemättä ei tämmöisessä huoneessa
ole hauska _asua_. Se on melkein kuin jos asuisi kirkossa.
Niin, asian surullinen puoli on siinä, että se, joka ei pane arvoa
veistetylle tammelle, saa koko huoneensa sillä verhotuksi, kun taasen
ne, jotka sitä todella ihailevat, saavat maksaa suunnattomia summia sen
omistamisesta. Niin on maailmassa aina laita. Jokaisella ihmisellä on
jotakin, mitä hän ei tarvitse, kun taas toiset ovat saaneet sen, mitä
hän enimmin kaipaisi.
Aviomiehillä on rouvia joista he eivät välitä, kun taas vanhatpojat
valittavat yksinäisyyttään. Köyhillä ihmisillä, joilla on tuskin
itselleenkään leipää, on kahdeksan reipasta lasta. Rikkaat vanhat
pariskunnat, joilla ei edes ole läheisiä sukulaisia, kuolevat
lapsettomina.
Sitten on meillä tytöt ihailijoineen. Ne tytöt, joilla on ihailijoita,
eivät (sanovat he) välitä niistä rahtuistakaan. He sanovat, että
kernaimmin tahtoisivat päästä niistä erilleen -- ne vaivaavat heitä;
mikseivät ne ala hakkailla miss Brownia ja miss Smithiä, jotka ovat
vanhoja ja rumia ja joilla ei ole ihailijoita. Itse he eivät pidä
ihailijoista. He eivät _koskaan_ aijo mennä naimisiin.
Mutta mitäpä hyödyttää tästä puhua; se tekee vain ihmisen
alakuloiseksi.
Koulussamme kävi muuan poika, jota me nimitimme Sandford & Mertoniksi.
Hänen oikea nimensä oli Stivvings. Hän oli merkillisin poika, minkä
koskaan olen nähnyt. Luulen, että hän todella rakasti läksyjään ja
kirjojaan. Hän tärveli silmänsä lukemalla vuoteella kreikankieltä, ja
ranskalaisia säännöttömiä verbejä hän toukki niin innokkaasti, ettei
häntä millään olisi saanut kiskotuksi niistä erilleen. Hänellä
oli kaikenmoisia hassuja, nurinkurisia käsitteitä, m.m. että
"ahkeruudellaan tuottaa vanhemmilleen iloa ja koululle kunniaa", ja hän
halusi ansaita palkintoja, tulla kelpo mieheksi y.m. semmoista roskaa
En ole koskaan tavannut merkillisempää ilmiötä, ja samalla oli hän
viaton kuin kapalovauva.
No niin, tämä poika sairastui tavallisesti kaksi kertaa viikossa, niin
ettei hän voinut mennä kouluun. En luule koko maailmassa olleen niin
sairaloista koulupoikaa kuin Sandford & Merton. Jos joku tauti oli
liikkeellä 10 penikulman lähettyvillä, voi panna veikkaa siitä, että
hän sen sai. Mätäkuussa voi hän saada keuhkokuumeen ja nokkoskuumeen
jouluksi. Reumatismi iski häneen kuivaan kesäaikaan ja lokakuun sumussa
voi hän saada auringonpiston!
Eräänä talvena hänet nukutettiin ja kiskottiin ulos kaikki hänen
hampaansa (hän käytti sitten tekohampaita), sillä häntä vaivasi
alituinen hammastauti, joka sitten otti muuttuakseen neuralgiaksi ja
korvasäryksi. Hän vilustui vähä väliä ja suurena koleravuonna 1871,
jolloin tuo tauti kiersi koko paikkakuntamme ohi, esiintyi vain yksi
ainoa poikkeustapaus koko kreivikunnassa: tämä merkillinen tapaus oli
nuori Stivvings.
Sairaana ollen täytyi hänen maata vuoteellaan, syödä kananpoikia ja
pannukakkua ja viinirypäleitä, ja tuo hölmö voi kuitenkin itkeä ulista,
kun ei saanut kyhätä rakkaita latinankirjoituksiaan ja lueskella saksan
kielioppia!
Ja me toiset pojat, jotka päivän sairaudesta olisimme kernaasti
uhranneet kymmenen lukukautta kouluajasta ja joilla ei ollut
vähintäkään halua antaa vanhemmillemme ylpeilemisen aihetta, me emme
edes voineet saada tavallista kaularöhää! Oleskelimme vedossa, mutta se
teki meille vaan hyvää; nautimme oksennuspulveria, mutta se lisäsi vain
ruokahaluamme ja teki meidät lihaviksi. Ja Stivvings, joka ei osannut
antaa niille oikeata arvoa, sai osakseen kaiken maailman taudit, kun
taas me koko lukukauden aikana emme kyenneet hankkimaan pienintäkään
sairauden oiretta. Lupa-aikana meitä kyllä muistettiin hinkuyskillä
y.m., mutta lukukauden alkaessa paranimme kuten ihmeen kautta ja
pysyimme terveinä kuin pukit.
Semmoista on elämä! me olemme vain kedolla heiluva ruoho, joka
niitetään ja nakataan pätsiin.
Palatakseni takaisin veistettyyn tammeen, niin luulen, että isoisemme
isoisillä oli paljoa hienompi taiteellinen aisti kuin nykyisellä
sukupolvella. Useimmat taideaarteet kokoelmissamme ovat tavallisia,
jokapäiväisiä esineitä 14-16 vuosisadalta. Vaikka kenties on se vain
niiden kunnioitusta herättävä ikä, joka tekee nuo oluttuopit,
rikkinäiset lautaset ja kynttiläsakset kauneiksi ja arvokkaiksi
silmissämme.
Tuleekohan aina käymään samalla tavoin? Kenties nykyajan tusinatavarat
tuhannen vuoden kuluttua ovat "taide-esineitä" ja maksavat painonsa
kultaa? Kenties sinisillä kukilla (heimo ja laji tuntemattomat Linnén
järjestelmässä!) koristettu kahvikuppi, jonka äreä kyökkikarhu
vihoissaan lyö säpäleiksi, tulevaisuudessa huolellisesti kitataan
kokoon, pannaan lasikuvun alle salonkiin, ja vain talon rouvalla on
lupa sitä tomuuttaa?
Minulla on makuuhuoneessani -- asun huoneessa "täyshoidolla" --
posliinikoira. Se on valkoinen koira. Sillä on vaaleansiniset silmät ja
vaaleanpunainen kuono. Se on peräti kiltin ja sivistyneen näköinen
haukku. Mutta en itse kuitenkaan sitä ihaile. Se suorastaan harmittaa
minua. Ja kevytmieliset ystäväni nauraa virnistelevät sille,
eikä edes emäntäni sitä ihaile, mutta puolustaa koiran läsnäoloa
huoneessani sillä, että hän itse on saanut sen perinnöksi autuaalta
täti-vainajaltaan.
Mutta 200 vuoden päästä on enemmän kuin todennäköistä, että koira
kaivetaan esiin jossain paikassa, ilman koipia, häntä katkenneena ja
myydään vanhana posliinina ja pannaan lasikaappiin. Ja ihmiset
ojentelevat sitä ihaillen toisilleen. Heidän huomiotaan kiinnittää
kuonon värin ihmeellinen syvyys ja he pohtivat, kuinka kaunis hävinnyt
häntäpalanen epäilemättä oli ollut.
Me emme enää nykyään näe tuon koiran kauneutta. Se on meille liian
tuttu. Se on kuin auringonlasku ja tähdet; niiden ihanuus ei meitä
sykähdytä, koska ne ovat liian yleisiä meidän silmillemme. Niin on myös
tuon posliinikoiran laita. V. 2288 ihmiset ovat siitä haltioissaan.
Sellaisten koirien valmistuksesta on tullut kuollutta taidetta.
Jälkeläisemme ihmettelevät, kuinka sen teimme ja sanovat, miten
taitavia olimme. Meitä kutsutaan mielitellen "noiksi suuriksi vanhoiksi
taiteilijoiksi, jotka kukoistivat 19 vuosisadalla ja valmistivat noita
posliinikoiria."
Näyte-esinettä, jonka vanhin tytär valmisti koulussa, kutsutaan
"viktoriaanisen aikakauden koristeeksi", ja on se miltei korvaamaton.
Nykyajan tienvarsikapakan sinivalkoisia mukeja, naarmuisina ja
lohkeilleina, metsästetään ja myydään painostaan kultaa; rikkaat
ihmiset käyttävät niitä punaviinikuppeina, japanilaiset matkailijat
ostavat niitä, jotka ovat välttyneet tuholta, "tuliaisina Ramsgatesta"
ja "matkamuistoina Margatesta", ja vievät ne takaisin Jedoon muinaisina
englantilaisina kuriositeetteina.
Tällä hetkellä Harris heitti pois airot, nousi ylös jättäen paikkansa
ja istahti taakseen nostaen jalkansa ilmaan. Montmorency ulvoi ja teki
kuperkeikan, jolloin ylimmäinen eväskori hypähti ympäri ja koko sisältö
vieri ulos.
Olin varsin hämmästynyt, mutten menettänyt malttiani. Sanoin melko
sävyisästi:
"Hei! Mitäs tuo on?"
"Mitäs tuo on? Miksi --"
Ei, tarkemmin ajatellen en kerrokaan, mitä Harris sanoi. Myönnän, että
syy saattoi olla minun; mutta mikään ei oikeuta voimakasta kieltä ja
karkeaa ilmaisua, erityisesti miehessä, joka on saanut huolellisen
kasvatuksen, niinkuin tiedän Harrisin saaneen. Ajattelin muita asioita
ja unohdin, kuten jokainen saattaa helposti ymmärtää, että pidin
peräsintä, mistä oli seurauksena, että sotkeennuimme koko lailla
hinausköyteen. Oli aluksi vaikea sanoa, mikä oli meitä ja mikä
Middlesexin jokirantaa; mutta jonkin ajan kuluttua asia selvisi ja me
pääsimme selville vesille.
Harris tällöin sanoi tehneensä tarpeeksi vähäksi aikaa ehdottaen, että
olisi minun vuoroni; ja niin astuttuamme veneeseen minä menin pois ja
otin käteeni hinausköyden sekä ohjasin veneen Hampton Courtin ohitse.
Mikä rakas vanha muuri tuo onkaan, joka reunustaa siellä jokea! En
koskaan ohita sitä tuntematta itseäni virkistyneeksi tuosta näystä.
Sellainen muhkea, kirkas, suloinen vanha muuri; mikä viehättävä taulu
se olisikaan, jossa jäkälä kiemurtelisi tuolla, sammal kasvaisi täällä,
ujo nuori viiniköynnös kurkistelisi paikan yllä nähdäkseen, mitä
tapahtuu vilkkaalla joella ja järkevä vanha myrkkymuratti versomassa
hieman alampana. Tuossa vanhassa muurissa on joka kymmenen yardin
alalla viisikymmentä väriä, sävyä ja vivahdetta. Jospa vain osaisin
piirtää tai maalata, voisin varmasti tehdä ihanan luonnoksen tuosta
vanhasta muurista. Olen usein ajatellut, että haluaisin asua Hampton
Courtissa. Siellä näyttää niin rauhalliselta ja hiljaiselta, ja se on
niin armas vanha paikka kuljeskella ympäriinsä aikaisin aamulla,
ennenkuin monia ihmisiä on jalkeilla.
Kun tarkemmin mietin asiata, en sentään luule, että viihtyisin täällä,
jos todella olisi asuttava näillä tienoilla. Iltasin täällä on
hirvittävän synkkää ja yksinäistä. Lampunvalo heittäisi outoja varjoja
tummiin paneeleihin; milloin kuvittelisin kuulevani askeleita kylmissä
kivisissä käytävissä, milloin taas vallitsisi haudan hiljaisuus, niin
että kuulisin sydämeni tykyttävän.
Ei, me ihmislapset, sekä naiset että miehet, rakastamme auringonvaloa
ja hilpeätä elämätä. Me kammomme yksinäisyyttä ja pimeyttä;
miljoonakaupungin huikaisevassa kaasuvalossa ja väentungoksessa
tunnemme vasta oikein elävämme. Synkässä, autiossa metsässä tuntuu
meistä kuin olisimme eksyneet elämän valtatieltä. Vain kaupungin
hälinässä tykyttää ihmiselämän valtimo reippaasti ja hilpeästi; me
hyräilemme hauskoja lauluja ja tunnemme itsemme rohkeiksi ja
voimakkaiksi. --
Harris kysyi olinko koskaan käynyt Hampton Courtin sokkelokäytävässä.
Hän kertoi muutamakseen olleensa siellä oppaana turistijoukolle. Hän
oli kartalta tutkinut labyrinttia ja sen asemakaava oli hänen
mielestään niin yksinkertainen, että oli kerrassaan hävytöntä kiskoa
kaksi penceä ovirahaa moisesta huvista. Harris sanoi myöhemmin
tulleensa johtopäätökseen, että koko kartta olikin laadittu vain
yleisön puijaamiseksi, sillä se ei lainkaan vastannut todellisuutta,
vaan oli sanalla sanoen erehdyttävä. Harrisin piti näyttää labyrintti
eräälle maalaisserkulle. Hän sanoi tälle:
"Voimmehan pistäytyä labyrintissä; koko hökötys on tosin naurettavan
yksinkertainen, mutta voithan sitten sanoa käyneesi täällä. Koko
salaisuus on siinä että aina kääntyy oikealle kädelle. Voimmehan
kävellä siellä joku kymmenen minuuttia, ennenkuin menemme aamiaiselle."
He tapasivat siellä pari turistia, jotka olivat lähes tunnin
harhailleet ympäri ja kyllästyneet koko lystiin. Harris sanoi, että he
voisivat seurata häntä, jos tahtoivat; hän oli juuri tullut ja aikoi
tehdä lyhyen kierroksen siellä, ennenkuin meni ulos. He kiittivät
Harrista ystävällisestä avusta ja tallustivat hänen perässään. Heidän
esimerkkiään seurasi koko joukko muita turisteja, joita he kohtasivat
tiellään, ja vihdoin kertyi siihen kaikki labyrintissa olevat vieraat.
Ihmiset, jotka olivat kadottaneet kaiken toivon löytää ulos ja koskaan
enää saada nähdä kotia ja perhettä, saivat uutta rohkeutta Harrisin
tavatessaan ja liittyivät seuraan siunaten häntä pelastajanaan. Harris
arveli että heitä kaikkiaan oli yli 20 henkeä, ja muuan rouva pienen
lapsensa kanssa, joka oli koko aamun harhaillut siellä, tahtoi
välttämättömästi pitää Harrisin käsikynkästä, jottei enää kadottaisi
pelastusta näkyvistä.
Harris kääntyi uskollisesti oikealle kädelle, mutta tie tuntui
pitkältä, ja serkku kysäsi oliko tämä suurikin sokkelokäytävä.
"Se on Europan suurin", vastasi Harris.
"Sitähän minäkin", jupisi serkku, "sillä olemme vaeltaneet runsaasti
pari penikulmaa."
Harris alkoi itsekin ihmetellä käytävän pituutta, mutta hän pitkitti
rohkeasti kulkua, kunnes he kulkivat vehnäleipäpuolikkaan ohi, josta
Harrisin serkku sanoi voivansa mennä valalle, että oli nähnyt sen jo 7
minuuttia takaperin. Harris rokasi: "Se on mahdotonta!" mutta rouva
sanoi: "Ei suinkaan", sillä hän oli Harrisin tavatessaan ottanut sen
lapseltaan ja nakannut maahan. Hän lisäsi toivovansa, ettei ikinä olisi
Harrisia tavannut ja lausui epäilevänsä että tämä oli petkuttaja.
Harris raivostui, otti karttansa esiin ja alkoi selittää rakennuksen
suunnitelmaa.
"Kartta voi olla hyvä kyllä", huomautti eräs seurasta, "jos vaan
tiedätte sanoa missä kohdalla parhaillaan olemme."
Sitä ei Harris kuitenkaan tiennyt, vaan ehdotti, että palattaisiin
käytävän suulle ja alotettaisiin alusta. Ehdotuksen jälkimmäinen osa ei
herättänyt sanottavaa ihastusta, mutta jokainen oli yhtä mieltä siitä,
että palattaisiin käytävän suulle. -- He kääntyivät siis takaisin ja
alkoivat laputtaa Harrisin kintereillä ja 10 minuutin kuluttua oli
seurue jälleen -- keskipisteessä.
Harris yritti väittää, että tämä oli ollut aikomuskin alusta alkaen,
mutta joukkue näytti niin uhkaavalta, että hän katsoi parhaaksi
julistaa, että oli hieman erehtynyt.
Nyt he siis tiesivät missä kohdalla olivat. Kartta otettiin esille, ja
kaikki näytti niin peräti yksinkertaiselta. He läksivät nyt kolmannen
kerran vaeltamaan.
Kolmen minuutin kuluttua he taasen olivat keskipisteessä!
Sen jälkeen heidän oli tuiki mahdotonta päästä pois keskustasta.
Valitsivat he minkä käytävän tahansa, aina saapuivat he keskustaan
takaisin. Tämä toistui kerta toisensa jälkeen. Harris otti jälleen
karttansa esille, mutta sen näkeminen sai joukon julmistumaan ja he
kehoittivat häntä "hyvän sään aikana" kätkemään kartan taskuunsa.
Harris-parka huomasi joutuneensa kokonaan epäsuosioon.
Vihdoin loppui heidän kärsivällisyytensä ja he alkoivat mylviä ja
karjua vartijoita. Mies ilmestyikin ulkopuolelle ja huusi heille mitä
tietä heidän tuli kulkea. Mutta heidän aivonsa olivat niin sekaisin,
etteivät he tajunneet mitään, jonka vuoksi vartija käski heidän odottaa
siellä, kunnes hän tulisi heitä opastamaan.
Kohtalo oli kuitenkin tahtonut toisin. Mies oli vasta tullut toimeensa
ja tottumaton. Hän ei löytänytkään opastettaviaan, vaan harhaili
ympäri, kunnes hänkin todenteolla eksyi. Joskus he kuulivat hänen
askeleensa, tahi näkivät vilahduksen hänestä käytävän risteyksessä,
mutta hänen ei onnistunut päästä heidän luokseen, vaikka miten olisi
yrittänyt.
He saivat kaikin odottaa, kunnes muuan vanhemmista vartijoista palasi
päivälliseltä, ennenkuin pääsivät ulos sokkelosta.
Harris huomautti lopuksi, että hänen käsityksensä mukaan oli se varsin
nerokkaasti laadittu sokkelokäytävä; ja me päätimme narrata Georgea
menemään sinne paluumatkalla ja toivottomasti eksymään.