Mrs P. herättää meidät. -- Laiskiainen George. -- Muutama sana
säänennustuksista. -- Matkatavaramme. -- Nuorison turmellus. --
Lähdemme matkalle kansan riemuitessa; tulemme Waterloo-asemalle. --
Lounasradan virkamiesten tietämättömyys maallisista asioista --
semminkin junista. -- "Mä lykkään purteni laineillen."
Se oli mrs Poppets, joka seuraavana aamuna herätti minut.
Hän sanoi:
"Tiedättekö, että kello on lähemmä yhdeksän, sir?"
"Yhdeksän, mitä helkkarissa?" tokasin minä hyökäten vuoteelta.
"Kello on yhdeksän", toisti emäntäni avaimen reijästä. "Pelkäsin, että
herrat nukkuisivat liian kauvan."
Herätin Harrisin ja julistin mitä kello oli.
"Luulin, että aijoit nousta 1/2 7", sanoi hän.
"Se oli aikomukseni", vastasin, "mikset herättänyt minua?"
"Miten voin herättää sinut, kun et sinä herättänyt minua?" vastusti
hän. "Nyt emme ennätä veneelle ennen kahtatoista. Kummastelen, että
lainkaan enää tänään viitsit nousta vuoteelta."
"Niin, kiitä onneasi, että sen teen", vastasin. "Jollen olisi sinua
herättänyt, olisit vetänyt hirsiä 14 päivää yhtä mittaa."
Nalkutimme täten jonkun minuutin, kunnes meidät keskeytti Georgen
uhmaava kuorsaus. Tuo sulosävel muistutti nyt meitä hänen olemassa
olostaan. Tuolla nukkui hän -- mies, joka kysyi koska saisi meidät
herättää -- nukkui selällään, suu ammoillaan ja polvet koukussa.
En tiedä sanoa, mistä se johtuu, mutta minua harmittaa sanomattomasti
nähdä toisen vetävän unia, kun itse olen jalkeilla. On niin hirvittävää
nähdä miten kalliit tunnit ihmiselämässä -- hetket kultaa kalliimmat,
jotka eivät koskaan palaa -- nukutaan, niin, tuhlataan eläimellisessä
unessa.
Siinä venyi nyt George syntisessä laiskuudessa tuhlaten ajan
kallisarvoista lahjaa; hänen kallis elämänsä, josta hän kerran saisi
tehdä ankaran tilin, valui hyödytönnä hukkaan. Hänhän olisi voinut olla
täydessä toimessa ja ahtaa sisäänsä munia ja porsaspaistia tahi
härsyttää koiraa sen sijaan että nukkui sielua tylsistyttävässä unessa.
Se oli kauhea ajatus. Harris ja minä näytimme saaneen sen samalla
hetkellä. Päätimme pelastaa ystävämme ja tämä ylevä ajatus sai meidät
unhoittamaan oman riitamme. Hyökkäsimme vuoteen ääreen ja kiskoimme
peitteen lattialle, jonka jälkeen Harris takoi häntä tohvelilla ja minä
mylvin hänen korvaansa. Saimme hänet vihdoin hereille!
"Mi-mikä on hätänä?" mutisi hän ja nousi istualleen.
"Ylös, unikeko, laiskiainen!" ärjäsi Harris. "Kello on neljännestä yli
yhdeksän."
"Älä helkkarissa!" tokasi George ja hypähti sängystä suoraan
kylpyammeeseen. "Kuka vietävän lurjus tämän on tehnyt?"
Sanoimme, että hän oli aasi, kun ei voinut nähdä kylpyammetta.
Pukeuduimme nyt kiireesti, mutta muistimmekin, että kampa, hiusharja ja
hammasharjat olivat matkalaukussa (riivattu hammasharja lopulta vie
minulta hengen!) Meidän täytyi siis mennä alas ja penkoa esille
nuo tarvekalut. Kun se oli tehty, niin alkoi George vaatia
parranajovehkeitään. Sanoimme, että hän tällä kertaa saisi tulla
toimeen ilman niitä, sillä emme aikoneet avata enää matkalaukkua, ei
hänen eikä kenenkään vuoksi.
"Älkää juonitelko", jankutti hän. "Enhän voi näyttäidä Cityssä
tämmöisellä leuvalla."
Se oli kyllä ikävää Cityn vuoksi, mutta mitä inhimilliset kärsimykset
meitä liikuttivat? Ja Harris virkkoi lohduttavasti, että City saisi
luvan tyytyä tähän kovaan koettelemukseen.
Me menimme alakertaan murkinalle. Montmorency oli lähettänyt
kutsumuskirjeitä parille koiratuttavalle, jotta he läsnäolollaan
kunnioittaisivat lähtöämme, ja herrasväki tapella räyhäsi aikansa
ratoksi ulkona portailla. Me rauhoitimme heitä sateenvarjolla ja
kävimme käsiksi kotletteihin ja kylmään häränpaistiin.
"Tukeva murkina on sangen tärkeä asia", virkkoi Harris ja haravoi
lautaselleen pari, kolme kotlettia huomauttaen että oli parasta syödä
ne lämpimiltään; häränpaisti sensijaan jouti odottamaan.
George otti sanomalehden ja luki meille viimeiset haaksirikkouutiset ja
merionnettomuudet sekä "Ilmatiedot." Viimeksimainitut ennustivat
"sadetta, koleata säätä, vaihtel. kaunista" (mitä tämä sään
tavallistakin inhoittavampi ominaisuus sitten merkinnee), "ukkosta
ilmakehässä, tuuli itäinen, ilmanpaine alhainen keski Engl. (Lontoo ja
Kanava). Ilmapunt. laskee."
Kaikista typeristä keksinnöistä joilla meitä nykyaikana rasitetaan,
ovat "Ilmatiedot" kieltämättä kiusallisimmat. Ne "ennustavat"
eilis- tahi toispäivän säätä ja aina päinvastoin kuin sää tänäpänä
todellisuudessa on. Muistan miten minulta tässä takavuosina turmeltui
kokonainen vapaapäivä syksyllä, syystä että luotin paikkakunnan
ilmatietoihin. "Kova sade ja ukonilma tänään tulossa", julistettiin
maanantaina, ja me, pässinpäät, peruutimme huviretkemme ja istuimme
koko jumalan pitkän päivän hotellissa sadetta odotellen. Ja iloisia,
naureskelevia ihmisiä ajeli akkunoitten ohi vaunuissa ja kieseissä;
aurinko paistaa heloitti eikä taivaalla ollut pilvenhattaraakaan
näkyvissä.
"Kyllä ne sieltä palaavat likomärkinä", sanoimme me seisten akkunassa
heidän iloaan katselemassa.
Ja me hymähdimme ajatellessamme miten he kastuisivat. Sitten istahdimme
takkavalkean ääreen lukemaan ja koko ajan paistoi aurinko huoneeseen,
niin että 12 ajoissa oli painostavan kuuma oleskella sisällä, ja me
odotimme vain sadekuuroa ja salamoita.
"Kyllä siitä iltapäivällä nousee aika jyry, saattepa nähdä", sanoimme.
"Ja miten nuo hupakot saavat vettä niskaansa!"
Kello yhden ajoissa tuli emäntämme kysymään emmekö aikoneet käyttää
hyväksemme kaunista säätä.
"Ei", vastasimme naurahtaen merkitsevästi, "me emme aijo kastua."
Ja kun iltapäivä vieri menojaan eikä sadetta kuulunut, lohdutimme
itseämme sillä, että se tulisi sitä kiihkeämpänä, aivan odottamatta,
kun ihmiset olivat kotimatkalla eivätkä voisi päästä katon alle, joten
he kastuisivat sitäkin enemmän. Mutta ei satanut pisaraakaan ja ihanaa
päivää seurasi ihana yö.
Seuraavana aamuna luimme, että tulisi olemaan "oikein kaunis, lämpöinen
päivä". Valitsimine siis ohuimman kesäpuvun ja läksimme ulos ilman
päällystakkia. Puolen tunnin kuluttua alkoi sataa kuin saavista
kaataen, tuuli kääntyi koleaksi pohjatuuleksi ja näin suloisena pysyi
sää koko päivän, niin että tulimme kotiin peräti vilustuneina ja
reumatismilla ladattuina ja saimme heti mennä vuoteelle.
Sää on jotakin, joka kokonaan menee minun horisonttini yli -- siitä ei
koskaan pääse selville. Ja ilmapuntari on yhtä epäluotettava ja
oikullinen kuin sanomalehtien "Ilmatiedotkin."
Asuin viime kevännä eräässä Oxfordin hotellissa. Siellä oli semmoinen
kone seinällä. Sinne tullessani näytti se "pysyvää kaunista", vaikka
sade valui virtoinaan ja oli sitä tehnyt koko päivän. Se oli
käsittämätöntä. Minä naputin ilmapuntaria ja viisari siirtyi heti
"jotenkin kuivan" kohdalle. Kengänharjaaja pysähtyi ohikulkiessaan ja
virkkoi, että se luultavasti ennusti huomispäivän säätä. Minä lausuin
edellytyksen, että kone kenties muisteli mielessään kaksi viikkoa
takaperin vallinnutta säätä, mutta harjaaja ei lainkaan ollut samaa
mieltä.
Seuraavana aamuna naputin taas tuota salaperäistä kojetta ja se nousi
yhä ylemmäksi, vaikka satoi entistä kiihkeämmin. Keskiviikkona uudistin
saman kokeen ja viisari siirtyi nyt "pysyvän kauniin", "kuivuuden" ja
"ankaran kuumuuden" ohitse, kunnes metallinaula ehkäisi sen liikkeen ja
se ei enää päässyt nousemaan.
Se yritti kyllä tehdä parastaan, mutta koneisto oli siten rakennettu,
ettei se voinut innokkaammin ennustaa kaunista säätä menemättä rikki.
Viisarilla oli kyllä hieno aikomus nousta ylemmäksi ja ennustaa
katovuotta, auringonpistoja, samum-tuulta ja maanjäristyksiä, mutta tuo
vietävän naula oli tiellä ja se sai tyytyä osottamaan tuota
jokapäiväistä: "ankara kuumuus."
Ja koko ajan valui sade taukoomatta, niin että kaupungin aliosa oli
tulvaveden vallassa, sillä joki oli paisunut yli äyräittensä.
Harjaaja arveli, että joskus _vastedes_ saisimme pitkällisiä kauniita
ilmoja, ja hän osotti ilmaprofeetan yläreunassa olevaa lausepartta,
että (sää) "jota kauvan ennustetaan kestää myös kauvan; pikaan
osotettu, pikaan vaihtuu."
Kaunista säätä ei kuitenkaan kuulunut -- ei ainakaan sinä kesänä.
Otaksun, että kone tarkoitti seuraavaa kevättä.
Säästä ei kukaan ihminen tiedä edeltäkäsin, eikä sitä kannata surra,
Sää on kyllin kurja tullessaan, ilman että sitä edeltäkäsin tarvitsee
tietää. Silloin kun haluamme kaunista säätä, olemme kuitenkin hyvin
kiitolliset ennustajalle, joka sitä meille povaa. Rakastamme vanhaa
ukkorahjusta, joka pilvisenä aamuna antaa katseensa kiertää
taivaanlaella ja lohduttavasti virkkaa:
"Tiedättekö, herra, kyllä se siitä vielä kirkastuu päivän päälle,
saattepa nähdä."
"Se mies tietää kyllä mitä sanoo", sanomme me, kiittelemme häntä ja
jatkamme matkaa. "Ihmeellistä miten viisaita tuommoiset vanhat äijät
ovat."
Ja me olemme sydämessämme ukolle kiitollisia, eikä tämä tunne katoo,
_vaikkei_ ilma selviäisikään, vaan sataisi koko päivän.
"Tekihän mies parastaan", arvelemme.
Mutta sitä kohtaan, joka ennustaa meille huonoa säätä, tunnemme vihaa
ja katkeruutta.
"Tuleekohan tästä tänään vielä pouta, luuletteko?" huudamme reippaasti
ohikulkiessamme.
"Sitä en luule, hyvät herrat. Kyllä tämä sade pitää päälle koko
päivän", vastaa ukko ravistaen päätään.
"Mokomakin vanha pässinpää!" jupisemme me, "mistä _hän_ mukamas, sen
niin tarkoin on tietävinään?" Ja jos hän on ennustanut oikein,
lisääntyy suuttumuksemme miestä kohtaan, ja meillä on melkein hieno
aavistus, että hän tavalla tahi toisella on syypää huonoon ilmaan.
Tämä aamu oli liiaksi kirkas ja auringonpaisteinen, jotta Georgen
pöyristyttävät kuvaukset "ilmapunt. laskee" ja "häiriötä ilmakehässä
etelä Europassa" voisivat turmella hyvää tuultamme, George huomattuaan,
ettei voinut masentaa toiveitamme, näpisti paperossin, jonka juuri
huolekkaasti olin itselleni tekaissut, ja mennä laputti matkaansa.
Sitten Harris ja minä ladoimme kokoon viimeiset tarpeemme, jotka olivat
pöydällä, kannoimme tavaramme ulos rappusille ja odotimme ajuria.
Siinä näytti olevan koko joukko tavaroita, kun ne kaikki olivat yhdessä
läjässä. Siinä oli iso matkalaukku, pieni käsilaukku ja molemmat korit,
suuri läjä huopapeitteitä, neljä viisi sade- ja päällystakkia ja
sateenvarjoja; sitäpaitse: melooni erityisessä käärössä, sillä se oli
niin suuri, ettei sopinut mihinkään, pari naulaa rypäleitä toisessa
käärössä, japanilainen auringonvarjo ja paperiin kiedottu paistinpannu,
joka varsineen oli niin pitkä, ettei mahtunut koreihin.
Kieltämättä oli siinä koko joukko kamaa, ja Harris ja minä aloimme
tuntea itseämme hieman noloiksi, en tiedä sanoa mistä syystä. Ajuria ei
kuulunut, ei näkynyt, mutta katupojat tulivat sen sijaan ja näytäntö
huvitti heitä, sillä he pysähtyivät.
Biggs'in poika oli ensimmäisten joukossa. Biggs on hedelmäkauppiaamme,
ja hänen erikoisalanaan on haalia apulaisikseen Lontoon paatuneimmat ja
turmeltuneimmat poikaviikarit, joita kulttuurimme tähän saakka on
luonut. Jos läheisyyteen ilmestyy jotakin tavallista konnamaisempaa
poika-alalla, tiedämme että se on Biggsin uusin poika. Kerrotaan, että
Great Coram Streetin murhan johdosta koko katumme heti teki
johtopäätöksen, että Biggsin silloinen juoksupoika oli kaiken pahan
alku ja juuri, ja hänen olisi käynyt huonosti, jollei hänen olisi
onnistunut todistaa _alibi'aan_, kun N:o 19, jonka ovikelloa hän murhan
jälkeisenä aamuna soitti ottaakseen vastaan tilauksia, pani toimeen
ankaran ristikuulustelun -- N:o 20:n avustamana (tämä sattumalta seisoi
portaillaan samaan aikaan). Minä en siihen aikaan vielä tuntenut
Biggsin poikia, mutta sen perusteilla mitä heistä sittemmin olen nähnyt
ja kokenut, en ainakaan minä panisi suurtakaan arvoa mokomalle
_alibille_.
Kuten sanoin, oli Biggsin poika ensimmäinen, joka tuli saapuville.
Hänellä näytti olevan kova kiire, kun hän ilmestyi, mutta nähdessään
Harrisin, minut, Montmorencyn ja kaikki tavarat, hiljensi hän vauhtia
ja alkoi töllistellä meitä. Harris ja minä tuijotimme takaisin äreinä
ja ankarina. Se olisi kyllä haavoittanut tunteellista luonnetta, mutta
Biggsin pojat eivät ylipäänsä ole hentoja taimia. Hän pysähtyi aivan
portaitten eteen, nojautui aitaan ja alkoi pureskella oljenkortta
tuijottaen meihin takaisin. Nähtävästi aikoi hän nauttia näytelmästä
loppuun asti.
Tuokion kuluttua ilmestyi maustekauppiaan poika käyden toisella puolen
katua. Biggs'in poika huutaa hoilasi tälle:
"Kuuleks'! Noi tosa flyttaa."
Maustekauppiaan poika riensi yli kadun ja asettui vartioimaan
portaitten toiselle puolelle. Sitten tuli jalkinekaupan nuorukainen ja
sijoittui Biggsin pojan puolelle, jotavastoin "Sinisen Postin" nuorin
kyypparipoika puolueettomana jäi seisomaan keskelle katukäytävää.
"Ei noiden vaan heti huomenna tarvitse nähdä nälkää", huomautti
kenkäkaupan nuorukainen.
"Sinäkin kyllä haluaisit ittelles yhtä ja toista purtavaa", tokasi
"Sinisen Postin" edustaja, "jos pienessä veneessä lähtisit seilaamaan
Atlantin yli."
"Ei ne aijo Atlantin yli", vastusti Biggsin poika; "nehän meinaavat
lähteä etsimään Stanley'ta!"
Tällä välin oli kadulle kertynyt aimo väkijoukko ja toinen kysyi
toiseltaan mitä oli tekeillä. Jotkut (nuorin, kevytmielinen osa
yleisöä) väittivät, että aikomus oli viettää häitä, ja osottivat
Harrisin sulhaseksi; jotavastoin vanhemmat ja vakavammat olivat sitä
mieltä, että oli hautajaiset ja että minä arvatenkin olin ruumiin veli.
Lopultakin saapui joutilas ajuri (tavallisesti niitä tällä kadulla
kulkee kolme, neljä minuutissa, kun niitä _ei_ tarvitse; ne häiritsevät
kadulla kulkijoita ja ajavat suorastaan tiellesi). Me ladoimme tavarat
vaunuihin, potkimme pellolle pari Montmorencyn ystävää jotka
luultavasti olivat tehneet valan, etteivät ikinä häntä hylkäisi,
nousimme vaunuihin ja ajoimme matkaamme kansan riemuitessa. On vielä
mainittava, että Biggsin poika nakkasi punajuurikkaan jälkeemme, mikä
kuuluu tuottavan onnea.
Saavuimme Waterloo-asemalle k:lo 11 ja tiedustelimme missä 11.50
juna seisoi. Tietenkään ei kellään siitä ollut aavistustakaan.
Waterloo-asemalla ei koskaan saa tietoa mistä junat lähtevät eikä
muitakaan niitä koskevia seikkoja. Kantaja, joka hoiti tavaroitamme,
otaksui sen lähtevän junasillalta N:o 2, kun taas muuan hänen
virkaveljistään, jonka kanssa hän pohti asiaa, oli huhuna kuullut
kerrottavan, että se lähtisi N:o 1:stä. Asemapäällikkö sitävastoin oli
vakuutettu siitä, että se löytyisi paikallisjunien alueelta.
Saadaksemme luotettavan vastauksen menimme liikennepäällikön puheille,
joka kertoi äsken tavanneensa henkilön, joka väitti nähneensä kyseessä
olevan junan sillalla N:o 3. Menimme tälle junasillalle, missä
viranomaiset selittivät luulevansa, että tämä oli Windsorin
ylimääräinen tahi sitten Southamptonin kuriirijuna. Sen he varmasti
tiesivät, _ettei_ se ollut Kingstonin juna ilmaisematta kuitenkaan
mihin luulonsa perustivat.
Sitten sanoi kantajamme, että junamme kenties löytyisi yläsillalta; hän
sanoi hyvästi tuntevansa mainitun junan. Vaelsimme siis yläsillalle,
saimme veturinkuljettajan kynsiimme ja kysyimme aikoiko hän lähteä
Kingstoniin. Hän vastasi, ettei sitä varmasti tiennyt sanoa, mutta
otaksui niin olevan. Hän lisäsi, että jollei se ollut 11.50 Kingstonin
juna, niin voi hän panna veikkaa siitä, että se oli 9.32 juna Virginia
Wateriin tahi 10:n juna Wight-saarelle eli sinnepäin, minkä kyllä
saisimme tietää aikanaan perille tullessamme. Pistimme puoli kruunua
miehen kouraan ja pyysimme häntä pitämään sitä k:lo 11.50 Kingstonin
junana.
"Eihän tällä radalla", sanoimme, "kukaan tunne junia eikä tiedä minne
ne menevät. Te tunnette tien. Pankaa kone käymään ja viekää meidät
kaikessa hiljaisuudessa Kingstoniin."
"Enpä oikein taida uskaltaa, hyvät herrat", vastasi tuo kelpo mies,
"mutta -- kaiketi on tarkoitus, että _joku_ juna menee Kingstoniin, ja
siinä tapauksessa voinhan minäkin ajaa sinne. Tuokaa tänne
puolikruunuanne."
Täten me saavuimme Kingstoniin Lounasrataa pitkin.
Sittemmin kuulimme, että käyttämämme juna itse asiassa olikin ollut
Exeterin postijuna, ja että Waterloon viranomaiset useita tunteja
olivat sitä etsineet saamatta selville mihin se oli joutunut.
Veneemme odotti Kingstonissa sillan luona. Tavarat sullottiin purteen
ja me astuimme sinne myös.
"Onko kaikki selvillä?" kysyi venemies.
"Kaikki on selvillä", vastasimme ja Harris hoitaen airoja, minä
peräsimessä ja Montmorency, kovin epäluuloisena ja onnettomana
keulassa, läksimme liikkeelle. Joki oli nyt 14 päivää oleva kotinamme.