Muonakysymys. -- Lamppuöljyn haitat. -- Juuston edut matkaseurana. --
Muuan aviovaimo hylkää kotinsa. -- Vieläkin varokeinoja kaatumisen
varalle. -- Minä panen tavaroita kokoon. -- Kiusaa tekeviä
hammasharjoja. -- George ja Harris panevat tavaroita kokoon. --
Montmorencyn häpeämätön käytös. -- Me menemme levolle.
Sitten ryhdyimme pohtimaan muonakysymystä. George sanoi:
"Alkakaamme murkinasta (George on aina käytännön mies.) Niin, sitä
varten tarvitsemme paistinpannun." -- Harris huomautti että se oli
jotenkin vaikeasti sulavaa ravintoa, mutta me sanoimme, että hän oli
nauta, ja George jatkoi: "sitten tarvitsemme teekannun ja kattilan sekä
väkiviinakeittiön."
"Ei öljykeittiötä", virkkoi George katsahtaen meihin merkitsevästi, ja
Harris ja minä yhdyimme mielipiteeseen.
Meillä oli kerran mukanamme öljykeittiö, mutta sitä koetta emme
ikipäivinä uudista! Me ikäänkuin asuimme lamppuöljykaupassa sen viikon.
Se on kovin "tuoksuvaa" ainetta. En koskaan ole nähnyt minkään hajun
tarttuvan niin herkästi ympäristöönsä kuin lamppuöljyn. Me pidimme
öljykannua veneen keulassa, ja sieltä levisi tuoksu peräsimeen saakka
imetyttäen koko aluksen ja kaikki mitä siinä oli; vieläpä sitä riitti
ympäristönkin osaksi: se saastutti koko joen, koko ilmakehä tuoksui
öljyltä. Milloin oli tuuli idässä, milloin lännessä, etelässä tahi
pohjoisessa, mutta tulipa tuuli sitten pohjoisnavalta tahi Saharan
hieta-aavikoilta -- alati oli sillä läpitunkeva lamppuöljyn tuoksu.
Ja öljyä valui astiasta ympäri venettä; se tahrasi telttamme ja öljyn
maku ja haju ne oikein imeytyivät ruokavarastoomme.
Me yritimme päästä eroon siitä Marlowissa. Me jätimme veneen sillan
korvaan ja menimme kaupungille kävelemään, mutta -- tuo kirottu haju
seurasi kintereillämme. Koko kaupunki tuntui olevan upotettu
lamppuöljyyn. Kuljimme kalmiston läpi. Meistä tuntui kuin olisivat
vainajat olleet haudatut öljyyn. Koko Suurkatu lemusi öljyltä, me
ihmettelimme miten ihmiset voivat elää moisessa ilmakehässä. Sitten
vaelsimme useita penikulmia Birminghamiin vievällä maantiellä, mutta
sama juttu sielläkin: koko seutu oli meistä öljyllä kasteltua.
Kun vihdoin puoliyön aikaan palasimme tältä surkealta retkeltä,
heittäysimme pitkäksemme tuuhean tammen juurelle ja teimme pyhän valan
(noituneet öljyä olimme kyllä koko viikon ajan, mutta olimme käyttäneet
vain tavallisia, jokapäiväisiä kirouksia) -- teimme, sanon, pyhän
valan, ettemme ikinä enää ottaisi lamppuöljyä mukaan veneretkelle -- ja
sen valan tulemme myös pitämään.
Senpä vuoksi nyt päätimme ottaa mukaan väkiviinakeittiön. Sekin on
tarpeeksi kiusallista ainetta. Saa syödä väkiviinalla höystettyä
paistia ja leipää. Mutta kaikitenkin on lamppusprii suurissa annoksissa
nautittuna terveellisempää ihmisruumiille kuin lamppuöljy.
Toiseksi murkinaksi George ehdotti munia, lihamuhennosta, jota -- sanoi
hän -- on helppo valmistaa, kinkkua, teetä, leipää, voita ja sokeroitua
hedelmähilloa. Siinä olisikin tarpeeksi, arveli hän. Missään
tapauksessa emme ottaisi mukaan _juustoa_. Juusto, samoinkuin öljy,
pyrkii liiaksi ilmaisemaan läsnäolonsa. Se vaatii koko veneen
itselleen. Se tunkeutuu joka paikkaan ja antaa höysteensä kaikelle.
Ette tiedä sanoa mitä syötte, onko se omenatorttua, kaalipiirakkaa
vaiko karviaismarjahilloa kerman kanssa. Kaikki maistuu juustolta! Ei,
juustolla on liiaksi voimakas tuoksu.
Muistan miten kerran Liverpoolissa tapasin erään ystäväni, joka oli
ostanut pari juustoa. Ne olivat upeita juustoja, pehmeitä ja
mehukkaita, Niiden tuoksu levisi 200 hevosen voimalla, ja jo puolen
penikulman päässä voi _haistaa_ ihmisen, joka oli niitä pidellyt. Niin,
aijoin lähteä Liverpoolista, ja koska ystävälläni vielä oli siellä
asioita toimitettavana, pyysi hän minua ottamaan juustot mukaani
Lontooseen. Itse hän palaisi kotiin pari päivää myöhemmin ja hän pyysi
minua pitämään hellää huolta juustoista.
"Vallan kernaasti, poikaseni", minä sanoin. "Teen sen kernaasti."
Se oli varsin muistettava matka, jonka tein juustojen seurassa. Otin
ajurin asemalle. Mies ajoi ensin askel askeleelta, kuten unissakävijä.
Mutta eräässä kadunkulmassa puhalsi tuuli takaapäin -- juustot olivat
ylinnä vaunuissa -- ja ajuri alkoi piestä hevostaan kuin vimmattu ja
saapui pikajunan vauhdilla asemalle.
Otin kaksi kantajaa kuljettamaan tavaroitani vaunuun. Se, jonka osalle
molemmat juustot tulivat, sitoi nenäliinan suunsa ja sieranten
ympärille.
Sain pilettini ja astelin mahtavasti juustojen perässä pitkin
asemasiltaa ja ihmiset väistyivät kunnioittavasti oikealle ja
vasemmalle. Oli paljon matkustajia ja vaunussa, johon astuin, oli jo
seitsemän henkeä. Muuan äreä vanha herra tiuskasi, että vaunu jo oli
täysi, mutta en ollut millänikään. Sijoitin juustot ylös verkkoon,
istahdin, pyyhin hikeä kasvoiltani ja virkoin kohteliaasti hymyillen,
että oli kuuma päivä. Kului pari sekuntia ja tuo vanha äreä herra alkoi
näyttää levottomalta.
"Täällä on kovin raskas ilma", hän sanoi.
"Ihan tukehduttava", lisäsi hänen naapurinsa.
Ja sitten he alkoivat katsella oikeaan ja vasempaan, he haistelivat
ilmaa, nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja siirtyivät toiseen
vaunuun. Muuan lihava, arvokkaan näköinen rouva sanoi, että oli
hävytöntä kohdella parempia ihmisiä moisella tavalla; hän kokosi
lukemattomat käärönsä ja meni matkaansa. Jälellä olevat neljä
matkustajaa kestivät tuokion kauvemmin, mutta vihdoin eräs heistä
arveli, että vaunuun mahtoi olla kätketty lapsen ruumis ja kolme heistä
nousi ja luikki tiehensä.
Hymyilin ainoalle jälelle jääneelle herralle -- otaksun hänen olleen
papillista säätyä -- ja sanoin, että arvatenkin tulisimme saamaan koko
vaunun itsellemme. Hän vastasi naurahtaen, että muutamat ihmiset
pitävät turhaa touhua pikkuseikoista. Samassa juna läksi liikkeelle. Ja
pian huomasin että matkatoverini näytti kovin hermostuneelta, hän
käänteli itseään, pyyhki hikeä otsaltaan ja käyttäytyi kuin merisairas.
Kun juna saapui Crewen asemalle, ryntäsi hän tuhkanharmaana kasvoiltaan
ohitseni aseman ravintolaan ja kuulin hänen tilaavan puoli pulloa
konjakkia, jonka hätäisesti kaatoi suuhunsa.
Hän ei enää palannut vaunuuni vaan etsi itselleen toisen paikan.
Crewesta saakka sain koko matkan olla yksin vaunussa, vaikka juna
muuten oli tulvillaan väkeä. Kun pysähdyimme asemilla, yritti ihmisiä
aina tulla vaunuuni.
"Täällä on runsaasti tilaa, Maria, mennään sinne." "Kas tässä, Tom, on
aivan tyhjä vaunu." Mutta saatuaan oven auki, he kimpsuineen
kampsuineen pysähtyivät kynnykselle. Ei kukaan tahtonut istua vaunuun;
kernaammin he menivät toisiin, täyteen ahdettuihin vaunuihin tahi
maksoivat lisäpiletin ensi luokkaan.
Eustonissa astuin junasta, otin juustot ja vein ne ajurilla ystäväni
kotiin. Kun hänen vaimonsa tuli huoneeseen minua tervehtimään, hän
ensin säpsähti, katseli ympärilleen ja kysyi liikutuksesta värisevällä
äänellä:
"Mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle kaikki."
"Tässä on juustoa", minä vastasin. "Tom osti ne Liverpoolissa ja pyysi
minua tuomaan ne mukanani."
Vakuutin vielä, etten ollut missään tekemisissä asian kanssa; rouva
sanoi kernaasti sen uskovansa, mutta lupasi _puhua_ Tomille, kun tämä
palasi kotiin.
Mutta Tom viipyi Liverpoolissa kauvemmin kuin mitä oli aikonut; ja kun
ei häntä kolmen päivän kuluttua kuulunut, tuli rouva minun luokseni.
"Mitä Tom sanoi noista juustoista?" kysyi hän.
Vastasin, että hän oli käskenyt säilyttämään niitä kosteassa paikassa,
ja ettei kukaan saanut niitä koskea.
Rouva huomautti:
"Ei ole luultavaa, että kukaan niitä koskee. Oliko Tom haistanut
niitä?"
Luulin hänen sitä tehneen ja lisäsin, että hän näytti olevan suuresti
niihin kiintynyt.
"Luuletteko, että hän pahastuisi", kysäsi hän, "jos maksaisin punnan
jollekin jätkälle, jotta hän veisi ne pois talosta ja kuoppaisi
jonnekin syrjäiseen paikkaan?"
Vastasin luulevani, ettei Tom silloin enää ikinä voisi tuntea elämän
halua.
Rouva sai uuden ajatuksen.
"Kuulkaa, ettekö _Te_ tahtoisi säilyttää niitä hänelle?" kysyi hän.
"Saanko lähettää ne tänne Teille?"
"Rouvani", minä vastasin, "omasta puolestani rakastan juuston hajua, ja
olen alati pitävä matkaani Liverpoolista niiden seurassa onnistuneena,
suloisena huvimatkana. Mutta täällä maailmassa täytyy meidän myös ottaa
huomioon toisten tunteita. Nainen, jonka katon alla minulla on kunnia
asua, on leski ja, kuten luulen, sitäpaitse orpo. Hän tuntee
voimakasta, tahtoisin sanoa kaunopuheliasta, vastenmielisyyttä kaikkea
'konstailemista' vastaan. Ja tunnen vaistomaisesti, että hän pitäisi
miehenne juustojen oleskelua talossaan 'konstailemisena', ja minä en
koko maailman aarteiden hinnasta tahtoisi minusta sanottavan, että
konstailen leskien ja orpojen kanssa."
"No niin", virkkoi ystäväni vaimo nousten tuolilta, "niinpä ei ole
muuta neuvoksi kuin että minä ja lapset muutamme hotelliin asumaan,
kunnes nuo juustot ovat syödyt loppuun. Kieltäydyn kauvempaa asumasta
samassa talossa kuin ne."
Hän piti sanansa ja antoi matamin hoitaa taloa sillä välin. Kun näet
tältä, matamilta, kysyttiin tunsiko hän hajua, vastasi hän: "Mitä
ihmeen hajua?" ja kun hänen käskettiin sijoittaa nenänsä aivan
juustoihin kiinni ja vetää henkeä sieranten kautta, sanoi hän
tuntevansa lievän meloonituoksun. Tästä tehtiin johtopäätös, ettei
juustoilmakehä voinut -- ainakaan sanottavasti -- vahingoittaa tätä
naista, jonka vuoksi hän sai jäädä taloa vartioimaan.
Hotellin lasku nousi 15 guineaan ja ystäväni Tom laski, että juustot
täten tulivat maksamaan hänelle 8 shillinkiä 6 penceä naula. Hän sanoi
suuresti pitävänsä juustosta, mutta moinen hinta nousi hänen varojensa
yli. Hän päätti hävittää koko juustot ja heitti ne kanavaan, mutta sai
onkia ne ylös jälleen, sillä kaikki laivurit ja kipparit joella tekivät
valituksen maistraattiin. He sanoivat tukehtuvansa. Sitten hän eräänä
pimeänä yönä piiloitti ne seurakunnan ruumishuoneeseen. Mutta _coroner_
älysi ne ja nosti hirmuisen metelin.
Hän sanoi, että se oli salajuoni, jonka kautta aijottiin saada hänet
viralta pois herättämällä vainajat arkuissaan.
Lopultakin ystäväni pääsi niistä eroon kuljettamalla ne autiolle
merenrannalle, minne ne kaivettiin syvälle hietaan. Tämä seutu sai
senjälkeen oivallisen maineen, Matkustajat ihmettelivät, etteivät ennen
olleet tunteneet miten voimakasta meri-ilma oli, ja rintatautisia tulvi
vielä vuosia jälkeenpäin näille seuduille.
Vaikka minä pidän paljon juustosta, luulen, että George on oikeassa
siinä, ettei meidän tule ottaa lainkaan juustoa mukaamme.
"Saamme tulla toimeen teettä iltapäivillä", sanoi George (Harrisin
naama synkistyy), "mutta sen sijaan syömme k:lo 7 oikein vankan aterian
-- puolinen, iltatee ja illallinen yhdistettyinä."
Harrisin kasvot alkoivat taas kirkastua. George ehdotti liha- ja
hedelmäpiirakoita, kylmää paistia, tomaatteja, hedelmiä ja vihanneksia.
Mitä juotavaan tuli, päätimme ottaa mukaamme erästä Harrisin keksimää
tahmeaa seosta, jota veteen sekoitettuna sanotaan limonaatiksi, ja
sitäpaitse teetä ja pullon whiskya, siltä varalta, sanoi George, että
kaatuisimme.
Minusta tuntuu, että George liiaksi usein jankuttaa kaatumisesta. Ei
ole hyvä ennustella moisia tapaturmia vesille lähtiessä.
Mutta olen iloinen siitä, että otimme whiskya mukaan.
Olutta emme ottaneet eikä viiniä. Ne tekevät ihmisen uniseksi ja
tylsäksi, joten ne eivät sovellu veneretkelle. Iltasin voi kyllä ottaa
lasin, kun istuu ulkona kaupungilla, katselemassa ihmistulvaa, mutta
auringonpaahteessa, kun on kova työpäivä edessä, on paras olla niitä
nauttimatta.
Teimme luettelon kaikesta mitä ottaisimme mukaan, ja siitä koitui pitkä
lista, ennenkuin iltasella erosimme. Seuraavana päivänä -- se oli
perjantai -- ostimme kaikki tarpeet ja kokoonnuimme iltasella latomaan
niitä kokoon. Meillä oli suuri matkalaukku vaatteita ja pari tukevaa
koria muonavaroja ja keittoastioita varten. Siirsimme pöydän akkunan
luo, ladoimme tavarat suureen läjään lattialle ja istahdimme sitä
katselemaan.