Olen ylpeä taidostani sillä alalla. Tavaroiden kokoonpano matkalle
lähtiessä on muuan niitä monia asioita, joissa tiedän olevani kaikkia
muita ihmisiä etevämpi (ihmettelen joskus itsekin miten paljon
tämmöisiä asioita on olemassa). Selitin asian Georgelle ja Harrisille
ja huomautin, että olisi viisainta jättää koko homma minun huostaani.
He antoivat suostumuksensa epäilyttävän alttiisti, mikä sai minut
aavistamaan pahaa. George täytti piippunsa ja heittäysi nojatuoliin.
Harris taasen nosti koipensa pöydälle ja sytytti sikarin.
Se ei ollut lainkaan ollut tarkoitukseni. Minä tietenkin olin
ajatellut, että ottaisin koko edesvastuun niskoilleni ja George ja
Harris suorittaisivat työn minun johdollani. Joskus täytyisi minun
puuttua asiaan, työntää heidät syrjään säälivällä: "No, olet sinä...!
Kas sitä! _Näin_ se on tehtävä. Näitkö miten helposti se kävi!" -- niin
sanoakseni opettaisin heitä. Heidän käsityksensä asiasta harmitti
minua. Ei mikään kiukuta enemmän kuin nähdä toisten vetelehtivän kädet
ristissä, kun itse on työssä ja touhussa.
Asuin muutamakseen yhdessä erään toverin kanssa, joka oli saattaa minut
raivoon moisella käytöksellä. Hän voi tuntikaudet venyä sohvalla ja
seurata minua katseillaan, kun puuhasin huoneessa. Hän sanoi, että teki
oikein hyvää nähdä minun olevan työssä. Hän tunsi nyt, sanoi hän, ettei
elämä ollut tyhjä unelma, vaan ylevä tosiasia täynnä jaloja tehtäviä ja
velvollisuuksia. Hän oli hapuillut pimeydessä, kunnes tapasi minut,
sillä hän ei koskaan ollut nähnyt tehtävän työtä.
Minä en ole sen luontoinen. En voi nähdä toisten hommaavan ja itse olla
laiskana, vaan tahdon johtaa työtä, käydä kädet taskuissa ja antaa
hyödyllisiä ohjeita. En voi sille mitään. Se johtuu tarmokkaasta
luonteestani, otaksun.
En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan aloin latoa tavaroita kokoon. Se
oli pulmikkaampi tehtävä kuin olin odottanut, mutta vihdoin sain
matkalaukun kokoon ja istahdin sille vetämään hihnoja kiinni.
"Etkö aijokaan ottaa jalkineita?" huomautti Harris.
Katsahdin ympärilleni ja älysin unhoittaneeni ne. Se on niin Harrisin
tapaista. Hän ei tietystikään voinut sanoa sitä, ennenkuin laukku oli
pantu kiinni! Ja George nauraa virnisteli -- tuota harmittavaa,
typerää, pirullista nauruaan, johon vain hän kykenee. Se saattaa minut
aina raivoon.
Avasin laukun ja sulloin jalkineet sinne. Juuri kun olin sitä
lukitsemassa, sain kauhistuttavan ajatuksen: oliko hammasharjani tullut
mukaan? En tiedä mistä se tulee, mutta en koskaan tiedä onko
hammasharja mukana vai eikö.
Se on kapine, hammasharjani, joka kiusaa minua ollessani matkoilla ja
katkeroittaa koko elämäni. Näen unta, ettei sitä ole mukana, herään
kauhusta väristen ja syöksen vuoteeltani sitä etsimään. Aamusin sullon
sen laukkuun, ennenkuin olen sitä käyttänyt, ja saan purkaa kaikki; --
tavallisesti löydän sen viimeisten esineiden joukosta laukun pohjalta.
Sitten "pakkaan" jälleen ja unhoitan sen hotelliin, niin että
viimeisessä tingassa saan juosta sitä noutamaan ja viedä sen asemalle
nenäliinaan kiedottuna.
Tietysti täytyi minun nytkin purkaa koko laukku ja -- tietenkään en
sitä löytänyt. Mellastin tavaroitten parissa niin perinpohjin, että ne
vihdoin lienevät olleet siinä tilassa, missä ne olivat ennen maailman
luomista, kun vallitsi kaaos. Georgen ja Harrisin harjat löysin
kahdeksantoista kertaa peräkkäin, mutta en omaani. Ladoin tavarat
yksitellen laukkuun ja ravistin joka esinettä. Vihdoinkin löysin
harjani -- saappaasta. "Pakkasin" vielä kerran.
Kun olin valmis, kysyi George oliko saippua mukana. Vastasin että
minusta se oli samantekevä; löin laukun kiinni ja kiristin remmit.
Huomasin työni päätettyä että olin sullonut tupakkamassini laukkuun,
joten se oli taasen avattava. Vihdoin k:lo 10.50 oli laukku kunnossa,
mutta molemmat korit olivat vielä jälellä. Harris sanoi, ettei meillä
enää ollut kuin 12 tuntia lähtöömme, jonka vuoksi oli parasta, että
George ja hän suorittivat loput. Minä suostuin, istahdin nojatuoliin ja
he ryhtyivät työhön.
He alottivat reippaasti ja hilpeästi arvatenkin näyttääkseen minulle,
miten sen tuli käydä. Minä en virkkanut mitään -- odotin. Kun George on
joutunut hirteen, on Harris huonoin tavaransälyttäjä maailmassa. Minä
katselin tavararöykkiöitä: lautasia ja kuppeja, kattiloita, pulloja ja
purkkeja, keittiöitä, leipiä, piirakoita, hedelmiä y.m., y.m. ja
aavistin, että näytelmä pian tulisi huvittavaksi.
En erehtynytkään. He alottivat särkemällä kupin. Se oli heidän ensi
työnsä. He tekivät sen kaiketi näyttääkseen minulle mihin kaikkeen
_kykenivät_ ja herättääkseen huomiotani.
Sitten Harris sijoitti mansikkahillon tomaatin päälle, joka meni
mäsäksi, niin että se oli teelusikalla sorkittava ulos.
Nyt oli Georgen vuoro ja hän tallasi voihin. Minä en virkkanut
sanaakaan, vaan asetuin istumaan pöydän laidalle ja katselin ukkosten
hommaa. Se harmitti heitä enemmän kuin terävin pilkka, minä tunsin sen.
Se hermostutti heitä ja teki heidät levottomiksi; he tallasivat
tavaroita, toisia he asettivat paikkoihin, mistä niitä tarvittaessa ei
löydetty. He sijoittivat piirakat pohjalle ja raskaita esineitä päälle,
jolloin edelliset musertuivat.
Suolaa he siroittelivat joka paikkaan, ja voi sitten! En koskaan
elämässäni ole nähnyt kahden ihmisen saavan niin suuria aikaan
voinaulalla kuin nyt. Sittenkuin George oli irroittanut tohvelinsa
siitä, yrittivät he sulloa sitä kattilaan. Se ei tahtonut mennä sinne,
ja jo sisällä oleva osa ei enää tahtonut tulla ulos. Lopultakin he
onkivat sen kattilasta ja sijoittivat sen tuolille. Harris istahti nyt
sen päälle, niin että se tarttui kiinni hänen housuihinsa, jonka
jälkeen he alkoivat etsiä sitä joka sopesta.
"Voin mennä valalle siitä, että panin sen tuolille", jupisi George
tuijottaen tyhjää tuolia.
"Näin omin silmin, että panit sen siihen pari minuuttia sitten", sanoi
Harris.
He vaelsivat taas huoneen ympäri, mutta voita ei löytynyt; ja
ällistyneinä tuijottivat he toisiinsa.
"En vielä ole mokomaa nähnyt", virkkoi George.
"Se on oikea ihme!" säesti Harris.
George meni nyt Harrisin selän taakse ja huomasi missä voi oli.
"Kas, tuossahan se on ollut koko ajan", murahti hän.
"Missä?" tokasi Harris ja pyörähti katsomaan.
"Seiso alallasi, kuuletko!" ärjäsi George hyökäten hänen jälessään.
Vihdoin he saivat sen irroitetuksi ja panivat sen teekannuun.
Montmorency oli tietenkin mukana koko ajan. Montmorencyn korkein
pyrintö elämässä on tuppautua toisten ihmisten tielle ja saada heidät
noitumaan. Jos hän voi sekaantua asiaan, missä häntä ei tarvita ja
saada häiriötä aikaan, niin että raivostuneena nakkaa ensi esineen,
joka käteen sattuu, hänen jälkeensä, silloin tuntee hän, ettei hänen
päivänsä ole mennyt hukkaan.
Hänen suurin nautintonsa on saada joku kompastumaan häneen ja
latelemaan karkeita kirouksia, ja kun se hänelle onnistuu, ei hänen
ylpeydellään enää ole rajoja.
Tietysti hän nytkin tuli ja istahti esineiden päälle, joita juuri sillä
hetkellä tarvittiin. Häntä näytti myös vaivaavan harhaluulo, että
George ja Harris ojentaessaan kättään jotakin ottamaan halusivat hänen
kylmää, kosteata kuonoaan käteensä. Hän tallasi hillopurkkiin,
pureskeli teelusikoita; vihdoin hän leikillä kuvitteli sitrooneja
rotiksi ja hypätä loikkasi vasuun sekä "tappoi" niistä kolme, ennenkuin
Georgen onnistui läimäyttää häntä paistinpannulla.
Harris sanoi, että minä yllytin koiraa. En suinkaan häntä yllyttänyt.
Moinen koira ei kaipaa yllykettä. Se on hänen luontainen, synnynnäinen
perisyntinsä, joka saa hänet täten käyttäytymään.
Valmistukset olivat lopussa klo 12.50 yöllä. Harris istahti suurimman
vasun päälle ja lausui toivovansa, ettei mitään ollut särkynyt. George
sanoi, että mikä särkyi, _oli_ särkynyt, ja tämä viisaus näytti häntä
lohduttavan. Hän sanoi myös olevansa valmis menemään levolle ja niin
olimme me toisetkin. Harris nukkuisi tämän yön luonamme ja me nousimme
kaikki yläkertaan. [Englantilaisessa kodissa ovat makuuhuoneet aina
talon yläkerrassa. Suom. muist.]
Vedimme arpaa vuoteista ja tuloksena oli, että Harris nukkuisi minun
huoneessani.
"Miten aikaiseen herätän teidät, pojat?" kysäsi George.