TOINEN LUKU.

Matkasuunnitelmaa pohditaan. -- Mitä etuja on teltissä asumisesta

kauneina öinä. -- Samoin sateisina. -- Sovimme kultaisesta keskitiestä.

-- Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. -- Arvellaan sitä liian

hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin

perin aiheettomiksi. -- Kokous päättyy.

Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.

Päätimme lähteä ensi lauantaina -- ensi asemana Kingston. Harris ja

minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin,

ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu

eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin,

jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät

siellä.

Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?

George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä,

vapaata ja patriarkallista.

Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien

pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet

laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän

yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä,

joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä

henkäystään.

Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat

utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä

jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja

huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää

mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä

aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.

Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja

nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme

suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla

äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme

vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee

hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut -- ja

on vielä laulava tuhansia vuosia -- lauluaan, jota me, jotka usein

olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme,

vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.

Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea,

kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla

käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se

rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta -- kunnes äänemme

vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme

mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin -- ei kukaan ole

halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja

sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme

unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme

elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi

rauha, sopu ja rakkaus -- ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet

saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto,

kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon

äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut

meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista

kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. --

Harris sanoi:

"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."

Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole

runollisuuden oirettakaan -- ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä

ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä

miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma

siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää

kastiketta pihvipaistilleen.

Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja

huudahtaisit:

"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla

kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan

kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?"

tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:

"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt

kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat

oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut --

_se_ on sinut parantava silmänräpäyksessä."

Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla

jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin

paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi

virkkaen:

"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule

mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima

nektaria."

Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin

paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.

On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja

kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei _näytä_ niin

peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti

otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.

Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin

naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan.

Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella

se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi,

näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi

kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko

hökötyksen.

"Mitä sinä siellä teet?" huudat.

"Entäs _sinä_?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"

"Älä _sinä_ raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!"

kiljaset.

"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."

"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä

ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä,

niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.

"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa

kiihkeä nykäys ja _sinun_ puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran

käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi,

mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa

sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä

noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte

kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette

samalla kertaa:

"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"

Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä

hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt

maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei

tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.

Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat

viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy

tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.

Illallisaterian huomattavin ruokalaji on -- sadevesi. Leipä sisältää

2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja

kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.

Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on

kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen

ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan,

ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin

menemään levolle.

Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että

tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan -- ja koko

ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet

selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet,

että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla

laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on

tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa

on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että

tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.

Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan

vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja

lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja

karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin

askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua

teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla

huomaatkin, että se on Jim.

"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.

"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"

"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä

on Bill?"

Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne

alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni

vastaa raunioista:

"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."

Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna

sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut,

että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.

Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen

vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella

tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä

kuiskauksilla.

Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla.

Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme

hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.

Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei

lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja

kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi

näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen

maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran

haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa

ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein

on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä

täyteen.

Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani

kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän

viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä

kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan

minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."

Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut;

käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet -- murisevana ja

potkivana -- pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti

minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini

haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä

ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa

halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin

rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että

puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn

rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä

muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.

Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma

kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa

pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on

Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti

hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.

Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän

tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme

juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi

puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän

oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli

oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.

George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin

aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää

sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen

jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.

Kolme miestä veneessä · 第 5 / 30 题