Matkasuunnitelmaa pohditaan. -- Mitä etuja on teltissä asumisesta
kauneina öinä. -- Samoin sateisina. -- Sovimme kultaisesta keskitiestä.
-- Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. -- Arvellaan sitä liian
hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin
perin aiheettomiksi. -- Kokous päättyy.
Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.
Päätimme lähteä ensi lauantaina -- ensi asemana Kingston. Harris ja
minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin,
ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu
eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin,
jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät
siellä.
Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?
George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä,
vapaata ja patriarkallista.
Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien
pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet
laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän
yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä,
joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä
henkäystään.
Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat
utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä
jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja
huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää
mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä
aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.
Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja
nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme
suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla
äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme
vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee
hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut -- ja
on vielä laulava tuhansia vuosia -- lauluaan, jota me, jotka usein
olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme,
vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.
Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea,
kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla
käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se
rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta -- kunnes äänemme
vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme
mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin -- ei kukaan ole
halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja
sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme
unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme
elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi
rauha, sopu ja rakkaus -- ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet
saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto,
kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon
äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut
meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista
kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. --
Harris sanoi:
"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."
Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole
runollisuuden oirettakaan -- ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä
ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä
miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma
siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää
kastiketta pihvipaistilleen.
Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja
huudahtaisit:
"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla
kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan
kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?"
tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:
"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt
kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat
oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut --
_se_ on sinut parantava silmänräpäyksessä."
Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla
jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin
paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi
virkkaen:
"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule
mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima
nektaria."
Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin
paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.
On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja
kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei _näytä_ niin
peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti
otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.
Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin
naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan.
Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella
se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi,
näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi
kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko
hökötyksen.
"Mitä sinä siellä teet?" huudat.
"Entäs _sinä_?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"
"Älä _sinä_ raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!"
kiljaset.
"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."
"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä
ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä,
niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.
"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa
kiihkeä nykäys ja _sinun_ puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran
käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi,
mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa
sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä
noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte
kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette
samalla kertaa:
"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"
Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä
hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt
maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei
tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.
Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat
viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy
tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.
Illallisaterian huomattavin ruokalaji on -- sadevesi. Leipä sisältää
2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja
kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.
Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on
kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen
ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan,
ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin
menemään levolle.
Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että
tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan -- ja koko
ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet
selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet,
että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla
laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on
tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa
on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että
tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.
Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan
vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja
lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja
karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin
askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua
teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla
huomaatkin, että se on Jim.
"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.
"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"
"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä
on Bill?"
Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne
alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni
vastaa raunioista:
"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."
Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna
sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut,
että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.
Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen
vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella
tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä
kuiskauksilla.
Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla.
Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme
hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.
Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei
lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja
kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi
näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen
maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran
haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa
ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein
on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä
täyteen.
Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani
kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän
viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä
kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan
minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."
Mutta saatuani maksaa tusinan kananpoikia, jotka hän oli surmannut;
käytyäni hänen niskaansa ja kannettuani hänet -- murisevana ja
potkivana -- pois 114 katutappelusta; kun eräs vanha rouva näytti
minulle kuolleen kissan ja nimitti minua "murhaajaksi"; kun naapurini
haastoi minut oikeuteen syystä, että annoin "vihaisen koiran" käydä
ulkona, koiran, joka oli pitänyt häntä piiritystilassa hänen omassa
halkovajassaan kylmänä yösydännä, niin ettei hän pariin tuntiin
rohjennut pistää nenäänsä ovesta ulos; ja vihdoin kuultuani että
puutarhuri oli voittanut 30 shillinkiä vedonlyönnissä Montmorencyn
rotantappamistaidosta, niin aloin vähitellen uskoa, ettei häntä vielä
muutamaan aikaan otettaisi täältä pois.
Lurjustella tallin edustalla ja koota ympärilleen valittu kokoelma
kaupungin pahimpia koiralurjuksia, sekä retkeillä niiden seurassa
pitkin raitteja tappelemassa toisten koiralurjusten kanssa, se on
Montmorencyn mielestä oikeata "elämää." Siksipä hän innokkaasti
hyväksyikin hotelli- ja majatalotuuman.
Kun tämä asia niinmuodoin oli ratkaistu kaikkien neljän
tyytyväisyydeksi, oli vielä päätettävä mitä ottaisimme mukaamme. Olimme
juuri alottaneet keskustelun, kun Harris sanoi, että oli jo kylliksi
puhuttu yhdeksi iltaa, ja ehdotti, että menisimme ottamaan pikarin. Hän
oli näet keksinyt paikan tässä lähellä, torin varrella, missä oli
oivallista irlantilaista whiskya tarjolla.
George sanoi olevansa janoinen (hänellä on aina jano) ja kun minäkin
aavistin, että pisara lämmintä whiskya sitroonan keralla olisi hyvää
sairaudelleni, keskeytimme istunnon seuraavaan iltaan, ja kokouksen
jäsenet ottivat hattuunsa ja menivät ulos.