Kolme invaliidia. -- Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. --
Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! -- Hyödyllisiä lääkeohjeita. --
Lasten maksataudin parannustapa. -- Olemme yksimieliset siitä, että
olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. -- Viikko aaltoilevalla
ulapalla? -- George ehdottaa Thamesjokea. -- Montmorency tekee
vastalauseen. -- Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen
enemmistöllä yhtä vastaan.
Meitä oli kaikkiaan neljä -- George, William Samuel Harris,
allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme
ja puhelimme miten huonoja olimme -- huonoja lääketieteelliseltä
kannalta, tietenkin.
Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla
oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia
pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen
George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että _hän_
tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa.
Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen,
jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin
selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa
epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.
On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea
patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla
on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa.
Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa,
joita kulloinkin tunnen ruumiissani.
Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on
hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi --
luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä
tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja
aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä
ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan -- se oli, luulen, joku
kauhea, hävittävä kulkutauti -- mutta ennenkuin olin päässyt
puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville
siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.
Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin -- tylsästi ja
koneellisesti -- lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet,
huomasin, että minussa oli lavantauti -- se lienee raivonnut minussa
kuukausia ilman että siitä tiesin -- ja minä aloin tuumia oliko minussa
vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja -- niinkuin olin
odottanut -- oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa
ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit
_aakkosellisessa_ järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin,
että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua.
Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se
varsin lievässä muodossa ja -- ainakin tämän taudin puolesta -- voisin
vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla
muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa
asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti,
jota en voinut huomata itselläni olevan, oli _suusalpa_.
Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta
jonkinlaiselta häväistykseltä. _Miksei_ minulla ollut suusalpaa? Miksi
tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että
minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon
itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. --
Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman
että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin
nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja
zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa
tautia.
Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin
lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille!
Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri
sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen
lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia _minut_, s.o. kaikki tautini, ja
sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.
Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin
tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa
lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja
laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni
sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta!
Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan
paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin
kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin
kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut
mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta
kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en
nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin,
oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.
Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin
sieltä ulos täydellisenä rauniona.
Menin lääkärini luo. Hän on vanha ystäväni; hän koettelee valtimoani,
katsoo kieltäni ja puhelee ilmasta ottamatta maksua, kun luulottelen
olevani sairas. Olin senvuoksi nyt tekevinäni hänelle vastapalveluksen
menemällä hänen luokseen. "Mitä lääkäri tarvitsee", sanoin itsekseni,
"on kokemusta. Minäpä tarjoudun hänen hoidettavakseen. Hän saa enemmän
kokemusta _minun_ ruumiistani kuin seitsemästätoistasadasta
tavallisesta potilaasta, joilla on vain yksi tahi pari tautia
kullakin." Menin siis suoraan hänen luokseen. Hän sanoi:
"No, mitä kuuluu?"
"En tahdo kuluttaa turhaan aikaasi, ukkoseni", minä sanoin,
"luettelemalla tautejani. Elämä on lyhyt, ja voisit kuolla, ennenkuin
olen päässyt loppuun. Mutta sanon sinulle mitä tautia minussa ei ole.
Minulla _ei_ ole suusalpaa. Miksei minulla sitä ole, en tiedä sanoa;
mutta niin on asia. Kaikki muut minulla on."
Kerroin nyt hänelle, miten olin saanut kaikki selville.
Sitten hän avasi liivini, kurkisti nieluuni, tarttui ranteeseeni, löi
minua rintaan, kun vähimmin semmoista odotin -- mielestäni oli
se ilkeä, kavala teko -- ja painoi vihdoin korvansa mainittua
ruumiinosaa vastaan. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja kirjoitti
lääkemääräyksen, taittoi sen kokoon ja ojensi minulle. Pistin sen
taskuuni ja läksin tieheni.
En avannut sitä, vaan jätin sen semmoisenaan lähimpään apteekkiin.
Apteekkari luki sen ja ojensi sen minulle takaisin. Hän sanoi, ettei
voinut sitä suorittaa.
"Olettehan Te apteekkari?" minä kysyin.
"Olen kyllä", hän vastasi. "Jos olisin sekatavarakauppa, johon on
yhdistetty hotelliliike, voisin kenties Teitä palvella. Mutta kun olen
ainoastaan apteekkari, täytyy minun luopua kunniasta."
Minä luin reseptin. Sen sisällys oli seuraava:
Rec.
1 lb. pihvipaistia sekä
1/2 pulloa olutta joka 6:s tunti
1 10 penikulman kävely joka aamu
1 vuode lyönnilleen k:lo 11 iltasella.
Ja älä mätä kalloosi asioita, joita et käsitä.
Noudatin ohjeita niin onnellisella tuloksella -- tarkoitan itselleni --
että henkeni pelastui ja olen yhä elossa.
Nyt tässä tapauksessa oli minulla, palatakseni takaisin
maksapilleri-ilmoitukseen, kieltämättä kaikki siinä luetellut
taudinoireet, joista tärkein oli "yleinen haluttomuus kaikkeen työhön."
Miten tässä suhteessa kärsin, ei kielin voi kertoa. Varhaisesta
lapsuudestani saakka olen ollut tämän taudin marttyyri. Poikana olin
tuskin päivääkään vapaana sairaudesta. Silloin ei vielä tietty, että se
johtui maksastani. Lääketiede ei ollut läheskään niin korkealle
kehittynyt kuin nykyään; ja tautiani sanottiin "laiskuudeksi."
"Vai niin, sinä laiska, pikku lurjus", sanottiin minulle, "jollet tahdo
tehdä työtä, niin saatpa nähdä", sillä he eivät tienneet, että olin
sairas.
Eivätkä he antaneet minulle pillerejä; sain läimähdyksiä päähäni. Ja
niin merkillistä kuin onkin: nuo lyönnit usein paransivat minut --
hetkiseksi. Muistan, että yksi ainoa läimähdys päähäni vaikutti
tehoisammin maksaani ja sai minut ryhtymään työhön paremmin kuin
kokonainen rasia pillereitä.
Niinhän usein on laita: nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset
"kotilääkkeet" ovat joskus tehoisampia kuin kaikki apteekin
tavarat. -- --
Niin, me istuimme tuntikauden ja kuvasimme tautejamme. Minä kerroin
Georgelle ja William Harrisille, miltä tuntui, kun aamusin nousin
vuoteelta, ja William Harris kertoi meille miltä hänestä tuntui, kun
hän iltasin meni levolle. Ja George seisoi matolla kamiinin ääressä ja
esitti meille kuvaavilla kädenliikkeillä miten hänen laitansa tapasi
olla öisin.
George vain _luulottelee_ olevansa sairas; hänellä ei ole mitään hätää.
Nyt kolkutti mrs Poppets ovelle ja halusi tietää olimmeko valmiit
tulemaan ilta-aterialle. Me hymyilimme alakuloisesti toisillemme ja
sanoimme, että meidän kenties sentään tulisi yrittää niellä jokunen
muru.
Harris sanoi, että hiukkanen ruokaa usein pitää taudin kurissa. -- Mrs
Poppets kantoi tarjottimen huoneeseen; sitten me istahdimme pöytään ja
yritimme syödä. Siinä oli paistia sipulin keralla ja raparperitorttua.
Lienen ollut kovin heikko tänä iltana, sillä noin ensimmäisen puolen
tunnin kuluttua ei ruoka enää lainkaan maistunut -- sitä ei usein
minulle tapahdu -- enkä tahtonut maistaa juustoakaan.
Kun tämä raskas velvollisuus oli täytetty, me täytimme lasimme
uudelleen, sytytimme piippumme ja ryhdyimme jälleen pohtimaan
tautejamme.
"Lepoa me tarvitsemme", sanoi Harris.
"Lepoa ja ilmanvaihdosta", lisäsi George. "Olemme liiaksi rasittaneet
aivojamme, ja rasitus on heikontanut koko elimistöämme. Ilmanvaihdos ja
kieltäytyminen kaikesta rasittavasta henkisestä työstä on palauttava
tasapainon koko olemukseemme."
Georgella on serkku, jota veronkantolipuissa tavallisesti nimitetään
lääketieteen ylioppilaaksi; onhan siis luonnollista, että hän, George,
osaa puhua hieman lääkärien tapaan.
Kannatin Georgen mielipidettä ja ehdotin, että etsisimme jonkun
rauhallisen, vanhan paikan, kaukana maailman hälinästä, missä voisimme
viikon päivät uinailla aurinkoisilla kedoilla -- jonkun Rauhan-sataman,
jonka rantaan 20 vuosisadan kuohuvat aallot löisivät vain vienona
maininkina.
Harris arveli, että se olisi hauskaa. Hän kyllä tiesi mimmoista paikkaa
tarkoitin: ihmiset siellä menisivät levolle k:lo 8, ja siellä saisi
kävellä kymmenkunta penikulmaa, jos mieli ostaa hieman tupakkaa.
"Ei", virkkoi Harris, "sille, joka kaipaa lepoa ja ilmanvaihdosta, ei
mikään voi olla parempi kuin merimatka."
Minä vastustin kiihkeästi merimatkaa. Se voi olla hyödyksi, kun on pari
kuukautta aikaa, mutta viikon oleskelu merellä on vain vahingoksi.
Sinä lähdet liikkeelle maanantaina ja olet vakavasti päättänyt
huvitella itseäsi. Heilutat nenäliinaasi hyvästiksi rannalle jääville
ystäville, sytytät suurimman piippusi ja esiinnyt kuten olisit kapteeni
Cook, Sir Francis Drake ja Kristoffer Columbus kaikki yhdessä
persoonassa. Tiistaina toivot, ettet ikinä olisi jalallasi astunut
laivan kannelle. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toivot, että
saisit kuolla. Lauantaina kykenet nielemään hieman lihalientä, istumaan
kannella ja vastaamaan heikolla, lempeällä hymyilyllä, kun ystävälliset
ihmiset kysyvät vointiasi. Sunnuntaina alat jo kävellä ja voit nauttia
vahvempaa ravintoa. Ja kun maanantaiaamuna seisot kannella sateenvarjo
ja matkalaukku kädessä laivan laskiessa laituriin, alkaa merielämä
tuntua sinusta varsin hupaiselta.
Lankoni teki kerran terveydekseen lyhyen merimatkan. Hän otti ensi
luokan hyttipaikan Lontoosta Liverpooliin sekä takaisin. Liverpooliin
tultuaan hän oli peräti innokas myymään paluupilettiään.
Sitä tarjottiin kaupaksi ympäri kaupunkia suunnattomalla alennuksella,
olen kuullut, ja vihdoin se myytiin 18 pencestä verenpuutetta potevalle
nuorukaiselle, jota lääkäri oli kehoittanut hengittämään meri-ilmaa ja
olemaan paljon liikkeellä.
"Meri-ilmaa", sanoi lankoni ja painoi lempeästi piletin hänen käteensä,
"Te tulette saamaan tarpeeksi koko elinajaksenne ja mitä liikkeeseen
tulee, saatte sitäkin lajia enemmän istumalla laivan kannella, kuin jos
heittäisitte kuperkeikkoja kuivalla maalla."
Itse hän, lankoni, matkusti takaisin junalla. Hän sanoi, että
Luoteisrata oli hänelle tarpeeksi terveyttä edistävä.
Muuan toinen tuttavistani teki kerran viikon huvimatkan laivassa pitkin
rannikkoa. Ennen lähtöä tuli laivan hovimestari ja kysyi tahtoiko hän
maksaa jokaisesta ateriasta erikseen vaiko suorittaa hinnan kerta
kaikkiaan.
Hovimestari suositti jälkimmäistä menettelyä, koska se tuli, muka,
paljon halvemmaksi. Hän sanoi, että koko viikon ravinto maksoi vaan
kaksi puntaa viisi shillinkiä. Ensi murkinaan kuului kalaa ja yksi
liharuoka. Toinen murkina oli k:lo 1 ja siihen kuului neljä ruokalajia;
päivällinen k:lo 6: liemiruoka, kalaa, väliruokia, paistia, lintua,
salaattia, jälkiruoka, juustoa ja jäätelöä k:lo 10 vihdoin kevyt
iltaruoka.
Ystäväni suostui ehdotukseen. Hänellä on, nähkääs, oiva ruokahalu.
Toinen murkina oli juuri pöydässä, kun laiva tuli Sheernessin
edustalle. Hän ei tuntenut tavallista ruokahalua, kuten oli odottanut,
ja söi senvuoksi vaan hieman häränpaistia sekä maamansikoita ja kermaa.
Hän oli koko iltapäivän syvissä mietteissä ja joskus tuntui hänestä,
että hän oli elänyt paljaalla häränlihalla useita viikkoja, toisinaan
taas hän oli varma siitä, että oli vuosikausia syönyt vaan
maamansikoita ja kermaa.
Häränpaisti, mansikat ja kerma eivät nekään tuntuneet olevan onnellisia
-- pikemmin tyytymättömiä, niin sanoakseni.
K:lo 6 hänelle ilmotettiin, että päivällinen oli valmis. Uutinen ei
lainkaan häntä innostuttanut, mutta hän piti itseään velvollisena
tekemään jotakin noiden 2 £ 25 s. edestä, jonka vuoksi hän tarttui
kaidepuuhun ja meni alas. Suloinen sipulin ja paistetun liikkiön
tuoksu, johon yhdistyi paistetun kalan ja vihannesten haju, tulvi häntä
vastaan ruokasalin ovella; ja viinuri tuli rasvaisesti hymyillen hänen
luokseen ja kysyi:
"Mitä herra suvaitsee?" -- "Auttakaa jumalan nimessä minut pois
täältä", oli heikko vastaus.
Ja he veivät hänet aika kyytiä ylös kannelle, sijoittivat hänet
nojaamaan laivan partaaseen tuulen alla ja jättivät hänet siihen.
Seuraavana neljänä päivänä hän vietti vaatimatonta, kohtuullista elämää
nauttien vain laivakorppuja ja soodavettä. Lauvantaina hän jo rohkaisi
luontonsa ja uskalsi kokeilla teellä ja paahdetulla leivällä ja
maanantaina hän herkutteli kananlihaliemellä. Tiistaina hän astui pois
laivasta, ja kun se mennä porhelsi satamasta, jäi hän kaipauksella
katsomaan sen perään.
"Tuossa se menee", sanoi hän, "tuossa se menee mukanaan kahden punnan
edestä ruokaa, joka kuuluu minulle ja jota en ole saanut."
Hän sanoi, että jos hän olisi ollut laivalla vielä päivän, olisi hän
kyllä hoitanut oikeuksiaan.
Senvuoksi minä ehdottomasti vastustin merimatkaa. En, niinkuin selitin,
omasta puolestani, sillä _minä_ en ole koskaan altis meritaudille;
mutta pelkäsin Georgen puolesta. George sanoi, että _hän_ kylläkin
tulisi toimeen ja suorastaan nauttisi semmoisesta matkasta, mutta hän
tahtoi neuvoa Harris'ta ja minua luopumaan kaikista moisista aikeista,
koska hän oli varmasti vakuutettu siitä, että me molemmat tulisimme
merisairaiksi.
Harris taas sanoi, että hänestä oli aina ollut arvoitus, miten ihmiset
voivat tulla merisairaiksi -- ettei se voinut olla muuta kuin
teeskentelyä heiltä -- ja että hän usein oli toivonut tulevansa
merikipeäksi, muttei koskaan ollut onnistunut.
Sitten hän kertoi kaskuja miten oli matkustanut Englannin kanavan
poikki niin kovassa myrskyssä, että täytyi _sitoa_ matkustajat
hytteihinsä, ja hän ja kapteeni olivat ainoat elävät olennot laivalla,
jotka eivät olleet sairaita. Joskus olivat hän ja toinen perämies
ainoat, jotka eivät olleet sairaita; ylipäänsä oli se aina hän ja joku
toinen. Ja jollei se ollut hän ja joku toinen, niin oli se hän
yksinään.
On merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei ole merisairas -- maalla.
Merellä kyllä tapaa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat suorastaan
henkitoreissa -- kokonaisia laivanlasteja sairaita; mutta kuivalla
maalla en vielä koskaan ole tavannut ihmistä, jolla olisi
aavistustakaan meritaudista! Missä nuo lukemattomat tuhannet
merisairaat olennot, joita vilisee jokaisen laivan kannella ja
hyteissä, piileksivät maalla ollessaan, on minulle arvoitus.
Jos useimmat ovat semmoisia kuin muuan henkilö, jonka tuonoin tapasin
Yarmouthin laivassa, voisi tämän näennäisen arvoituksen helposti
selittää. Olimme parhaillaan Southendin edustalla, muistelen, ja hän
nojautui ulos laivan kaideluukusta peräti vaarallisessa asennossa.
Menin hänen luokseen aikeissa pelastaa häntä.
"Kuulkaahan Te siellä, vetäkää ruumiinne sisälle", huusin ja ravistin
häntä olkapäästä. "Te putootte mereen."
"Toivon, että se olisi jo tapahtunut", oli miehen ainoa vastaus; ja
jätin hänet Herran huomaan.
Kolme viikkoa myöhemmin tapasin miehen eräässä Bath'in ravintolassa.
Hän istui siellä ja puhua paapatti matkoistaan ja julisti
intohimoisesti rakastavansa merta.
"_Minäkö_ merisairas?" toisti hän erään nuoren miehen kateelliseen
kysymykseen, "no niin, tunnustan, että _yhden ainoan kerran_ tunsin
päätäni hieman huimaavan. Se tapahtui Kap Hornin edustalla. Laiva teki
seuraavana aamuna haaksirikon."
"Mutta ettekö ollut hieman pahoinvoipa tässä tuonoin myös Southendin
edustalla ja toivonut putoovanne mereen?" kysäsin minä.
"Southend?" virkkoi hän kysyvästi.
"Niin, matkalla Yarmouthiin, siitä oli perjantaina kolme viikkoa."
"Ahaa", tokasi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat, "nyt muistan, miten
asia oli. Minulla oli kova päänsärky silloin iltasella. Se johtui
_pickles'sista_, jota oli päivällispöydässä. En ikinä ole tavannut
kurjempaa _pickles'tä_ -- ainakaan paremmissa laivoissa. --
Maistoitteko _Te_ sitä?"
Omasta puolestani olen keksinyt oivallisen varokeinon meritautia
vastaan; se on: pysyä tasapainossa. Asetut laivan kannelle, ja aluksen
heiluessa ja vaappuessa seuraat sen liikkeitä ruumiillasi, niin että
aina seisot pystysuorassa asennossa. Keulan kohotessa kumarrut
eteenpäin, kunnes kansi melkein koskettaa nenääsi; perän kohotessa
taasen taivutat itseäsi taaksepäin. Tämä on tosin tehoisa keino
tunniksi tahi pariksi; mutta eihän voi heiluttaa ruumistaan kokonaista
viikkoa yhtäpäätä.
George sanoi:
"Tehkäämme retki Thamesia pitkin." Hän sanoi, että siellä saisimme
raitista ilmaa, liikuntoa ja lepoa; alati vaihtelevat maisemat
antaisivat työtä mielikuvituksellemme (siihen luettuna mitä
Harrisillakin oli sitä lajia) ja kova työ antaisi meille oivan
ruokahalun ja oivan unen.
Harris huomautti, ettei ollut suotava, että George ryhtyi mihinkään,
mikä teki hänet vielä unisemmaksi kuin hän jo luonnostaan oli -- se
voisi käydä vaaralliseksi. Hän selitti myös, ettei käsittänyt miten
George _voisi_ nukkua enempää kuin nykyään katsoen siihen, että
vuorokaudessa oli vain 24 tuntia sekä kesäisin että talvisin. Hän
edellytti, että hän, George, jos todella nukkuisi kauvemmin, yhtä
kernaasti voisi olla kuollut ja siten säästää elannosta ja asunnosta
koituvat menot. Harris päätti kuitenkin lausuntonsa siihen, että
veneretki Thamesille erinomaisesti soveltui hänelle itselleen.
Se soveltui myös minulle erinomaisesti, ja sekä Harris että minä
sanoimme, että se oli nerokas ajatus Georgelta; ja me lausuimme
hyväksymisemme äänellä, joka melkein ilmaisi ihmettelyä siitä, että
George voi keksiä jotakin niin järkevää.
Ainoa, jota ehdotus ei miellyttänyt, oli Montmorency. Hän ei koskaan
ole pitänyt joista.
"Teille, ukkoset", sanoo hän, "se kyllä käy laatuun; te pidätte
semmoisesta. Mutta _minulla_ ei siellä ole mitään tekemistä. Luonnon
ihanuus ei minua liikuta ja -- minä en tupakoi. Jos näen rotan, ette
pysäytä venettä; jos otan pienen unen, konstailette veneessä, niin että
putoon jokeen. Jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin on se minusta
typerä, joutava ehdotus."
Mutta meitä oli kolme yhtä vastaan, ja ehdotus hyväksyttiin.