Puolenyön maissa amiraali lähti satamasta kohtalaisella maatuulella.
Keskellä lahtea hän kohtasi kanootin, jossa oli yksi ainoa
intialainen, ja joutui siitä perin ihmetyksiin, sillä hän ei saattanut
käsittää, kuinka mies pystyi sellaisella tuulella pysyttelemään
vesillä. Hän antoi ottaa sekä kanootin että intialaisen laivaan,
kestitsi häntä ja antoi hänelle lasihelmiä, tiukuja ja
messinkisormuksia ja vei hänet sitten laivassa kylän kohdalle, joka
oli neljän penikulman päässä siitä paikasta, missä mies oli tavattu.
Kun amiraali löysi sieltä hyvän sataman, hän laski ankkurin asutuksen
läheisyyteen; kylässä oli järjestään uusia taloja. Intialainen meni
kanootillaan maihin ja kertoi siellä amiraalista ja kristityistä,
joiden lempeyttä ja hyvyyttä hän ylisti; mutta samat asiat olivat
täällä tulleet jo tunnetuiksi toisten kylien asukkaiden kautta, jotka
olivat tavanneet kristityt. Niinpä enemmän kuin viisisataa intialaista
juoksi paikalle, ja heidän joukossaan oli myöskin heidän kuninkaansa.
He tulivat ensin yksitellen, sitten yhä suuremmissa joukoin
amiraalilaivalle tuomatta mitään; joillakuilla heistä oli nenässään ja
korvissaan puhtaimmasta kullasta valmistettuja koruja, joista he
mielellään luopuivat. Amiraali käski osoittaa heille kaikkea
kunnioitusta, »koska he»--kirjoittaa hän--»ovat maailman parhaita ja
ystävällisimpiä miehiä ja kun minulla on hyvä toivo, että Teidän
Korkeutenne tekevät heistä kristittyjä ja alamaisiansa. Sellaisiksi
minä heidät katson jo nyt.»
Amiraali huomasi rannalla olevan kuninkaan ja havaitsi kaikkien
kunnioittavan häntä. Hän lähetti kuninkaalle lahjan, jonka tämä otti
vastaan juhlallisin muodollisuuksin (_con mucho estado_). Hän oli
nuori, korkeintaan yksikolmattavuotias mies, joka piti luonaan vanhaa
neuvonantajaa ja muita, jotka antoivat hänelle opastusta ja vastasivat
hänen puolestaan; hän itse puhui peräti vähän.
Eräs amiraalin mukana olevista intialaisista puheli kuninkaan kanssa,
sanoen hänelle, että kristityt olivat kotoisin taivaasta, etsivät
kultaa ja olivat menossa Babequen saarelle. Hän vastasi, että se sopi
hyvin, siellä oli paljon kultaa, osoitti amiraalin alguazilille, joka
oli tuonut hänelle lahjan, suunnan sille saarelle ja sanoi, ettei
heidän tarvinnut kulkea kuin kaksi päivää, ja jos he tarvitsisivat
jotakin hänen maastaan, niin hän antaisi sen heille suurimmalla
mielihyvälle.
Kuningas ja kaikki muutkin kulkivat ihan alastomina, myöskin naiset,
ja ihan kainostelematta. Mutta niin miehet kuin naisetkin olivat niin
kauniita, ettei tähän saakka oltu sellaista nähty. Heidän ihonvärinsä
on vallan vaalea (_harto blancos_), niin että jos he pitäisivät
pukimia ja suojaisivat itsensä auringonpaahteelta, he olisivat aivan
yhtä valkeita kuin espanjalaisetkin.
Maassa on paljon ylänköjä ja laaksoja, niin että ylängöillä voisi
laiduntaa härkiä; koko Espanjassa ei ole seutua, joka vetäisi näille
vertoja kauneudessa ja miellyttävyydessä. Koko tämä saari, samoinkuin
Tortuga-saarikin, on kokonaan viljelty kuten vainiot Cordovan luona.
Asukkaat viljelevät siellä »ajesia», niistä istutetaan pieniä vesoja,
joiden tyveen kasvaa porkkanan tapaisia juuria, joita he raastavat ja
vaivaavat, leipoen niistä leipiä.--Saman vesan he sitten istuttavat
toiseen paikkaan, ja se kasvattaa uudestaan neljä tai viisi juurta,
jotka ovat hyvin mehukkaita ja maultaan muistuttavat meidän
kastanjaamme. Amiraali sanoi, että samanlaisia juuria kasvaa myöskin
Guineassa; tässä maassa ne kasvavat säären vahvuisiksi.
Tämän kylän asukkaat olivat hyvin ravittuja ja voimakkaita eivätkä
heiveröisiä kuten muissa asutuksissa; he keskustelevat miellyttävästi
ja pehmeästi, mutta heillä ei ole mitään uskontoa. Suorastaan
ihastuksella katselee näitä laaksoja, jokia ja virtoja, kaikenlaisen
viljan ja vihannesten kasvattamiseen sekä karjanpitoon soveltuvia,
vaikka näillä tiluksilla ei karjaa näy ensinkään. Tänne voisi perustaa
puutarhojakin, jotka tuottaisivat kaikkea, mitä ihminen vain suinkin
osaisi toivoa.
Illalla kuningas tuli amiraalin luokse laivalle, ja amiraali otti
hänet vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella ja
antoi selittää hänelle olevansa Espanjan kuningasparin palveluksessa,
jotka olivat maailman mahtavimmat hallitsijat. Mutta eivät laivalla
olevat intialaiset, jotka toimivat tulkkeina, enempää kuin
kuningaskaan, sitä uskoneet, vaan ajattelivat meidän olevan taivaasta
tulleita ja että Kastilian kuningaskunta ja kuningaspari olivat
taivaassa eivätkä tässä maailmassa.
Amiraali tarjoilutti kuninkaalle espanjalaisia ruokia; ja hän söi
niitä vain vähän ja antoi sitten lopun neuvonantajilleen ja muille
seuralaisilleen. »Uskokaa, Teidän Korkeutenne»--kirjoittaa
amiraali--»nämä maat ja erikoisesti tämä Españolan saari ovat niin
hedelmällisiä ja oivallisia, ettei sen kuvaamiseen löydä sanoja eikä
kukaan voisi sitä näkemättä uskoa. Ja uskokaa, Teidän Korkeutenne,
nämä saaret ja kaikki muutkin kuuluvat Teille yhtä hyvin kuin Espanja,
sillä näiden hallitsemiseen ei tarvita mitään muuta kuin tulla ja
asettua tänne ja käskeä mielin määrin, sillä voisin ihan yksin
laivamiehistöni kanssa, mikä ei suinkaan ole lukuisa, kulkea näiden
saarten halki ilman, että minulle tapahtuisi mitään. Monestikin näin
vain kolmen merimiehen astuvan maihin, ja heidät nähdessään suuri
joukko intialaisia pakeni, vaikkeivät he tehneet heille minkäänmoista
pahaa. Heillä ei ole minkäänlaisia aseita, eivätkä he niistä mitään
ymmärrä; he kulkevat kaikki alastomina ja ovat niin pelokkaita, ettei
tuhat heikäläistä uskalla asettua kolmea meikäläistä vastaan.
Sitäpaitsi he ovat hyvin omiansa käskettäviksi työhön, viljelemään
maata ja tekemään kaikkea, mitä heillä teetetään. Heille on vain
rakennettava kaupunkeja ja opetettava heitä pukeutumaan ja omaksumaan
meidän tapamme.»