»Päivä oli tuskin koittanut, kun näimme rannalla joukon näitä miehiä,
kaikki nuoria, kuten jo olen sanonut, hoikkia ja pitkiä; hyvin
kauniita ihmisiä. Heidän tukkansa ei ole kähärä, vaan suora kuin
hevosen harja. Otsa ja pää ovat heillä korkeammat kuin olen vielä
millään kansalla nähnyt, heidän silmänsä kauniit eivätkä vähääkään
pienet. Jalat ovat itsekullakin hyvärakenteiset; yhtään möhömahaa en
nähnyt heidän joukossaan. He tulivat laivalleni kanooteilla, jotka
olivat yhdestä puusta veistettyjä pitkiä veneitä, kaikki
täkäläisittäin hyvin taidokkaasti tehtyjä ja jotkut niin isoja, että
niissä istui neljäkymmentä tai neljäkymmentäviisi henkeä, toiset taas
pienempiä, ja joissakuissa vain yksi mies. He soutivat eräänlaisilla
leipälapioilla aivan ihmeteltävästi, ja kun kanootti meni kumoon, he
kaikki heittäytyivät uimasilleen, käänsivät sen jälleen pystyyn ja
ammensivat veden pois puukurpitsan kuorilla, joita sanottiin
kalabasseiksi.
He toivat jälleen mukanaan papukaijoja, puuvillalankaa ja muuta
sellaista, mitä he vaihtoivat rihkamaan. Tein hyvin tarkkoja huomioita
ja yritin saada selville, olisiko saatavissa _kultaa_. Huomasin, että
jotkut käyttivät pientä kappaletta kellumassa nenään lävistetyssä
reiässä, ja merkeillä sain heiltä tietää, että jos kääntyisin etelään
tai purjehtisin heidän saarensa ympäri etelän puolelta, siellä olisi
kuningas, jolla oli sitä isoja astiallisia ja joka omisti sitä paljon.
Koetin suostutella heitä lähtemään mukaani, mutta he eivät olleet
halukkaita matkaan. Päätin viipyä seuraavaan iltapäivään ja lähteä
sitten purjehtimaan lounaaseen päin, missä monelta saamieni merkkien
mukaan on maata, samoinkuin etelässä ja luoteessakin. He kuvailivat,
että luoteiset naapurit tulivat monesti sotimaan heitä vastaan ja
kävivät usein myöskin lounaassa tuomassa sieltä kultaa ja jalokiviä.
Guanahanin saari on hyvin suuri ja laakea, siinä on paljon puita,
paljon vesiä ja keskellä hyvin suuri järvi, mutta ei ainoatakaan
vuorta; se on niin viheriöivä, että sitä aivan mielellään katselee.
Asukkaat ovat oikein hyväluontoisia, mutta haluavat kovasti
tavaroitamme. Kun he huomasivat, etteivät he saisi mitään, jos heillä
ei ollut mitään antamista vastaan, he varastivat mihin pääsivät
käsiksi ja uivat maihin tavaran kanssa. Mutta he antavat kaikkea
omaansa vähäisimmästäkin, mitä he saavat; he tyytyvät kupin palasiin
ja lasinkappaleihin, niin että näin, kuinka muuan intialainen vaihtoi
kuusitoista isoa puuvillakerää, painoltaan kahdestakymmenestäviidestä
neljäänkymmeneen naulaan, kolmeen portugalilaiseen centaan[12].
Kielsin puuvillan vaihtokaupan enkä sallinut kenenkään sitä ottaa,
samalla kun varasin sen kaiken takavarikkoon Teidän Korkeuksianne
varten, jos sitä täällä olisi runsaasti. Se on tämän saaren tuotetta,
mutta se lyhyt aika, jonka aion täällä viipyä, ei salli minun ottaa
siitä asiasta täyttä selkoa.
Kultaa, jota he kantavat nenässään, löydetään myöskin tältä saarelta;
mutta jotta en kuluttaisi aikaa, koetan päästä Cipangon saarelle. Ja
nyt, kun tulee yö, kaikki intialaiset palaavat kanooteissa maihin.