kaksintaistelua varten. Vanhan tavan mukaan tarttuivat he toisiansa
vyötäröltä kiinni ja niin alkoi painiskelu. Sitä kesti yhtämittaa
seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Vuorotellen oli aina toinen
maassa, toinen päällä. Jo oli Kalevanpoika väsyä. Silloin näki hän,
kuinka hänen äitinsä haahmo pyöritti kuontaloa kymmenen kertaa päänsä
ympäri ja sitten paiskasi sen voimakkaasti maahan. Kalevanpoika
ymmärsi viittauksen. Hän sai Sarvikin nostetuksi ylös ilmaan,
kieputti tätä kuin tappuratukkua kymmenen kertaa ilmassa ja paiskasi
viimein lujasti maahan. Nyt laski hän polvensa hänen rintansa päälle,
sitoi hänet vyöllään ja laahasi rautakamariin, jossa hän neljällä
kahleella kiinnitti hänet kallioseinään. Sitten vieritti hän ovelle
saunansuuruisen kilven ja sitoi siihen vielä Sarvikin kaulakahleen,
joten tämä ei päässyt minnekään liikahtamaan. Pilkallisesti kehoitti
hän voitettua vastustajaansa, jos tämän ikävä tulisi, valittamaan
sitä kallioille ja metsille. Sarvik lausui: "Jos tämän olisin voinut
aavistaa, en olisi kodistani sinun teillesi lähtenyt. Mutta, kallis
Kalevanpoika, älähän kiitä päivää ennen illan tultua!"
Kalevanpoika riensi nyt Sarvikin rahakamarihin ja täytti siellä
itsellensä neljä säkillistä kullalla ja hopealla. Sidottuansa niiden
suut vastatusten asetti hän ne olallensa ja läksi kotimatkalle. Viimein
saapuikin hän jälleen päivän valoon sen syvennyksen suulle, josta oli
lähtenyt mainehikkaalle matkallensa. Täällä oli häntä vastassa hänen
ystävänsä Alevinpoika, joka kolmen viikon ajan oli uskollisesti häntä
siinä odotellut. Tälle kertoi nyt Kalevanpoika kaikki vaiheensa maan
alla. Nautittuansa sitten vahvan aterian, laskeutui hän levähtämään
ja nukkui yhtä mittaa kolmannen päivän aamupuoleen asti. Sen jälkeen
läksivät ystävykset kulkemaan kotia kohden.
* * * * *
Näiden tapausten jälkeen eli Kalevanpoika ystäviensä kera Lindanisassa
ja toimitti monta hyvää työtä Vironmaalle. Niinpä rakennutti hän
Olevilla vielä kolme varustettua kaupunkia, yhden etelään, toisen
länteen, kolmannen itään.
* * * * *
Kalevan kallis poika istui ystäviensä seurassa. Riemuhälinä kohosi
pöydän äärestä, simakannut kulkivat miehestä mieheen. Istuipa
pöydän takana myöskin kanteletta soittava laulaja. Hän se lauloi
ystävysten ratoksi. Ja, lauloivatpa nämä itsekin kukin vuoroonsa
lauluja, lauloivat ja riemuitsivat -- tietämättä, että vaara oli
Viroa uhkaamassa. Pihkovasta, Lätinmaalta ja Taaran tammiston
toiselta puolelta oli tulossa sanansaattajia sitä tietoa tuomaan,
että Lättiin oli hyökännyt laivastolla rautamiehiä, että Peipsejärven
takaa Venäjältä ja Puolanmaasta oli tullut toinen parvi maan rauhaa
rikkomaan.
Kun Kalevanpoika parhaallaan lauloi, astui tupaan Lapin tarkka Varrak,
joka oli ottanut ohjatakseen Kalevanpoikaa maailmaa rajalle ja silloin
saanut tältä lupauksen, että hän palkinnoksi ohjauksestaan muun muassa
saisi, mitä Kalevanpojan kodissa seisoi seinän kylkeen kytkettynä. Hän
oli seurannut Kalevanpoikaa Viroon. Nyt hän astui esille ja ilmoitti
lähtevänsä kotimatkalle. Samalla sanoi hän kauan etsittyään viimeinkin
löytäneensä tornista kivisen laen alta kytkettynä sen lahjan, jonka
Kalevanpoika oli hänelle luvannut, ja pyysi sitä nyt omaksensa.
Kalevanpoika ei sanonut tietävänsä itsellään olevan mitään aarretta
kytkettynä ja pyysi Varrakia ilmaisemaan, mitä oli löytänyt. Varrak
sanoi: "löysin rautakantisen kirjan lujilla kahleilla kiinnitettynä;
anna minulle lupa ottaa tuo vanha kirja mukaani". Kalevanpoika ei
tiennyt tästä kirjasta mitään, hän ei tiennyt, että vanha Kaleva oli
tähän kirjaan panettanut muistoon pitkän elämänsä viisauden, tarkasti
säätänyt oikeudet kuninkaalle ja alamaisille. Siinä oli säädettynä,
mikä oli kultaa ja hopeata kalliimpaa -- Viron kansan muinoinen vapaus.
Tätä aarretta vaati nyt Varrak oman kansansa onneksi. Kalevanpoika
sanoi: "Ottaos kirja! Voinet ehkä löytää siitä monta kummallista
tarinaa talviöiden ajanvietteeksi". Hänen ystävänsä pyysivät häntä
ensin tutkimaan sitä; eihän vanha Kaleva olisi sitä kahleilla
kytkenyt, ellei siitä olisi paljon hyötyä. "Olkoonpa niinkin", sanoi
Kalevanpoika, "mutta sanasta miestä, sarvesta härkää!" Ja hän käski
antaa kirjan Varrakille. Kun sen kahleita ei saatu muuten irti, käski
Kalevanpoika murtaa seinästä irti sen kiven, johon kahleet olivat
kiinnitetyt. Se tehtiin. Kirja kahleineen, kivineen saatettiin sitten
härkäparilla satamaan Varrakin laivaan.[62]
* * * * *
Jo tömisi linnan silta ja sanansaattajat saapuivat linnan veräjälle.
He viettiin Kalevanpojan luokse, jolle he kertoivat, kuinka oli
tullut vihollisia, rautamiehiä, ja kuinka kaikki kansa oli kokonaan
pelon ja surun vallassa. Kätkien levottomuutensa käski Kalevanpoika
sanansaattajia syömään ja juomaan. Kun kaikki olivat menneet levolle,
läksi hän suruissaan yksin ulos kävelemään ja tuli isänsä haudalle.
Mutta hauta oli vaiti. Vihisten vierivät aallot, huo'aten suhisi
tuulenviima ja pilvet olivat kyynelissä. Haamuja näkyi siellä täällä
häilyvän tuulessa. Surumielin asteli Kalevanpoika kotihinsa.
_Kahdeskymmenes runo._ Kalevanpoika lopetti nyt pidot ja lähetti
sotilailleen kiireisesti käskyn valmistua sotajalalle. Ennenkuin hän
itse lähti, kaivoi hän ystäviensä kanssa maahan kuopan, jonne kätki
kaikki kulta- ja hopea-aarteensa. Tätä tehdessään hän loitsi tuon
aarteensa tai'an alaiseksi: Juhannus-öinä piti sen näkyä; silloin sen
voisi saada puhtaasta äidistä syntynyt mies, joka uhraisi mustan kukon,
mustan kissan ja mustan myyrän. Mutta vielä ei ole syntynyt sitä onnen
lasta, joka olisi voinut saada käsiinsä Kalevanpojan aarteen.
Aamun koittaessa varusti Kalevanpoika itsensä sotaan.
Tuttuluttu! soi nyt torvi,
Torvi kaikuva Kalevan.
Heräs korpi, virkos vuori
Kutsusta Kalevan urhon,
Vuori vastahan kajahti,
Korpi ääntä kuljetteli.
Kuului käsky Virohon,
Kuului Harjun harjanteille,
Vierähti Järven vesille,
Läänen luhdille laveille,
Alle Pernon lehmuspuitten;
Raikkui Tartonmaan rajoille,
Tajus sen Alhontakakin.
Tuttuluttu! soi nyt torvi,
Torvi kaikuva Kalevan.
Rahvas rientäen sotahan
Laittaa poikansa parahat,
Valmistaapi vainotielle.
Poika kylpee ahjon päällä,
Äiti paitoa pesevi,
Hevosta isä hakevi,
Satulaa eno sitovi,
Kylä kuuraa kannuksia,
Tahkovi miekan tereä.
Sisko itkevi sopessa,
Nuori neito nurkassansa.
Tuttuluttu! soi nyt torvi,
Torvi kaikuva Kalevan.
Rientäin ratsastaa soturit
Lipun liehuman perässä,
Sotatietä tallaamahan,
Meritietä vieremähän.
Karskea Kalevanpoika
Sotaratsunsa selässä
Pyhän Taaran tammen luona
Kutsuvi väen kokohon.[63]
Emajoen rannalle kokoontuivat Viron miehet. Tuli Sulevienpoika
suuren seuralaisjoukon kanssa; tuli Olevienpoika omiensa kera; tuli
viissataa Virosta, kuussataa Kurensaarelta, seitsemänsataa Suomesta.
Pari päivää siinä levähdettiin, kolmantena päivänä varhain aamulla
lähdettiin liikkeelle. Jo seuraavana päivänä syttyi taistelu rautaan
puettujen ritarien kanssa, jotka olivat kaukaa laivoilla saapuneet.
Puolen päivää ponnisteli Kalevanpoika väsymättä rautamiesten rivejä
vastaan. Monta sataa hänen heikommista miehistään kaatui. Viimein sai
Kalevanpoika viholliset pakenemaan. Kuolleita makasi kentällä niinkuin
heinää niityllä, ja verta oli siinä lammikoittain. -- Pari päivää
käytettiin sitten kuolleitten hautaamiseen, haavojen parantamiseen ja
levähtämiseen. Kolmannen päivän aamulla lähdettiin taas liikkeelle
ja saavuttiin pyhän Võhandu-joen[64] rannalle. Sen yli rakennettiin
silta, jota myöten sotaväki kulki toiselle rannalle. Pian sen jälkeen
jouduttiin taisteluun Puolalaisia, Tattareja ja Litvalaisia vastaan.
Ensimmäisenä päivänä teki Kalevanpoika ankaran hävityksen Puolalaisten
kesken. Ruumiit kattoivat maata kolmea kyynärää korkealta. Toisena
päivänä tuhosi Kalevanpojan miekka sadottain Tattareja. -- Sota kulki
seitsemän päivää paikasta paikkaan. Kalevanpojankin väki väheni,
useat hänen päälliköistään olivat kaatuneet, Sulevienpoika sai tässä
taistelussa surmansa. Kun Kalevanpoika sitten vei jäännökset Venäläisiä
vastaan, hupeni hänen joukkonsa, urhollisesti taistellessaan, siinä
määrässä, että ne, jotka jäivät eloon, pakenivat. Kalevanpoika sekä
Olevien ja Alevien poika seisoivat tuona onnettomana hetkenä kuin
rautaseinä vihollista vastaan. Laskeutuva päivä sai viimein taistelun
taukoamaan.[65] -- Kolmenkesken läksivät sankarit silloin etsimään
vettä janonsa sammuttamiseksi. Laaksossa keksivät he pienen järven,
jonka rannalle kävivät juomaan. Köyristyessään vettä kohden putosi
Alevien poika silloin tapaturmasta järveen ja hukkui. Ystävät saivat
hänet kuolleena ylös ja hautasivat.
Viimeiset onnettomuudet ja sukulaisten kuolema raskauttivat
Kalevanpojan mielen niin, ett'ei hän enää löytänyt onnea missään.
"Niinkuin tammi nuorella nurmella lakastunut, tai niinkuin koivu
keväällä kuivunut seison minä yksinäni, ystäviä ja veljiä kaivaten",
sanoi hän Olevien pojalle. Ja hän pyysi tätä rupeamaan Viron kansan
hallitsijaksi, tueksi ja turvaksi. "Itse lähden minä pois johonkin
yksinäiseen varjopaikkaan haikeitani hiljentämään, onnettomuuksiani
unhottamaan. Hallitse sinä Viroa rauhalla ja rakkaudella ja ole
onnellinen, onnellisempi kuin minä olin!"
Ja niin läksi Kalevanpoika vaeltamaan. Kuljettuaan monta päivää pitkin
erämaita saapui hän Koivajoen rannalle. Siihen laati hän itselleen
kuusten alle suojuksen, päättäen elää siinä erakkona. Niin vietti hän
suojuksessa monta vuorokautta nukkumatta ja syömättä. Kun viimein
nälkä alkoi häntä ahdistaa, rupesi hän pyytämään joesta kaloja ja
krapuja. Sattuipa siihen tulemaan kolme rautamiestä. Kun he näkivät
Kalevanpojan, alkoivat he häntä mairitella: "Kallis Kalevanpoika,
tule meille seuralaiseksi! Sinulla on voimaa, meillä ymmärrystä.
Kun me käymme yhdessä veljeksinä, ei mikään vihollinen voi meitä
voittaa". Kalevanpoika käänsi silmänsä joelle päin, selkänsä puhujiin
eikä vastannut sanaakaan. Mutta veden kuvastimesta näki hän, että
miehet hänen takanansa aikoivat hänet kavalasti surmata. Silloin hän
otti heistä jokaisen erikseen kiinni, heilahutteli ympäri ilmassa ja
paiskasi maahan mäsäksi. -- Toisenkin kerran tuli vielä rautamiesten
leiristä nuori mies häntä viettelemään. Kalevanpoika pyysi hänen
nostamaan ylös joesta kravunsyöttivartaan, jotta hän saisi aterian
itselleen. Mutta sitäpä ei mies saanut liikahtamaankaan joesta.
Kalevanpoika oli näet pannut syöttivartaaksi pitkän, juurineen maasta
temmatun petäjän. Nyt Kalevanpoika itse nosti ylös sekä vartaan että
siihen tarttuneen nyljetyn hevosen. "Mene kotia, veikkonen" sanoi
hän miehelle, "ja kerro siellä mitä olet nähnyt minun voimastani!
Olenhan teitä voimakkaampi, tukevampi ja pitempi. Ei sovellu tää voima
palvelukseen eikä pituus orjuuteen. Mieluummin tahdon elää yksinäni
köyhän miehen tavalla kuin taipua vieraan vallan alle. Kalevanpojan
niskaa ei saa painaa orjan ies".
* * * * *
Nämä rautamiesten viettelykset ärsyttivät ja suututtivat Kalevanpoikaa.
Suruissaan läksi hän jälleen metsiä vaeltamaan. Kolmantena päivänä
sattui hän tulemaan Kääpajoelle, jonka pohjaan hän ennen oli jättänyt
Suomen sepän takoman miekkansa, sillä käskyllä että miekka murtaisi
molemmat jalat siltä, joka sitä _ennen itse oli kantanut_. Tällä
käskyllä Kalevanpoika tarkoitti tuhoa noidalle, joka häneltä varasti
tuon miekan ja sitten pudotti sen Kääpäjokeen. Mutta miekassa vaikutti
myöskin Suomen sepän kirous. Kun siis Kalevanpoika astui jokeen, tuumi
miekka: eikö tuo ole minua _ennen itse kantanut_? Ja silloin se
katkaisi Kalevanpojalta jalat polvia myöten.[66]
Kuolontuskissaan alkoi Kalevanpoika apua huutaa. Hänen huutonsa
nousivat pilviin saakka ja vielä ylemmäksikin, taivon korkean isän
asuntoon.
Nuo huudot ne kaikuvat vieläkin lakkaamatta Viron poikain ja tyttärien
korvissa. Vielä satoja vuosia kertovat ne tuosta tapauksesta -- siksi,
kunnes nurmi kattaa viimeisen laulajan, kunnes surma on sulkenut hänen
suunsa.
Taivaalliset tuttavat tulivat veljeänsä katsomaan ja huojensivat hänen
haavainsa kivun. Kalevanpoika kuitenkin niistä kuoli. Hänen vapautettu
henkensä lensi silloin ylös taivohon. Siellä annettiin hänelle terve
ruumis ja siellä vietti hän onnen päiviä. Istuen tulen ääressä
Taaralaisten keskellä ja nojaten poskeansa kättään vasten kuunteli hän
laulajain kertomuksia monista ja ihmeellisistä urotöistään maan päällä.
* * * * *
Mutta Vana-isa ei tiennyt mitä Kalevanpojalle annettaisiin työksi
taivaassa, sillä työttä ei tämä voinut toimeen tulla. Hän kutsui
taivaalliset neuvotteluun. Siinä päätettiin, että Kalevanpoika
pantaisiin vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ett'ei tämä pääsisi
kahleistaan vapaaksi. Ja nyt hänen täytyi palata entiseen jalattomaan
ruumiisensa. Hän asetettiin valkean ratsun sekään ja vietiin helvetin
ovelle. Sinne tultuansa löi hän kädellään kallio-oveen niin, että
käsi sen halkaisi ja tunkeutui kallion sisään. Silloinpa hänen
kätensä tarttui tuohon halkeamaan eikä hän sitä enää saanut pois.
Ajoittain koettaa hän sitä turhaan temmata kalliosta irti, ja silloin
syntyy maanjäristyksiä. Mutta kerran on tuleva aika, jolloin kahden
ajan pirstat alkavat mahtavasti leimuta. Silloin liekit leikkaavat
hänen kätensä irti kalliosta ja hän palajaa kotiansa tuomaan onnea
kansallensa, uutta aikaa Virolaisille.
* * * * *
Tähän nyt päättyi tämä lyhyt esitys Kalevipoeg'ista. Hyvin tiedämme --
mitä jo edelläkin olemme viitanneet -- että pitkä, runollinen teos ja
varsinkin tällainen kansan luoma runoteos lyhyesti ja suoranaisesti
esitettynä kadottaa enimmän osan viehättäväisyydestään ja varsinkin
sen tuoreuden ja alkuperäisyyden, joka kansanrunossa ilmaantuu
koko esittelytavassa, joka lauseessa, melkeinpä joka sanassakin.
Tarkoituksenamme onkin vaan ollut tyydyttää niitä Suomalaisia, jotka
haluavat tutustua tämän veljeskansamme runoteoksen pääsisällykseen,
mutta soveliaan oppaan puutteessa ja muiden hankaluuksien vuoksi tähän
asti ovat olleet siitä estetyt. Uskollisesti, kaunistelematta ja niin
paljon kuin mahdollista nojautuen Kalevipoeg-runojen omaan tekstiin
olemme kertoneet tästä Viron kansan sukusankarista kaiken sen mitä
runot itsekin -- pienempiä sivutapauksia lukuun ottamatta -- hänestä
kertovat. Sivumennen olemme muistutuksissa tehneet muutamia viittauksia
Kalevipoeg'in sukulaisuudesta Kalevalan kanssa. -- Koska meillä
nykyään on alkanut vallita suuri virkeys Suomen suvun ja sen henkisten
tuotteiden tutkimisessa, voipi toivoa, että Kalevipoeg vast'edes meillä
löytää oppineitakin tulkitsijoita ja että tätä Kalevalan sisarta
meilläkin aletaan yleisemmin suosia. Mutta siihen asti -- "parempi
jotain kuin ei mitään".
Muistutuksia:
Ensimmäiseen runoon:
[1] Taara oli Virolaisilla ylijumala ja vastasi Suomalaisien Ukkoa;
Taaran toisintonimiä omat Jumal, Ukko, Looja (luoja), Vanataat,
Vana-isa y.m.m.
[2] Kalevaisia olivat myös Kalevalassa esiintyvät Suomen sankarit.
Kaleva tarkoittanee itse Ukkoa, Vana-isaa, joten Kalevaiset olisivat
Ukon poikia.
[3] Vertaa Kalevalan 31 runon ensimmäisiä säkeitä; sekä tämä kahta
että useat muutkin Kalevanpojan runoissa antavat syytä pitämään Kalevaa
ja Kalevanpoikaa samoina persoonina, mitkä Kalevalassa ilmaantuvat
Kalervon ja Kullervon nimellä; Kalevalan toisintorunoissa kutsutaankin
Kalervoa usein Kalevaksi (O.D.). Samat alkuperäiset ainekset, mitkä
tavataan Kalevanpojan tarinoissa, vaikka Virolaisten keskuudessa siinä
määrässä toisenmoisiksi muodostettuina, että ainoastaan siellä täällä
joku kohta muistuttaa molemmilla tarinoilla olevan samat juuret.
[4] Viron läntinen rannikko.
[5] Tämä Salmen kosimisruno on toisinto Kantelettaressa tavattavasta
runosta "Suomettaren kosijat". Vrt. myös Kalevalan kertomusta Kyllikin
kosijoista (11 r.)
[6] Kunglan maa on arvaten kokonaan taru-peräinen, ilman mitään
historiallista pohjaa.
Toiseen runoon:
[7] Samanmoisissa aputöissä, kuin tässä leppäkerttu, ilmaantuu
Kalevalassa mehiläinen; vrt. Kal. 15 r.
[8] Samoin kuin Suomalaisilla, vallitsi Virolaisillakin usko sanan ja
loitsimisen voimaan. Miehiä, joita Suomalaiset kutsuivat noidiksi,
tietäjiksi, loitsijoiksi, laulajiksi j.n.e., kutsuivat Virolaiset
"tarkoiksi" (viisaiksi). He luulivat sellaista miehiä löytyneen
eriarvoisia; arvokkaimmat olivat mana-, tuuli- ja sanatarkat. Suomessa
kuitenkin näyttää Virolaisten mielestä mahtavammat noidat asuneen;
niinpä tässäkin ilmaantuva "sanatarkka" oli Suomesta kotoisin. Tämän
käsityksen kaiketi on vaikuttanut se luulo, että pohjoisempana oleva
maa aina muka on varsinainen noitien ja muitten ihmeitten pesäpaikka;
niinpä Suomalaiset sellaisena ovat pitäneet Pohjolaa ja Lappia.
[9] Kaupunki Virossa Suomenlahden etelä-rannalla; kutsutaan myös
Rääveliksi; sen perustamisesta tulee tuonnempana puhe olemaan.
[10] Järvi Tallinnan lähellä.
[11] Samanmoista kerrotaan Kalevalassa Kullervosta, 31 runossa.
[12] Kurnipelissä ladottiin viisi 1/2 jalan pituista pyöreätä
puukapulaa omituiseen pinokseen, josta niitä sitten määrätyn matkan
päästä kartulla koetettiin heittää kauaksi niiden ympärille vedetyn
suorakulmaisen piirin sisästä. Se on sama kuin linnapeli Viipurin
läänissä.
[13] Viron pohjoisrannikolla kulkevan valtatien varrella on eräässä
kohden sellaisia pystyssä seisovia kiviä; kansa niitä nimittää Kalevan
neitseiksi.
[14] Runo varustaa sankarinsa erinomaisilla ruumiin voimilla.
Kolmanteen runoon:
[15] Äike-Ukko, ukkosen jumala.
[16] Iru-mäki on Tallinnan vieressä. Tällä mäellä lähellä maantietä
voipi vieläkin nähdä tuon kivipaaden, joksi Linda tarinan mukaan
muuttui. Jotka ensimmäistä kertaa matkustavat Tallinnaan, tervehtivät
tätä kivipatsasta pannen kunnioituksen osoitteeksi lakkinsa sen päähän.
Vanhan kansan luulon mukaan on kiven sisässä muka salainen voima; ken
sen illalla työntäisi alas laaksoon, löytäisi sen seuraavana aamuna
varmaan entisellä paikallaan.
[17] Näkk -- vedenhaltia; Suomessakin on kansa muutamin paikoin antanut
tämän ruotsalaisen nimen (necken, näkkä) vedenhaltialle.
[18] otettu Donnerin kirjoituksesta (Suomi II, 5 osa).
Neljänteen runoon:
[19] Suonion käännös Suomen Kuvalehdessä v:lta 1879, nro 145.
[20] Mistä syystä saaren neito, kuultuaan Kalevanpojan sukuperän,
syöksyi aaltoihin, sen saamme tästä runosta ainoastaan aavistaa: saaren
neito oli Kalevanpojan sisar. Tässä runossa kohtaa meitä jälleen samat
ainekset kuin Kalevalan Kullervorunoissa; samallaisesta syystä, kuin
saaren neito, hukuttaa Kullervonkin sisar itsensä mereen. -- Saaren
taatto ja emo olisivat siis Kalevanpojan vanhemmat. Mutta edellähän
kerrottiin Kalevanpojan isän, Vanhan Kalevan, rauhallisesti kuolleen
ja äidin, Lindan, joutuneen Suomen noidan käsiin! Niinpä kylläkin.
Tässä on tavattavissa ristiriitaisuus, jommoisia vanhoissa runoissa
toisinaan ilmaantuu ja joiden ilmaantuminen on helppo käsittää,
kun ajattelemme miten monellaisten vaiheitten alaisia tällaiset
runot ovat olleet, miten monetkin niistä vaan ovat katkonaisia,
muistissa onneksi säilyneitä palasia alkuperäisesti ehkä kylläkin
ehjistä muinaisrunoista. Onpa tällainen ristiriitaisuus tavattavana
Kalevalassakin juuri Kullervorunoissa. Kullervonkin isän, näet,
kerrotaan kaatuneen sodassa Untamoa vastaan, mutta sittemmin hän
kuitenkin ilmaantuu runoissa jälleen elävänä. -- Että saaren neito oli
Kalevanpojan sisar, se käy selvemmäksi 7:nnestä runosta.
[21] Tämä kylmyys ja huolimattomuus tekemänsä rikoksen johdosta, jota
Kalevanpoika osoittaa, vivahtaa samallaisiin ominaisuuksiin Kullervossa
tämän ensi aikoina. Kalevanpojassa nämä ominaisuudet kuitenkin tällä
kertaa ehkä pikemmin johtuivat kykenemättömyydestä harkitsemaan
rikoksen suuruutta, kuin tuosta synkästä ja paatuneesta maailman
katsannosta, joka Kullervossa tavataan ja joka juuri tekee hänet niin
kamalan viehättäväksi.
[22] Mitä Kalevalassa kerrotaan Ainosta (4 r. 305) on Viron tarinoissa
sovitettu saaren neitoon.
[23] Olevit ja Sulevit tarkoittanevat muinaisia, Kalevien-aikuisia
sankarisukuja.
Viidenteen runoon:
[24] Kosto oli Kullervollakin alituisena ajatusten esineenä,
kostontyönpä Kalevanpoikakin nyt on toimittanut.
Kuudenteen runoon:
[25] Vrt. Kalevan 34 r. ss. 49-86, joissa Kullervo samaan tapaan ja
melkein samoilla sanoillakin valittaa kolkkoa kohtaloansa.
[26] Koko Kalevanpojan menettely Suomen sepän luona muistuttaa
Lemminkäistä Kalevalassa. Tässäkin kohden on siis muistettava,
mitä O. Donner sanoo: "Yleensä voipi sanoa Viron kansanrunon
keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia luonteen
osoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin omaisuus,
joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet omat syrjäasiana, ne
vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset pysyvät, josko kohta
sovitettuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien ympäri, jotka ovat kansan
muistissa pysyneet" (Suomi II, 5 osa).
[27] Tällaisesta taivaan tammesta ja sen kaatamisesta on Kalevalassakin
kertomus toisessa runossa. Tuollaisen taivaanpuun ajatus, joka löytyy
monilla muillakin kansoilla, lienee syntynyt siitä, että on katseltu
päällistyksin röyköttyneitä pilviä, jotka ikäänkuin puun oksat
haarailevat toisistaan ja viimein koko taivaan peittävät (O.D.).
[28] Viehättävää olettaa, että Viron kansa tähän runoon "Suomen
sillasta" ja "laulajan tuvasta" olisi historiansa pitkinä
onnettomuuden päivinä lohdutuksekseen kätkenyt sen ajatuksen, joka
"Suomen sillan" nimeen nykyään mielellään kiinnitetään: ajatuksen
molempain veljeskansain henkisestä yhteydestä. Henkiseksihän tuo
yhteys on jo runoissakin kuvattu: Kun veljeskansain jäsenet kulkevat
"Suomen sillalla", on heillä yhtymäpaikkana tuo saari, jossa Kaleva,
Suomalaisten ja Virolaisten yhteinen muinaissankari, oleskeli; Kalevan
aikoihin asti, jo hämärään muinaisuuteen siis, tuo yhteys johtuu;
saarella taas he kuulevat lauluja, Kalevan aikuisia, Suomalaisten
ja Virolaisten muinaisrunoja; yhteys näiden kansain välillä ei siis
ole mitään aineellista, jokapäiväistä; ei Lihola, Rahola tai Kultala
ole heidän keskinäisenä yhtymäkohtanaan, vaan etupäässä laulut --
isänikuiset, Kalevalan ja Väinön aikuiset. -- Runo "Suomen sillasta"
ja "laulajan tuvasta" on, niinkuin Kalevipoeg-runojen tekstissä olevat
tähdet osoittavat, sellaisenaan kansan suusta lähtenyt.
Seitsemänteen runoon:
[29] ja [30] Näistä haamun sanoista käy selväksi että Kalevanpoika ja
saaren neito olivat veli ja sisar; vrt. 2 muist. neljänteen runoon.
[31] ja [32] käännös otettu Donnerin kirjoituksesta! (Suomi, II, 5 osa).
Kahdeksanteen runoon:
[33] Tähän asti on Kalevanpojan elämänvaiheissa voitu havaita samoja
aineksia kuin Kullervorunoissakin. Mutta tästä lähtein saavat
kertomukset hänestä toisen luonteen. Kalevanpojasta on Viron kansa,
näet, tehnyt muutakin, kuin Kullervontapaisen, synkän ja rikoksellisen
sankarin. Se on tehnyt hänet myös ihannesankarikseen, joka, niinkuin
Kreikan Herakles, tekee monenmoisia urotöitä ja retkiä. Sitä varten on
Kalevanpoikaan silminnähtävästi myöhempänä aikana sovitettu satuja,
joille löytyy vastaavia Suomen ja muidenkin kansain saduissa ja jotka
alkuperäisesti eivät ole Kalevanpojan tarina-alalle kuuluneet. Senpä
tähden se tuntuva alkuperäisyys, se oikea muinaisrunon luontoisuus, se
toiminnan yhteys, jota tähän asti voipi Kalevipoeg-runoissa havaita,
kahdeksannesta runosta alkaen haihtuukin sanottavassa määrässä. Tämäpä
seikka tietysti etupäässä paljon vähentää sitä kansanepos-arvoa, mikä
Kalevipoeg-runoilla muuten voisi olla.
[34] Järvi, jonka rannalle kansantaru on sijoittanut tämän veljesten
arvanheiton, on pieni Saadjärvi vähän matkaa pohjoiseen päin Tarton
kaupungista. Nuorimman veljen heittämä kivi, jossa vielä nytkin muka
sormensijat näkyvät, on lähellä tämän järven rantaa.