katsomaan talon aarteita ja tavarahuoneita. Kivikäytävätä pitkin
tulivat he tupaan, joka kaikkineen oli raudasta tehty; se oli Sarvikin
palvelijain työ- ja rangaistushuone. Rautaista tietä pitkin tulivat
he sitten toiseen tupaan, joka kaikkineen oli vaskesta tehty; se oli
Sarvikin orjapiikain olinpaikka. Vaskista tietä pitkin tultiin sitten
kolmanteen tupaan, joka kaikkinensa oli hopeasta tehty: se oli Sarvikin
arki- ja lepuuhuone. Hopeaista tietä pitkin tulivat he neljänteen
tupaan, joka kaikkineen oli kullasta tehty; se oli Sarvikin juhla- ja
riemukamari. Kultaista tietä pitkin tulivat he viidenteen tupaan, joka
kaikkineen oli silkistä tehty; se oli nuorten neitosten vaatetushuone.
Sieltä tultiin tupaan, joka kaikkineen oli sametista tehty; sekin
oli nuorten neitosten vaatetus- ja koristustupa. Viimeinen tupa oli
kaikkinensa pitseistä tehty; siellä nuoret neitoset päänsä pitseillä
pukivat. Sieltä tulivat he kartanolle, joka oli kokonaan peitetty
pelkillä taalereilla. Siinä oli seitsemän kummallista aittaa, kaikki
täynnä eloa ja herkkuja; takapuolella sitäpaitsi luista rakennetut
navetat karjaa varten. -- Kalevanpoika alkoi neidoilta tutkistella
Sarvikin sukuperää. Ne silloin kertoivat hänestä. Sarvikin syntyä
ei kukaan tiedä. Hänellä on suuret aluskunnat; niissä hän tuulen
nopeudella käy salaisilla retkillä, joista ei yksikään kuolevainen ole
saanut vihiä. Syvällä maan sisässä on, sanotaan, seitsemän maailmaa,
seitsemän salasaarta. Siellä on vainajain lukuisat asuinpaikat.
Heitä vallitsemaan on Taara maailman alusta asettanut Sarvikin, joka
väkevällä kädellä pitää siellä hallitusta. Joka vuosi "henkien-ajalla"
[51] on vainajilla lupa lähteä helvetin piinasta kotolaisiansa ja
tuttaviansa tervehtimään, mutta sen ajan kuluttua täytyy heidän jälleen
kiireisesti palata takaisin entisille paikoillensa manalassa. Sieltä
Sarvik tuottaa työväkeä, milloin miehiä, milloin naisia, rauta- tai
vaskikamariin raskaita töitä toimittamaan; rautakeppi ja vaskinen
vitsa kurittaa viivytteleviä. Täällä on Sarvikin koti, missä hän
pitkien matkojensa perästä levähtää vanhan vaimonsa seurassa. Toisinaan
vietetään pitempiä pitoja; sinne saapuu silloin Sarvikin sukulaisiakin;
hänellä on näet lanko nimeltä Tühi (tyhjä), helvetinkoira on hänen
tätinsä ja valkea tamma hänen isoäitinsä. -- Sitten kertoivat neidot
vielä, että Sarvikkia sinä iltana odotettiin kotia yläilmoilta,
jossa hän ei oikein viihtynyt auringon, kuun ja tähtein valossa;
vainajain valtakunnassa hän sitä vastoin usein viihtyi viikkokausia.
He väittivät, että jos Sarvik saisi Kalevanpojan nähdä, niin olisi
tämä surman oma. Kertoivatpa myöskin, kuinka he itse nuorina tyttöinä
olivat ylä-ilmoilta kuninkaallisesta kodista eräänä onnettomana hetkenä
joutuneet Sarvikin ja hänen vaimonsa orjiksi. Taaran laupeus oli
lahjoittanut heille ikuisen nuoruuden, niin kauan kuin he pysyisivät
neitsyinä; mutta -- tuumivat he -- mitä maksaa nuoruuden kevät, kun
sydän ikävöipi armastelijata, odottelee kosijan tuloa! Kalevanpoika
silloin kielsi heitä itkemästä, lupasi pelastaa heidät Sarvikin
vallasta ja saattaa ylä-ilmoille. Vanhin neitosista silloin sanoi: "Jos
sinä sen tahdot tehdä, tulee sinun ottaa noitavitsa ja kynnenlastuinen
kypäri, muuten sinun voimasi ei kestä Sarvikkia ja hänen tuhansia
apulaisiansa vastaan". Kalevanpoika nauroi heidän pelkoansa, sanoi jo
kerran voittaneensa Tyhjän ja suuret joukot paholaisia Suomessa ja
niin oli voittava myös Sarvikin. Toinen neitosista silloin kehoitti
häntä heti kiirehtimään, ottamaan kynnenlastuisen kypärin ja sillä
loitsimaan itsensä kotihinsa, ennenkuin Sarvik ennättäisi tulla ja
sulkea portit, jolloin pääsy olisi mahdoton. Kalevanpoika naurahtaen
sanoi kaivavansa uuden aukon, josta kyllä sittenkin pääsisi kotihinsa.
Suruissaan Kalevanpojan vuoksi päättivät neidot silloin viekkaudella
auttaa häntä. Sarvikin vuoteen ääressä oli kaksi yhdennäköistä
lasiastiaa, ja kumpaisessakin oli oluennäköistä nestettä, mutta
nämä nesteet olivat aivan erivoimaisia: oikealla puolen olevassa
astiassa oli kymmenenhärän-nestettä, joka synnytti voimaa; vasemmalla
puolella olevassa astiassa tuhannennälän nestettä, joka vähensi
voiman. Vanhin sisar nyt vaihtoi näiden nesteitten paikan, pani voiman
nesteen vasemmalle, voimattomuuden nesteen oikealle puolelle. Toinen
sisar otti noitavitsan haltuunsa. Tuskin oli tämä tehtynä, niin jo
kuului kaukaa kuin ukkosen jytinätä, joka saattoi neidot vapisemaan:
Sarvik oli tulossa. Nyrkin iskulla avasi hän oven, astui tupaan ja
Pysähtyi nähdessään haukan kanojensa joukossa. Neidot seisoivat
vaaleina, turvana Kalevanpoika, joka yhä vielä oli ainoastaan heidän
kokoisensa. Sarvik kysyi häneltä: "ken on sinut, veikkonen, verkkoon
vietellyt? Monen vahvemmankin pojan ovat mesikielten mielistelyt tänne
houkutelleet, mutta kukaan ei ole täältä enää päivänvaloon päässyt!"
Kalevanpoika vastasi: "Heittäkäämme tyhjät puheet ja akkain lorut,
ja menkäämme sen sijaan ulos lakealle koettelemaan, kumpi meistä
on väkevämpi; voittajan olkoon valta ja oikeus". Tähän esitykseen
suostuikin Sarvik. Hän tyhjensi, muka voimaa saadaksensa, vuoteensa
äärestä sen nesteen, jonka vanhin neidoista äsken oli asettanut vuoteen
oikealle puolelle. Kalevanpoika taas pisti kynnenlastuisen kypärin
poveensa, käyttääksensä sitä, jos tarve tulisi. Sarvik vielä käski
vanhimman neidoista tuomaan kahdenkertaiset rauta-kahleet, joilla hän
voitettuaan kytkisi vastustajansa. Kun sitten ulkona kentällä taistelun
paikka oli mitattu ja rajoitettu, tarttuivat he toisiaan vyötäisistä
kiinni, ja niin alkoi painiskelu, jommoista ei ennen oltu nähty:
maa järkkyi, helvetin seinät, nurkkakivet ja katokset liikahtelivat
paikoiltaan. Kauan oli taistelun loppu epätietoinen. Mutta kun he
vähän levähtivät huokuakseen, silloin Kalevanpoika kypärin avulla
loitsihe tammen vahvuiseksi, kuusen korkuiseksi, ja nyt hän tarttui
vastustajaansa lujasti kiinni, nosti hänet kymmenen sylen korkeuteen
ja paiskasi sitten sellaisella voimalla maahan, että Sarvik vajosi
puoleksi maan sisään eikä päässyt siitä liikahtamaan. Nyt lähti
Kalevanpoika kahleita ottamaan. Silloinpa Sarvik alkoi yhä pienentyä,
ja pieneni viimein niin, että hänestä Kalevanpojan palatessa vaan
oli jäljellä pieni sininen, suitsuava nestepilkkunen. Kalevanpoika
pilkkasi Sarvikkia, joka, vaikka olikin helvetin isäntä, kehnosti oli
lähtenyt pakoon; lupasi hänet toiste kyllä kytkeä rautoihin. -- Nyt
otti Kalevanpoika jo ennen mainitun miekan naulasta, täytti sitten
monta säkkiä Sarvikin kulta- ja hopearahoilla, sälytti ne sekä neidot
selkäänsä ja saapui kynnenlastuisen kypärin avulla silmänräpäyksessä
sen kuopan suulle, jonka kautta hän oli laskeutunut Sarvikin
valtakuntaan. Kattila ja keittäjät olivat kuopan suulta kadonneet,
tulinen hiilos vaan oli jäljellä. Tähän hiilokseen heitti Kalevanpoika
kynnenlastuisen kypärin palamaan, suureksi suruksi neidoille.
Kalevanpoika lohdutti heitä ja käski heitä pukeutumaan kulta- ja
silkkivaatteisin, sillä nyt he pian saapuisivat kosijain, Sulevien,
Alevien ynnä muiden, pariin. Sitten hän latoi hartioillensa kuopan
suulle jääneen lauta-kuormansa, lautojen päälle kulta- ja hopeasäkit
sekä neitoset ja läksi sitten kiirein askelin vaeltamaan kotia päin.
_Viidestoista runo._ Tuskin oli Kalevanpoika päässyt tuhat askelta
kotia päin astumaan, niin jo tuli Tühi seitsemänkymmenen seuralaisen
kanssa hänen jäljessään, kostaaksensa lankonsa tappion. Nuorin
neidoista silloin noitavitsan avulla loitsi seudun laajaksi mereksi;
Kalevanpojan eteen syntyi tukeva silta, jota myöten hän pääsi
kulkemaan, mutta hänen takanansa sitävastoin kasvoi vesi ja esti
takaa-ajajat lähestymästä. Tyhjän täytyi seuralaisinensa palata
takaisin, kun Kalevanpoika ensin oli pilkallisesti kertonut hänelle
kaikki ne kepposet, jotka hän Sarvikin kodissa oli tehnyt ja luvannut
vielä toistenkin palata sinne "kopeekoita" tarvitessaan.
* * * * *
Kun Kalevanpoika viimein kuorminensa saapui kotitaloonsa, kohtaa häntä
veräjällä vieras mies, joka tiedusteli, mistä hän oli saanut nuo hyvät
laudat, ja pyysi niitä lainaksi, sanoen olevansa kaupunkien ja linnain
rakentaja, tukevien tornien tekijä. Miehet jutellessaan tutustuivat;
Kalevanpoika sai tietää, että vieras tuli juhlanvietosta Taaranmäeltä,
mihin Kalevanpoikaa kiihkeästi odotettiin, ja että hän oli Olevin
poika, maan kuulu kaupunkien, linnoin ja tornien rakentaja. Ne tekivät
sitten keskenään sen sopimuksen, että Olevin poika, "huonetarkka",
rakentaisi soman ja vahvan kaupungin, Kalevanpoika hankkisi ainekset
ja maksaisi työpalkan. Olevin poika ryhtyikin sitten rakennustoimiin,
Kalevanpoika toi Peipse-järven takaa lautoja, Taaran tammistosta
tarvepuita, kiviä merenrannalta ynnä muualta. Kaupungista piti tulla
paikka,
Kuss' ois koti kuninkaalla,
Varjo vahva vanhemmilla,
Kussa kuuluisa Kaleva
Vakavasti vallitseisi,
Taiten toimensa tekisi,
So'an tyrskyt tyynnyttäisi,
Vainovihat vaientaisi,
Kansassa kasuavassa
Onnen, rauhan rakentaisi.
Neidot, jotka hän oli tuonut mukanaan Sarvikin valtakunnasta, jätti
Kalevanpoika Alevinpojan huostaan. Nuorimman heistä nai Alevinpoika
itse ja vanhimman otti hänen heimolaisensa Sulevinpoika itselleen
vaimoksi. Keskimmäisen heistä ensin ryösti eräs Alhontaustassa elävä
"tuulitarkka" noita ja vei hänet kotiinsa; mutta sieltä pelastivat
hänet Alevin ja Sulevin pojat, jotka tappoivat noidan ja polttivat
hänen talonsa. Näin pelastetun neidon nai sitten Olevin poika,
"huonetarkka". Sen jälkeen elivät kaikki kolme onnellista avioelämää.
_Kuudestoista runo._ Kalevanpoika päätti purjehtia pohjaiseen, maailman
rajalle, missä ei milloinkaan ennen oltu käyty, missä taivaan laki oli
maahan kiinnitetty. Korppi, viisas lintu, silloin sanoi hänelle: "Missä
näet sinistä vettä, laajat laineet, katso onko rannalla kaisloja,
vuohenmiekkoja[52] veden ääressä! Polje silloin oikealla jalallasi
kalliohon, niin maa aukeaa sinulle, ja sinä pääset maailman rajalle!"
Kun tietäjät sanoivat, ett'ei puinen laiva kestäisi, pohjoisessa kun
revontulen henget (viirmalised) pian sen polttaisivat, rakennutti
Kalevanpoika laivan kokonaan hopeasta; _Lennok_ pantiin sille nimeksi,
kun se lentäen halkaisi laineita. Itselleen teetti hän kullasta puvun
ja seuralaisillensa hopeasta, vaskesta, teräksestä ja raudasta. Sitten
kutsui hän matkalle mukaansa, paitsi laiva- ja sotamiehiä, ystävänsä ja
kasvinkumppalinsa, kuin myös viisaita miehiä sekä noitia. Ennen päivän
koittoa läksi sitten Lennok kypärien heiluessa ja laulujen kaikuessa
matkalle Suomen puoleen. Itse asettui hän perämiehen viereen ja alkoi
laulaa ilolauluja sekä "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia",
lauloi "kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten
pistännästä".[53]
* * * * *
Merellä nostivat Suomen noidat ankaran myrskyn; seitsemän yötä ja
seitsemän päivää oli Lennok sen alaisena. Kun päivä viimein alkoi
paistaa, näkivät he maata. Kalevanpoika hyppäsi laivasta laineisin
ja riensi maalle, vetäen köydestä laivan väkinensä rannalle. Mukana
oleva kielitarkka, joka tunsi lintujenkin kielen, sai vanhalta
varekselta tietää, että he olivat tulleet Lapin raukoille rajoille.
Lennok kiinnitettiin rannalle; kielitarkan ja kahden ystävänsä kera
lähti Kalevanpoika maata tutkimaan. Kauan vaellettuaan erämaata
pitkin keksivät he yksinäisen talon. Oven edessä istui nuori neito
kehräten ja laulaen. Hän lauloi, kuinka nuori nainen karjatieltä
löysi kanan ja pani sen kasvamaan; kanasta kasvot kaunis neito, jolla
kävi paljon kosijoita; ensimmäinen oli kuu, toinen päivä, kolmas
oli -- -- "Kalevanpoika, sulho pitkäsäärellinen!" keskeytti hänet
Kalevanpoika astuen ovelle. Tyttö pakeni apua huutaen. Silloin tuli
isä paikalle. Kalevanpoika, tervehdittyään häntä ja tunnettuaan hänet
Lapin "tarkaksi", kysyi miten suorinta tietä pääsisi maailman rajalle;
hän kertoi, minkä neuvon korppi kotona oli hänelle antanut. Varrak,
Lapin tarkka, vastasi: "Merellä ei ole määrää eikä laineilla loppua
siellä, kussa Vana-isa on taivaan kannen maahan yhdistänyt sinisillä
silkkiseinillä. Jotka sinne ennen ovat pyrkineet, ovat tuulta ajaneet
ja löytäneet Säkenien saarella kuoleman rohkeudestaan. Kotikorppisi
sanat taas tarkoittavat tietä helvettiin". -- Varrak kuitenkin viimein
suostui johdattamaan Kalevanpojan maailman rajalle, kun tämä lupasi
hänelle palkinnoksi jotakin, mikä Kalevanpojan kodissa oli seinän
kylkeen kytkettynä.
* * * * *
Varrakin johdolla purjehti sitten Lennok joitakuita päiviä pohjaiseen
päin. Silloin sattui se kerran merennieluun, josta se ei mitenkään
päässyt irti. Mutta Varrak laski mereen punaisella kankaalla ympäröidyn
tynnyrin laivan kylkeen köytettynä. Valaskala nielaisi tynnyrin, lähti
uimaan edemmä ja tempasi siten muassansa laivankin nielusta.
Pitkän ajan purjehdittuaan saapui laiva viimein "Säkenien saarelle".
Rannalle laskettuaan näkivät he vuoren, josta syöksyi tulta, toisen,
josta nousi savua, ja kolmannen, josta ruiskusi kuumaa vettä; sulanutta
kiveä nousi syvyydestä ja virtasi alas laaksoon. Tulisten kivien ja
tuhan satamisesta huolimatta rohkeni Sulevinpoika nousta "helvetin
lieden" suulle, mutta kun kuumuus oli polttaa hänet, sytytti hän
siinä vaan piippunsa (!) ja palasi takaisin. Kalevien kannuspoika,
joka Sulevinpojan tietämättä oli häntä seurannut, ei palannutkaan
takaisin. Kun häntä huudettiin, laskeutui valkea lintu laivalle. Se
kertoi kielitarkalle, että jäävuorien takana oli kaunis keväimen
ja kesän paikka, jossa munat ja liha kypsyivät mullassa; sinne oli
näkin neitojen houkutuksesta kannuspoika joutunut, siellä viettää hän
ikuisesti ilon aikaa ja onnen eloa.[54]
* * * * *
Sitten joutuivat miehet siihen maahan, jossa kukot söivät kultaa,
hanhet hopeata ja varikset vaskea, ja kussa kaalit kasvoivat kuusien
korkuisiksi. Kalevanpoika siellä lähetti kielitarkan muutamien
seuralaisten kera maata tutkimaan. Kun nämä kerran nukkuivat matkallaan
tuossa autiossa maassa, poimi heidät jättiläisen Hiiglan tytär[55]
helmaansa ja vei isänsä luokse. Tämä kuitenkin, havaittuaan heidät
viisaiksi miehiksi, joiden määränä oli maailmaa tutkia, käski
tyttärensä viemään ne sinne, mistä oli ottanutkin. Tytär vei heidät
aina laivalle asti. -- Yhä kauemmaksi pohjaiseen päin purjehtivat
miehet, vaikka kylmä oli ankara. Viimein näkivät he revontulen henkien
taistelevan hopeakeihäillä ja kultakilvillä, ja laiva punersi niiden
valossa. Silloin miehiltä vaipui rohkeus, mutta Kalevanpoika vaan
nauraen sanoi niiden antavan heille valoa, päivä kun jo kauan sitten
oli mennyt peittoon. -- Kun he viimeiseksi vielä olivat käyneet
maassa, jossa asukkaat olivat puoliksi ihmisen, puoliksi koiran
ruumiilla varustettuja ja kun täälläkin saatiin kuulla, että kotikorpin
neuvoma tie vei helvettiin eikä maailman rajalle, päätti Kalevanpoika
lähteä paluumatkalle. Ja niin lähdettiinkin. Seuralaisillensa sanoi
Kalevanpoika: "Katumusta, kultaveljet, ei meillä retkestämme voi olla!
Kultaa ja hopeata kalliimpana on viisaus pidettävä. Keksimmehän me
harharetkillämme sen totuuden, ett'ei suurella maailmalla ole päätä
eikä Taaran viisaudella rajaa kussakaan; mitä me muutoin vieraalla
maalla hyödyllistä opimme, siinä on miehellä miettimisen ainetta elon
loppuun asti".
Lennok viimein laski Lindanisan, Olevin pojan rakentaman kaupungin,
edustalle.[56]
_Seitsemästoista runo._ Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen
onnenaika. Paitsi Lindanisaa rakensi Olevinpoika vielä toisenkin
kaupungin Harjunmaalle.[57] Sulevin-poika taas rakensi kolmannen
varustetun paikan Alhontaustaan. -- Mutta rauha loppui, sota syttyi.
Viron rantaan saapui tuhansittain kaukaa tulleita vihollisia.
Korskea Kalevanpoika
Vei nyt voittoisat uroonsa,
Kantapoikansa parahat;
Viisi parvea Virosta,
Kuusi Kurensaarestakin,
Seitsemän sai Suomenmaasta,
Sata muuta saarelaista.[58]
Kalevanpoika, itse kulta-asussa, istui kulta- ja hopeatamineihin
puetun hevosensa seljässä. Yhdessä ystäviensä, Sulevin-, Alevin- ja
Olevinpojan, kanssa johti hän sotajoukkonsa vihollista vastaan.
Korskea Kalevanpoika
Sodan keskehen karasi,
Taajimpahan tappeluhun,
Hyppähytteli hevosta,
Kallista karautteli
Päälle uljainten urosten;
Murhamiekkansa kalisi,
Tulirauta tuiskaeli,
Kalpa surmaa sirotti.
Syösten keskitse sotoa
Kaleva karisti päitä
Niinkuin lehtiä lepästä,
Kuivuneita koivikosta;
Jäseniä silpoeli,
Kymmenittäin kylkiluita,
Sääriä satalukuisin,
Katkoi kauloja tuhansin,
Käsiluita kuormitellen.
Rivin ruumihit venähti,
Kasoin kuollehet kedolle,
Mäkenä urot makasi,
Kaatui kymmenen tuhatta
_Assamalan_ tanterelle.[59]
Kalevan kallis hevonen
Uipi vainovainiolla
Myöten vatsoa verissä;
Oli täynnä kenttä kaikki
Raajoja kuni risuja,
Sotamiesten sormiluita
Kuni kaisloja vedessä,
Sängen päitä pellon päällä.[60]
Kalevanpoika olisi hävittänyt kaikki viholliset, mutta hänen niitä
takaa-ajaessaan upposi häneltä hevonen suohon, joten takaa-ajo
keskeytyi. Vihollisten jättämä suuri sotasaalis sitten jaettiin
Kalevanpojan ja hänen soturiensa kesken.
Sen jälkeen läksi Kalevanpoika ystäviensä kera vaeltamaan erämaiden
halki. Erään suuren korpimetsän keskellä näkivät he kerran savua.
Lähemmäksi tultuaan huomasivat he sudenkuopan ja sen suulla vanhan
ryppyposkisen muorin keittämässä kattilalla ruokaa. Kun häneltä
kysyttiin, mitä hän keitti, vastasi hän keittävänsä kaalia itsellensä
ja pojillensa. Tulijat pyysivät häntä silloin lisäämään pataan
heitäkin varten kaalia, muori itse voisi mennä nukkumaan, he kun
kyllä pitäisivät huolta padasta ja tulesta. Muori suostuikin tähän,
mutta kehoitti heitä olemaan valppaita, sillä saattaisi ehkä tulla
joku vieras, joka pyytäisi maistaa lientä kattilasta, mutta silloin
voisi tyhjentää koko kattilan. Kaikki muut nyt menivät nukkumaan,
Alevinpoika otti ensiksi valvoakseen kattilan ääressä. Kun hän
tuossa istui yksinänsä, ilmaantui nurmen povesta linnunkotolaisen
poika, kolmen vaaksan korkuinen, kaulassa pieni kultainen kello,
sarvet korvan takana ja vuohenparta leuan alla. Aroin askelin
astuen tulta lähelle rukoili se lupaa saada maistaa kaalilientä.
Pilkallisesti vastasi Alevien poika: maistahan, kun et sä kärpänen
vaan kauhaan uppoa. Linnunkotolaisen poika lupasi silloin vähän särpiä
kattilanreunalta. Kepeästi hyppäsi se kattilan laidalle ja alkoi
maistella lientä. Ja nyt se alkoi paisua ja paisui seitsemänkymmentä
syltä korkeaksi; sitten se katosi kuin kaste sinisenä savuna silmäin
edestä. Kattila oli typösen tyhjä. Alevien pojan täytyi kantaa toista
vettä ja toisia kaaleja pataan. Sitten herätti hän Olevien pojan ja
kävi itse nukkumaan, puhumatta mitään kepposesta, joka hänelle oli
tapahtunut. Olevien pojalle kävi aivan samalla tavalla, ja kun hän
vuorostaan herätti Sulevien pojan vartiaksi, tyhjensi linnunkotolainen
tältäkin padan. Nyt ryhtyi Kalevanpoika valvomaan. Linnunkotolainen
taaskin tuli siihen ja pyysi saada lientä maistaa. Kalevanpoika sen
hänelle lupasi, jos linnunkotolainen hänelle antaisi pantiksi pienen
kultakellon kaulastaan. Tämä ei tahtonut siitä luopua, sanoi sen
kotoansa annetun itselleen merkiksi, josta hänet löydettäisiin, jos hän
sattuisi eksymään. Kuitenkin antoi hän sen, kun Kalevanpoika lupasi
antaa sen hänelle takaisin hänen syötyään. Saatuansa kellon napsautti
Kalevanpoika linnunkotolaista sormellaan otsaan. Tämä silloin vaipui
jyrinällä, niinkuin ukkonen olisi käynyt, maan poveen, jättäen vaan
sinisen savun jälkeensä. Kun sitten kaikki tähän jyrinään olivat
heränneet, ja vanha muori oli nähnyt kellon, sanoi hän sitä Sarvikin
taikakaluksi, joka lisää miehelle rohkeutta ja voimaa. Sitten lauloi
hän erään laulun ja hyppäsi heti sen jälkeen syvennykseen, jonne
linnunkotolainen vähää ennen oli kadonnut. Kalevanpoikaa ja hänen
seuralaisiansa tämä tapaus nauratti.
Aterioittuaan käski Kalevanpoika seuralaisiansa lähtemään kotipuoleen;
hän itse päätti lähteä toisia tärkeämpiä teitä koettamaan. Ennen
eroamistaan heittäysivät uroot nurmelle nukkumaan. Silloin Nurmen-emon
tyttäret[61] tulivat heidän luoksensa ja liehuilivat kasteisella
heinikolla, kutoen Kalevanpojalle suloisia unikuvia onnen ajoista ja
vastaisista sankaritöistä. Aamun tullen he jälleen katosivat.
_Kahdeksastoista runo._ Kalevanpoika, kun aamulla herättyään tarkasteli
sitä kohtaa, johon edellisenä iltana linnunkotolainen oli kadonnut,
jättäen jälkeensä sinisen savun huomasi siinä nyt sinistä vettä ja sen
rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja. Tämähän siis oli se kohta, josta
tie johti helvettiin. Kalevanpoika polki jalallaan lujasti maata;
silloin aukeni syvyyden ovi hänen eteensä ja paksu savu tulvasi häntä
vastaan. Korppi, viisas lintu, silloin neuvoi Kalevanpoikaa helistämään
kultakelloa, jonka hän oli saanut linnunkotolaiselta. Hän tekikin siten
ja paikalla katosi savu hänen edestänsä. Ja nyt lähti Kalevanpoika
vaeltamaan maanalaista, pimeätä tietä pitkin. Pimeys poistui, kun
hän helisti kultakelloa. Kun hän matkallansa oli takertua erääsen
kulta- ja hopealangasta tehtyyn verkkoon, joka yhä kasvoi sitä myöten,
kuin hän sitä rikkoi, soitti hän kultakelloa ja verkko katosi. Olipa
matkalla myös erämaan parin vaaksan levyinen joki, mutta joka kerta
kun Kalevanpoika tahtoi astua sen ylitse, pakeni toinen ranta aina
hänen altaan; hän silloin taas soitti kelloaan ja joki paikalla hävisi.
Kohtasi sitten häntä julman suuri lauma sääskiä. Jota kiireemmin
hän koetti kulkea, sitä sakeammalta niitä ilmestyi, ja hän oli jo
niihin menehtyä; mutta kellon äänen kuultuaan ne kaikki katosivat.
Kalevanpoika huomasi nyt, mikä suuri apu oli tuosta kellosta, ja sitoi
sen pikkusormeensa kiinni. Sitten lähti hän taas vaeltamaan ja saapui
leveälle joelle, jossa virtasi sulanutta, höyryävää tervaa; joen yli
oli rakennettu raudasta ja teräksestä silta. Sarvik oli saanut vihiä
Kalevanpojan tulosta. Tälle sillalle hän nyt lähetti laumoittain
väkeänsä vihollista vastustamaan. Siinä oli miestä kaikenaseellista.
Hirveä taistelu syntyi. Kalevanpoika tappoi miekallaan satoja Sarvikin
väestä, mutta aina astui uusia kuolleitten sijaan. Kalevanpoika seisoi
toinen jalka sillalla, toinen rannalla, seisoi "kuin rautaseinä, tammi
tuulessa tukeva". Kultakellonsa avulla voitti hän kaikki, Sarvikin
parhaimmatkin soturit, kaatoi ne "kuin kasteheinän", niin ett'ei jäänyt
ainoatakaan jäljelle. Sitten lähti hän taas eteenpäin. Kukistettuaan
vielä varustukset, jotka Sarvik oli rakennuttanut hänen tiellensä,
saapui hän viimein helvetin ovelle. Yhdellä nyrkiniskulla ja potkulla
romahti ovi pielineen kaikkineen maahan. Etehiseen tultuaan näki hän
siellä äitinsä Lindan haahmon kehräämässä rukin ääressä. Hänen oikealla
puolellansa oli astia, jossa oli kallista elon ja voiman nestettä,
vasemmalla puolella toinen, jossa oli lakastumisen ja voimattomuuden
nestettä. Hän viittasi poikaansa juomaan oikeanpuoleisesta astiasta.
Kalevanpoika tekikin sen ja nyt viskasi hän kalliomöhkäleen vasten
salakamarin seinää. Maa tärisi, meri kuohahti, säkeniä syöksähti
syvyydestä ulos ja kamarin seinät hajosivat. -- Siellä seinän takana
istui Sarvikin vanha äiti kangasta kutomassa, hänelläkin kummallakin
puolella astia, toisessa voiman, toisessa voimattomuuden nestettä.
Hän tahtoi suositellen vietellä Kalevanpoikaa antamaan hänelle
kultakellon ja maistamaan voimattomuuden astiasta, mutta siinä hän ei
onnistunut. Kalevanpoika etsi ovea, päästäkseen itse Sarvikin pakeille.
Hän keksikin viimein yhden sellaisen ja kävi sitä avaamaan. Tuskin
oli hän siihen koskenut, niin se jo aukeni itsestänsä jyrinällä.
Sen takaa syöksähtivät Kalevanpoikaa vastaan Sarvikin urhollisimmat
sotilaat, niinkuin koiralauma karhun kimppuun. Mutta hetkisen
kuluttua makasi näitä kolmekymmentä maassa hengetönnä. Sarvikille,
joka oli takaseinälle piiloutunut, tuli nyt hätä. Hän alkoi syyttää
Kalevanpoikaa varkaaksi ja rosvoksi, muistuttaen mitä tämä edellisellä
kerralla oli vienyt mukanansa. Kalevanpoika puolestansa muistutti
Sarvikille, kuinka tämä silloin oli kehnosti paennut maan sisään
ennen kaksintaistelun päättymistä ja nyt äskettäin linnunkotolaisen
muodossa tehnyt kepposiaan; vaati sentähden häntä ulos lakealle
lopettamaan silloin keskenjäänyttä kaksintaistelua. Sarvik tulikin nyt
ulos, pelosta aivan huumautuneena. Niinpä tyhjensi hän erhetyksestä
sen astiankin, jossa oli voimattomuuden nestettä, kun Kalevanpoika
sitävastoin tyhjensi toisen, voiman nesteen. Kuitenkin, jotta voimat
tulisivat enemmän tasapainoon, irroitti Kalevanpoika sormestaan
kultakellon ja pisti miekkansa huotraan.