hän muistella vieraan sanoja, mutta yölliset unennäöt tekivät ne
hämäriksi. -- Sitten käski hän sotasanoman tuojaa kiireesti viemään
rantavanhimmalle sanaa, että tämä laittaisi vakoojia, katsomaan
vihollisten liikkeitä, ja tukevia miehiä niitä vastaan; hän sääsi koko
taistelun järjestyksen, mille paikalle sotarinnassa minkin aseelliset
olivat pantavat. Kehoittaen heitä urhouteen lupasi hän itse tulla
avuksi, jos hätä liian suureksi paisuisi.
Sotaviestit runo tällä kertaa kuitenkin antaa upottaa meren syvyyteen,
kun niiden kuljettajaa kohtasi matkalla haaskalinnut sekä susi, karhu,
nälkä ja rutto, ilmaantumisellaan muistuttaen, mitä seurauksia sodalla
olisi. Ja niin hälvenivät sotasanomat, sodan maininki.
_Kymmenes runo._ Paharätin (Paholaisen) kahden pojan välille oli
syntynyt riita, jonka vuoksi he eivät enää sopineetkaan siinä pienessä
järvessä asumaan, missä siihen asti olivat eläneet, vaan läksivät
etsimään laajempata asuinpaikkaa. Tulivat niin Kikerpäran suolle.[39]
Tästä paikasta he oikein paljon pitivät, mutta kumpi heistä siinä
isäntänä vallitsisi, siitä he eivät päässeet selville. Sattuipa
siihen Kalevanpoika heidän parhaillaan riidellessään. Nämä pyysivät
nyt häntä riidan ratkaisijaksi. Hän rupesikin siksi ja antoi heille
Kikerpäran suon, kummallekin osansa. Mutta Paholaiset pyysivät häntä
oikein tarkasti määräämään rajan kumpaisenkin alueen välillä. Silloin
Kalevanpoika jätti ystävänsä, Alevien pojan, tätä työtä toimittamaan
ja läksi itse tärkeille tehtävillensä. Alevien poika ryhtyikin silloin
eräässä kohden joen varrella mittaustöihin. Silloin joen laineista
pistihe esille "vanha vainohenki, joka ei milloinkaan jätä ristilapsia
kiusaamatta". Se nyt oli utelias ja peloissaankin noiden mittaustöiden
vuoksi, kysäisi sentähden Alevien pojalta, mitä nuo puuhat kaikki
merkitsivät. Alevien poika sanoi aikovansa sulkea joen, niin ett'ei
kukaan pääsisi sen sisälle eikä sieltä ulos. Nyt tuli vainohengelle
hätä, hänellä kun oli talo veden alla, ja hän lupasi Alevien pojalle,
kuinka paljon tämä vaan pyytäisi, jos joki saisi jäädä rauhaan. Alevien
poika silloin käski hänen tuomaan taalereita hänen vanhan hattunsa
täyteen. Seuraavana päivänä toikin veden vainohenki kuormallisen näitä;
mutta Alevien poikapa oli yöllä kaivanut syvän kuopan ja asettanut sen
ahtaasen suuhun hattunsa, jonka pohjaan oli tehty reikä. Rei'ästä
taalerit kaikki valuivat alas kuoppaan ja hattu jäi täyttymättä. Kuusi
kuormallista taalereita laittoi veden vainohenki siihen, mutta hattu
sittenkään ei täyttynyt, ja varat alkoivat jo mieheltä loppua. Hän
pyysi maksuajan pitennystä, mutta siihen Alevien poika ei suostunut.
Silloin lupasi hän hankkia rahat, jos Alevien poika itse lähtisi niitä
hänen kanssaan hakemaan. Tämäpä ymmärsi, että veden vainohenki tahtoi
kietoa hänet pauloihinsa; lähetti sentähden seuralaisensa, Kalevanpojan
pienen kannuspojan, vainohengen mukana rahasäkin kantamisessa
auttamaan. Tämä lähtikin, vaikka kyllä pelko sydämessä, vainohengen
kolkkoon ja pimeään kotiin, kuhun ei mikään ihmisjalka sitä ennen ollut
astunut. Kun vainohengen pojat siellä rupesivat huvittelemaan itseänsä
siten, että paiskoivat häntä pallinansa seinästä toiseen, karkasi hän
sieltä viekkaudella pois ja pääsi jälleen onnellisesti yläilmoille,
sille paikalle, kusta oli lähtenytkin; mutta sieltä oli Alevienpoika
jo rahoineen päivineen lähtenyt tiekseen. Kun poikanen läksi etsimään
tämän jälkiä, saavutti hänet veden vainohenki ja rupesi kiusaamaan
häntä voittelohon. Ennenkuin he siihen ennättivät ryhtyä, tapasivat
he Kalevanpojan ja Alevien pojan. Kalevanpoika silloin kannuspoikansa
edestä ryhtyi tuohon voittelohon. Se tapahtui Närskamäellä.[40] Ensin
kilpailivat he kivenheitossa. Vedenhengen miehen suuruinen kivi lensi
Võrtsjärven rannalle asti, mutta Kalevanpojan suuri kivimöhkäle lensi
aina Peipse-järven rannalle saakka; molemmat kivet ovat vieläkin
nähtävissä. Sitten kilpailivat he väkikartun vetämisessä. Veden
vainohenki ei saanut Kalevanpoikaa paikaltaan liikkumaan, mutta tämä
kun vetäisi, silloin lensi veden vainohenki seitsemän virstan päähän ja
jäi siihen tainnoksissa makaamaan moneksi päiväksi. Tästä tuli uroille
suuri naurun-aihe. -- Sitten Kalevanpoika käski Alevien poikaa viemään
hänen miekkansa hinnan Suomen sepälle. Itse rupesi hän tuumimaan,
miten hän varustaisi maansa vihollisia vastaan, joiden lähenemisestä
hän äskettäin oli saanut tietoja. Hän katsoi parhaaksi perustaa
linnoja: ensimmäisen äidin iloksi, isän haudan kaunistukseksi; toisen
Taaran mäelle Emä-joen rannalle, kolmannen Jaanin suolle, neljännen
Alhontaustaan.[41] Siksi päätti hän lähteä Peipsejärvelle sieltä
tuodakseen lautoja näiden linnojen rakentamiseksi.
* * * * *
Ukkosen jumalan tytär, ilman iloisa neito, pudotti sormuksensa
tapaturmaisesti kaivoon. Kalevanpoika saapui paikalle ja laskeutui
sitä sieltä noutamaan. Noidansikiöt tämän huomasivat ja pudottivat
myllynkiven kaivoon Kalevanpoikaa tappaakseen. Mutta tämä nousikin
sieltä ehjänä ylös, sormessa -- ei sormus, vaan tuo myllynkivi!
_Yhdestoista runo._ Kalevanpoika kulki Peipse-järvelle päin, raivaten
teitä halki erämaiden. Hän tuli Pihkvasta,[42] tuoden sieltä
hartioillaan suurta lautakuormaa aivottuja linnoja varten. Kuorma
sisälsi lautoja noin kaksikymmentä tusinata, ja laudat itse olivat
kolmen tuuman paksuisia, kahden jalan levyisiä ja kymmenen sylen
pituisia. -- Tultuansa järven rannalle ei hän löytänyt venettä, jolla
olisi laudat yli kuljettanut. Sentähden lähti hän lautakuormineen
kahlaten kulkemaan suuren Peipse-järven yli. Toisella rannalla
sattui seisomaan pensaston varjossa "Peipse-järven noita". Se oli
ulkonäöltään karvainen kuin metsän elävä, karhun tai metsäsian
näköinen; päässä sillä vilkkuivat rähmäiset silmät, sen suuri suu oli
valkeassa vaahdossa ja kaikki kasvonpiirteet ilmaisivat kateutta. Hän
oli suvultaan suolatarkka, osaksi tuulitarkka, monessa kohden myös
manatarkka,[43] taidoltaan kuuluisa, voimaltaan mahtava. Se se tunsi
loitsut, osasi nostaa tuulet. Näyttää varkaan kuvan viinalasissa,
kylvettämällä vihat ottaa, pahat toiseen panna ja tontut karkoittaa;
se tunsi veren, tulen ja käärmeen sanat, osasi poistaa monenmoisia
tauteja, laatia noitakaluja, antaa onnea metsä- ja kalamiehille sekä
rakastuneille, ynnä paljon muuta. -- Tämä se nyt, nähdessään miehen
kulkevan keskellä järveä, lausui tuulen sanat ja saikin ankaran
myrskyn toimeen. Laineet nousivat korkealle, mutta Kalevanpoika
naurahdellen katseli, miten ne loiskuivat ainoastaan keskikohdalle
hänen ruumistansa. Hetken päästä saapui hän jo kuivalle rannalle. Ensi
työkseen temposi hän miekkansa huotrasta tahtoen rangaista noitaa,
joka ilkeydestä myrskyn oli nostanut, mutta tämäpä oli pötkinyt
metsään pakoon. Kalevanpoika, väsynyt kun oli, ei viitsinyt lähteä
häntä etsimään, vaan kantoi rannalta someroa ja hiekkaa ja
levitti sitä kappaleen matkan päähän rannasta itselleen kuivaksi
makuusijaksi.[44] Tälle hiekkavuoteelle laskeutui hän levolle asettaen
miekkansa vasemmalle puolelle vuoteen viereen. Pian nukkui hän ja alkoi
kuorsata niin, että maa tärisi. Peipse-järven noitakin sen kuuli.
Hiljaa hiivi hän lähemmäksi, näki Kalevanpojan ja hänen vieressään
miekan. Tämän päätti hän heti anastaa. Mutta Kalevanpojan miekkapa
olikin sellainen, ett'ei se lähtenyt ottamalla, vaan pysyi kuin
kiinnikasvaneena isäntänsä vieressä. Noita silloin ryhtyi loitsimaan,
käytti suolan voimaa, salaisia nostosanoja, kumarsi kuuta,
katseli Pohjan puoleen, mutta turhaan. Silloin ryhtyi hän vielä
väkevämpiin loitsuihin. Hän varisteli miekan päälle pihlajan lehtiä,
kateenruohoja,[45] katinliekoja,[46] sudenmarjoja,[47] sananjalkoja
y.m. kasveja, luki voimakkaita sanoja ja teki taikoja. Silloin
Kalevanpojan miekka alkoi vähitellen liikkua, nousi vaaksan, kaksi,
puuttui viimein noidan kainaloon. Tämä lähti nyt saalistansa pois
kantamaan. Se oli raskas ja vaivasi kovin hänen hartioitaan, vaan hän
ei kuitenkaan hellittänyt. Mutta kun hän hyppäsi Kääpä-joen yli, putosi
miekka äkki-arvaamatta hänen kainalostaan jokeen ja vaipui syvälle
pohjaan lepäämään. Noita pani kaiken loitsuvoimansa liikkeelle sitä
jälleen saadakseen, mutta turhaan. Miekka jäi häneltä joen pohjaan.
Itse pakeni hän metsän sydämeen. -- Aamun tullen heräsi Kalevanpoikakin
ja huomasi heti miekkansa viedyksi. Edellisen päivän tapauksista sekä
jäljistä maassa ymmärsi hän asian laidan, arvasi että noita oli miekan
varastanut. Hän alkoi hellästi puhutella ja huudella toveriansa, tuota
miekkaa, jonka Suomen seppä, hänen isänsä sukulainen, niin suurella
vaivalla ja huolella oli valmistanut. Mutta mitään vastausta ei siltä
kuulunut. Hän läksi etsimään sitä; hän etsi kaikki pensastot, metsiköt
ja korvet, mutta turhaan. Viimein tuli hän Kääpa-joellekin. Sielläpä
paistoi joen pohjasta miekka hänen silmiinsä. Hän kysyi siltä, mikä sen
sinne asti oli jaksanut kantaa. Miekka silloin kertoi, kuinka noita oli
sen varastanut ja kantanut mukanaan, kuinka se Kääpa-joella oli nähnyt
veden neidon aallosta viettelevän luoksensa ja kuinka se sitten
oli hypännyt joen syvyyteen, kussa sillä oli "kultapesä, hopeavuode
näkin tuvassa, vedenneidon vaipan alla". Kalevanpoika silloin kysyi,
oliko miekan parempi elellä veden neitojen leikeissä kuin vahvan
miehen kädessä sodan temmellyksessä. Miekka vastasi kyllä kaipaavansa
entistä elämätänsä, "mutta", sanoi se, "kallis Kalevanpoika, kun
sinun vihasi syttyy ja humala sinun mielesi hurmaa, silloin eivät
järjen siteet sinua pidätä, vaan nopea käsi heiluttaen ohjaa miekan
surman töihin, viatonta verta vuodattamaan; siksi sinun miekkasi
huolehtivi, se suree perheen-isän poikasta". Kalevanpoika silloin
sanoi: "Makaa, kallis miekkaseni, rauhassa veden neidon leikeissä
muistona tuleville sukupolville! Minulla on kädessäni kyllin voimaa
ja voinen sinun avuttasikin vainolaiset voittaa. Kuule miekka, kallis
rauta! Kun tulevina aikoina vahvoja miehiä sattuu Kääpa-joen rannalle,
silloin läiky heille lainehista! Kun tulee Kalevaisia, tai Sulevien
ja Alevien sukulainen, niin sä laula heille lainehista! Kun tulee
'laulajat laveasuiset, kultakielin kuuluttajat', silloin, miekkaseni,
laula vastaan käskemättä satakielen ja leivosen sävelillä! Kun kerran
vastaisina päivinä tulee mies minun vertaiseni, silloin, miekkaseni,
nouse laineista tohinalla ja käy urhean käden toveriksi! Mutta kun
tälle joelle sattuu se, joka sinua on _ennen itse kantanut_, silloin,
miekkaseni, murra häneltä molemmat jalat!" Näin lausui Kalevanpoika
ja palasi sitten kiireesti Peipse-järvelle, otti sieltä selkäänsä
lautakuormansa ja läksi kotia päin kulkemaan. -- Matkalla sattui
hänen tielleen mies, nykyajan miesten kokoinen. Se kun pyysi armoa
ja suojelusta, niin Kalevanpoika kumartui melkein maahan asti, otti
tuon pienen miehen käteensä ja pisti matkalaukkuunsa, jonne se putosi
kuin syvään hautaan. Sitten tämä mies kertoi eksyneensä metsään ja
joutuneensa yöksi hirveän suurten jättiläisten asuntoon, jossa näiden
äiti hänet sai yön kätketyksi, vaikka kyllä pojat kotia tullessaan
haistoivat ihmisen verta tuvassa löytyvän: sieltä oli hän sitten
aamulla karannut ja nyt tavannut Kalevanpojan.
_Kahdestoista runo._ Huojentaakseen matkaansa taittoi Kalevanpoika
itselleen sauvaksi männyn, joka oli vaan kymmenen sylen mittainen.
Mutta se oli toisessakin suhteessa hänelle tarpeen. Kun hän näet oli
hetken vaeltanut, karkasi metsästä hänen kimppuunsa Peipse-järven
noidan kolme poikaa. Ne kiskaisivat maasta aseikseen puita ja kahdella
heistä oli vielä ruoskat, varret vaahterasta, siiman päässä myllynkivi
sidottuna. Kalevanpoika ensin häväisi heitä, kun he, niinkuin akat,
karkasivat kolme miestä yhden niskaan. Mutta siitä he eivät huolineet.
Kun yksi heistä viimein oli saanut lyödyksi Kalevanpoikaa ruoskallaan
silmään, loppui tämän kärsivällisyys ja hänkin alkoi lyödä. Sauvaksi
otettu mänty pian meni kappaleiksi. Nyt turvautui hän lautataakkaansa.
Laudan toisensa perästä löi hän pirstoiksi noidan poikain selkään.
Viimein alkoivat laudat loppua, ja vastustajat kävivät yhä kiivaammin
hänen kimppuunsa, toivoen näkevänsä hänet pian aseettomana. Silloin
kuuli hän pensastosta pienen äänen: "syrjin, syrjin, kallis
Kalevanpoika!" Kalevanpoika noudattikin tätä kehoitusta ja alkoi laudan
syrjillä mätkiä vainolaisiansa. Silloin lauta kesti ja iskut olivat
tuntuvammat. Noidan pojille tulikin nyt hätä käteen ja he pakenivat
kiireisesti. -- Taistelun päätyttyä huomasi Kalevanpoika saaneensa tuon
hyvän neuvon pieneltä ja alastomalta siililtä pensastossa. Palkinnoksi
antoi hän sille pienen palasen turkistansa ruumiin verhoksi. Siitä asti
onkin siilillä verhona tämä turkinpalanen, kankeat karvat ulospäin,
niin ett'eivät metsän pedot pysty sitä pientä eläintä puremaan. --
Sitten Kalevanpoika, koska maa oli kosteata, kantoi kuivaa hiekkaa
makuuvuoteeksi itselleen. Ennen nukkumistaan tahtoi hän syödä ja
pisti kätensä eväslaukkuunsa. Sieltä tapasi hän sen pienen miehen,
jonka oli ottanut suojaansa, kuolleena ja kylmettyneenä. Taistelussa
noidan poikain kanssa oli hän unhottanut koko toverinsa. Laukkuun
sattunut isku oli sen siten tappanut. Syvästi surren sen kohtaloa ja
ennenaikuista kuolemaa hautasi Kalevanpoika sen sievästi pehmeään
hautaan suohon ja istutti haudalle juovukoita, karpaloita sekä
muuramia. -- Nautittuaan illallisensa laskeutui hän levolle. Mutta
kauan ei hän vielä ollutkaan nukkunut, kun hänen vuoteensa ääreen
jälleen ilmaantui Peipse-järven noita. Se alkoi siinä loitsia ja tehdä
taikojansa, otti muun muassa uniruohoja, solmi ne loitsien kimpuksi
ja pisti sen Kalevanpojan pään-alukselle; sitten hiivi hän kiireesti
tiehensä. Aamu tuli, Kalevanpoika vielä nukkui; ilta tuli ja hän
yhä vielä nukkui. Ja niin teki hän monta päivää; päivät kasvoivat
viikoiksi, viikot kuukausiksi. Kansa kaipasi kuningastansa, ei tiennyt
minne se oli joutunut. Kesä jo oli syyspuolilla ja Kalevanpoika
yhä vielä nukkui. Silloin eräs unennäkö hänet onneksi herätti. Hän
näki avaruudessa kauniin, pilviin ylettyvän mäen kummun. Tämän mäen
sisään olivat Ilmarisen sällit rakentaneet pajansa, jossa ne yötä ja
päivää tekivät työtä. Nyt valmistivat he kalliista teräksestä aivan
erinomaista miekkaa, muka Kalevanpojalle. Vanha Ilmarinen itse istui
korkealla kulta-istuimella, katsellen nuoruuden innolla sällien
työtä. Silloin astuu pajaan aroin askelin vaalea miehen haahmo, päätä
kumartamatta, tuskin tervehtien; kaula, nuttu ja kasvot kaikki olivat
hänellä verissä. Rukoilevaisesti lausui hän: "Älkää haaskatko kallista
terästä miekaksi murhamiehelle. Kalevanpoika, ollessaan vihansa
valtaamana, ei sääli ystäviään, surmaa sukulaisenkin, surmaa miekan
synnyttäjän. Minun isäni ja minä kahden veljeni kera valmistimme
seitsemän ajastaikaa hänelle miekkaa. Mitä tuli meille palkaksi?
Minulta, sepän vanhimmalla pojalta, katkaisi hän pään, lopetti nuoren
eloni. Se meille palkaksi annettiin!" -- Kalevanpoika tahtoi sanoa
tuota vierasta valehtelijaksi ja itse kertoa asian laadun. Mutta hän
oli vielä noitumuksen alaisena, hän ei voinut liikuttaa kieltään eikä
jäseniään. Vielä kerran ponnisti hän kaikin voimin ja -- huudolla:
"valehtelija!" karkasi hän pystyyn, heräten pitkästä unestaan. Hän
huomasi nyt vaan unta nähneensä, mutta että hän oli nukkunut seitsemän
viikkoa, sitä hän ei tiennyt. -- Koska hän oli hakannut lautansa
palasiksi noidan poikiin, päätti hän palata Pihkvaan toisia noutamaan.
_Kolmastoista runo._ Kalevanpoika oli paluumatkalla Pihkvasta,
lautakuorma seljässä. Hän yöpyi ensin sille vuoteelle, jossa häneltä
ensi matkalla oli miekka varastettu. Sitten jatkoi hän seuraavana
aamuna matkaansa ja kulki uusia teitä pitkin yhtä mittaa iltaan saakka.
Illalla hän jälleen aterioittuaan laati itselleen hiekasta vuoteen.
Seuraamana aamuna herätessään kuuli hän harakan lausuvan: "Jos sinä,
väkevä mies, tietäisit, kuinka suureksi hyödyksi sinulle olisi päästä
kotiin, josta sinä, noidan temppujen kautta uneen vaivutettuna, olet
ollut seitsemän viikkoa poissa ja jossa sinun ystäväsi ikävöiden
kyselevät, minne heidän kuninkaansa on joutunut, niin hankkisitpa
itsellesi vaunut ja monta hevosta jo kotiisi kiirehtisit". Nämä harakan
sanat kiihottivatkin Kalevanpoikaa rientämään. Hän kulki kiireisesti
eteenpäin, vaikka päivä paahtoi kovasti. Erään metsän varjossa tahtoi
hän vähän levähtää ja kaatoi kuusia ynnä muita puita, jotka latoi
itselleen mukavaksi lepuusijaksi. Vähän aikaa siinä levähdettyään ja
aterioittuaan, käänsi hän kulkunsa Endla-järvelle päin.[48] Ilta oli
jo joutumassa, kun hän näki etäältä erään kummun takaa savua nousevan.
Likemmä tultuaan huomasi hän kummun vieressä kuopan, jonka suusta lähti
tulenliekki ja jonka keskellä riippui kaunis keitinkattila. Tämän
ympärillä istui vartioimassa kolme nokista miestä. Kalevanpoika, joka
nyt luuli saavansa lämmintä ruokaa ja hyvän yösijan, kysyi miehiltä,
mitä ruokaa he keittivät. Irvistellen ja ihmetellen Kalevanpojan
suuruutta, vastasivat nämä keittävänsä arkiruokaa Takapero-isälle,
Vastakynsi-äidille ja Kieropää-tyttärille. Kalevanpoika pyysi silloin
miehiä näyttämään hänelle tien näiden asunnolle. He osoittivat hänelle
kuopan suuta ja käskivät hänen siitä menemään sisälle. Hän tekikin sen
ja alkoi siellä kymärässään ja pilkko pimeässä kulkea matalaa käytävää
pitkin. Etäältä rupesi kuitenkin viimein valoa hohtamaan käytävän
lakeen ripustetusta lampusta. Käytävän päässä oli suuri ovi ja sen
pihtipielien vieressä oli kaksi sankoa, toisessa valkeata, toisessa
mustaa nestettä. Oven takaa kuului rukin hyrinätä ja neidon ääni,
joka lauloi: "Siskoseni, kaunoseni ikävä on meidän olla rukin ääressä
kultalankaa kehrätessä. Toisin oli ennen ison kodissa, vanhempien
vainioilla, kun me siellä lassa leikitsimme, nuorina ylenimme. Silloin
me kuin kukkina kuljimme, meillä oli silkkivaatteet, helmet kaulassa,
soljet rinnoilla ja sormukset sormissa. Silloin meillä oli onni,
ilo ja riemu! Nyt on toisin. Nyt suru kattaa kasvomme, viepi punan
poskiltamme. Vieraan vallan alaisina kuihdumme yksinämme kammioissamme.
Ei ole armahaista, jonka voisi nähdä, jota tervehtiä. Kunpa hän
kerrankin tulisi surevia lohduttamaan, huolia haihduttamaan! Tulisi
päivän poika, tulisi kuu tai tähden poika neitosia päästämähän, vankeja
vapauttamahan! Tulisi ken tahansa, vaikka hän rampakin olisi, kun vaan
tulisi!" Kalevanpoika tahtoi nyt väkirynnäköllä avata oven, mutta
se oli luja kuin kallio. Muuttaen äänensä pienemmäksi alkoi hänkin
nyt laulaa: kuinka hän kävellessään metsässä oli nähnyt neljä neitoa
mataramaalla, päät valkeat, posket punaiset, sysimustat silmikulmat,
mutta ei ollut tohtinut niitä lähestyä; kuinka hän sitten oli käynyt
ostamassa kalleuksia ja nyt komeasti koristetulla hevosellaan tullut
neitojansa ottamaan, pyytäen päästä sisälle. Neito kamarissa, tämän
kuultuaan, tuli iloiseksi ja ilmoitti, että isäntä itse oli poissa
asioitaan ajamassa, emäntä kyökissä leipomassa, toiset sisaret muissa
toimissa; käski sitten Kalevanpoikaa kastamaan kätensä siihen sankoon,
jossa oli tummaa nestettä: siitä hän saisi voiman murtamaan oven;
mutta ell'ei hän tahtoisi murtaa kaikkea, mitä hänen eteensä sattuisi,
tulisi hänen sitten kastaa kätensä siihen sankoon, jossa oli valkeata
nestettä, jolloin voima jälleen vähenisi. Kalevanpoika kastoi nyt
kätensä mustaan nesteesen, ja siitä syntyikin häneen sellainen voima,
että hän helposti kukisti maahan koko oven ja pääsi neidon luokse.
Tämä heti päätti vieraan miehen ko'osta ja voimasta, että hänellä
oli edessään Kalevanpoika, josta hän jo nuorena tyttönä ison kodissa
sanoi kuulleensa ihmeellisiä kertomuksia. -- Heti sisälle tultuaan
huomasi Kalevanpoika seinällä riippumassa kolme merkillistä esinettä:
ne olivat kallis miekka, pieni pajuvitsa ja vanha kypäri. Hänen
mielensä heti kiintyi miekkaan; se se juuri oli tuo hänen unissaan
näkemänsä miekka, tehty sen korvaukseksi, joka jäi Kääpä-jokeen. Neito
kielsi häntä koskemasta tuohon miekkaan, joka oli talon isännän,
Sarvikin, oma,[49] ja kehoitti häntä sitävastoin ottamaan pajuvitsan
ja kypärin, niillä kun voisi aivan ihmeellisiä asioita aikaan saada.
Kalevanpoika ei sanonut välittävänsä tuollaisista taikakaluista, mies
se luottaa vaan tukevuuteensa ja voimaansa. Neito silloin otti käteensä
kypärin; se oli tehty kynnenlastuista.[50] "Se on kypäri, kalliimpi
kuin kuningaskunta", sanoi neito; "mitä ikänä toivot ja haluat, sen
saat tällä kypärillä". Ilkamoiden pani neito kypärin omaan päähänsä
lausuen: "kasva, kasva, neito kulta, kasva Kalevanpojan korkuiseksi".
Ja neito silloin kasvoikin oikein silmissä, kyynärän, kaksi, kasvoi
Kalevanpojan korkuiseksi. Kalevanpoika, kun tämän näki, otti nyt
itsekin kypärin ja pani sen päähänsä sanoen: "vaivu, vaivu veikkoseni,
vaivu monta syltä matalammaksi, nuoren siskon kaltaiseksi!" Ja heti
alkoikin hän pienentyä, pieneni viimein siinä määrässä, että oli
neidon kaltainen. Ja nyt hän ei enää luopunutkaan kypäristä, arveli
siitä olevan apua itselleen, kun äkkiarvaamatta taistelu sattuisi.
Sitten ryhtyi hän neidon kera karkelohan ja lauleluihin. Kutsuttiinpa
siihen iloon toisetkin kaksi sisarta, ja nyt teljettiin kyökin ovi,
niin ett'ei vanha äiti päässyt sieltä iloa häiritsemään. Kalevanpoika
lupasi pelastaa kaikki kolme tyttöä helvetistä jälleen ihmisilmoille
ja naittaa heidät, yhden Suleville, toisen Aleville ja kolmannen
kannuspojalle. Ja niin kului heiltä koko yö lemmen leikkilöissä.