herännytkään. Hän nukkui päivän, seuraavan yön ja vielä kappaleen
toista päivää. Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Kiireesti lähti hän sisämaahan päin astumaan, katsellen eikö
voisi missään nähdä äidin jälkiä kastenurmella. Puolipäivä joutui
näännyttävän kuumana. Yli vuorien ja mäkien hän kiiti eteenpäin;
noidasta ja äidistään hän vaan ei nähnyt jälkeä. Silloin kiipesi
hän eräälle korkealle mäen harjulle. Sieltä katsellessaan näki
Kalevanpoika kauniin laakson. Siellä metsikön ääressä oli noidan
talo. Sitä kohdan kiirehti nyt Kalevanpoika. Lähemmä tultuaan näki
hän, että se oli hyvin hoidettu ja varakas. Ruohokentällä liki tupaa
makasi Suomen "tuulitarkka" noita ruokalevollaan. Kalevanpoika tempasi
maasta juurinensa hoikan tammen nuijaksi itselleen, karsi sen,
jättäen vaan suurempien oksien tyvet ja paksummat juuret runkoon. Nyt
hän lähenee noitaa. Maa, mäet ja laaksot vapisevat hänen raskaista
rauta-askelistaan. Niihinpä noita heräsikin, luullen ensin ukkosen
käyvän, mutta sitten pian havaiten veräjällä vainolaisen. Hän ei
saanut enää aikaa paeta minnekään loukkoon eikä tuulen siivilläkään
päästä tiehensä. Kalevanpoika astui kartanolle nuija kädessä, silmä
varkaaseen kiinnitettynä. Noita silloin kiireissään ennätti pudistaa
povestaan ilmaan pivollisen sulkia, jotka hän puhalsi lentämään.
Mahtavilla loitsusanoilla hän saapi nämä muuttumaan sotilaiksi.
Silmänräpäyksessä ilmaantui noidan ympärille tuhansittain hevos- ja
jalkamiehiä häntä puolustamaan. Nämä ne hyökkäsivät kuin korpimetsä,
kuin sääsket iltamalla tai kuin pesästään lähteneet mehiläiset
Kalevanpojan niskoille. Tämäpä olikin valmis vastaanottamaan.
Tukevalla tamminuijallansa alkoi hän huimia ja masentaa noidan
apulaisia; kymmenittäin kaatuu heitä hänen nuijansa jok'ainoasta
iskusta; miehiä lankeaa kentälle niinkuin rakeita ja lunta pellolle.
Hetkisen päästä taistelu päättyi; kenttää peitti pinolliset kuolleita
ja kuolevaisia. Ken oli päässyt, oli paennut. Nyt oli noita pulassa.
Surkealla äänellä, mesikielellä alkoi hän rukoilla ja pyytää anteeksi.
"Kallihin Kalevanpoika, anna armo minulle, anna anteeksi rukoilevalle!
Sopikaamme pois riidat, unohda vääryys! Minä olen eksynyt, toissa
päivänä tein minä kurjan työn, kävin rosvon ja varkaan teitä". Sitten
kertoi hän, miten hän ryösti Lindan, kuinka ukkonen Iru-mäellä löi
hänet tainnoksiin, kuinka hän toinnuttuansa näki Lindan tietymättömiin
kadonneeksi; kuinka hän sitten juoksi meren rantaan, peläten että
Lindan pojat tulisivat häntä takaa ajamaan, ja pääsi veneellänsä
kotirantaan. -- Kalevanpoika kuunteli pahalla mielellä, puolella
korvalla tuulitarkan puhetta. Sitten puhkesi hänen vihansa sanoiksi.
"Naisen varas, valehtelija, kelmi kielenpieksijä, joka tahdoit lesken
suruvuoteen tahrata! Toivotko sinä lörpötyksillä ja valeilla minua
lepyttäväsi? Luuletko niin helpolla pääseväsi pulasta? Saa'os, rosvo,
rosvon palkka!" Hän heilautti tamminuijaansa ja iski sillä kerran
noitaa otsaan; niinkuin säkki kaatui tämä sanaa sanomatta, hengetönnä
maahan.[24] Kalevanpoika riensi tupaan emoansa etsimään. Hän etsi sen
ristin rastin, kaikki nurkat ja sopukat; mihin tie ei ollut auki,
sinne hän väkivoimalla murti itselleen tien, niin että ryske siitä
kuului peninkulman päähän ja ihmiset arvelivat sodan olevan tulossa.
Jopa alkoi Kalevanpoikaa kaduttaa hänen mallittomuutensa, kun hän
oli tappanut noidan, ennenkuin tämä oli tunnustanut, missä äiti oli
kätkettynä. Kalevanpoika yhä etsi, etsi kymmenet kerrat, mutta ei
löytänyt. Viimein, illan tullen raukesi hänen voimansa ja hän vaipui
uneen. Maatessaan näki hän unen, joka lohdutti häntä hänen surussaan.
Hän näki äitinsä kuin nuorena morsiamena, näki hänen iloitsevana ja
lauleskelevana kuin ennen kylän kiikussa kasvatus-äidin luona. --
Unessa näytetty hellän äidin haamu nuorena neitona, sepä ei tullut
tämän lakastuvaisen maailman nurmilta, vaan kauempaa: äiti istui Ukon
kartanoilla, onnen päivän paistehilla. -- Seuraavana aamuna heräsi
Kalevanpoika varhain ja alkoi mietiskellä yöllisen unensa johdosta. Hän
ymmärsi nyt, että äitinsä oli kuollut.
_Kuudes runo._ Kaksi päivää suri Kalevanpoika katkerasti äitiänsä.
Kolmannen päivän aamulla lähti hän kotipuoleen päin meren rannikolle.
Raitis tuuli toi raittiimpia ajatuksia hänen mieleensä. Suomessa eli
näet kuuluisa seppä, sota-aseitten takoja, vainokalujen valmistaja.
Hänen luokseen päätti Kalevanpoika nyt lähteä saadakseen itselleen
hyvän miekan. Hän muutti siis matkansa suunnan. Päivän, kaksi, jopa
kolmekin vaelsi hän synkkiä saloja ja korpia; kun sitten ilta saapui,
istahti hän kuusen juurelle, jossa synkät mietteet alkoivat täyttää
hänen mielensä. Hän lausui:
"Kotihinsa kullat käyvät,
Hopeaiset huonehisin,
Toiset tuttavan talohon.
Koti on mulla kolkko metsä,
Kuusikko katoksenani,
Korpi laaja laipiona,
Tuuli tulisijanani,
Sade saunanlöylynäni,
Utu uinailusijana.
Iso ilmoilta erosi
Minun vielä syntymättä,
Iso kuoli, kuoli äiti
Surmahan sanattomahan,
Silmän näkemättömähän,
Jätti mun orvoksi jälelle.
Jäin kuin lakla lainehille,
Sorsanpoika parvestansa,
Kotka kallion kärelle
Yksin ain' elelemähän".[25]
Seuraavana aamuna käki ja rastas kehoittivat häntä kääntämään kulkunsa
länteen päin. Sitäpaitsi vielä muudan vanha akka lähemmin hänelle
neuvoi tien, jota myöten hän viimein saapuikin Suomen sepän asunnolle.
Se oli kauniissa laaksossa mäen rinteellä puiden varjossa. Suitsu ja
säkenet sen jo kauempaa ilmaisivat sepän asunnoksi. Siellä vanha,
kuuluisa Suomen seppä kolmen poikansa kanssa takoi hyviä miekkoja.
-- Sisään astuessaan Kalevanpoika tervehti: "Terve, seppä! Taaran
apu tarkalle työlle!" Vastatervehdyksen tehtyään ja tarkastettuaan
tulokasta lausui seppä: "Ken Taaran nimessä tervehtii, hänellä on
kaikkialla asuinpaikka, joka perehessä lepopaikka." Ihmetellen vieraan
sankarimuotoa kysyi seppä hänen sukuperäänsä. Kalevanpoika siihen
vaan vastasi, ett'ei hän suinkaan ole sukuunsa huonontunut, ja pyysi
seppää heti näyttämään hyvää miekkaa, mikä kestäisi miehen kädessä.
Isän käskystä toi sitten sepän poika miekkoja sylen täyden Kalevanpojan
katseltavaksi. Tämä otti nyt yhden käteensä, heilautti sitä pari kertaa
kädessään ja iski sillä sitten vasten kiveä. Säkenet lensivät kivestä,
mutta miekka mureni palasiksi, kahva jäi vaan Kalevanpojan käteen.
Seppä ihmetteli hänen voimaansa. -- Kalevanpoika koitteli vielä kahta
miekkaa, mutta niiden kävi samalla tavalla. Suomen seppä, rautakäsi,
jo kyllästyi tähän leikintekoon ja miekkojen hukkaan; käski tuoda
tukevampia miekkoja vieraan koeteltaviksi. Niitä tuotiinkin sylen
täysi. Kalevanpoika otti käteensä yhden, heilutti sitä pari kertaa
ilmassa ja löi sitten vasten alasinta; se tunki syvälle alasimeen eikä
murtunut, mutta sen terä tylstyi. Silloin Suomen kuuluisa seppä sanoi:
"odota veikko! on mulla miekka, joka vastaa sinun suurta voimaasi,
jos sinulla vaan on varaa sitä ostaa". Niin tuotiin tallesta esille
miekkojen kuningas, jota kuuluisa Suomen seppä oli takonut seitsemän
ajastaikaa vanhaa Kalevaa varten, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi
ennen tämän kuolemaa. Siihen oli käytetty seitsemänlajista rautaa,
sitä taottaissa oli laulettu seitsemät loitsut, seitsemästä kohden oli
siihen tuotu karkaisuvettä; sen terä oli tehty seitsemästä lajista
Ruotsin terästä, sen kahva oli kullasta ja hopeasta ja tämän päässä
oli kallis kivi Kunglanmaasta. -- Kalevanpoika otti miekkain kuninkaan
käteensä. Sitä heiluttaessa syntyi kummallinen suhina, kuin
myrsky-ilmassa. Salaman nopeudella iski Kalevanpoika tämän miekan vasten
alasinta. Alasin ja sen aluskin halkesivat maahan asti, mutta miekkaan
ei siitä iskusta jäänyt merkkiä, ei naarmuakaan. "Sep' on miekka miestä
varten", tuumi Kalevanpoika ja lupasi maksaa siitä vaaditun hinnan.
Tämä ei ollutkaan niin halpa: kolmannes kuningaskuntaa, kaksisataa
kultarahaa, koko joukko muita rahoja, laivallinen rukiita, sata kuormaa
nisuja, puolitoista veneellistä ohria, suuri joukko hevosia, härkiä,
lehmiä j.n.e. -- Tämän hinnan suostui Kalevanpoika Viron laivoilla
lähettämään Suomen sepälle. -- Nyt laitettiin kaupantekijäisiksi
pitkät pidot. Seitsemän päivää lepäsi sepän vasara. Sill'aikaa
juotiin olutta summattomasti. Humala otti mielen miesten, poikain ja
naistenkin päästä, kaiket päivät reuhattiin hurjasti. Niin alkoi
Kalevanpoika humalapäissään röyhkeästi kertoa kohtauksestaan saaren
neidon kanssa ja miten hän oli tämän vietellyt. Ennenkuin hän ennätti
kertomuksensa lopettaa, karkasi sepän vanhin poika tulisin silmin
pöydän takaa Kalevanpojan eteen. "Löpise, mitä löpiset, mutta jätä
nuoren neidon kunnia laittamatta", huusi hän. Kalevanpoika vastasi niin
että seinät vavahtelivat: "totta puhuin, neidon raiskasin, sen voivat
hänen isänsä ja äitinsä näkemästään todistaa". Sanat heidän välillään
tulivat yhä kiivaammiksi, ei aikaakaan -- niin jo syntyi tappelu.
Kalevanpoika tempasi vastaostamansa miekan huotrasta ja katkaisi sillä
sepän pojalta pään, niin että se putosi permannolle ja veri soljahti
veljein kasvoille. Suomen seppä huudahti kauhusta, pojan äiti vaipui
tainnoksiin murhatun viereen. Viimein taisi seppä lausua: "Murhamies,
joka viattoman veren vuodattamisella olet miekkasi ikipäiviksi
tahrannut! Hävytön verikoira, joka otit vanhukselta hänen tulensa ja
apunsa! Pojat, ottakaa pihdit ja vasarat, maksakaa palkka kalliin veren
vuodattajalle!" Pojat tekivät isän käskyn mukaan, mutta Kalevanpoika,
yhä vielä humalasta huumaantuneena, huusi heille kolkolla äänellä ja
miekkaansa heilutellen: "Tulkaatte nokisilmät! Kalevan pojalla on
väkevä käsi; kuhun hän kerran lyöpi, siinä surma syntyy. Tulkaa, jos
kuolemata halajatte!" Suomen seppä silloin kehoitti poikiansa jättämään
koston taivahisille; hän kirosi Kalevanpoikaa: "Kylläpä Jumalien oikeus
määrää miekan maksamaan velan, kostamahan kurjan työn.
"Saakoon, saakoon, ma sadatan,
Saakoon surmaksi sulle miekka,
Terärauta turmioksi,
Saakoon sulle salaisesti
Miekastasi murhaajasi,
Kostaja veren vakaisen!"
Kalevanpoika silloin, puolihumalassa ja vielä vihansa vimmassa, syöksyi
ulos tuvasta, ulos veräjästä vainiolle ja sieltä yhä eteenpäin, kunnes
hän erään joen varrelle laskeutui nukkumaan.[26]
* * * * *
Saaressa oli ennen mainittu tammi yhä kasvanut. Se pimenti taivaan,
peitti kuun, päivän ja tähdet, se repi pilvetkin. Saaren taatto oli
etsinyt maat ja mantereet tuon tammen kaatajata, mutta turhaan.
Hänen kotia palattuaan kertoi saaren emo löytäneensä kadottamansa
kotkan ja tämän siiven alta miehen, kahden vaaksan pituisen, kirves
kainalossa. Tätä pientä miestä puhutteli nyt saaren taatto ja pyysi
tammea kaatamaan. Sepä suostuikin toimeen. Astuttuaan tammen juurelle
pieni mies alkoi kasvaa; kasvoi kyynärän, kaksi, jopa monta syltäkin.
Sellaisena se sitten alkoi hakata tammea; hakkasi päivän, toisen,
kappaleen kolmattakin, niin jo tammi kaatui, tyvi saareen, latva
lainehisin.[27] Mitä sitten tammesta tehtiin? Tyvestä tehtiin tukeva,
kaksihaarainen silta, jonka toinen haara vei saarelta Viron rantaan,
toinen Suomen rantaan. Sepä oli se kuuluisa _Suomensilta_. Muusta
osasta tammea tehtiin laivoja, kaupunkeja, köyhille leskille ja
orpolapsille turvapaikkoja j.n.e. Jäännöksistä tehtiin tupa laulajalle.
Ne, jotka kulkivat pitkin Suomensiltaa, seisahtivat nähdessään tuvan
ja tuumivat: onko se Lihalan linna vai Rahalan ranta, vai onko se
Kunglan kartano? Laulaja vastasi: "Jos olis se Lihalan linna, niin olis
se lihasta tehty; jos se olisi Rahalan rantaa, niin olisi se rahasta
taottu; jos se olisi Kunglan kartano, niin olisi se kullasta tehty.
Laulajan, köyhän miehen, tupahan se on. Siinä
"Kuu on uksena edessä,
Päivä paistavi laella,
Tähdet tanssivi tuvassa,
Taivonkaari kattonamme."
Siinäpä ne laulut langaksi luotiin ja kerälle käärittiin. Kehrä oli
laulajan kamarissa, langan ainekset taivahalla Taaran kartanoilla,
päivänkoiton mailla. Hupaista oli langan kauniin kehrääjällä: päivä
paistoi poutalankaa, iltarusko punoi punalankaa, taivas silkkiä
sinistä.[28]
_Seitsemäs runo._ Herättyään, muisti Kalevanpoika ainoastaan
hämärästi ja epäselvästi edellisen päivän tapaukset; ei muistanut
edes murhanneensa sepän poikaa. Siitä lähti hän kulkemaan ja saapui
kolmantena päivänä meren rannalle, josta otti noidan veneen ja lähti
purjehtimaan Viron puolelle. Puoliyön aikana saapui hän saman saaren
lähelle, jolla menomatkallaankin oli käynyt. Se nosti surullisia
muistoja hänen mieleensä ja hän tahtoi karttaa saarta. Silloin kuuli
hän laineilta laulun säveleitä. Ne olivat saaren neidon haamun laulua.
Kalevanpoika taukosi soutamasta ja kuunteli. "Neito läksi merelle
kiikkumahan, lainehille laulamahan, lapsi läksi mieltään lohduttamahan,
surujansa sammuttamaan, _veli_[29] kulkee veden pinnalla, _sisar_[30]
lepää meren povessa. Mikäpä läikkyy lainehilla, mikäpä välkkyy veden
pinnalla? Miekka läikkyy lainehilla, veri välkkyy veden pinnalla.
"Veljeni verenjanoinen,
Poika lemmen pettelemä!
Miksi sä verta vihalla
Viatointa vuodattelit?
Miksi sa kotikanaista,
Kyyhkyistä oman isäsi
Nuorna nurmella pilasit,
Rauhan raiskasit poloisen,
Vaivutit emosi lapsen
Surman valjun vuotehelle?
Syysi kaksinkertahinen
Rauhas rikkovi katalan!"[31]
Kalevanpoika kävi hyvin surulliseksi ja viattoman sepän pojan murha
kävi hänelle nyt selväksi. Hänessä heräsi nyt syvä katumus ja,
lähteissään purjehtimaan kotipuoleen, kysyy hän:
Kussa kaihon on lepikot,
Huolen haavikot apean,
Synkät kuusikot surujen,
Katumuksen koivulehdot?
Lepät kostuu kaihostani,
Haavat kasvaa huolistani,
Suruistani synkät kuuset,
Koivut katumuksestani.[32]
Sitten muistuu hänelle mieleen hänen äitinsä, joka oli hänet hellästi
kasvattanut ja hoitanut, mutta sitten kuollut, saamatta pojastansa
toivomaansa tukea, silmänsä kiinnisulkijata. -- Laine ja tuuli
työnsivät venettä eteenpäin ja aamupuolella pääsi Kalevanpoika Viron
rantaan. Nyt kiirehti hän kotiin veljiänsä katsomaan. Tultuaan
Iru-mäelle, jonne Taara oli muuttanut hänen äitinsä kivipatsaaksi, kuuli
hän tuulen kohinasta ikäänkuin ihmisen ääntä, kummallista laulua.
"Kotoansa läksi kotkan poika äitiänsä etsimään. Kaunis ja puhdas oli
hän kotoa lähteissään, kuin pisara, joka lähtee pilvestä, kuin lumi,
joka laskeutuu lakealle. Taaran tahdosta olivat äidin surupäivät
päättyneet. Millainen, kotkan poika, on sun matkasi kotia? Kaunis ja
iloisa olit sä lähteissäsi, mutta kotkanpojan rautakynnet valoivat
viatonta verta, raiskasivat neidon rauhan. Kahdenkertainen verivelka
painaa kotkanpoikaista. Varo, kotkanpoika, varo miekkaasi: veri uhkaa
veren palkkaa! Enempää ei kallio-äitisi voi lausua." -- Näistä sanoista
nyt Kalevanpoika tiesi äitinsä varmuudella kuolleeksi. -- Sitten
kiirehti hän kotiansa, missä veljet tulivat häntä vastaan. Seuraavana
iltana istuivat veljekset sitten kolmenkesken, kertoen miten kullenkin
etsintäretkellä oli käynyt. Nuorin velikin kertoi kaikki seikkailunsa,
ei kuitenkaan sepän pojan murhaa eikä saaren neidon ja äidin haamujen
laulua. -- Sitten ehdotteli vanhin veli, että he nyt, kun nuorin velikin
jo oli täysi-ikäinen, täyttäisivät isänsä, vanhan Kalevan, tahdon ja
arvalla määräisivät, ken heistä tulisi kuninkaaksi. Toiset veljet
suostuivat siihen ja seuraavana päivänä piti arvanheiton tapahtuman.
Sitä ennen läksi Kalevanpoika, nuorin veljeksistä, yksinään isänsä
haudalle. Isä "haudasta havasi", kysyi ken hänen haudallaan käveli.
Kalevanpoika vastasi olevansa Kalevan nuorin poika, jota ei isän
silmä milloinkaan ollut nähnyt. Hän pyysi isäänsä nousemaan haudasta
poikaansa hellittelemään. Isä sanoo sen mahdottomaksi, koska hän jo oli
"katkaistuna kaulaluusta, tomupölynä polviluusta" ja nurmi, sammal ja
kukat kattivat hautaa. "Tulee tuuli, tuopi lemmen, tulee päivä, pään
selittää", sanoi hän. Kielsi poikaa suremasta ja lupasi valvoa hänen
askeleitaan elämässä, kehoittaen samalla häntä parantamaan pahoja
töitään.
_Kahdeksas runo._[33] Toisena päivänä läksivät veljekset etsimään
arvanheittopaikkaa. Jonkun päivän kuljettuaan etelään päin saapuivat
he eräälle järvelle, jonka pinnalla hanhet ja joutsenet joruivat.
Tässä päättivät he onneansa koettaa ja valitsivat kukin kiven
itselleen. Kenen kivi, viskattuna järven yli, kauemmaksi lentäisi,
se tulisi kuninkaaksi. He menivät nyt rantaäyräälle ja asettausivat
siinä riviin. Vanhin veli heitti ensin kivensä. Se putosi veteen
lähellä toista rantaa. Keskimmäisen veljen kivestä taas jäi toinen
puoli kuivalle maalle, toinen veteen. Nyt oli nuorimman veljen vuoro.
"Osaava silmä tähtäsi juoksun, väkevä käsi määräsi kulun". Kivi lensi
viuhuen järven toiselle puolelle kuivalle rannalle. Kaalaten menivät
sitten veljekset järven yli katsomaan kiviänsä. Nuorimman veljen
kivi nähtiin lentäneeksi kaikkein kauemmaksi, joten siis hän tuli
Viron kuninkaaksi.[34] Toiset veljet hänet siksi vedellä vihkivät ja
puettivat kuninkaan vaatteisiin: kultainen ja vaskinen nuttu ylle,
niiden alle hopeapaita, päähän kultakypäri, rautakilpi rinnan päälle.
Sitten vanhemmat veljet jättivät Kalevanpojan hyvästi, mennäkseen
muualta onneansa etsimään.
"Käymme, veikat, vieremähän,
Kahenkesken kulkemahan,
Käymme onnen etsintähän
Sinne, kussa meille kukkuis
Onnen käki, riemurinta."
Noinpa lauloi nuorin veikko;
"Kuss' on päivyt paistamassa,
Kussa kuu kumottamassa,
Tähet tietä näyttämässä, --
Siell' on kullat kuusimetsät,
Siellä lehtevät lepiköt,
Siellä koivikot komeat,
Siellä Taaran tammistoita.
Siellä kukkuvi käkönen,
Laulelevi onnen lintu!"
Toiset veljet vastasivat:
"Jää nyt veikko, terveheksi,
Valtias, valittu arvan!
Jää nyt koti terveheksi,
Koti, kallis kasvinpaikka,
Kussa miehiksi me saimme,
Nousten kuni tammen taimet!
Nyt on itku nurmillaki,
Joilla lassa leikitsimme:
Suru on Lännen lepiköillä,
Kussa kukkina kulimme.
Meiän silm' ei vettä valu,
Sirkun silmäkin enemmän;
Verta silmämme valuvat,
Meiän kasvot kalpenevat,
Suru kattaa silmäkulmat,
Mure luomilla asuvi.
Annapas ajan kulua.
Kesän tulla, talven mennä:
Saavat virrat vieremähän,
Hettehet helettämähän,
Kukat maassa kukkimahan,
Linnut puissa laulamahan.
Sinne virta vierähtävi,
Kuss' on koti vuottamassa,
Sinne hettehet heruvat,
Kunne tuvan valmistamme,
Majan seinät seisotamme.
Sinne kuultavi kukatki,
Kuhun teemme kosjotuvan.
Linnut laulelevat siellä,
Kuss' on neiot kasvamassa,
Solkirinnat sirkumassa."
-- -- -- -- --
Niin läksivät veljet jättäen nuorimman nurmelle yksin ikäviinsä.
Kivellä istuessaan tuumi tämä, että hänen nyt, niinkuin kotkan pojan,
tuli omien siipien voimalla raivata tie onnehensa.
Tultuansa kuninkaaksi ryhtyi Kalevanpoika auraan kunnioittaaksensa
maanviljelystä ja viljelijöitä, mutta samalla myöskin miekkaan
säilyttääksensä rauhaa. Hän pani hevosen auran eteen ja alkoi kyntää.
Tulevien polvien varaksi hän kynti paikat peltomaiksi, toiset karja- ja
heinämaiksi; hän kylvi kaikellaiset marjat, kylvi metsät kasvamahan,
tammet korkeat ylenemähän, pensastot paisumahan, kukat nousemahan.
Kolme päivää kynti hän, varhain aloittaen, myöhään lopettaen. Päivän
kuumuus, jano ja paarmat rasittivat hevosta ja kyntäjätäkin. Eräänä
iltapuolena, kun kuumuus oli mitä korkeimmillaan, päästi Kalevanpoika
hevosensa aisoista ja kytki kammitsahan. Itse heittäytyi hän nurmelle
levähtämään. Siinä nukkui hän iltaan asti. Hänen runsaasta hiestään
silloin kasvoi maan povessa suonia ja lähteitä, joiden vesi sittemmin
on ollut ihmeen vaikuttavainen kaikenmoisissa taudeissa. Viimein uneksi
hän, että hänen hevosensa oli joutunut petojen valtaan.
Paarmojen ahdistamana se olikin nurmen lakeudelta poistunut
pensastoon siellä varjoa löytääksensä. Silloin tuli metsästä paljon
susia, karhuja ja kettuja. Näitä ei hepo kammitsansa vuoksi päässyt
pakenemaan; potkien koetti se itseään puolustaa ja kaatoikin joukottain
petoja, mutta vaipui viimein ylivoiman alle. Peninkulman laajuudelle
jätti se jälkiä tästä taistelustaan petojen kanssa. Mihin sen jalka
sattui, siihen syntyi hauta; sen kaatamista pedoista syntyi punainen
lammikko, maksasta mäki ja sisuksista syvä suo.[35]
_Yhdeksäs runo._ Pahasta unennäöstään illalla herättyään läksi
Kalevanpoika etsimään hevostansa ja saapuikin viimein sille paikalle,
kuhun metsän pedot olivat sen tappaneet. Hänen vihansa tuli syttyi
palamaan ja hän kirosi petoja voimakkaasti. Sitten, ottaen surmatun
toverinsa nahan itselleen muistoksi, läksi hän metsän pedoille
kostamaan. Hän kaatoi niitä tavattoman paljon ja pimeys vaan esti hänet
niitä kokonaan hävittämästä. Sitten tuli hän jälleen ulos lakealle ja
asettausi levolle heponsa nahalle. Ennenkuin hän vielä oli ennättänyt
silmäänsä ummistaa, tuli sotasanomain kantaja hänen luokseen. Se toi
Viron rannan vanhimmalta sen ilmoituksen, että vaara mereltä uhkasi.
Rantavahdit tiedon tuovat:
Purjehtii purjeita parvi,
Suursaaren niemen nenitse,
Tytärsaaresta sivuitse,
Lavansaaren luona laivat
Sotilait' on soutamassa,
Viro raukan rannikoille
Tuopi täytensä uroita,
Kantaa kaulanleikkaajoita,
Rohke'ita ryöväreitä.
Naiset itkee nurkissansa,
Kaihoo tyttäret kujissa,
Vanhat raukat vainiolla,
Lapset leskellä lepikon.
Viheljäisyys on Virossa!
Nuoret miehetkin masentui,
Posket vaaleni pelosta,
Vaikeni ilo isältä,
Nainut mies unohti naljan;[36]
Vaipui kaikki miesten voima,
Uljuus raukeni urosten.
Ken nyt lähtevi sotahan,
Tohtii mennä tappeluhun,
Vastaan hirmuvainolaista,
Vastaan tapparan teriä?[37]
Kalevanpoika suuttui tästä sanansaattajan pelkurimaisuudesta, käski
hänen sulkemaan suunsa ja jättämään Viron miehet soimaamatta.
Vaikka miekka murtuisikin,
Tappais tappara terävä,
Keihäs surmais satoja,
Vahva mies ei pelkää merta.
Urhot seiskohot sodassa,
Seiskohot kuin rautaseinä,
Myrskyssä kivinen muuri,
Tuulessa tammet tukevat!
Urhot seiskohot sodassa
Häilymättä, horjumatta,
Turmana toisten edessä!
Paisuisiko vaara vielä,
Verivaino vimmastuisi,
Silloin joudun turmaksenne.
Riennän antamaan apua.[38]
Sitten käski Kalevanpoika sanansaattajaa syömään, juomaan ja
levähtämään sekä vasta seuraavana päivänä lähtemään ratsahin kotia
päin, mutta hyvin salaisesti, ett'ei Viron kukot ja Järven koirat
häntä vaan huomaisi. Kaikki miehet käski hän lähettämään sotaan;
sanantuojaa kehoitti hän sodassa asettaumaan keskelle, liki lippua,
sillä siinä on turvallisin paikka. -- Jo luuli Kalevanpoika todella
pääsevänsä levolle ja käänsihe toiselle kyljelleen. Mutta silloinpa
tuli uusi vieras aivan kuin pilvistä yht'äkkiä hänen eteensä. Se jo
suututti häntä. "Jos olisin tiennyt, että kuningasta näin vaivataan,
enpä olisi koko kuninkuudesta huolinutkaan", tuumi hän ja käski
vierasta vasta seuraavana päivänä tulemaan luoksensa. Mutta vieras,
vanha harmaaparta, harmaahius ukko, vastasi: "Olisipa sinun pitänyt
edeltäpäin arvata, minlaista on kuninkaana olo; jo lapsena kodissasi
olisi sinulla ollut tätä kyllin aikaa miettiä, kaikki linnuthan sinulle
jo silloin lauloivat: mont' on huolta kuninkaalla, urhollisella viisin
kerroin, tuhat työtä on tukevalla, kymmenen tuhatta Kalevanpojalla.
Että minä tänne tulin, siitä on oleva sinulle vielä paljon hyötyä.
Vaikka sinä olet minut unhottanut, olen minä kuitenkin sinun sukusi
ystävä. Olinhan minä jo sinun lasna ollessasi teidän luonanne ja
jo ennenkin, jo ennen kuin sinun vanhempasi olivat syntyneetkään,
jo ennen kuin Harju, Järvi ja Viro olivat olemassakaan. Jo silloin
minä teitä rakastin, kun maailmaa luotiin ja minä tähtitarhain halki
ajelin avaruudessa. -- Sinun kynnöstäsi on lähtevä paljon siunausta
Viron maalle, siitä sinua vielä kiittävät kylät lähellä ja kaukana ja
tulevaiset sukupolvet. Sinun työsi on kuitenkin vielä puolitekoista,
paljoa on vielä paikattavaa ja muokattavaa". Kalevanpoika sanoi
parastansa koettaneensa. Vieras vastasi tulleensa katsomaan valmista
työtä ja kohottamaan häntä; ett'ei hänen hikensä ja vaivannäkönsä
turhaan menisi. Ilman jumalan apua, näet, ei ihmisille mikään menesty.
Kalevanpoika silloin pyysi tuota kummallista ukkoa ilmaisemaan kotinsa.
Tämä kielsi hänen sitä tiedustelemasta, pyysi hänen pikemmin kuulemaan
ennustusta: "Sinun hallituskautenasi vallitsee Virossa rauha, onni
ja menestys; mutta sitä ei tule kauan kestämään". -- Surulliselta
kuin tuulen suhina kuuluivat vanhuksen viimeiset sanat, kun hän käski
Kalevanpoikaa varomaan omaa miekkaansa, ett'ei se tulisi hänelle
kostajaksi hänen pahoista töistään saarella ja Suomessa. Kuin sumu
katosi sitten vieras haamu.