KALEVIPOEG
Lyhyesti esitellyt
K. R. [Kosti Raitio]
Kansanvalistusseuran toimituksia XLIV.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1884.
SISÄLTÖ:
Johdanto.
Kalevipoeg-runojen synty y.m.
Kalevipoeg-runoelman sisällys.
Muistutuksia.
Johdanto.
Vuonna 1832 ilmaantui täällä Suomessa painosta kirja, nimeltä _Kalevala_.
Se saavutti tavattoman suuren huomion sekä omassa maassa että
ulkomaillakin. Suomalaiset sitä lukivat Ihastuksella ja kansallisella
ylpeydellä, ulkomaalaiset sitä alkoivat kääntää omille kielillensä.
Mikä sitten on tuo Kalevala, josta niin paljon puhutaan, jota niin
paljon kiitetään ja ylistetään? "Kuuluu olevan täynnä vanhoja
pakanallisia loruja", sanoo muuan ääni. "Se on paksu kirja, mutta
hirveän ikävä lukea", sanoo toinen, joka on lukenut tukuttain nykyajan
romaania eikä Kalevalassa tapaa vivahdustakaan niihin. "Hyvä se kuuluu
olevan, mutta en ole tullut sitä vielä lukeneeksi", sanoo kolmas.
Muuten onkin ylipäänsä vaikeata noin parilla kolmella sanalla Kalevalan
arvoa määrätä, eikä ole helppo tehdä sitä laajoilla esitelmilläkään.
Koska meidän tarkoitukseemme tällä kertaa kuitenkin kuuluu, että olemme
jotenkuten selvillä siitä, mikä merkitys tällaisella kirjalla on,
koetamme seuraavassa esittelyssä tehdä ainakin muutamia viittauksia
tuohon sen merkitykseen ja osoittaa sitä näkökantaa, jolta Kalevalaa on
katseltava.
Kalevalan ilmaantumisellakin on oma historiansa, nykyään jo jotenkin
yleisesti tunnettu. _Elias Lönnrot_ matkusteli maamme itä-osissa ja
varsinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa ja kirjoitti muistiin runoja,
joita kansa hänelle lauloi. Nämä runot hän sitten järjesti taidokkaasti
yhteen, niin että niistä syntyi ehjä runollinen kertomus, ja tälle hän
antoi nimeksi Kalevala. Ne olivat runoja, joita _Suomen kansa itse
kerran oli sepittänyt_ ja jotka vuosisatojen kuluessa olivat säilyneet
sen muistissa. Ne olivat runoja, jotka kertoivat asioita kansamme
aikaisimmasta muinaisuudesta. Ne kertoivat Kalevalan ja Pohjolan
väestä, viisaasta laulajasta ja tietäjästä Väinämöisestä, Seppo
Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä j.n.e. Kalevalan ja Pohjolan väki
ovat niissä kaksi Suomen kansan sukua, jotka ensin elävät ystävyydessä
keskenään. Sen pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen
käyvät kosimassa Pohjolan ihanata tytärtä, joka viimein suostuukin
menemään Ilmariselle vaimoksi. Mutta Ilmarinen on takonut rikkautta
ja onnea tuottavan Sammon Pohjolaan. Sen johdostapa viimein syntyykin
riita molempien heimojen välillä ja paisuu valtavaksi sodaksi,
jossa Pohjola viimein, kukistuu, mutta Sampokin, riidan aihe, sodan
melskeessä putoaa mereen -- muutamia pirstaleita vaan saapi Väinämöinen
siitä pelastetuksi Kalevalan kansan vastaiseksi onneksi. -- Tämä,
lyhyesti puhuen, on Kalevalan kertomarunojen pääsisällys.
Nämä runot, niinkuin jo sanoimme, esittelevät meille Suomen kansan
aikaisinta muinaisuutta. Mikä merkitys taas tuolla muinaisuuden
tuntemisella on, siitä ei meidän tarvitse lavealta puhua. Muinaisuushan
on ikäänkuin pohjana, jolle kansat rakentavat sekä nykyisen että
vastaisen elämänsä. Kaikella, mikä koko maailmassa tai yksityisten
kansojen elämässä tapahtuu, on syvät juurensa muinaisuudessa.
Ymmärtääksemme siis nykyisiä olojamme tulee meidän tutkia niiden
jo hämärään muinaisuuteen kätketyitä "syntyjä syviä". Meidän tulee
sieltä etsiä neuvoa ja oppia, katsastaa, miten mikin asia jo silloin
on ilmaantunut, vaikuttanut ja päättynyt. Kun siis Kalevala valaisee
tuota meidän aikaisinta muinaisuuttamme, ja tekee sen hyvin suuressa
määrässä ja viehättävällä tavalla, on sillä sen vuoksi mitä suurin arvo
ja merkitys.
Mutta onko sitten todellakin kaikki se, mitä Kalevalassa kerrotaan,
totta? Voiko luottaa siihen, että Suomen kansan muinaisuudessa
todella on ollut niin laita, kuin Kalevala kertoo? Onko Suomen kansan
keskuudessa ennen muinoin löytynyt Kalevalan ja Pohjolan suvut, onko
sillä milloinkaan ollut Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä j.n.e.
Eikö tuo kaikki ole pelkkää tyhjää tarinaa vaan? Nämä omat kysymyksiä,
joiden varmaan vastaamiseen me emme pysty. Mutta emmepä siitä paljon
voittaisikaan, jos niihin saisimmekin varman vastauksen. Ovatko Pohjola
ja Kalevala milloinkaan ja missäkään löytyneet, ovatko Kalevalan
pääsankarit todella eläneet, vai ovatko he alkujaan olleet esim.
luonnon ilmiöitä ja voimia, joista kansaa mielikuvitus vähitellen on
tehnyt ihmisten luontoisia olentoja, kaiken tämän epävarman rinnalla
löytyy, näet, Kalevalassa äärettömän paljon sellaistakin, mikä on
varmuudella totta. On nimittäin huomattava, että me Kalevalasta,
tuon yllä kerrotun pääjuonen ohessa, voimme saada hyvin runsaan ja
monipuolisen kuvauksen esi-isistämme, muinaisista Suomalaisista,
ja heidän silloisesta elämästään. Niinpä näemme me tästä kirjasta,
minkälaiset olivat esi-isillämme ajatukset esim. maailman luomisesta,
taivaasta ja maasta, elämästä kuoleman jälkeen j.n.e.; tästä kirjasta
me opimme tuntemaan heidän uskonnolliset ja siveelliset käsitteensä,
heidän perhe-elämänsä, työskentelynsä, tapansa, pyrintönsä j.n.e.;
tästä me myös opimme tuntemaan, minkälaisiksi esi-isämme oivat
mielessään kuvitelleet ihanteelliset sankarinsa, joita Kalevalassa
edustaa Väinämöinen, Ilmarinen j.n.e. Kaiken tuon me opimme, ja
silloinpa Suomen kansan muinaisuus meidän silmissämme ei enää olekaan
hämärä ja outo, vaan kaunis ja lumoava muinaisuus, jonne me nykyisyyden
usvista luomme silmämme ikäänkuin oman lapsuutemme jo aikoja sitten
kuluneihin, ihaniin päiviin.
Suomen kansan lapsuuden ijäksi todella voipi kutsua noita aikoja,
joilla Kalevalan tarumaailmalliset tapaukset ja persoonat liikkuvat.
Mutta lapsestahan jo usein voipi nähdä, mitä siitä aikamiehenä
varttuu. Niinpä mekin Kalevalasta jo voimme nähdä, mitkä alkuperäiset
luonnonlahjat, taipumukset, kyvyt j.n.e. Luoja on Suomen kansalle
antanut, mikä henki ja suunta siinä jo alkuansa on vallinnut. Lyhyesti
sanoen: Kalevalasta Suomen kansa oppii tuntemaan omaa _itseänsä_.
Jos me nyt kerran käsitämme, miten tärkeä kullenkin kansalle on
sen muinaisuus; jos Kalevala esittää meille tuon muinaisuuden
suurenmoisena, runollisena ja ylevänä, niinkuin se todella tekee;
jos me tiedämme Kalevalasta oppivamme tuntemaan oman kansamme sen
alkuperäisyydessä ja luonnollisuudessa; jos me vielä tiedämme, että
Suomen kansa itse on tämän teoksen runoillut ja siten näyttänyt
maailmalle todisteen henkisestä kyvystään; silloinpa me myös
käsittänemme, kuinka kallis aarre tämä kirja on meidän kansallemme.
Eipä siis kummastuttanekaan meitä se ihastus, joka syntyi ajattelevissa
Suomalaisissa Kalevalan ilmaantumisen johdosta. Mutta nostipa se,
niinkuin jo sanoimme, ulkomaillakin suurta huomiota ja ihmettelemistä.
Se arvo, joka Kalevalalle annettiin ja yhä annetaan muissakin
sivistyneissä maissa, riippuu osaksi Kalevalan omasta runollisesta
pätevyydestä, osaksi siitäkin, että maailman kirjallisuudessa
tavataan ylen harvalta tällaisia _koko kansan_ sepittämiä ja niiden
muinaisuutta koskevia kertomarunoja eli _epoksia_, niinkuin niitä
tieteellisellä nimellä kutsutaan. Mainioimmiksi niiden joukossa ovat
tulleet _Homeron Iliadi ja Odysseia_, jotka muinoinen Kreikan kansa
on sepittänyt. Näiden Homeron ihanien runojen rinnalle on myöskin
Kalevala asetettu. Molemmat esittelevät meille vielä luonnon helmassa
ja alkuperäisyydessään elävää kansaa, sellaista, johon sivistys ja
kaikki sen kirjavat ilmiöt eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan.
Senpä tähden sivistynyt ihmiskunta näitä teoksia ihaileekin. Kun sitä
ikäänkuin raskaana ilmana painaa sen oma sivistys -- korkea, mutta
liian monipuolinen, liian monissa muodoissa ilmaantuva sivistys, --
silloin se mielikuvituksensa avulla kernaasti pakenee muinaisuuden
yksinkertaisemmista ja alkuperäisemmistä oloista ammentamaan itsellensä
uutta elon raikkautta, silloin se mielihyvällä lukee teoksia sellaisia
kuin Homeron laulut ja Kalevala.
Olemme tässä johdannossa pitkälti puhuneet kansaneposten ja niiden
joukossa varsinkin Kalevalan merkityksestä. Tämä oli mielestämme
tarpeellista siitä syystä, että sekin kansan luoma runoteos,
josta seuraavassa kyhäelmässä tulemme puhumaan, ei ole ainoastaan
samantapainen teos kuin Kalevala, vaan myös syntynsä ja aineensa
puolesta sille hyvin likeistä sukuakin. Mitä tässä siis on sanottu
Kalevalasta ja sen merkityksestä, soveltuu suureksi osaksi myöskin
Kalevipoeg'iin, ja hyvä kaiketi on, että jo edeltäpäin tiedämme,
minkälaisesta teoksesta tässä nyt ryhdymme lähemmin puhumaan, varsinkin
kun meillä vast'edes ei olekaan suuresti tilaisuutta tällaisien
huomautuksien ja viittauksien tekemiseen.
Kalevipoeg-runojen synty y.m.
Kirjallisuutta viljelevä yleisö Suomessa on jo monenmoisista lähteistä
oppinut tuntemaan Viron kansan samaksi suomalaiseksi kansaksi, jota me
itsekin olemme, tämä yleisö jo tuntee myöskin Viron kansan aikaisemmat
ja myöhemmät vaiheet, heidän pitkän, vuosisatoja kestäneen orjuutensa
ja heidän v. 1819 tapahtuneen vapautuksensa siitä; se tuntee myös
kuinka Viron kansa sen jälkeen on vironnut henkisestä nääntymyksestään
ja uskaltanut ruveta ajattelemaan elämää omalla kansallisella pohjalla,
ja kuinka sielläkin siitä lähtein on taisteltu jaloa taistelua oman
kansan, kielen ja kirjallisuuden luonnollisten oikeuksien puolesta,
taistelua, joka luonnollisesti yhä enemmän on herättänyt meidän
Suomalaistenkin huomiota ja myötätuntoisuutta.
Samoin kuin Suomessa on Virossakin tämä kansan heräjäminen kansalliseen
itsetajuntaan vaikuttanut sen, että Virolaiset yhä suuremmalla
rakkaudella ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, mikä heille on
kansallisesti omaa ja omituista. Niinkuin meillä on heilläkin koottu
kansan satuja ja tarinoita, kansan muinaisia ja nykyisiä lauluja j.n.e.
Siten ovat hekin näistä saaneet tukea ja pohjaa riennoillensa ja uutta
elonnestettä kansalliselle elämällensä.
Nyt on jo kolmas vuosikymmen kulumassa sen jälkeen kun maailman
nähtäväksi ilmaantui eräs merkillinen kirja, tärkein, ja
suurimman-arvoinen kaikista niistä henkisistä tuotteista, jotka Viron
kansan keskuudesta tähän asti on ilmisaatu ja talteen pantu. Se kirja
oli _Kalevipoeg_, sisältävä Virolaisten sepittämiä kertomarunoja
kansansa muinaisesta sankarista, Kalevan pojasta, hänen teoistaan ja
vaiheistaan. Tämä kirja oli yhtä tärkeä Virolaisille kuin meille
Suomalaisille Kalevala, jonka merkityksestä me edellisessä luvussa
puhuimme. Pieni, noin 700,000 hengen suuruinen Viron kansa oli sen
kautta saanut aarteen, joka kohotti sitä sen omissa ja muidenkin
silmissä ja antoi sille uutta luottamusta ja elämän toivoa. Olihan
Viron kansa Kalevanpojassaan itse luonut teoksen, joka osoitti sen
suurta syntyperäistä kykyä, sitä juuri, jota tämän kansan halveksijat,
varsinkin Saksalaiset, yhä ovat koettaneet kieltää, siksi että ovat
sitä peljänneet; olihan Vironkin kansalla muinaisuudestaan vielä
muistomerkki, runollinen, mahtava ja kelpaava näytettäväksi niille,
jotka pikkumielisyydessään tahtovat yhä tietää, oletko sinä "sukua
suurta, laajoa lajipereä?"
Suomalaiset ja Virolaiset ovat toisilleen niin läheistä sukua kuin veli
suinkin on veljelle.
Senpätähden ei toiselle ole suinkaan arvotonta, mikä toiselle on
suurta ja kallista; päinvastoin vaatii jo pelkkä sukulaisuus meitä
"toisissamme käymään" ja tutustumaan toistemme asioihin. Usein onkin
sekä Suomessa että Virossa lausuttu toivomus, että tutustuisimme
varsinkin toistemme kirjallisuuteen, ja onhan tuohon jo kaunis alku
pantu. On esimerkiksi meillä jo ruvettu opettelemaan Viron kieltä,
joka ajan kuluessa on siksi erilaistunut Suomen kielestä, että sitä
on vaikeanläntä ilman vähäistä harjoitusta ymmärtää; mitä tärkeätä
kumpaisenkin kirjallisuuden alalla on ilmaantunut, sitäkin on vähin
ruvettu lukemaan. Mitä nyt erityisesti tulee Kalevanpoikaan (kutsumme
sitä tällä Suomalaisella nimellään), niin on se teos, joka etupäässä
ansaitsee tulla meidän Suomalaisten tutuksi; samasta syystä, kuin
me luemme Kalevalaa, tulisi meidän lukea Kalevanpoikaakin, koska
molemmat teokset ovat suomalaisen kansan luomia ja rinnatusten antavat
yhä täydellisemmän kuvan kansamme muinaisuudesta. Mutta koska tämä
puheenalainen teos on jotenkin lavea ja kielikin estäisi suurempaa
yleisöä siihen tutustumasta, otamme seuraavilla sivuilla lyhyesti
esitelläksemme tämän kirjan syntyä ja sisällystä; teemme sen siinä
luulossa, että tällaisesta vaatimattomastakin esittelystä voisi,
ainakin ensi aluksi, olla jonkinmoinen hyöty.
* * * * *
Viron kansan muinaisista lauluista ja kertomuksista tulivat, kun
kerran niiden kokoamista oli alettu harrastaa, piankin enimmin
huomatuiksi ne, jotka koskivat _Kalevanpoikaa_. Hänestä lauloi kansa
vielä monin paikoin, toisin paikoin tunnettiin hänestä vielä ainakin
suorasanaisia tarinoita ja siellä täällä olivat nämä tarinat hänestä
kiinnittyneet itse siihen maa-alaankin, jolla Virolaiset asuvat.
Moniin paikkoihin Virossa on, näet, kansan mielikuvitus sijoittanut
tapauksia Kalevanpojan tarusta, niinkuin seuraavassa useinkin saamme
nähdä. Siten on kansa tälle muinaiselle lempisankarillensa valmistanut
aineellisiakin muistomerkkejä, jotka ovat olleet omiansa säilyttämään
hänen nimeänsä ja tekemään koko hänen persoonansa elävämmäksi ja, niin
sanoaksemme, todellisemmaksi kansan mielessä.
Katkonaisia palasia Kalevanpojan tarusta sisälsivät painettuina
jo niin kutsutut "Beiträge zur genaueren Kenntniss der estnischen
Sprache" (Lisätietoja Viron kielen tarkempaan tuntemiseen), joita
Viron kielen ja kirjallisuuden ansiokas harrastaja _I.H. Rosenplänter_
(kuollut Pernon kirkkoherrana v. 1846) vihkottain ulosantoi vuosina
1813-32. Sitten karttui näitä runoja enemmänkin, ja varsinkin harrasti
oppineiden joukossa niiden kokoamista ylevämielinen tohtori _Fählmann_,
jolla on unhottumattomat ansiot Viron kielen tutkijana, kansan
runojen ja tarinain kokoojana ja harrastajana, runoilijana j.n.e.
Hänessä jo syntyi se ajatus, että runot ja kertomukset Kalevanpojasta
olisivat koottavat yhteen ja järjesteltävät ehjäksi kertomus-sarjaksi,
kansanepokseksi.
Tämän ajatuksensa toi hän ilmi jo v. 1838, samana vuonna hänen
toimestaan perustetun Virolaisen kirjallisuuden seuran jossakin
kokouksessa, ja sai siten muitakin lämpenemään tämän asian hyväksi.
Sydämensä toivetta, kerran nähdä tämä aate toteutettuna, ei Fählmann
itse saanut täytetyksi; hän nimittäin kuoli v. 1850. Mutta jo sitä
ennen oli eräs toinen mies ottanut tämän asian yhdeksi elämänsä
tehtävistä; se mies oli _Friedrich Reinhold Kreutzwald_. Hän on
Virolaisille ollut samallainen mies, kuin Elias Lönnrot on ollut
meille. Ja, kumma kyllä, ei ole ainoastaan heidän toimintansa, vaan
heidän elämänvaiheensakin suuressa määrässä yhtäläisiä.
Kreutzwald syntyi v. 1803 koillisessa Viron maassa lähellä Rahkavieren
(Rakveren) kaupunkia. Eipä ollut hän enemmän kuin Lönnrotkaan suurta
sukua, sillä hänen isänsä palveli hänen lapsuutensa aikana orjana
parissa moisiossa eli herrastalossa mainitun kaupungin läheisyydessä.
Täällä poika jo tarkoin korvin kuunteli kansan lauluja, joita
näillä seuduin silloin vielä löytyi hyvin runsaasti. Muun muassa
hän jo silloin oppi muutamia katkonaisia kohtia Kalevanpojasta.
-- Kahdentoista vuotiaana pantiin hän kouluun; siellä hänen
alkuperäinen virolainen nimensä Ristmets (ristimetsä) käännettiin
saksalaiseksi Kreutzwald'iksi. Vanhempain varattomuus esti hänen
kauan koulunkäyntiänsä jatkamasta, ja hän pantiin jo puolen neljättä
vuoden päästä kauppatoimeen, mutta siinä hän ei kuitenkaan menestynyt.
Nuoren Kreutzwaldin ollessa 16 vuoden ikäinen muuttivat hänen
vanhempansa, jotka silloin, niinkuin muutkin Virolaiset, pääsivät
orjuudesta vapaiksi, asuntonsa läntiseen Viroon. Siellä Kreutzwald
jälleen tutustui uusiin kansan kertomuksiin Kalevanpojasta. Siellä
oleskeli muun muassa eräs 80 vuotias virolainen vanhus, Jaakko,
joka näkyi olleen hyvin omituinen ja harvinainen henkilö, oikea
synnynnäinen kansan runoilija. Koko hänen sisällinen elämänsä oli,
näet, pelkää runollista haaveilua, säveliä ja laulua. Hän se taisi
tarinoita ja lauluja Kalevanpojasta, ja Kreutzwald'illa oli siten hyvä
tilaisuus täydentää muistoonpanojansa, joita hän Kalevanpojasta jo
aikaisin oli alkanut tehdä. -- Kreutzwald oli sillä välin, voittaen
taloudelliset vaikeudet ja ne esteet, mitkä vieras kieli hänelle
teki, päässyt Tarton kaupungin saksalaiseen yliopistoon. Siellä
suoritti hän lääkärintutkinnon v. 1832, ja niinkuin Lönnrot tämän
tutkinnon suoritettuansa määrättiin etäiseen Kajaaniin lääkäriksi,
samoin sai Kreutzwald kaupungin lääkärin paikan Vöron kaupungissa
kaakkois-Virossa, missä hän sitten eli neljäkymmentäneljä vuotta.
Loppu-ikänsä vietti hän tyttärensä luona Tartossa, jossa kuoli
25 p. Elokuuta 1882.
Tämän kyhäelmän tarkoituksena ei ole esitellä, mitä kaikkea
Kreutzwald pitkän ja uutteran elämänsä ajalla on kansansa hyväksi
toimittanut. Sivumennen vaan tässä huomautamme niitä suuria ja
unohtumattomia ansioita, joita hänellä on virolaisena kirjailijana,
runoilijana, Vironkielen tutkijana j.n.e. Jatkamme sen sijaan nyt jo
yllä alotettua kertomustamme Kreutzwaldin toimista ja menettelystä
Kalevanpoikarunoihin nähden.
Yliopistossa ollessaan Kreutzwald yhä kokosi taruja Kalevanpojasta,
mistä niitä vaan sai. Huomattava on, että Virossa joka paikassa
aina vähän tiedettiin kansan keskuudessa Kalevanpojasta, toisin
paikoin enemmän, toisin vähemmän. Yhdessä Fählmannin kanssa, jonka
ystävyyteen hän v. 1826 liittyi, työskenteli hän tämän kumpaisellenkin
rakkaan asian hyväksi. Kaikki mitä sai kokoon, pani hän paperille, ja
näytteitä joskus julkaistunkin. -- Vöron kaupunkiin muutettuansa tuli
hän lähelle noiden vanhain lauluin varsinaista pesäpaikkaa. Niinkuin
Lönnrot Kajaanissa oli lähellä Venäjän Karjalaa, mistä Kalevalan runot
pääasiallisesti saatiin, niinpä oli Kreutzwaldkin täällä lähellä
Pihkovan läänin rajaa, missä Peipsi-järven lounaisrannalla asuu
kreikanuskoisia Virolaisia (Setukeset), joiden syrjäisessä keskuudessa
nuo vanhat laulut olivat säilyneet puhtaampina ja täydellisimpinä
kuin muualla. Matkoillansa niiden luona saikin Kreutzwald runsaita
runoaarteita. Sitäpaitsi sai hän arvokkaita lisiä asiata harrastavilta
miehiltä siellä täällä Virossa. Täten alkoi vähitellen olla koossa
ne runot ja tarut Kalevanpojasta, mitä ylimalkaan arveltiin olevan
saatavissa. Kun Viron kirjallisuuden seura sitten Fählmann'in kuoleman
jälkeen tarjosi hänelle näiden ainesten järjestämisen kokonaiseksi
teokseksi, suostui hän siihen, ja olikin tietysti mitä kykenevin tähän
tärkeään ja vaikeaan toimeen. Kului siten joku vuosi tässä hiljaisessa,
mutta Kreutzwaldille mieluisassa työssä -- ja niin ilmaantui painosta
Viron kirjallisuuden seuran toimesta Kalevipoeg vihkottain vuosina
1857-61, sisältäen 20:esta runossa noin 18,500 säettä. Runomitta oli
perusteeltaan sama kuin meidän Kalevalassammekin. Teos oli samassa
varustettu saksankielisellä käännöksellä, jotta sen sisällys tulisi
laajemmin tunnetuksi, varsinkin oman maan saksalaisten kesken.
Minkälainen oli nyt se teos, joka täten oli aikaansaatu? Se ei
ilmaantunut suurilla vaatimuksilla eikä pitänyt itsestään suurta
ääntä; sanoi olevansa vaan virolainen taru Kalevanpojasta. Että se
kuitenkin oli tärkeä teos, sen ymmärsivät kaikki, sekä Viron kansan
ystävät, että vihamiehet; koettivatpa nämä jälkimmäiset jo ennen kuin
se oli kelpoon syntynytkään tappaa sitä sillä törkeällä väitteellä,
että koko teos muka oli pelkkää petosta, Kreutzwaldin omaa kyhäystä.
Jättäen tässä syrjään sekä tuollaiset mielettömät väitteet että myöskin
tämän teoksen arvon Virolaisten kansallisuudelle, siitä kun olemme jo
edellä puhuneetkin, otamme tässä sen sijaan mainitaksemme muutamia
seikkoja, jotka ovat sen suhteen huovattavia. Ne ainekset, jotka
Kreutzwald täten oli järjestänyt kokonaisuudeksi, olivat ainoastaan
katkonaisia ja hajanaisia jäännöksiä sankarirunosta, joka muinoin
arvattavasti oli ollut paljon suurempi ja ehjempi, jäännöksiä, "jotka",
niinkuin Kreutzwald sanoo esipuheessaan, "antavat pikemmin aavistaa,
kuin selvästi tajuta, miten ihana se kokonaisuudessaan on ollut".
Mitä vaikeuksia tässä järjestämistyössä Kreutzwald'illa oli, siitä
kerromme tässä osaksi hänen omilla sanoillansa. "Monet palaset", sanoo
hän tuossa esipuheessaan, "eivät tahtoneet soveltua toisiinsa eikä
myös mihinkään osaan kokonais-ehdotelmasta, kun yhdistävät väliosat
joko kokonaan puuttuivat, taikka, vierailla aineksilla sekoitettuina,
olivat tulleet niin tuntemattomiksi, että niitä ensi hetkenä oli
vaikea tuntea palasiksi Kalevanpojan tarusta. -- Niin esim. tekoja,
jotka muuten kaikkialla sanotaan Kalevanpojan tekemiksi, annetaan
jossakin tuollaisessa runopalasessa paholaisen toimittaa". Joku
Kalevanpojan työ oli toisinaan kerrottu useammalla tavalla, joku
taas ei sopinut mihinkään kohtaan. Toisinnoista tuli hänen tietysti
valita ne, jotka mielestänsä olivat parhaat. Myöskin niihin paikkoihin
nähden, joissa Kalevan pojan työt muka tapahtuivat, vallitsi usein
hämäryyttä, kun esimerkiksi joku tapahtuma, josta koko kansa tiesi
kertoa, sijoitettiin eri seuduilta saaduissa runoissa eri paikoille. --
Sitten on huomattava, että näistä kertomuksista osa oli runonmuodossa,
osa suorasanaisia. Yhtäläisyyden vuoksi silloin Kreutzwald puki nuo
suorasanaisetkin kohdat runolliseen muotoon, tarkasti ja uskollisesti
kuitenkin noudattaen alkuperäisen suorasanaisen kertomuksen sisällystä
ja sanojakin. Pitkällinen työskentely virolaisen kansanrunouden alalla
oli tehnyt hänet kykeneväksi laatimaan nämäkin ainakin johonkin määrin
siihen muotoon ja henkeen, joka kansanrunossa vallitsee. Muuten on hän
tähdillä merkinnyt kaikki ne kohdat Kalevipoeg-runoissa, jotka ovat
alkuperäisesti kansan luomia.
Itse ei Kreutzwald vaatinut Kalevipoeg-runoille varsinaisen
kansanepoksen arvoa, koska siinä esiintyville kertomuksille ei ole
voitu saada sitä keskinäistä yhteyttä, joka taiteelliselta kannalta
katsoen on kansaepoksen tunnusmerkki. Oli miten oli, me emme tässä
ryhdy sen taiteelliseen arvostelemiseen, sanomme vaan, että monikin
kansa mielihyvällä tahtoisi omistaa sellaisen runollisen muistomerkin
muinaisuudestansa. Mutta nyt on meidän jo aika lähteä lähemmin
tutustumaan itse runoelmaan. Seuraamassa tulemme esittelemään sen
pääasiallisen sisällyksen runo runolta. Suokoon lukija anteeksi että
hän tällaisena kuivasta, ikäänkuin luurangon tapaisesta esittelystä ei
voi löytää sitä runollisuutta ja kauneutta, mikä itse pohjateoksessa
tavataan. Kenties tulee vielä sekin aika, jolloin saamme lukea
Kalevanpojan runoja suomeksi tai osaamme yleisemmin kuin nyt ymmärtää
ne viron kielellä.
Kalevipoeg runoelman sisällys.
_Ensimmäinen runo_. Muinen löytyi Kalevalassa monin paikoin voimakkaita
miehiä, jotka Taaralaisten taimina kuolevaisista äideistä olivat
ilmoille syntyneet. Vana-isan[1] pojat yhtyivät ihmisten tytärten
kanssa ja "siitäpä nousi kuuluisa suku, vahva Kalevaisten[2] joukko,
miehet kuin tammet tukevat".
Pohjan perillä oli pere, talo tukeva kalliolla Taaran tammimetsän
ääressä. Siinäpä kasvot kolme poikaa, Taaralaisten taimekkeita. Yksi
heistä vieri Venäjälle, toinen Turjan maalle, kolmas istuutui Pohjan
kotkan selkään. Ken se vieri Venäjälle, siitä kasvoi kaupanmiesi, ken
Turjanmaalle, siitä tuli soturi, kolmas kulki kotkan selässä idät,
lännet, yli Suomen, Lännen ja Viron meret, kunnes kotka jätti miehen
Viron rantaan. Tämäpä siihen perusti laajan ja tukevan vallan. Hän se
oli Kaleva-isä.[3]
Länsimaassa[4] eli nuori leski yksinänsä. Kerran pyhä-aamuna karjaa
ajaessaan löysi tämä karjatieltä kanan, teerenmunan ja vareksen pojan.
Ne hän vei kotiin kasvattaaksensa ja pani kanan ja teeren munan
villavakkaan; siellä kanasta kasvoi kaunis neiti, _Salme_, munasta
toinen tytär _Linda_. Vareksen pojasta taas tuli orjatyttö. -- Salmella
kävi paljon kosijoita: tuli kuu, tuli päivä, tuli tähden poika. Kuu
tahtoi Salmen vaimoksi saada, neidon kihloin kiinnitellä. Salme ei
hänestä huoli, sillä kuulla on monet ammatit ja toimitukset; milloin se
nousee päivän koittaessa, milloin sen laskiessa, milloin se väsyy jo
varahin ennen päivän nousua, milloin taas on päivälläkin näkyvissä.
Tuli päivä kosimaan. Salme ei hänestäkään huoli, sillä päivä on
vaihettelevainen tavoiltansa:
"Heliällä hein' ajalla
Antoi ainaiset satehet,
Kallihilla kaur' ajalla
Teki pouat ponnettomat".
Tuli viimein tähden poika, Pohjantähden vanhin poika. Häneen suostui
Salme, tähdellä kuu oli kirkas silmä ja vakaa mieli, ei se raiskaa
tou'on tekoa eikä riko rukiin leikkuuta. Tähden poika otettiin
suosiollisesti sulhaisena vastaan. Häät valmistettiin, vieraat tulivat
ja sitten
"Ristitanssit tanssittihin,
Viron tanssit väännettihin,
Someroa sotkettihin,
Nurmen pintaa piinattihin!
Tähden poika, Salme neiti
Riemuellen häitä vietti".[5]
Näiden hääilojen aikana kävi myös Lindalla kosijoita. Tuli kuu, tuli
päivä, molemmat hyljättiin. Tuli sitten vesi ja tuuli, nekin Linda
hylkäsi. Viides kosija oli Kunglan kuninkaan poika.[6] Hänestäkään
ei Linda huolinut, kuninkaalla kun muka oli kurjat tyttäret, jotka
vierasta miniää vihaisivat. Kaikki nämä kosijat menivät pois tyhjin
toimin, mikä suruissaan, mikä vihoissaan, tuuli yksinään ei pitkältä
kaihoa kantanut. Tuli viimein kuudes kosija. Se oli Kaleva, väkevä
mies, uhkean hevosen selässä. Hän oli Lindan mieleinen mies. Hän
kutsuttiin tupaan pöydän taakse istumaan; etehen hälle pantiin
hopeakannu, kallis kultainen pikari mesijuomaa täynnä. Kun häntä
kehoitettiin syömään ja juomaan, hän sitä ei luvannut tehdä, ennenkuin
saisi Lindan nähdä. Linda silloin pukeutui ja tuli niin kauniiksi,
ett'ei äiti häntä tahtonut tuntiakaan. Kaleva silloin kosi Lindaa ja
otti hänet puolisokseen. Silloin hääväki taas kokoon kutsuttiin, siinä
ristitanssit, Viron, Harjun ja Lännen tanssit tanssittiin, kun
Kaleva ja Linda neiti
Riemuellen häitä vietti.
Tähti ja Salme sitten jättelivät hyvästi ja lähtivät pois. Salme
viedään pilvien taakse taivaan alle Illattareksi. Sieltä vaan tuulen
henki toi häneltä terveisiä ja sadepisara hänen kyyneleitään, mutta
mitään sanomaa ei hänestä enään kuultu. -- Kalevan häiden viettoa vielä
sittenkin jatkettiin tanssilla. Viimein oli läsnä lähtö-aika, jolloin
Lindalle, samoin kuin Salmellekin, suru mielehen paneksen, kun hänen
täytyi erota kodista, omaisista ja tuttavista. Kalevan reessä hän
kuitenkin toivorikkaana ajattelee tulevata onnea, ja niin saapuvat he
Kalevan kotiin.
_Toinen runo_. Elämänsä ehtoolla puheli Kaleva Lindalle: "Linda,
kallis kukkaseni, sinä joka kevät- ja kesäpäivinämme olet synnyttänyt
minulle voimakkaita poikia, niitä elättänyt ja kasvattanut: sinä vielä
elomme syyspuolla olet saava nuoren hedelmän; nyt jo olet kohtuisena,
ja vähän ajan päästä olet sinä voimakasta lasta kantava rinnoillasi,
kiikuttava käsivarrellasi. Sepä on oleva meidän viimeinen lapsemme.
Ikuisten jumalien neuvon mukaan en minä saa tätä poikaa elävin silmin
nähdä. Kuitenkin on tämä viimeinen lapsi, tämä talvitaimeke, tuleva
kaikissa teoissa ja oloissa minun vertaisekseni. Tulevan sukupolven
suu on kantava hänen nimensä muistoa, hänen tekoinsa kiitosta. Kun hän
on mieheksi kasvanut ja ottanut hallitusvallan, silloin nousee onnen
ja rauhan aika Viron maassa. Minä en tahdo valtakuntaa jakaa: sen
tulee jäädä _yhden_ pojan hallittavaksi; silloin on se aina vankempi.
Kun nuorin poika on mieheksi kasvanut, silloin heittävät veljekset
arpaa, ken se heistä on nouseva rahvaan kaitsijaksi, valtakunnan
vallitsijaksi. Toiset veljet sitten lähtekööt vieraille maille
onneansa etsimään; maata on paljon ja taivas on laaja; vankka mies
se tekee mailla 'tuulehen tupansa, häntä ei köytä köydet, pidättele
rautapaulat'."
Näin ilmoitettuaan tahtonsa valtakunnan perimisestä, joutui vanha
Kaleva tautiin, josta hän ei enään noussut. Linda tosin koetti kaikkia
keinoja hänen parantamisekseen. Hän muun muassa lähetti leppäkertun
apua etsimään.[7] Leppäkerttu lensi yli maan, yli meren, läpi kolmen
kuningaskunnan. Lentäessään kohtasi hän kuun, tähden ja päivän, joilta
kysyi, vieläkö vanhan Kalevan piti paraneman. Mutta nämä eivät
vastanneet. Tuli häntä vastaan noitia, tuli "tuulitarkka", tuli vanha
"sanatarkka" Suomesta, tuli "manatarkka".[8] Näiltä kun leppäkerttu
kysyi Kalevan kohtaloa, sai hän vastaukseksi: minkä pouta on polttanut,
helle nurmella käännyttänyt, kuun valkeus ja tähden silmä kuolettanut,
siit' ei nouse enään taimeketta, iloitsevaa iduketta. -- Ennenkuin
leppäkerttu retkeltään palasi, oli vanha Kaleva jo ennättänyt kuolla.
Linda itki kallista miestänsä seitsemän yötä ilman unta, seitsemän
päivää ilman syömättä. Hän puhdisti ruumiin ja puki sen silkkiin ja
samettiin. Itse kaivoi hän vainajalle haudan kymmenen sylen syvyiseksi
ja, laskettuaan hänet sinne, täytti sen somerolla maan pinnan tasalle.
Surtuaan vielä miestään kuuta kaksi, kolme, alkoi Linda kantaa
haudalle kiviä kasaan muistomerkiksi jälleentuleville. Kun on käynyt
Tallinnassa[9] on nähnyt Kalevan haudan, _Tuomiovuoren_, johon nykyajan
kansa on tehnyt uhkeita huoneita ja kauniin kirkon. Siellä lepää vanha
Kaleva ikuista untansa.
Linda, kantaessaan kiviä miehensä haudalle, oli eräänä päivänä ottanut
etäältä tuodakseen raskaan paaden sinne. Hänen voimansa uupuivat
kesken, vielä oli pitkä matka kummulle. Silloin kompastui hän kantoa
vastaan ja kivi putosi hänen jalkainsa eteen maahan. Edemmäksi ei hän
sitä raskaassa tilassaan jaksanut viedä. Silloin hän istuutui kivelle
ja itki leskeyttänsä, itki yksinäisyyttänsä ja turvattomuuttansa.
Hänen kyyneleensä vierivät maahan ja kasvoivat tammeksi, lammesta
järveksi. Se järvi on vieläkin nähtävissä; se on _Ülemiste_-järvi[10]
Laagna-mäellä. Kivi, jolla leski huoliansa itkein istui, on vielä
järven rannalla.
Senjälkeen Linda sitten synnytti Kalevan nuorimman pojan, itselleen
surun hoivaksi, kyynelien pyyhkijäksi. Se imi voimaa äitinsä rinnasta.
Kun sen itkuviikot parin kolmen kuukauden päästä päättyivät, silloin
tuo poikanen jo hajotti kapalonsa, repi rikki kapalovyöt, särki kätkyen
ja pääsi lattialle ryömimään.[11] Ryömi kuun ja toisenkin, niin jo
nousi jaloilleen kävelemään. Äiti imetti häntä kolme vuotta. Poikanen
vahvistui tukevaksi ja alkoi ilmaista hänen isänsä ennustusten käyvän
toteen. Nurmella huvittelihe hän kurnipelillä,[12] heitti kiekkoa
vainiolla. Kurnit hänen heittäessään lensivät tavattoman kauaksi
metsiin, kukkuloille, alankoihin, vieläpä mereenkin. Näitä hänen
kurniansa on vielä monin paikoin nähtävissä; ne ovat pyöreitä ja
pitkiä kivimöhkäleitä, joita kutsutaan neitsytkiviksi.[13] -- Myöskin
heitteli hän lingolla kiviä ja merenrannalla viskoi hän "voileipiä"
virstan päähän jalan levyisillä, kolmen jalan pituisilla ja parin
tuuman paksuisilla kiviliuskoilla; nuoria kuusia ja koivuja kiskoi hän
juurinensa maasta.[14] -- Vuodet riensivät; pojasta tuli nuorukainen,
pian miehen korkuinen; hän venyi veljein vertaiseksi, isän suuruiseksi.
Sitä ennen kuitenkin, heti Kalevan kuoleman jälkeen, kävi Lindalla
paljon kosijoita; niistä ei Linda kuitenkaan huolinut, sillä kuolo,
sanoi hän, oli hautaan kätkenyt hänen lempensä. Kun Linda jo luuli
päässeensä noista tiheistä kosijaparvista, tuli odottamatta vielä
kihloilla kiusaamaan häntä yksi kosija, Suomen tuulitarkka noita,
joka oli etäistä sukua Kaleva-vainajalle. Kun leski hylkäsi tämänkin
tarjomuksen, niin noita suuttui ja sanoi: "kylläpä, muoriseni, vielä
kerran, kun aika tulee, kostan tämän häväistyksen, maksan naurun
palkan". Naurahtaen vastasi Linda: "mitäpä voinet minulle tehdä,
minulla on pesässä vielä kolme rautakyntistä kotkan poikaa, jotka kyllä
vanhaa emoaan varjelevat". Vuodet vierivät, kosijat viimein ymmärsivät,
ett'ei heillä ollut mitään toivottavaa Lindalta.
_Kolmas runo_. Poutapäivinä istui Kalevanpoika kerran meren raanalla
katsellen laineitten leikkimistä. Äkisti nousi myrskytuuli, joka
paisutti laineet, ja "Äike[15] ajoi rautasillalla vaskipyöräisillä
vaunuilla ja tuiskasi tulta kulkeissaan". Pahat henget, vavisten
kuullessaan rankaisijansa jylinän, hyppäsivät korkealta kalliolta
mereen, huutaen pilkkasanoja ukkosen jumalalle. Kalevanpoika silloin
niinkuin kotka hyökkäsi laineisin kurjain jäljestä ja pyysi niitä kuin
krapuja kaulasäkin täyden, ui sitten lähemmä kalliota ja paiskasi ne
kovalla iskulla kallioon Pitkäisen rautavitsan alle, jossa ne kaikki
muruiksi, susien ruoaksi murskattiin.
Kalevanpojat läksivät kolmisin metsälle, äiti jäi itsekseen kodin
vartijaksi. Heillä oli mukana kolme koiraa, Irmi, Armi ja Mustukene.
Näiden avulla kaatoivat veljekset metsässä karhun, peuran, metsähärän
sekä suuren joukon susia, kettuja ja jäniksiä; koko saalis ripustettiin
nuorimman veljen olalle. Sitten läksivät veljet kotipuoleen astelemaan.
Sill'aikaa kun veljekset olivat metsällä, tuli Suomen tuulitarkka noita
Kalevan talon läheisyyteen. Hän saloa neuvotteli, miten saisi Kalevan
lesken käsiinsä, ja vakoili veneessään erään kallion takana rannalla
kaikkea, mitä talossa toimittiin. Ihastuksekseen huomasi hän, että pojat
olivat kotoa lähteneet, että äiti oli yksinään turvatta kotona. Noita
tuumi: "Nytp' on valta varkahalla, väki ottavan kädellä". Hän ohjasi
veneensä talon rantaan lähelle Kalevan hautaa. Siitä hiivi hän itse,
niinkuin kissa lintua pyytäessään, lähemmä tupaa; tuli kartanolle,
astui etehiseen, silmäsi vielä kerran ympärilleen ja syöksi sitten
tupaan. Siellä istui leski lieden ääressä hämmentäen liemipataa;
hämmästyksissään ei hän saanut aikaa panna vastaan. Noita otti hänet
väkisin ja alkoi raastaa häntä veneesen. Lesken ponnistukset eivät
auttaneet mitään noidan voimaa ja mahtavia loitsuja vastaan. Hänen
huutonsa raukesivat tyhjään; pojat eivät niitä kuulleet. Hän rukoili
liikuttavasti noitaa päästämään häntä, rukoili apuun metsän
petoja, ihmisiä, haltijoita, miesvainajataan, Ukkoa ja muita hyviä
jumalia. Noita tukki korvansa, jott'ei lesken rukoukset ja huudot
hänen mieltään liikuttaisi. Jumalat kuulivat viimein Lindan rukoukset.
Suomen noita oli näet saaliinensa tullut Irumäelle, mennäksensä
sieltä veneesensä. Silloin Äike lähetti pilvistä jyrinällä salaman,
joka löi noidan maahan tainnuksiin. Täten pelastettiin Linda, mutta
hän muuttui, kiireesti paetessaan noidan läheisyydestä, korkeaksi
kivipaadeksi Irumäelle. Siten pääsi hän elämän vaivoista ja noidan
avioyhteydestä.[16] -- Jonkun ajan perästä toinnuttuaan, noita katseli
ympärilleen nähdäkseen, minne Linda oli joutunut, mutta turhaan etsi
hänen silmänsä; Linda oli häneltä kadonnut.
Kuljeskellessaan metsässä lauleskelivat Kalevan veljekset.
Vanhin veli lauloi kuusikossa, lauloi lehdet vihanniksi, havut puissa
silkkisiksi, kävyt punertaviksi, lauloi terhot tammiin, urvut koivuihin
ja kukat puihin; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat:
Kunglan kuninkaan tyttäret hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. --
Toinen veli lauloi koivikossa; lauloi kukat kukkimahan, kaikellaiset
marjat puihin ja maahan; lauloi että metsät, laaksot ja korvet
kaikuivat: näkin[17] neidot hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. --
Kolmas veli lauloi Vana-isan tammistossa; hän lauloi kaikki linnut
laulamahan metsiin, vainioille ja vesille; hän lauloi niin, että
meret myrisivät, kalliot kaikuivat, puiden latvat painuivat, kummut
vapisivat, pilvet hajaantuivat ja taivas laulun kuuli. Metsänhaltijan
ainoa tytär, metsän piiat pienokaiset, näkin neitseet kultahiukset
hänen tähtensä heltyivät kyyneliin.
Ilta joutui. Veljekset lähtivät metsältä kotia, nuorimmalla kaikki
saalis olalla. Kotia lähestyessään eivät nähneetkään, niinkuin
tavallisesti, savun liedestä tupruavan katolla. He tulivat veräjälle,
siitä kartanolle ja viimein tupaan. Siellä oli tuli jo sammunut.
Siitäpä veljekset huomasivat, että lieden haltiatar, valpas tulen
vartia oli kotoa pois kadonnut. Nuorin veli sitäpaitsi huomasi
veräjän ja tuvan oven olevan auki sekä vieraita jälkiä kartanolla;
kaikki merkkinä tapahtuneesta onnettomuudesta. Illan hiljaisuudessa
alkoivat veljekset huudella äitiänsä, mutta hän ei vastannut,
ainoastaan "kierosilmä" (kaiku) ympäristöstä. Veljesten huuto oli niin
väkevä, että kalliot siitä halkeilivat, metsät murtuivat, laineet
ja pilvetkin nousivat liikkeelle. Mutta äitiä ei löytynyt mistään.
Yhä hiljaisemmaksi kävi ilta. Veljet läksivät etsimään. Vanhin meni
vainiolle, keskimmäinen hakaan, nuorin meren rannalle. Tämä nuorin veli
saikin selviä merkkejä siitä, mihin äiti oli kadonnut. Suomen noita oli
veneineen kätkeynyt erääsen luolaan ja sieltä, jonkun ajan vahdittuaan,
paennut. Veljekset arvasivat, että kavala kosija oli ryöstänyt äidin.
Vanhemmat veljet silloin ehdottelivat, että söisivät ja lepäisivät
yönsä, kenties Ukko unessa antaisi heille tietoja kadonneesta äidistä.
Nuorin veli sitä vastoin ei tahtonut jättää huomiseksi, mitä tänään
saattoi toimittaa: hän lähti isävainajansa haudalle. Hänen sille
astuttuaan kysyi isä haudasta: "ken se liikkuu hiekan päällä, niin
että somero variseepi silmilleni?" Poika silloin ilmaisee itsensä ja
pyytää isäänsä nousemaan ylös osoittamaan, mihin äiti oli kadonnut.
Isä vastaa: "en voi nousta, en herätä, raskas kivi rinnallani, kukat
kattavat kasvot ja silmikulmat; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan
tähdet sinua opastakoot!" -- Nyt astui Kalevanpoika kiireisesti meren
rannalle äidin jälkiä etsimään. Paikka, kussa vene oli ollut, oli
tyhjä. Hän katseli iltahämärässä ulos merelle keksiäkseen jotakin,
vaikka vähäpätöistäkin jälkeä äidistään ja varkaasta. Mutta mitään
tietoa ei hän saa laineilta, ei kuulta eikä taivaan tähkiltäkään.
Laine loiski, toinen roiski,
Aalto aaltoa ajeli,
Roiski rannan kallioihin,
Tuiskui ilmahan utuna.
Kastehena kallioille;
Sanomaap' ei aallot saata,
Vedet ei tiedä vastausta.[18]
_Neljäs runo_. Kun ei saanut rannalta mitään vihiä äidistään, syöksyi
Kalevanpoika rohkeasti laineisiin uidakseen meren yli Suomeen noidan
jäljessä. Tähdet olivat hänen johtajinaan. Tukevin käsin halkaisi
hän laineita eikä tuntenut mitään väsymystä, sillä rakkaus äitiin ja
kostonhimo noitaa vastaan elähyttivät häntä. -- Noin puoliyön aikaan
huomasi hän edessään saaren ja alkoi pyrkiä sinne lepopaikkaa itselleen
etsiäkseen.
Rannalle saavuttuaan asettui hän lepäämään sammaltunutta kiveä vasten
ja sulki silmänsä.
Ennenkuin hän vielä ennätti nukkua, värähtivät hänen korviinsa yön
hiljaisuudesta nuoren tytön laulun säveleet:
Kaukana on kultaiseni,
Armas aaltojen takana,
Kauas läksi, kaukan' onpi,
Mont' on vastusta välillä:
Meri aaltoinen, avara,
Viisi järveä viluista,
Kuusi kuivaa nummimaata,
Suota seitsemän syveä,
Kahdeksan karjan aroa,
Kosken kymmenen kohina.
Minä en saata sinne mennä,
Hän ei saata tänne tulla.
Viikkoon en saa häntä nähdä,
Kuukauteen hänestä kuulla,
Vuoden päiviin vieress' olla,
Suojassa armaan sylissä,
Kullan kainalon tuessa.
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi.
Vie'ös, tuuli, terveiseni,
Lennätä lempisanani,
Pilvi, pitkeä ikeä,
Laine, lauhkeeta eloa.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on lehtiä lepässä,
Kuin on kuusessa havuja,
Koivun urpia keväillä,
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on laineita meressä,
Taivahassa tähtösiä!
Niin monta terveistä hänelle
Kuin mietteitä mielessäni,
Niin monta terveistä hänelle
Kuin suomista syömessäni.[19]
Ihanata laulua kuullessansa sai Kalevanpoika halun nähdä itse
laulajatarta. Yön sumussa erotti hän tulenliekin erään tammipuun
juurelta. Sielläpä istuikin ihana neitonen, vartioiden äidin
palttinoita, jotka olivat nurmella valkenemassa ja jotka hän itse oli
kutonut. Kalevanpoika alkoi laulaa vastaan, kysyi, miksi tyttö leskenä
suri vettentakaista sulhoaan, hyläten lähellä olevan, joka tarjosi
hänelle rakkauttaan. Tyttö kuunteli viehättävää ja viettelevää laulua;
hän tahtoi salavihkaa nähdä tuon laulajan, tahtoi tuta, oliko tullut
Suomesta sukulainen vai kosia Virosta. Tahtomattaan, tietämättään
astui hän laulajata yhä lähemmäksi. Hän näki rannalla uljaan nuoren
miehen. Hän astui yhä lähemmäksi; jo vaihdettiin sanojakin. Eipä
aikaakaan, niin olivat jo molemmat lemmen pauloissa. Tyttö itse vaipui
lapsellisessa ajattelemattomuudessa Kalevanpojan sylihin. Äkkiä tytön
isä ja äiti kuulivat tyttärensä huudahtavan ja heräsivät unestansa.
He luulivat ensin unta nähneensä, mutta herättyäänkin kuulivat he
piian itkun ja nyyhkytyksen. Isä silloin nousi vuoteeltaan ja, ottaen
käteensä kangen, läksi katsomaan, miten oli laita, oliko kenties joku
paha poika yön varjossa varastanut äidin palttinat. Nähdessään mahtavan
urhon hän hämmästyksestä jäi äänetönnä seisomaan; tyttärensä taas
näki hän seisovan, kyyneleiset silmät maahan luotuina. Kalevanpoika
kysyi isältä pelotta, oliko nähty Suomen noidan edellisenä iltana
purjehtivan saaren ohitse. Saaren taatto vastasi: "En ole nähnyt Suomen
noitaa moneen päivään enkä viikkoon. Mutta juttele, voimakas vieras,
mikä on sun kotisi ja kasvinpaikkasi. Mikä emo on sinut synnyttänyt
ja rinnoillansa imettänyt? Että olet jumalaista syntyperää, väkevä
Taaralaisten vesa, sen jo näkee sinun kasvoistasi, silmistäsi ja koko
vartalostasi". Kalevanpoika ilmaisi sukunsa, sanoi Kalevan isäkseen,
Lindan äidikseen. Saaren neito tämän kuullessaan vaaleni. Sitten läheni
hän rantakallion reunaa, siitä hän soljahti laineisiin, vaipui meren
pohjaan.
"Laine kattoi lapsukaisen,
Vesi peitteli verevän,
Peitti kaunihin kanasen,
Laine kattoi, aalto peitti
Saaren emon silmiterän,
Saaren taaton kyyhkyläisen".[20]
Kalevanpoika heittäytyi aaltoihin häntä pelastamaan, mutta aalto piti,
minkä oli saanut. Kalevanpoika nosti päätänsä vedestä ja huusi tytön
isälle: "Jumalan haltuun, saaren isä! Sinun tyttäresi sattui mereen,
minun emoni varkaan käsiin; onnettomat olemme siis molemmat". Ja sitten
hän lähti kiireesti uimaan edemmäksi Suomen puoleen ja katosi pian
näkyvistä.[21]
Saaren taatto ja emo, joka myöskin avunhuudot kuultuaan saapui
onnettomuuden paikalle ja sai masentavan tiedon siitä, miten oli käynyt
hänen tyttärelleen, hänen hellästi hoitamalleen, hankkivat itselleen
vaskesta ja teräksestä tehdyn haravan, pitkävartisen ja -piikkisen,
ja alkoivat sillä mertä haravoida. Mitäpä nousi haravan kera merestä?
Sieltä nousi ensikerralla tammi ja kuusi, toisella kotkan muna ja
rautakypäri, kolmannella kala ja hopea-astia. Kaikki nämä veivät he
kotia talteen. Läksivät vielä uudelleen koettamaan, eivätkö kuitenkin
löytäisi kadonnutta kotikanaistansa. Silloinpa kohisevain laineitten
keskeltä kuului heidän tyttärensä haamu laulavan, kertovan, miten
hänelle oli käynyt. Neito, lauloi haamu, läksi mertä kiikkumahan,
lainehille laulamahan, "heitti paitansa pajulle, kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle".[22] ja alkoi meressä
kiikutella, lainehilla lauleskella. Merestä välkkyi kultamiekka,
hopeakeihäs ja vaskijousi. Niitäpä neidin teki mieli. Tuli merestä
kokonaan vaskiasuun puettu mies, joka sanoi: kultamiekka on Kalevien,
hopeakeihäs Olevien ja vaskijousi Sulevien; vaskimies on näiden
vartia; tule hänelle vaimoksi, niin saat nuo omaksesi.[23] Neito
vastasi: peltomiehen tytär ottaa miehen kuivalta maalta, peltomiehen
suvusta. Vaskimies nauroi. Silloin neidon jalka kompastui, hän vaipui
meren synkkähän sylihin, laineitten laajaan kamarihin. "Sinne ma kana
katosin, lintu kuolin liian surman. Älä itke, äitiseni, älä kaipaa,
taattoseni! Meressä on mulla koti, alla aaltoin kammioinen, vedessä
mulla kostea vuode, kätkyt kaunis lainehessa. Alevit mua liikuttavat,
Kalevit mua kiikuttavat, Sulevit mua nukuttavat".
_Viides runo._ Kalevanpoika, mies väkevä, saapui seuraavana aamuna
päivän noustessa uiden Suomen kallioiselle rannalle. Siinä istahti hän
eräälle kalliolle levähtämään pitkän uintiretkensä perästä. Suomen
noita oli jättänyt veneensä kallion kylkeen kahleilla kiinnitettynä.
Aamun rauha kattoi maan ja meren, hiljaisuus vallitsi kaikkialla,
Kalevanpoika ei voinut missään havaita mitään merkkiä noidasta. Hän
silloin laskeutui pitkälleen ja nukkui, aavistamatta mitään niistä
monista myrskyistä, jotka tulisivat häntä vielä kohtaamaan.
* * * * *
Kuultuaan tyttärensä haamun laulun menivät saaren taatto ja emo
suruissaan kotia. Siellä he istuttivat tammen ja kuusen, jotka he
olivat haravalla merestä saaneet, tyttärensä muistoksi kasvamaan
lähelle keinua, jossa tyttärellä oli ollut tapa illoin ilotella.
-- Merestä saadun, rautakypärissä olevan munan taas saaren emo
sai hautumaan ja siitä kehkeytyi kotkan poika; sepä pääsi emolta
irti ja lensi kauas. -- Tammi yhä kasvoi; se jo "tahtoi nousta
taivahasen, oksat pilvihin paeta; tammi tahtoi taivaan jakaa, oksat
pilvet puhkaista". Saaren taatto läksi etsimään miestä, joka voisi
tuhoatuottavan tammen kaataa. Emo sill'aikaa läksi heinämaalle, jossa
hän luo'on alta löysi kotkan pojan, saman, joka häneltä oli karannut.
Hän vei sen jälleen kotia ja löysi siellä sen siiven alta kahden
vaaksan korkuisen miehen, kirves kainalossa.
* * * * *