Huolimatta niistä kaikista onnettomuuksista, joihin valloittajien
retkikunta oli joutunut, tervehtivät kelpo Tlaskalaiset heitä
erinomattain hyväntahtoisesti, ja Cortez puolestaan lahjoitti
vapaavallan suurelle neuvostolle jaettavaksi sen melkoisen sotasaaliin,
joka oli jäänyt hänen käsiinsä Otumban tappotanterella.
Kovista rasituksista uupuneena vaipui Cortez tautivuoteelle,
mutta siitäkin johti hän ja järjesti kaikki toimet. Kivut eivät
masentaneet tämän karaistun miehen toiveita eikä hänen luottamustaan
tulevaisuuteen. Kaksi laivaa lähetettiin Hispaniolaan ostamaan hevosia
ja pestaamaan väkeä, ja soturien kylliksi levähdettyä antoi Cortez
heidän tehdä partioretkiä Mexikon alueelle, pitääkseen väkeänsä työssä
ja totuttaakseen sitä taasenkin voittoon. Tlaskalaisia harjoitettiin
espanjalaisiin sotatemppuihin.
Niinikään perustettiin uusi uutismaa Tepeakilaisten alueelle, joka
koski rajoillaan Tlaskalaan, -- sittenkun Cortez useassa kahakassa oli
kukistanut tämän heimokunnan ja viimein tehnyt liiton heidän kanssansa.
Onnetar rupesi jälleen hymyilemään sankaria vastaan, ja Marinan hellän
hoidon alaisena toipui hän vähitellen taudistaan. Aivan aavistamatta
tuli lisäväkeä espanjalaisista siirtokunnista, jopa Kubastakin.
Sikäläinen käskynhaltia, Velasquez, oli, näet, kahdella laivalla
lähettänyt apuväkeä Narvaezille, jonka kohtaloa hän ei tuntenut,
ja tämä apuväki meni arvelematta Cortezin puolelle. Vähää myöhemmin
saapui Vera Cruziin muutamain espanjalaisten kauppiaiden evästämä,
sotatarpeilla ja muonavaroilla lastattu laiva, jonka Cortez osti
ja jonka miehistö meni hänen palvelukseensa. Viimein tuli toinen
toisensa perästä kolme suurempaa laivaa, jotka Espanjan käskynhaltia
Jamaika-saarella oli lähettänyt löytöretkelle. Nämä laivat toivat
muassaan 17 hevosta ja 120 miestä jalkaväkeä kolmen katteinin
johtamina. Cortezin maine oli jo levinnyt kaikkiin siirtokuntiin, ja
katteinit tarjoutuivat hänen palvelukseensa.
Kuusi kuukautta siitä, kun hän oli palannut pois Mexikon valtakunnan
pääkaupungista, komensi Cortez sotajoukkoa, jossa oli 600 miestä
espanjalaista jalkaväkeä, 40 ratsumiestä ja 60,000 indiaania,
enimmäkseen Tlaskalasta, miehuullisen Xikotenkatlen johdon alla. Näistä
apujoukoista käytettiin monta tuhatta kuljettamaan niiden laivojen eri
osia ja aineksia, jotka Martin Lopez tällä aikaa oli rakentanut
Tlaskalassa ja jotka taasen olivat liitettävät kokoon Tezkuko-järven
rannoilla, -- sekä siirtokunnista saatujen tykkien kuljettamiseen.
Uudelle matkalle otettiin mukaan 15 kanoonaa.
Ja siten varustettuna samosi valloittaja-joukko taas Aztekien alueelle
ja saapui, kun saapuikin, kuusi päivää marssittuansa Tezkukon
kaupunkiin, joka sijaitsi samannimisen järven rannalla, noin
3 maantiet. penikulmaa pääkaupungista. Sotapäällikkö päätti tehdä tuon
paikan yritystensä lähtöpisteeksi ja liittää kokoon sotaprikit, jotka
-- 13 luvultaan -- siis nyt täällä uudestaan pantiin teloille ja
taklattiin euroopalaiseen tapaan.
Täll'aikaa laski Cortez valtansa alle suuret, järven ympärillä olevat
kylät ja kaupungit, ja monta oivallista ottelua siinä kestettiin
Mexikolaisten kanssa, jotka tappelivat kuin miehet, pitäen pontevasti
puoltansa tyydyttämättömiä kuokkavieraitaan vastaan.
Mexikon valta-istuimella ei enää istunut mikään taika-uskoinen
Montezuma pelkäämässä valkoisen Quetzalkoatlin jälkeläisiä, eikä
Mexikon kansa enää hämmästynyt merentakaisia miehiä kuin vaaleita
kummituksia, ja pelko oli kyllä ainakin kaukana Tenochtitlanin poikien
povesta.
Aztekien uusi keisari, Montezuman vävy Quatemozin oli viidenkolmatta
vuotinen nuori mies, urhokas, rohkea, valmiina vastustamaan
valtakuntansa vihollisia ja kannattamaan sukunsa kunniaa. Saatuaan
tietää että Cortezilla oli aikomus palata takaisin pääkaupunkiin,
lähetti hän täältä pois melkein kaikki naiset ja lapset, ja
lähikaupungeista ja -kylistä kutsuttiin asekuntoiset miehet
Tenochtitlanin kaupunkia puolustamaan, patosillat poistettiin ja
aukoille tehtiin lujat vallitukset. Suuri joukko veneitä hankittiin,
joiden oli määränä ahdistaa vihollisia, jos nämä, kuten arvattiin,
yrittäisivät rynnätä vallituksia vastaan. Paitsi näitä varustuksia
pääkaupungin puolustukseksi järjestettiin myöskin liikkuva armeija,
jonka oli määrä vastustaa Espanjalaisia missä ikinä nämä hyökkäisivät.
Tämän liikkuvan armeijan kanssa törmäsi Cortez yhteen, hyökätessään
Takubaa vastaan, joka, kuten muistanemme, oli mannermaalla, josta
Takuba-pato alkoi. Pian saatiin kokea että tätä joukkoa elähytti
erinomattain sotainen henki. Se taisteli sankariuudella, joka toi sen
keisarille kunniaa, ja espanjalainen päällikkö tuli tekemään jokseenkin
epämiellyttäviä vertauksia menneiden ja nykyisten hetkien välillä.
Takuban luona täytyi, näet, Espanjalaisten peräytyä; ja yritys tätä
kaupunkia vastaan, joka oli ikääskuin padon ja pääkaupungin avaimena,
jätettiin toistaiseksi sikseen.
Tämä tappio oli tosin Espanjalaisille varsin onneton, mutta sitä
seurasi kohta perästäpäin heille onnellinen tapaus. Espanjan hallitus
Hispaniolassa lähetti, näet, Cortezille avuksi 200 miestä jalkaväkeä ja
80 ratsumiestä.
Nämä lisävoimat saatuansa jatkoi Cortez ympäröivien kylien
valloittamista; mutta jokainen kylä maksoi hänelle kovat kahakat.
Tenochtitlanin miehet puolustivat itseään jalopeuran uljuudella, ja
jokainen jalansija maasta vaati tuimaa taistelua. Muutamassa
tämmöisessä tappelussa, joita joka päivä oli useampia, joutui taasen
Cortez persoonalliseen vaaraan, joka vasta viimeisellä hetkellä
voitettiin. Tavallisella uhkarohkeudellaan oli hän syössyt muutaman
vihollis-parven keskeen ja hevosensa kaatuessa hänen kanssaan joutunut
väkivoiman valtaan. Hän ei enää päässyt pystyyn, ja viholliset
kantoivat häntä riemusaatossa pois, uhrattavaksi niille jumalille,
joita hän oli soimannut, -- kohtalo, joka tuli kaikkein Espanjalaisten
omaksi, jotka joutuivat elävinä Mexikolaisten käsiin. Sillä tavoin
näkyivät nyt Cortezinkin päivät päättyvän. Mutta tässä vaarallisessa
hetkessä tulee muuan mies urhoollisista Tlaskalaisista hänen
pelastajakseen. "Kuin metsänsä villi tiikerikissa" karkaa tämä
sotapäällikön ahdistajien kimppuun. Cortez pääsee irti, ravistelee
viholliset niskoiltansa ja kirkaisee sotahuutonsa, jolloin pian
nelistää paikalle ratsuparvi, joka peitset tanassa halkaisee
vihollisjoukon ja vapauttaa päällikkönsä.
Tuskin oli Cortez päässyt tästä pulmasta, ennenkun häntä uhkasi toinen,
vaikka vallan toista laatua. Muutamain retkikunnassa palvelevien
Narvaezin sotamiesten kesken oli, näet, syntynyt ilkeä salaliitto,
jonka tarkoituksena oli murhata Cortez ja hänen uskollisimmat
ritarinsa, Sandoval, Alvarado, Olid ja muutamat muut. Narvaezin miehet
olivat tähän saakka varsin vähän saaneet nauttia niitä makean-leivän
päiviä, joita he olivat uneksineet, ja sentähden ainoastaan
vastenmielisesti seuranneet Cortezia uudelle retkelle pääkaupunkiin.
Aiottu piiritys suututti heitä kovasti, se kun muka vain oli
tyhmänrohkean uskalikon mielettömiä hullutuksia. Salaliittolaisten
hommaa johti muuan Antonio de Villafagna, tavallinen sotamies
Velasquezin puolueesta. Hänen kortterissaan pitivät tyytymättömät
kokouksiaan. Niin päätettiin siis murhata mainitut herrat, koroittaa
päälliköksi muuan Francisco Verdugo ja antaa Villafagnalle
suuri-arvoinen virka, jolloin tietysti sitten tehtäisiin tyhmästä
retkestä loppu ja jäätäisiin asumaan johonkin kunnolliseen
siirtopaikkaan. Liittolaisten aikomus oli karata sotapäällikön päälle
hänen istuessaan etevimpäin upseeriensa kanssa ruokapöydässä, jolloin
hänelle ensiksi ojennettaisiin kääry Vera Cruz'ista muka tulleita
kirjeitä. Liittolaiset haluaisivat saada kuullakseen uutisia
isänmaasta, hyökkäisivät Cortezin avatessa kirjekääryä hänen kimppuunsa
ja pistäisivät hänet ynnä mainittujen ritarien kanssa kuoliaaksi.
Kapinoitsijat olivat vehkeestään tehneet kirjallisen sopimuksen,
jonka kautta Villafagna tunnustettiin sen esimieheksi ja toiset
nimikirjoituksellaan suostuivat häntä tottelemaan. Mutta koko puuha
meni myttyyn. Muuan liittolainen sai omantunnon vaivoja ja kävi illalla
ennen hankkeen toimeenpanemiseksi määrättyä päivää ilmoittamassa
Cortezille koko juonen. Cortez riensi suoraa päätä muutamain upseerien
kanssa Villafagnan kortteriin, jossa tämä heti pantiin kahleisin.
Sopimuskirja saatiin ilmi, ja surulla ja katkeruudella luki Cortez
liittolaisten nimiluetteloa. Siinä oli hänen hämmästyksekseen miehiä,
joihin hän tähän saakka oli ehdottomasti luottanut.
Villafagna tunnusti rikoksensa, ja vielä samana yönä hirtettiin hän
Cortezin käskystä oman ikkunansa ulkopuolella. Kaikki muut
salaliittolaiset säästettiin, sillä väkeä ei ollut liiaksi, ja Cortez
osasi, kun niin tarvittiin, käyttää lempeyttä. Eräässä kirjeessään
keisari Kaarle V:lle valittaa hän kuitenkin myöhemmin muutamain
miestensä epäluotettavuutta.
Villafagna ansaitsi rangaistuksensa, eikä hän voi meissä sääliä
herättää. Mutta toisin silmin täytyy meidän katsoa erästä miestä, jonka
elämänlanka melkein samaan aikaan katkaistiin. Muistamme kunnollisten
Tlaskalaisten kelpo sotapäällikköä, urhokasta Xikotenkatlea.
Muistanemme miten tämä isänmaatansa rakastava mies ensiksi oli,
ponnistaen viimeisetkin voimansa, kokenut puolustaa vapaavaltiota
Espanjalaisia vastaan, miten hän, kun hänen maamiestensä kaikki toiveet
olivat rauenneet, vieläkin tarjoutui sotimaan, miten hän sitten pyysi
saada jäädä panttivangiksi Cortezin leiriin, takaukseksi Espanjalaisten
turvallisuudesta Tlaskalassa, miten hän vihdoin, lainkuuliaisena
kansalaisena, noudatti vapaavaltion neuvoskunnan käskyä ja pysyi
Tlaskalan sotajoukon johtajana, kun tämä, nyt Cortezin joukkoon
liittyneenä, lähti käsi kädessä sen kanssa sotaretkelle Mexikoon.
Aztekit tosin olivat Tlaskalan verivihollisia, mutta merkillistä ei
ensinkään ole, jos Xikotenkatlen jalo ylpeys ja hänen kansansa
syrjäytetty sija tässä valloitussodassa olisi synnyttänyt hänen
päähänsä itsenäisyyden tuumia. Xikotenkatlella oli varmaankin yhtä
suuri syy vihata Espanjalaisia kuin Aztekeja. Tuhansittain hänen
kansalaisiaan uhrattiin tässä sodassa ainoastaan Espanjalaisten
kullanhimon tyydyttämiseksi. Hänellä, Xikotenkatlella, oli kyllä
sodan-syytä Mexikolaisia vastaan, jotka uhkasivat hänen kansansa
itsenäisyyttä, mutta mitä syytä siihen sotaan oli oikeastaan
Cortezilla? Ja kenpä takaisi ett'ei, kun Mexiko olisi valloitettu, pian
sen jälkeen tulisi Tlaskalan vuoro? Xikotenkatl oli varmaankin
huomannut ett'ei Espanjalaisten lupauksiin ollut paljon luottamista.
Jos kenkään, niin osasivat he käyttää petosta ja kavaluutta. Pitikö nyt
Tlaskalan vapautta rakastavan kansan olla ikuisena välikappaleena
Espanjalaisten käsissä inhoittavan kullanhimon tyydyttämiseksi ja
sitten, kun ei sitä enää tarvittaisi, itse ehkä joutua saman kohtalon
alaiseksi kuin Aztekien kansakunta, joka Espanjalaisiin nähden oli ihan
syytön?
Eipä ensinkään kummeksittavaa, jos tämmöiset ajatukset olisivat
liikkuneet Tlaskalan kunnollisen sotapäällikön päässä. Mutta oli miten
oli, Cortez oli viisas herra ja katsoi tätä kelpo miestä epäluulolla.
Xikotenkatl oli ehkä vaarallinen kilpailija. Häntä syytettiin
petollisuudesta, koska hän -- kuten väitettiin -- yritti kehoittamaan
Tlaskalaisia sotilaitaan luopumaan Espanjalaisista, tuosta
merentakaisesta seikkailijajoukosta, joka ei muuta etsinyt kuin kultaa.
Cortez siis ilmoitti Tlaskalan korkealle neuvostolle että Xikotenkatl
oli kavaltaja ja pyysi -- viisaasti kyllä tarpeellista muodollisuutta
noudattaen -- saadaksensa häntä sopivalla tavalla rangaista. Lupa
lieneekin tullut, ja osasto Espanjalaisia lähetettiin Xikotenkatlen
kortteriin häntä vangitsemaan. Mutta urhokas Tlaskalainen, joka pian
huomasi että häntä tultiin hirttämään, teki vastarintaa ja taisteli
kunnes kaatui, -- kaatui todellisena sankarina miekka kädessään, jalon
veren vuotaessa pontevasta povesta. Muutamain lähteiden mukaan
hirtettiin sitten Cortezin käskystä hänen kuollut ruumiinsa Tezkukon
torilla.
Se oli surma Tlaskalan suuren poi'an.
Mutta Fernando Cortez lähestyi päämääräänsä. Huhtikuun 28 p:nä 1521 oli
sotaprikit saatu valmiiksi, ja pyhä herra Olmedo ne vihki pyhään
tarkoitukseen, antaen niille kasteessa nimet. Nuo kolmetoista kömpelöä,
mutta lujaa alusta saivat sitten kukin kanoonansa ja miehistönsä, 25
Espanjalaista ja 12 indiaania kukin.
Aztekien uusi keisari, joka kyllä ymmärsi kuinka turmiolliseksi tuo
laivasto kävisi, oli sill'aikaa puolestaan myöskin ryhtynyt
varokeinoihin. Quatemozin oli, näet, ko'onnut suuren joukon veneitä, ja
tuskin pullistivat sotaprikit purjeensa järvellä, ennenkun tämä peittyi
äärettömästä joukosta indiaanien pieniä pursia, jotka rupesivat
ahdistamaan Cortezin laivastoa äkäisesti kuin ampiaiset kaikilta
tahoilta. Mutta Quatemozinin toiveet raukesivat ennen pitkää tyhjiin.
Hänen kanoottejansa seilattiin ja ammuttiin joukottain upoksiin.
Espanjalaiset olivat Tezkuko-järven haltioina.
Tämän tärkeän voiton saatuansa alkoi Cortez sulkea pääkaupungin pois
yhteydestä muun maailman kanssa. Hän miehitti ne kolme patoa, jotka
veivät manterelle, sotajoukollaan, joka tätä tarkoitusta varten
jaettiin kolmeen osastoon. Ensimäisessä, joka miehitti Takuba-padon,
oli 30 ratsumiestä, 68 miestä espanjalaista jalkaväkeä ja 25,000
Tlaskalaista, joita komensi mainio keikari Alvarado. Toisia osastoja,
jotka olivat voimiltaan melkein samanväkiset kuin tämä, johtivat
Sandoval ja Olid. Itse piti Cortez ylikomentoa laivastossa, jonka tuli
auttaa eri maaosastoja kulkemalla pitkin patojen reunavettä ja
ampumalla vihollisparveen, samalla kun sanotut osastot etenivät itse
patoja pitkin.
Nuo kolme osastoa asettuivat nyt paikoilleen, ja hyökkäys alkoi.
Espanjalaiset ampuivat ensiksi kanoonillaan Mexikolaisten
patovallitukset maahan, ja Tenochtitlanin miehet vetäytyivät takaisin
kaupunkiin, johon Espanjalaisetkin heti ensimäisissä hyökkäyksissään
tunkeusivat. Mutta jaettuna kun olivat usealle taholle, oli näiden
mahdotonta säilyttää asemaansa, ja illalla vetäytyivät hekin jälleen
entisille paikoilleen. Mexikolaiset siis taas tulivat esille ja panivat
vallituksensa uudestaan kuntoon, purkaen niinikään jälleen auki
pato-aukot, jotka Espanjalaiset olivat täyttäneet umpeen. Yhä uusitut
yritykset valloittajien puolelta onnistui yhtä huonosti. He eivät
saaneet jalansijaa tuossa suuressa kaupungissa, jota sotaisa armeija
miehitti. Kokonaisen kuukauden ajan kestävän piirityksen perästä olivat
Espanjalaiset tosin tappaneet tuhansittain indiaaneja, mutta pääsemättä
päämaaliaan lähemmäksi; ja heidän intonsa näkyi jo laimenevan.
Tästä pinteestä päästäksensä koki Cortez saada Quatemozinin hyvällä
taipumaan. Mutta Quatemozin keisari ei ollutkaan mikään Montezuma, ja
harmilla -- oikeutetulla harmilla, täytyy meidän lisätä -- hylkäsi hän
kaikki Espanjalaisten esitykset rupeemaan heidän kuninkaansa
läänitysmieheksi, kuten taika-uskoinen Montezuma heikkoudessaan oli
tehnyt. Quatemozin kyllä ymmärsi mitä tuommoinen vasallitila näkyi
merkitsevän. -- Mitä teillä on Tenochtitlanissa tekemistä, te
hävyttömät valkoiset kuokkavieraat?
Tämän vastauksen kuultuansa, päätti Cortez, kun ei enää muu ollut
neuvona ja pyhä tarkoitus sittenkin millä hinnalla hyvänsä oli
saavutettava, tehdä päärynnäkön kaupunkia vastaan, ja sotapäällikkö
lähti itse Olidin osastoon viedäkseen tätä taisteluun. Sandoval ja
Alvarado saivat käskyn ryhtyä rynnäkköön samall'aikaa.
Ja nyt alkaa viimeinen ponnistus molemmin puolin, kauhea ja katkera
teurastus, jonka kestäessä meidän täytyy ihmetellä yhtä hyvin
Quatemozinin ja hänen kansansa urhoollisuutta ja "uskollisuutta
kuolemaan asti" kuin erityisiä urostöitä Espanjalaisten puolelta,
muistaessamme kuitenkin että Quatemozin kansansa kanssa -- miltä
kannalta hyvänsä asiaa katselemmekin -- taisteli paremman asian
puolesta kuin Cortez ja hänen kullanhimoinen joukkionsa.
Hyökkäys alkoi Espanjalaisten kaikkien osastojen puolelta suurella
voimalla, ja sitä säesti pontevat paukaukset sotaprikeistä, jotka
molemmin puolin patoja tunkeusivat kohti kaupunkia. Cortez ja Olid
murtausi sitten, pyssymiehet etupäässä, sisään yhdelle kadulle, jossa
kauhea kamppaus seurasi, kun Mexikolaiset talojen laakeilta katoilta
lennättivät tuiman tuiskun heitto-aseita vihollistensa niskoille ja
joka haaralta syöksivät esiin päättymättömissä parvissa. Samall'aikaa
samosi toinen joukkio Olidin osastosta eteenpäin toista, rinnakkain
vievää katua, Julian Alderete nimisen alipäällikön johdolla. Näiden
molempain joukkojen tuli, sikäli kun etenivät, täyttää umpeen
pato-aukot, joita katuja leikkelevät kanavat muodostivat, -- jotta
hätätilassa tarpeellinen paluumatka pysyisi turvattuna. Mutta Alderete
unohti kamppauksen kuumassa tämän varokeinon. Vasta kun molemmat joukot
olivat tunkeuneet kauvas kaupungin sisään, sai Cortez tiedon tästä
huolimattomuudesta, mutta liian myöhään voidakseen sitä parantaa.
Muutaman sotajoukon kanssa nelisti hän takaisin, antaakseen niiden
tlaskalaisten apujoukkojen, jotka häntä seurasivat, täyttää kanavat
umpeen; mutta Mexikolaiset olivat jo miehittäneet asianomaiset aukot,
ja paluuretki oli katkaistuna. Ei ollut muu neuvona kuin tunkeminen
eteenpäin aljettua tietä syvemmälle kaupungin sisään, jossa ehkä
päästäisiin yhtymään Sandovalin ja Alvaradon osastoihin. Mutta sanoma
siitä, että paluumatka oli katkaistuna, herätti hämmästystä ja kauhua
sotamiehissä, samalla kun se leimahutti Mexikolaisten rohkeuden
hurjaksi raivoksi, jota vieläkin yllytti sotarummun julma jyrinä, joka
kutsui kansaa taisteluun jumalien puolesta, ja Quatemozinin torven
kamala kaiku, jota saatiin kuulla ainoastaan kovimmassa hädässä. Kuni
mielettöminä ryntäsivät Tenochtitlanin miehet vihollistansa vastaan,
pelkäämättä sen tuliputkia tai ratsuja, ja tämä hirveä hyökkäys sai,
kun saikin, Espanjalaiset peräytymään. Ja nyt uudistuivat melkein
"surullisen yön" surkeat näytelmät. Järjestys ja puolustus lakkasi,
sotapäällikön käskyt kaikuivat, mutta kuuroille korville, ja paluuretki
katuja pitkin kävi hurjaksi pakojuoksuksi, jossa 60 Espanjalaista ja
yli 1,000 Tlaskalaista heitti henkensä. Suurin osa näitä hukkui tai
tapettiin yrittäessään yli kanavain, jotka vähitellen, niinkuin Surun
yönä, täyttyivät ruumiilla ja sotakaluilla, joista muodostui hirvittävä
silta. Sitä myöten samosivat perästäpäin kiitävät parvet poikki, ja se
sai sittemmin Espanjalaisten kesken nimekseen "Surun silta". Cortez
itse kulki viimeisenä leveimmän kanava-aukon poikki, jossa temmellys ja
kuolema raivosi kauheimmillaan. Hän koki pysäyttää vihollista,
antaakseen väelleen aikaa pääsemään paikasta yli, mutta joutui itse
hurjassa käsikahakassa temmatuksi hevosen-selästä. Koko pääkaupungin
väestö tunsi hänet, ja siinä lennätetään häntä vastaan kaikki nuolet ja
heitto-aseet, jotka kuitenkin kimmahtavat takaisin hänen teräksisestä
kypärästään ja rautapaidastaan. Mutta Mexikolaisten pitää millä
hinnalla hyvänsä saada tämä kallisarvoinen saalis haltuunsa, ja kuusi
aztekilaista päällikköä syöksee kuni kiila Cortezia ympäröivään pieneen
parveen. He pääsevät vihatun vihollispäällikön kimppuun, tempaisevat
hänet maahan, ja Cortezin kuolema näyttää taatulta asialta. Indiaanit
kajahuttavat kirkuvan riemuhuudon ja laahaavat kaatunutta sankaria
muassaan. Mutta silloin syöksee espanjalainen ratsumies Cristobal de
Olea noiden kuuden Mexikolaisen päälle, hakkaa käsivarren poikki
yhdeltä ja pistää miekkansa toisen lävitse. Toinen espanjalainen,
nimeltään Lerma, ja muuan tlaskalainen päällikkö rientää avuksi. Cortez
pääsee jälleen jaloilleen ja pystyy uudestaan taisteluun. Cristobal de
Olea kaatuu, ja vihollinen syöksee lisätyin voimin noiden kahden miehen
kimppuun. Mutta kesken temmellystä saapi muuan espanjalainen
aatelismies, Francisco Gusman, joka palvelee page'na Cortezin luona,
saatetuksi hänelle hevosen, jonka selkään Cortez keikahtaa. Urhoollinen
palvelija joutuu uskollisuutensa uhriksi: viholliset laahaavat hänet
pois uhrattavaksi Huitzilopochtlille. Mutta Espanjalaisten
sotapäällikkö on pelastettu, vaikka haavoittuneena. Hän kokoo kuni
tuulessa ympärilleen joukon ratsumiehiä ja pyssysoturia, joilla hän
pysäyttää vihollisen, saattaa pakeneville hieman aikaa ja toimittaa
nämä jommoisessakin järjestyksessä ulos kaupungista.
Se oli Cortezille kelpo tappio. Ja samaan aikaan tulevat sekä Alvarado
että Sandoval -- hirmuisessa hyökkäyksessä Mexikolaisten puolelta --
pakoitetuiksi peräytymään, jättäen jälkeensä kuolleita ja haavoitettuja
pitkin katuja. Niinikään menetettiin kaksi tykkiä ja seitsemän hevosta.
Surullista yötä lähinnä oli tämä tuntuvin tappio, minkä Espanjalaiset
vielä olivat saaneet, ja yleinen alakuloisuus vallitsi siinä voitetussa
sotajoukossa, joka illalla kokoontui kaupungin ulkopuolelle. Mutta
vielä tapahtui jotakin, joka heille osoitti että Aztekien sotajumala
piti päätänsä pystyssä. Jos -- kuten jo olemme nähneet ja pian saamme
uudestaan nähdä -- se varsin hyvin soveltui Cortezin uskontoon, että
hän poltatti vihollisiaan elävältä, niin pitivät toiselta puolen
Aztetitkin kiinni tavoistaan. 62 Espanjalaista ja joukko Tlaskalaisia
olivat joutuneet elävinä Mexikolaisten käsiin. Huitzilopochtlin
hirveässä voittojuhlassa heittivät nyt nämä onnettomat vangit henkensä
siten, että heidän elävästä ruumiistaan leikattiin sydän rinnasta, ja
uhrien hätähuudot kuuluivat Espanjalaisten etuvahteihin asti.
Mikä kuolemantapa muuten on uhrille parempi tai pahempi ja osoittaa
enemmän raakuutta tai enemmän sivistystä tappajassa -- sydämen leikkaus
ulos uhrin ruumiista vaiko polttaminen hiljaisella tulella --,
päättäkööt asiantuntijat ja -- asianomaiset jumalat. Se vain pysyy
varmana, että hartaushetkiä ovat nämä tämmöiset näytelmät niin hyvin
yhdessä kuin toisessakin uskonnossa; ja tuore höyry Aztekien uhrien
ulos-leikatuista sydämistä lienee yhtä otollinen taivaalle kuin savu
inkvisitionin kaikista polttorovioista, joilla tuhansittain
kerettiläisiä näistä samoista ajoista alkaen poltetaan oikea-uskoisen
Kristikunnan kunniaksi.
Tuntuvan tappion perästä oli Espanjalaisten pakko levähtää muutamia
päiviä. Haavoitettuja hoidettiin ja uusia voimia ko'ottiin; pari
pienempää hyökkäystä Mexikolaisten puolelta torjuttiin. Mutta
Tenochtitlanissa vietettiin nämä päivät tanssilla ja laululla, sillä
papit olivat ennustaneet että merentakaiset kuokkavieraat kahdeksan
päivän kuluttua olisivat hukassa, koska muka sotajumala nyt oli
lepytetty sen uhriveren paljouden kautta, joka oli vuotanut hänen
alttarillaan.
Tämä ennustus, joka täytti pääkaupungin harrasuskoiset asukkaat
sanomattomalla ilolla, tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin
Espanjalaisten leirissä ja vaikutti siellä huonosti salattua
hämmästystä indiaanilaisen apuväen suuressa joukossa. Vähitellen hiipi
heitä tuhat toisensa perästä leiristä pois, ja parin päivän kuluttua
oli tallella ainoastaan pieni joukkokunta Tlaskalaisia, jotka
oleskelivat sotapäällikön osastossa.
Tämä onnettomuus oli toistaiseksi Espanjalaisille kovempi kuin itse
tappio "Surun sillan" luona. Kaikki näytti nyt olevan hukassa, sillä
mitä olisi jälelle-jäänyt pieni parvikunta Espanjalaisia toki voinut
rikastoiveisilla sotilailla täytettyä Tenochtitlanin kaupunkia vastaan.
Heillä oli kylliksi tekemistä asemainsa puolustamisessa. Mutta sen he
tekivätkin, haavoistaan huolimatta, ihmeteltävällä sankariuudella.
Täll'aikaa kului Aztekien pappien määräämä aika umpeen, heidän
ennustuksensa käymättä toteen; ja huhu tästä asianhaarasta levisi
salaman nopeudella, mutta aivan vastakkaisella vaikutuksella kuin
äskeinen ennustus itse. Tlaskalaiset ja muut päälliköt, jotka
uskollisesti olivat pysyneet Cortezin luona, lähettivät heti sanan
ennustuksen raukenemisesta kotiinpäin palaaville heimolaisilleen, jotka
-- kovin äkeissään siitä, että Mexikolaisten oli onnistunut heitä
pettää, ja häpeissään herkkä-uskoisuudestaan -- noudattivat
päällikköjensä kutsuntaa ja palasivat takaisin armeijaan. Muitakin
lähiheimoja, jotka ainoastaan vastenmielisesti olivat kantaneet
Aztekien rasittavaa iestä, yhtyi tämän perästä Espanjalaisiin; ja tuo
papillinen profetia, joka näytti tuottavan tuhoa ja perikatoa
Cortezille, vaikutti lopulta päin vastoin hänen voimansa
vahvistumiseksi aivan odottamattomassa määrässä. Muutaman päivän
perästä oli lähes 150,000 indiaanilaista soturia kokoontunut Cortezin
ympärille ja pääkaupunki Tenochtitlan pahemmassa piirityksessä kuin
koskaan ennen. Tezkuko-järven vesi on suolaista, ja kaupunki sai
juomatarpeensa vesijohtojen kautta ympäristön järvistä, jotka olivat
hyvän matkan päässä kaupungista. Nämä vesijohdot oli suljettu jo
piirityksen ensi aikana, ja päivä päivältä yltyi nyt ravinto-aineiden
puute hätääntyneessä kaupungissa. Saatuaan katkeran opetuksen
edellisestä katukahakasta, tahtoi Cortez tästä lähin kukistaa
Mexikolaiset askel askeleelta. Tätä tarkoitusta varten hävitettäisiin
-- sikäli kun Espanjalaiset etenivät -- pääkaupungin talot toinen
toisensa perästä, niiden rakennusaineilla täytettäisiin kanavat, --
niin että "vesi muuttui kuivaksi maaksi", kuten Cortez itse lausuu --
ja tasainen, vapaa tie saataisiin aikaan tykistöä ja hevosväkeä varten.
Tämmöinen yritys ei ollutkaan niin vaikea tehtävä, koska Cortezilla nyt
oli kylliksi työväkeä. Siitä tietysti seurasi ihanan kaupungin hävitys,
mutta äläppä tämä! Espanjalaisten pyhä tarkoitus oli millä hinnalla
hyvänsä saavutettava. Mutta jokainen talo Tenochtitlanissa oli
tavallaan linnoitus, jonka laakealta katolta Mexikolainen voi tehdä
viholliselleen vastarintaa, ja kaikki näkyi osoittavan että ahdistettu
kaupunki aikoi puolustaa itseään viimeiseen veripisaraan asti.
Päätöksen tehtyänsä ryhtyi Cortez kuitenkin heti toimeen. Espanjalaisen
sotavoiman kaikki kolme osastoa lähtivät liikkeelle kaupunkiin ja
heidän kintereissään tuhansittain indiaaneja, joiden erityisillä
työkaluillaan tuli alkaa hävitystyö niillä kolmella pääkadulla, jotka
johtivat padoille. Esikaupungit oli jo edellisissä taisteluissa osaksi
poltettu, ja murhaavan metelin perästä ajettiin nyt Mexikolaiset niistä
pois, hävitystyö suoritettiin täydellisesti ja vapaa paikka
vahvistettiin Cortezin sotavoimalle kaupungin omalla alustalla.
Espanjalaiset eivät enää yöksi peräytyneet padoilla oleviin
vallituksiinsa, vaan asettuivat leiriin itse kaupungissa ja jatkoivat
seuraavana päivänä hävitystyötään. Toinen ihana rakennus toisensa
perästä romahti maahan, ja suru ja epätoivo sydämissään näkivät
Mexikolaiset uhkean kaupunkinsa yhä enemmän häviävän raunioiksi.
Vimmassaan karkasivat he niiden osastojen päälle, jotka suojelivat
hävitystyötä toimittavia indiaani-joukkoja, mutta rautapukuiset
ratsumiehet ja tykistö ajoivat heidät alinomaa takaisin. Siten eteni
etenemistään kaupungin hävitys, samalla kun hätä ja nälkä onnettoman
väestön kesken kävi yhä kauheammaksi. Näytelmiä Jerusalemin
kauhistuksesta nähtiin. Asukkaat tarttuivat mitä hirvittävimpiin
elatuskeinoihin tuskallisen nälkänsä tyydyttämiseksi. Mutta siitä
huolimatta kuoli joka päivä sadottain ihmisiä, piirityksen viimeisinä
päivinä ehkä tuhansittain, voimattomuuden ja nälän vaikutuksesta.
Kesken tätä kaikkea kauhua pysyi kuitenkin nuori, kunnollinen keisari
järkähtämättä pää pystyssä ja hylkäsi kaikki antautumisen vaatimukset,
joita tuon tuostakin kunniallistenkin ehtojen perustuksilla uusittiin
Espanjalaisten puolelta. Ei mikään näyttänyt masentavan Quatemozinin
uskallusta, ja hän kielsi kaiken puheen pakkosovinnosta hänen
läsnä-ollessaan. Papit, jotka itse kuni mielettöminä syöksyivät
taisteluun, elähyttivät kansaa, ja voipuneet, nälistyneet parvet
ryntäsivät vähääkään arvelematta rintoineen Espanjalaisten tuliputkia
ja peitsiä vastaan, ikääskuin kiirehtien varmaan kuolemaan.
Valloittajien jokainen askel eteenpäin maksoi verta; jokainen talo oli
otettava rynnäköllä, ja pitkällisen piirityksen kestäessä oli joka
tunti päivästä kovakiskoiset kamppaukset. Sinä urhoollinen Mexikon
kansa, sinä tiesit kuolla kuin mies!
Viimein oli Cortezin osasto ehtinyt sen palatsin edustalle, johon
Quatemozin oli ko'onnut urhoollisimmat soturinsa ympärilleen. Mutta
Cortez ei kuitenkaan aikonut hyökätä siihen ennen jalansijaa saatuansa
suurella torilla, jossa Alvaradon, Sandovalin ja hänen oman osastonsa
oli yhtyminen. Hän toivoi, näet, saavansa keisaria antautumaan, kun
tämä näkisi kaikkein osastojen yhdistetyn voiman, jota muka oli
mahdoton vastustaa.
Mutta tämä ei vaikuttanut rahtuakaan Quatemozinin päätökseen, ja
tappelu alkoi uudella vimmalla nälkään-nääntyvien Mexikolaisten
puolelta, joiden riveissä naiset ja haavoitetut taistelivat huimuuden
voimalla. Mexikon kansa ei vielä ollut kaikkea toivoa kadottanut eikä
ensinkään sen kelpo keisari. Vielä muutamia tuntia ennen viimeistä
väkirynnäkköä, elokuun 12 p:nä 1521, uudisti Cortez turhaan
ehdoituksensa antaukseen ja kehoitti Quatemozinia saapumaan
rauhalliseen neuvotteluun. Vastaus kuului:
-- Quatemozin on valmis kuolemaan siellä, missä hän on. --
-- Mene sitten -- lausui Cortez lähettiläälle -- ja valmista häntä
ja hänen maamiehiään kuolemaan, sillä heidän viimeinen hetkensä on
tullut. --
Ja nyt alkoi hirmuinen verisauna, jossa miehet ja naiset tappelivat ja
kaatuivat rinnatusten. Espanjalaisten puolelta johti Cortez itse
kauheaa teurastusta erään talon laakealta katolta lähellä sitä
suunnattoman suurta palatsia, jonka ympärillä sotatelme riehui.
Samall'aikaa johti Sandoval hyökkäystä järven puolelta. Se tapahtui
sotaprikien avulla, jotka oli saatettu sisään kanaville. Temmellyksen
pahimmassa pauhinassa huomaa Sandoval kaksi suurta venettä, jotka
palatsista päin tullen yrittävät järven poikki, samassa kun suuri
joukko pienempiä veneitä raivokkaasti lentää hänen prikiensä kimppuun.
Sandoval käskee, nähdessään suuret veneet, Garcias Holquin nimisen
alipäällikön, joka kuljettaa pientä prikiä, ajaa niitä takaa.
Holquin'in onnistuukin, hetken aikaa ajettuansa, saavuttaa veneet,
joita hän aikoo ampua. Mutta kiivaasti huutaen ja malttamattomia
elkeitä tehden heittää näiden miehistö aironsa ja aseensa menemään,
pyytäen häntä luopumaan ampumisesta.
Toisessa veneessä istuivat, näet, keisari ja hänen vielä melkein
lapsimainen puolisonsa, Montezuman nuorin tytär, kaunis kuin kevään
ruusu. Quatemozin, tummanverinen, ryhdikäs, sotaisalta näyttävä nuori
mies, kilpi ja keihäs kädessään, kohoo seisaalle veneessä ja ilmoittaa
itsensä:
-- Minä jään sotapäällikkönne vangiksi, mutta odotan että kohtelette
vaimoani ja seuruettani niinkuin keisarinnaa tulee kohdella. -- Ja hän
puhui arvokkaasti ja tyyneydellä.
Holquin lupasi täyttää keisarin tahdon ja kehoittl häntä antamaan
merkkiä vastustuksen lopettamiseen. Quatemozin vastasi että se oli
tarpeetonta.
-- Sanoma minun kohtalostani saa kaikki aseet laskemaan -- lausui hän.
Ja hän oli oikeassa. Tieto tästä tapauksesta lensi kuin tulen liekki
pitkin kaupunkia, ja samassa taukosi kaikkinainen vastustus sekä maalla
että merellä. Keisarillisessa palatsissa pidetyssä juhlallisessa
neuvottelussa oli päätetty että keisarin tulisi kokea päästä pakoon
valtakunnan maakuntiin ja siellä nostattaa sotavoima, jolla hän voisi
tulla pääkaupungille avuksi. Mutta tämän aikeen rauetessa meni
viimeinenkin toivo tyhjiin, ja palatsin varustusväki antautui voittajan
armoille.
Cortezin eteen vietynä lausui ylevämielinen nuori keisari, joka niin
täydelleen ansaitsee kunnioitustamme, jonka surullinen kohtalo
liikuttaa totisestikin yhtä hyvin kuin minkä keksityn murhenäytelmän
sankari hyvänsä, -- lausui:
-- Minä olen tehnyt mitä kuninkaan tuli. Olen viimeiseen asti
puolustanut valtakuntaani ja kansaani. Nyt ei minulla enää ole muuta
kuin kuoleminen. Ota väkipuukkosi ja syökse se sydämeeni. --
Minkä vastauksen jalo sankari sai, saamme kohta nähdä.