Montezuman mentyä Manalaan huokasivat Mexikolaiset pari päivää --
hieman hämillään kohtalosta kovaonnisen keisarin, jonka raivostunut
väkijoukko oikeutetussa vihassaan oli toimittanut päiviltä pois.
Mutta pian alkoi ottelu uudestaan ja tällä kertaa oikein määrätyn
suunnitelman mukaan. Espanjalaisten kortterista vievät kadut ja sen
ympärillä olevien korkeiden rakennusten katot miehitettiin sotilailla,
jotka tuon tuostakin tekivät valehyökkäyksiä ja pitivät Espanjalaisia
alituisessa työssä.
Ja nyt alkaa pitkä jakso tuimia tappeluja, joissa toiselta puolen
Tenochtitlanin pojat kuolemaa vähintäkään hämmästymättä uhraavat
itsensä uhatun isänmaan ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen
myöskin Espanjan uskalikot ritarit osoittavat urhoollisuutta ja
rohkeutta, jonka vertaista historia tuskin tuntee.
Erään korkean temppelin katolta lähellä Espanjalaisten kortteria näki
heidän vihollisensa alas tämän pihalle, saattaen siten pitää heitä
tarkasti silmällä ja niinikään vinguttaa heihin nuolia ja
heittokoneita. Päästäkseen tästä ikävästä naapurista, käski Cortez Juan
de Escobar'in sadan miehen kanssa hyökätä temppeliin ja pistää se
palamaan. Mutta kolme kertaa koetettuaan täytyi Escobarin väistyä.
Silloin Cortez itse muutaman rynnäkköosaston etupäässä pääsi, kun
pääsikin, temppelin laakealle katolle. Mutta täällä piti paikkaa 500
mexikolaista aatelismiestä ja valittua sotilasta. Alkoi hirveä
kamppaus, jota kesti kolme tuntia. Verta vuoti ja luut ryskyivät.
Cortez itse joutui mitä suurimpaan vaaraan. Kaksi ylhäistä aztekiläistä
soturia päätti uhrata itsensä isänmaan pelastukseksi vapauttamalla sitä
sen pahimmasta vihollisesta, Cortezista. Molemmat syöksivät tässä
tarkoituksessa ilman aseitta sotapäällikön kimppuun, yrittäen vetää
hänet muassansa katon rintasuojan yli ja alas syvyyteen. Mutta tuon
notkean ja voimakkaan miehen onnistui saada vihollisensa saman kohtalon
uhriksi, jonka he olivat aikoneet hänelle, ja tavallisella
kylmäverisyydellään jatkoi Cortez tappelua, joka sitten pian
kallistuikin Espanjalaisten eduksi, heidän kuitenkin monta
rautakouraista miestä menetettyänsä.
Samalla aikaa tapeltiin myöskin Takuba-kadulla, josta Mexikolaiset
kokivat päästä temppelin miehistöä auttamaan. Tästä esti heitä
kuitenkin muuan joukkio Espanjalaisia. Kadulla kärsivät niinikään nämä
kuitenkin melkoisia vahinkoja, ja Cortez riensi, voitettuansa
viholliset temppelin katolla, alas omiansa auttamaan. Hän pääsi
ratsunsa selkään. Suuri joukko Mexikolaisia ympäröi hänet heti, ja
taaskin oli kova vaara tarjona. Fernando herra, kaadettuaan lähimmät
ahdistajansa maahan, kannusti kuitenkin hevosensa pois eräälle
poikkikadulle. Täällä oli toinen joukkio vihollisia vastassa.
Cortez näki miten erästä hänen ritariansa, joka oli revitty ales
hevosen-selästä, vietiin pois vankina. Vähääkään arvelematta syöksee
rohkea uskalikko joukkioon, joka nähdessään pelätyn sotilaan pakenee,
päästäen vankinsa irti. Tämä nousee jälleen ratsunsa selkään, ja
molemmat ritarit karkaavat peitset tanassa takaisin Takuba-kadulle,
jossa sotapäällikköä tervehtivät hänen joukkonsa riemuhuudot.
Seuraus sen päivän tapahtumista oli Mexikolaisten pakollinen
poistuminen temppelistä ja tämän palo. Mutta tämä Espanjalaisten etu
oli maksanut heille paljon verta, ja asema oli melkein entisillään;
sillä temppelin kadotettuansa, varustivat Mexikolaiset kaikki
Espanjalaisten kortteriin vievät kadut rovituksilla, kokien sillä
tavoin sulkea heidät kokonaan erilleen toripaikoilta.
Cortez piti nyt kenraaliensa kansa sotaneuvottelun, ja tässä päätettiin
vihdoinkin lähteä kaupungista pois. Tlaskalassa ko'ottaisiin riittävä
sotajoukko ja sitten rakennettaisiin joitakuita pienempiä laivoja,
joista voitaisiin pitää valtaa järvillä ja ahdistaa pääkaupunkia; sillä
ne kaksi sotaprikiä, jotka Cortez oli valmistellut, olivat Mexikolaiset
hävittäneet jo hänen retkellään Narvaezia vastaan.
Tähtien-selittäjä Botillo kysyi taivaan-kappalten neuvoa, ja ne
neuvoivat Espanjalaisia lähtemään yön aikana. Kaikki valmistukset
suoritettiin tuota pikaa ja rakennettiin kuljetettava silta pantavaksi
aukkojen poikki siinä padossa, joka yhdisti pääkaupungin mannermaahan;
sillä Mexikolaiset olivat, kuten vakojain kautta saatiin tietää,
poistaneet näiden aukkojen poikki johtavat sillat, ja vesi kanavissa
oli osaksi syvää.
Niin tapahtui siis Espanjalaisten lähtö heidän pesäpaikastaan
Tenochtitlanin kaupungista sydän-yönä vasten heinäkuun 2 p:ää v. 1520.
Yö oli pimeä, kolkko ja sateinen. Kolmessa osastossa marssi sotajoukko
ulos kortteristaan ja sitten Takuba-katua alaspäin, josta hevosväki
edellisenä päivänä tekemänsä hyökkäyksen kautta oli perannut pois
rovitukset. Espanjalaiset valitsivat tämän tien -- joka oli
päinvastainen sitä, jota he olivat tulleet -- pettääksensä
Mexikolaisia; mutta he pettyivät surkeasti itse. Mexikolaiset, jotka
tarkasti olivat huomanneet kaikki Espanjalaisten valmistuspuuhat ja
arvanneet heidän aikeensa, miehittivät hyvään aikaan kaikki kolme
patoa, jotka veivät kaupunkiin, eivätkä suinkaan unohtaneet
Takuba-patoa. Tuskin olivat Espanjalaiset jättäneet ensimäiset kadut ja
ensimäisen pato-aukon taaksensa, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ääretön
joukko vihollisia, jotka molemmilta puolen järveä veneillään soutivat
padolle päin ja ahdistivat Espanjalaisten yhteen-sullottuja rivejä,
joita tällä kapealla, keinotekoisella tiellä ei mikään sotataito voinut
pelastaa siitä hirveästä tappiosta, joka nyt seurasi.
Ensi kertaa lakkasi kaikkinainen komento ja sotakuri Espanjalaisten
riveissä, ja mitä katkerin käsikahakka syntyi Mexikolaisten
päättymättömien parvien ja Espanjalaisten kesken -- kaikki kauheassa
sekamelskassa. Hakattiin, survottiin, pistettiin ja lyötiin ympärilleen
mielettömällä raivolla, milt'ei tuntematta vihollista ystävästä; ja
jokainen komentosana hämmentyi indiaanien hurjiin sotahuutoihin ja
heidän torviensa tuimaan toitotukseen, jonka välistä toisinaan jyrähti
sotajumalan rummun hirveä ääni.
Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon
olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin
ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin
tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi
paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja
puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen
sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa,
oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta
paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja
yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun
alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät
maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden
villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet
lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja
tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien
urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken
pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja
kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky
taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu
vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen
valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä
katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia.
Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia
veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä.
Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli
väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa.
Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää
hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä
tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja
Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.
-- Se on totisesti _Tonatiuh!_ Se on auringon poika! Se on päivän
poika! -- huudettiin heidän joukostaan.
Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan,
sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui
syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen
ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon
kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimellä
_Salto de Alvarado_ (Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen
kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.
Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta
kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen
"Surullinen yö" -- _La noche triste_. Sen taistelussa menetti 500
Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen,
surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli
kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä
oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla
urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan
muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla
kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla
vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli
jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä
oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat
olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta
kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa,
pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.
Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan
tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle
epätoivolle sijaa, vaan -- mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon
valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen
siinä henkiin jääneet ritarit -- Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz,
Avila -- ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain
Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen
varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta.
Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti
Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin
Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän
tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan
ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille
sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!
Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen
pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille
päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta
yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa,
tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle
alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja
Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon
indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä
joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän,
höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta
Cortez huusi:
-- Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. -- Ja rohkealla
kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen
samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin
kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit
halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät
etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia
parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon
partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. --
Tuolla on otettavamme! --
Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa
kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian
indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja
muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen
kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön
alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä;
espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja
sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä
heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, -- ja kauhistuksen valtaamina
syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun
on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, -- on oppi, jota he näkyvät
ymmärtävän.
Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat
vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.
Semmoinen oli tappelu _Otumban_ luona heinäkuun 8 p:nä 1520.
100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi
kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii
kerrottavaksi samaan jaksoon.
Siinä ei enää vaikuttanut voittoa tykkien peloittava pauke eikä
pyssyjen salaperäinen rätinä, vaan tappo tehtiin paljailla aseilla --
miekalla ja peitsellä.
Seuraavana päivänä saapui Cortezin joukko Tlaskalalan alueelle. Ne
Tlaskalaiset, jotka surma-enkeli oli säästänyt, heittäysivät
kasvoilleen ja suutelivat äidillistä maata, jolle he eivät enää olleet
toivoneet saavansa astua.