Tenochtitlan oli valloitettu. Kolme kuukautta kestäneen piirityksen
perästä olivat Espanjalaiset viimeinkin saavuttaneet tarkoituksensa ja
Cortez oli täyttänyt lupauksen, jonka hän kerran teki, kaunista
kaupunkia ihailevin silmin katsellessaan korkean temppelin katolta.
Mutta kolme neljäs-osaa Toltekien ja Aztekien vanhasta pääkaupungista
oli tuhkana ja rauniona, ja -- niin kertoo valloituksen historioitsija
Bernardo Diaz del Castillo -- enemmän kuin 200,000 kuollutta ruumista
ruttoutti ilman tuossa ennen niin kukoistavassa kaupungissa. Aztekien
sotilaita oli vielä hengissä 70,000. Niiden sallittiin pitkässä,
surullisessa retkijonossa, jota kesti kolme päivää, vetäytyä pois
pääkaupungista etsimään kotoansa maakunnassa, sillä pilaantunut ilma
Tenochtitlanissa oli ruvennut synnyttämään vaarallisia tauteja. Myöskin
Espanjalaiset korjasivat sieltä toistaiseksi nahkansa, sittenkun
kuitenkin ensiksi asianomainen ryöstämystyö oli suoritettu.
Hävityksestä huolimatta oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön, ja
arvaamattomat aarteet jäi heidän haltuunsa. Mutta Kristuksen nimessä
nylkevien paavilaisten säkki oli pohjaton. Luultiin että muka
Quatemozin keisari sittenkin oli salaa kuljettanut pois Aztekien
parahimmat kultapalaset, ja onneton ruhtinas pantiin kidutuslavalle.
Kädet ristissä ja hurskaat silmät taivasta kohden seisoi pyhä pater
Olmedo polttolavan vieressä, julistaen kidutetulle Kristuksen armoa ja
anteeksi-antoa, jos hän tunnustaisi ja ilmoittaisi aarteittensa
piilopaikan. Mutta Quatemozin kesti järkähtämättä ja Espanjalaisia
hämmästyttävällä mielen-lujuudella tulen tuskat eikä tunnustanut
mitään, hän kun joko ei tahtonut taikka ei voinut tyydyttää kauheiden
kiduttajiensa kullanhimoa. Cortez'in käskystä lopetettiin silloin
keisarin kiduttaminen, mutta sen sijaan syytettiin häntä sittemmin
salavehkeistä ja kapinan-yrityksestä; ja Aztekien viimeinen keisari
mestattiin.
Niin oli siis loppu saatu Mexikon valtakunnasta. Pääkaupungin perästä
valloitettiin toinen maakunta toisensa perästä, ja ennen pitkää oli
koko vanha loistava Anahuak Espanjalaisten vallassa.
Mutta millaiseksi muodostui sen asukkaiden kohtalo?
Olemme ylempänä nähneet, mitkä vammat Aztekien valtakuntaa vaivasi,
mitä sortoa muut heimot saivat kärsiä näiden hallituksesta, miten
Toltekien muodostama yhteiskunta, joka aikojen kuluessa oli niin
ihmeteltävän sivistyksen luonut ja kasvattanut, joutui Aztekien kautta
suhteelliseen rappiotilaan, miten Huitzilopochtli, näiden kauhea
sotajumala, oli ajanut pakoon Quetzalkoatlin, rauhallisen onnen ja
lempeyden ruhtinaan, miten ihmis-uhrit olivat tulleet tavallisiksi
j.n.e. Vanhasta, korkeasta sivistyksestä säilyttivät Aztekit melkein
ainoastaan sen aineellisen osan. Nyt oli Espanjalaisten valloituksen
kautta kauhea _Nemesis divina_, taivahan kosto, heitä kohdannut.
Mutta Tenochtitlanin viimeinen taistelu osoittaa että Aztekit ja koko
heidän heimonsa kuitenkin tavallaan olivat varsin kelvollista ja
kunnioitettavaa kansaa, jolle isänmaan onni ja pelastus oli kallihin
kaikista, ja saastuttamaton kunnian kruunu tulee heidän viimeiselle
ruhtinaallensa.
Meille kristityille, jotka katselemme toisten kansojen tapoja toisilla
silmillä kuin nämä itse, ovat Aztekien ihmisuhrit kauhistusta, ja
ansaitsi kai tämä heimokunta valtansa perikadon. Mutta -- pata kattilaa
soimaa. Muistakaamme myöskin kristi-veljiemme Espanjalaisten tapoja;
polttolavat, rääkkäykset, petokset, kavaluudet ja kaikki konnantyöt.
Muistakaamme etupäässä sitä, että he kavalassa tarkoituksessa tulivat
vierailemaan maahan, jossa ei heillä ollut mitään tekemistä, maahan,
jonka asukkaiden sivistys sitä paitse ei sanottavasti kaivannut
Espanjalaisten opetuksia.
Louis Thomas kertomuksessaan tämän ajan löytöretkistä mainitsee:
"Espanjalaiset kyllä ymmärsivät perin juurin hävittää sen kansan, jonka
herroiksi he olivat tulleet, mutta he eivät ymmärtäneet sitä kasvattaa.
Niiden kolmen vuoden kuluessa, jona valko-ihoiset olivat oleskelleet
Aztekien maassa, hävittivät ne, joiden tuli saattaa sinne korkeamman
sivistyksen ja kristin-opin siunaukset, pohjattoman kullanhimonsa ja
uskonnollisen vimmansa kautta ihan juuriaan myöten _monin sadoin
tuhansin alku-asukkaita_, joiden luonne kokonaan muuttui. Nimeksi ja
ulkomuodoltaan tulivat onnettomat Mexikolaiset tosin kristityiksi,
mutta itse teossa ovat he tähän päivään saakka pysyneet pakanoina, ovat
pahentunutta, kelvotonta kansaa."
Siinä on seuraus Mexikon valloituksesta, jos pidämme silmällä maan
alku-asukkaita ja oikeita omistajia.
Niin. Semmoinen oli ihanan Anahuakin asukkaiden kohtalo. Koko maa,
josta "jokainen viljeltävä tilkku olikin viljelty kuin ihanin
yrttitarha", mutta jonka muokkaamista eivät Espanjalaiset ymmärtäneet,
jaettiin nyt niiden ja emämaasta yhä tulvailevien siirtolaisten kesken
-- täydellä omistusoikeudella --; ja alku-asukkaat tehtiin kaikki
_orjiksi_. Yksistään hävyttömien herrojensa hyväksi saivat maan
entiset ja oikeat omistajat nyt otsansa hiessä ja usein kahleet
jaloissaan raataa viljavainioilla, ja jos indiaanit uskalsivat
vähintäkään murista tai millään tavoin itseänsä puolustaa, rangaistiin
heitä säälimättä ja julmasti. Kristinuskoisten pappien uskonvimma ja
sotamiesten raakuus hävitti kerrassaankin kaikki, mikä vain vähintäkin
muistutti vanhasta sivistyksestä. Suuri joukko taideteoksia ja kansan
kaikki kirjalliset muistomerkit poltettiin poroksi. Kristittyjä
kirkkoja kohosi teokalliojen sijaan, ja aivan uusi Mexiko kasvoi
vähitellen vanhan raunioille, uusi Mexiko, joka ei näy olevan vanhaa
Anahuakia rahtuakaan parempi.
Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin laskettiin Espanjan kruunun vallan
alle eräs toinen kultamaa Amerikan manterella, jossa vielä vanha
nahualainen sivistys kaikessa voimassaan kukoisti, nimittäin _Peru_
etelässä. Perun valloituksen toimitti mies, jonka sivistys oli sillä
kannalla, ett'ei hän edes osannut nimeänsä kirjoittaa, mutta joka
myöskin noilla maailman-äärillä ilmestyi kristillisen viljelyksen
levittäjänä -- _Francisco Pizarro_. Hänen yrityksensä on täydellinen
ryöväysretki, joka ajattelevassa ihmisessä ei saata muuta herättää kuin
inhoa. Mutta sekin onnistui julkeiden petoksien ja pyörristyttävien
konnantöiden kautta.
Ja muinainen, vuosisatojen synnyttämä omatakeinen sivistys oli kadonnut
Amerikan manterelta. "Indiaanit" mainituissa maissa oikeastaan nyt
vasta astuivat niiden raakalaisten riviin, joille jälkimaailma Colombon
ajoista asti on tämän nimen säilyttänyt.
Merkillinen on sentään Jumalan sormi historiassa. Kristinuskossa asuu
jalompi henki kuin missään muussa uskonnossa, sillä se on se, joka
ylimpänä pääkappalenaan lausuu: _rakasta lähimmäistäsi niinkuin
itseäsi_; ja sen opetuksen nojassa se on oikeutettu voittamaan missä
ikinä maailmassa se ilmestyneekin muiden uskontojen rinnalla. Vaikea
vain on meidän käsittää miksi se voittoretkillään toisinaan taistelee
ikääskuin ristiriidassa itsensä kanssa, antaen tukea Ignatius Loyolan
kavalalle opille: päämaali pyhittää välikappaleet.
Mexikolaisten viljelys ja sivistys oli tosin suureksi osaksi varsin
aineellista laatua, ja henkisyys se lopulta on, joka maailmaa hallitsee
ja vallitsee. Mutta hyvin vähän henkisyyttä ilmestyi Espanjalaistenkin
yrityksessä ja heidän menetystavassaan voitettuja kohtaan. Miltä
kannalta siis katselemmekin Anahuakin asukkaiden kohtaloa, emme voi
muuta kuin sitä surkutella ja valittaa. Mutta murhenäytelmää onkin
koko ihmiskunnan historia, murhenäytelmää tämän sanan oikeassa
merkityksessä; ja tuhansittain sydämiä särkyy, ennenkun maailma pääsee
askeltakaan edemmäs tiellään.
* * * * *
Mexiko oli joutunut Espanjan ja Kristikunnan omaksi. Sen valloittajan
myöhemmistä elämän-vaiheista lisättäköön tähän pari sanaa.
Fernando Cortez'ista mainitsee muutama espanjalainen lähde että hän,
valloituksen suoritettuansa, otti vaimokseen kauniin tulkkinsa Marinan,
mutta muut ja luotettavammat aikakirjat tietävät kertoa että Marina
joutui naimisiin eräälle toiselle hidalgolle. Itse nai Cortez,
sanottujen aikakirjain mukaan, ensimäisen vaimonsa kuoltua, muutaman
kastilialaisen aatelisneiden. Sankari sai käskynhaltian arvon _Uudessa
Espanjassa_, joten hänen ehdoituksestaan valloitettua maata nimitettiin,
ja perittäväksi lääniksi Oajakan hedelmällisen laakson, jossa hänen
jälkeläisensä ovat asuneet meidän päiviimme saakka. Mutta hänellä oli
koko joukko vihamiehiä, jotka panettelivat häntä kuninkaalle, ja koska
hän -- varsinkin menettelytavassaan alku-asukkaita kohtaan -- todellakin
oli tullut syypääksi milloin mihinkin pahaan, osasivat vastustajat,
sekoitellen totta ja valetta, toimittaa niin, että sivilihallitus
uudessa voittomaassa otettiin häneltä pois ja hän ainoastaan jäi
sota-asiain päämieheksi; eikä se häntä enää auttanut että hän (v. 1528)
matkusti Espanjaan ja koki puolustaa itseään kuninkaan edessä. Kuningas
tosin kaikella kunnioituksella häntä kohteli, mutta hänen ansioitaan ei
tahdottu taikka ei ymmärretty oikein arvostella. Palattuansa Mexikoon
(1530) lähti Cortez uusille löytöretkille, jolloin m.m. Californian
niemimaa löydettiin v. 1536. Quatemalan ja Yukatanin sivistysvaltakunnat
oli jo sitä ennen valloittanut "auringon poika," urhokas Pedro de
Alvarado, ja Honduras'in Cristobal d'Olid, jonka kanssa Cortez tämän
valloituksen johdosta oli kovasti riitaantunut, koska Olid ei
tunnustanut vanhan kenraaliinsa yliherruutta. Vuonna 1840 matkusti
Cortez uudestaan Espanjaan, taaskin puolustaaksensa itseään
panettelijoita vastaan, mutta "Aztekien tappajaa" ei enää tahdottu
muistaakkaan. Niinkuin Colombo, kirjoitteli hän tuon tuostakin
anomuskirjeitä kuninkaalle, mutta ei saanut edes vastaustakaan niihin.
Mexikoa hän ei enää nähnyt. Kiittämättömyys on maailman palkka, ja harmi
sielussaan kuoli viimein murtunein voimin "Mexikon valloittaja" eräällä
maatilalla lähellä Sevillan kaupunkia joulukuun 2 p:nä 1547. Hänen
maalliset jäännöksensä vietiin viisitoista vuotta myöhemmin Mexikoon,
jossa ne ensiksi haudattiin Tezkukoon, Espanjalaisten majapaikkaan tuon
pitkällisen piirityksen aikana. Sieltä muutettiin ne franciskaanien
kirkkoon Mexikossa ja sieltä taasen Cortezin perustamaan Jesus de
Nazareth nimiseen sairastaloon samassa kaupungissa. Vuonna 1823
tapahtuneessa vallankumouksessa hävitettiin tämä vanha sairastalo maan
tasalle, ja samassa katosi kirstukin, jonka sisässä oli Mexikon
valloittajan luut.