Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan
valloittamiseen, -- yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään
muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut
uneksiakkaan.
Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta
kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän
hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa
mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin
järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri
heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla.
Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan
ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli
Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä
Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen
sotajoukko.
Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy
meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se
aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan --
niin kehutaan -- aikoinansa perustaneet _Toltekit_, rikaslahjainen
nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti
rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen
vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle.
Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt
pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen
Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta
jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät
tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden
18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä.
Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita,
oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja
ikivanhan _Tula_ kaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita.
Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan
laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden
vuoriheimot pohjosessa -- ensiksi _Chichimekit_, sitten vuorostaan
_Akolhuakit_ ja _Tepenekit_ -- syöksivät heidän alueelleen,
kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen
maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet,
_Aztekien_ sotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen
raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it
Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja
enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin
ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka
piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman
Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen
arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi
kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron
kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti
näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa
pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin
oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut
ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka
hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli
palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja
kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit -- sanalla sanoen,
rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.
Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet
yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli
Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä
tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä
luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin
moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi
joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä
kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja
varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli
lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion
jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut
pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä
mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä
uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta.
Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien
onnellisista ajoista asti.
Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät
meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä
yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen
mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon
valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin
tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet
pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.
Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen
että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan
voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän,
huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja
turmelusta vieraillensa -- aivan kuni Cortez, voisimme lisätä,
mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset,
papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan
rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset,
Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan
miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumiset
_Villa rica de la Vera Cruz'ista_. Täältä, näet, mainittiin että
mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista
ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet
hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät
oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli
jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä
seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.
Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa
antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat
kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö
pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi
joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai
vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja
oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes
tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?
Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin
vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti,
kun päättikin, -- _ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa_.
Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja
peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai
heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo
seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää
kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin
huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään
levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui
hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.
Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de
Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat,
oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät
muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen
osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja
pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten
kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput
Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän
perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina,
keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja
kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu
tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi
Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen
-- vilpillä ja ryöstöllä.
Cortez ensiksikin piti -- Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä
pelvolla ja vavistuksella toimitti -- Montezumalle ankaran aamusaarnan
Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin
pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati
että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.
Mutta nyt ehdoitti Cortez että keisari, vakuuttaakseen muitakin
Espanjalaisia ja omia alamaisiaan ystävällisestä mielestään, lähtisi
muutamiksi päiviksi orpanoimaan Espanjalaisten kortteriin.
Kun Marina oli kääntänyt ehdoituksen, jonka tarkoituksen keisari näkyi
heti kokonaan älyävän, kalpeni Montezuma oikeutetusta vihasta ja
lausui:
Koskahan on kuultu että minun kaltaiseni ruhtinas on hyvällä lähtenyt
omasta palatsistaan ruvetakseen vangiksi vieraiden käsiin? --
Cortez näkyi vilpittömästi myöntyvän tähän katsantotapaan asiasta.
Uusia verukkeita vedettiin, mutta ei mikään saanut keisaria käymään
satimeen. Tässä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin jo näytti siltä
kuin olisi täytymys luopua koko vehkeestä, lensi Velasquez de Leonin
miekka tupestaan, ja ritari lähestyi keisaria, huutaen tovereilleen:
-- On liian myöhäistä palata! Hänen kimppuunsa heti, ja jos hän panee
vastaan, niin kaatukoon! --
Montezumalta ei näiden sanojen merkitys voinut jäädä käsittämättä,
vaikk'ei hän ymmärtänytkään sitä kieltä, jolla ne lausuttiin. Hän
kalpeni taaskin, tällä kertaa pelosta.
Marina, johon tämä kohtaus kovasti koski ja joka hyvin tunsi
Espanjalaisten väkivaltaisuuden, astui tässä hetkessä omasta neuvostaan
esiin, rukoili hartaasti keisaria suostumaan, -- ja keisari suostui.
Kantotuoli toimitettiin tuota pikaa, ja heikko ruhtinas kannettiin,
kesken kauhistunutta hoviväkeään, riemusaatossa ulos kaduille, jossa
Espanjalaiset vahtimiehet toinen toisensa perästä yhtyivät rohkeihin
ritareihin, jotka täten olivat vanginneet ja nyt veivät mukanaan
Mexikon mahtavan keisarin keskellä hänen omaa pääkaupunkiansa.
Tästä hetkestä alkaen olivat itse teossa Espanjalaiset herroina
valtakunnassa.
Montezuma tosin vieläkin nimeksi hoiti valtiollisia toimiaan, antaen
yhä edelleen Espanjalaisten kortterista käskyjä omassa nimessään ja
vastaan-ottaen siellä virkamiehiään. Mutta itse teossa hän vain lainasi
nimensä espanjalaisen sotapäällikön käskyille. Siten täytyi hänen itse
määrätä sotapäällikkönsä Quelpokokan vangittavaksi. Tämä tuotiin yhden
poikansa ja useiden alipäällikköjen kanssa pääkaupunkiin, jossa
kaikki nämä "kapinoitsijat" Cortezin käskystä ja voimattoman keisarin
pakko-suostumuksella elävinä poltettiin Espanjalaisten kortterin
ulkopuolella. Se oli näytelmää, jommoista Mexikolaiset eivät olleet
sitä ennen nähneet. Aztekien ihmisuhreja ei toki toimitettu niin
julmalla tavalla, eikä uhrin kärsimyksiä lisätty tarpeettomasti.
Sanomaton katkeruus ja viha maan raakoja kuokkavieraita vastaan rupesi
kytemään viattoman kansan povessa. Mutta polttoroviolla aljettu
hirmuhallitus ei siihen päättynyt. Cortez lähetti kortteristansa
upseerejaan pienten joukkioiden etunenässä ryöstämään pitkin maata ja
mannerta, ja ylhäisten mexikolaisten virkamiesten täytyi Montezuman
"käskystä" näitä kiskomisretkiä opastaa. Tämä oli muka "veronkantoa".
Ei missäkään uskallettu äveriäitä muukalaisia vastustaa, ja äärettömät
aarteet kultaa ja hopeaa kasaantui valloittajien palatsin holveihin.
Temppelit, joissa maan ehkä rikkaimpia kalleuksia oli säilytetty,
ryöstettiin paljaiksi.
Vahvistaakseen asemaansa pääkaupungissa siten, että järvetkin olisivat
hänen hallussaan, lähetti Cortez Montezuman nimessä suuren joukon
kuormankantajia Villa ricaan noutamaan aineksia kahteen sotaprikiin,
jotka niinikään Mexikolaiset saivat kustantaa. Nuo kaksi laivaa
rakennettiin tuota pikaa Martin Lopez'in johdolla.
Cortezin valta paisui päivä päivältä, ja jo tahtoi hän että Montezuma
julkisesti tunnustaisi Espanjan kuninkaan lääniherrakseen. Onneton
keisari, joka silminnähtävästi jo pelkäsi henkeään, suostui, kun
suostuikin. Valtakunnan etevimmät säätyhenkilöt kutsuttiin kokoon
Espanjalaisten kortteriin, ja Montezuma selitti juhlallisesti
päättäneensä tunnustaa Espanjan hallitsijan oikeutta yliherruuteen
Mexikon valtakunnassa, koska muka tämä Quetzalkoatlin jälkeläisenä oli
hänen oikeutettu perillisensä, sekä että hän, Montezuma, tästä lähin
läänimiehenä eli vasallina tahtoi totella tätä hallitsijaa. Tämän
juhlallisen tunnustuksen tehdessään huokaili Montezuma keisari
kuitenkin syvästi, ja loukattu ylpeys pusersi kyyneleitä hänen
silmistään.
Ääretön hämmästys valtasi ensimmältä läsnä-olevat Mexikolaiset,
vaivalla hillitty murina kuului ja synkkä vakavuus kuvastui kaikkien
kasvoista. Cortez huomasi minkä vaarallisen vaikutuksen heidän
hallitsijansa alennus teki kazikeihin ja kiirehti ehkäisemään uhkaavan
raju-ilman puhkeamista. Hän lausui sentähden ett'ei hänen herransa
aikomus suinkaan ollut riistää Montezumalta hallitsija-arvoa, eikä tämä
muka tahtonut tehdä mitään muutosta Mexikon valtakunnan vakiomuodossa;
hän vain halusi päästä sen suojelusherraksi. Tämä vakuutus, Montezuman
esimerkki ja pelko tukahutti kinastelevien kazikien harmin, ja Espanjan
kuninkaan tunnustaminen maan yliherraksi tapahtui kaikilla
Espanjalaisten vaatimilla juhlamenoilla ja muodoilla.
Tähän toimitukseen perusti sittemmin Espanjan hallitus etupäässä
oikeutensa Mexikon valtakunnan anastamiseen.
Tunnustusta seurasi sitten Montezuman puolelta taaskin kallisarvoinen
lahjoitus kultaa, jalokiviä ja kankaita, maalauksia ja seinäverhoja.
Itse kazikitkin toivat rikkaita antimia. Kullat ja hopeat, jotka Cortez
täten vähitellen oli ko'onnut lahjoitusten ja kiskomisten kautta,
sulatutti hän harkoiksi. Yksistään kullan arvo oli 600,000 _pesos de
oro'a_, mikä summa, jos silloinen kullanarvo verrataan sen arvoon
meidän päivinämme, vastaa 40 miljoonaa Suomen markkaa.
Eikö Espanjalaisten nyt olisi sopinut tyytyä? Ei suinkaan, Montezuma
oli vielä kansoineen päivineen käännettävä Kristinuskoon. Tämähän
myöskin oli valloituksen päätarkoituksia. Mutta siinä kohden kohtasi
Cortez mitä sitkeintä vastarintaa. Järkähtämättä pysyi Montezuma
uskossaan; Espanjalaisten saarna Kristuksesta ja neitsyt Mariasta
herätti vain hänen inhoansa.
Cortez ryhtyi taaskin mielivaltaiseen tekoon. Mexikolaisten
päätemppeliin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella ripustutti hän
ristin ja muutaman Mariankuvan ja luetti siellä julkisen messun. Mutta
tämä heidän paraimman temppelinsä häpäiseminen vihastutti mitä
hirveimmin mexikolaisia pappeja. He kiihoittivat kansaa puhdistamaan
pois häpeäpilkut loukattujen jumalien huoneesta ja neuvottelivat
ahkerasti Montezuman kanssa noiden röyhkeiden kuokkavieraiden
tuhoomisesta, jotka eivät edes säästäneet mitä kaikkein pyhintä oli.
Mustia ukonpilviä kasaantui Espanjalaisten pään päälle, ja se hetki
lähestyi, jolloin Tenochtitlanin asukkaat viimeinkin säpsähtivät ylös
näennäisestä tylsyydestään, vääntääksensä niskoiltaan vihattujen
vieraiden ikeen.
Montezuman jumalat huusivat kostoa!
Mutta -- huolimatta suuttuneen Huitzilopochtlin verenhimosta --
Montezuma ei uskaltanut mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Oma suu
likempänä kuin kontin suu ja sotajumalankin suu. Hän koki jos suinkin
päästä kuokkavieraistaan hyvällä.
Sentähden kutsutti hän Cortezin puheillensa ja selitytti tälle että
Espanjalaiset nyt muka olivat saavuttaneet matkansa tarkoituksen;
kaikki heidän vaatimuksensa oli täytetty. Mutta -- lausui Montezuma --
jo oli jumalien ja kansan tahto että he mitä kiireimmin lähtisivät
tiehensä; jos ei Cortez tätä tekisi, saattaisi hänet hukka periä.
Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja
keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian
tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi,
hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata
takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä
varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi
muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.
Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät
matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän
keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta
salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin
matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta
upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä
Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena
voivansa pysyä.
Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi
kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.
-- Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten
-- sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta,
jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle
kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli
18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli
silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne
toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa
lähettiläittensä -- Montejon ja Portocarreron -- palatessa Espanjan
hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.
Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut
laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin
vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa,
sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena
hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän
voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta,
ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin,
nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli
pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa.
Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin
uskollinen ajutantti.
Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen
kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu
euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa
miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez
kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua
Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin
näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa,
mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa,
harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas
lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille
latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta
asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa,
että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi
liittymisestä Corteziin, -- ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen
lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli
toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella
sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon
epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo
rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa
laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään
halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa
jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan
indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne
vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään
kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään
kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä
suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän
valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti
kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista.
Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin
miten milloinkin sopisi itse matkalla.
Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun
kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas
Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen
keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin
liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.
Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos
Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta
miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen,
purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja,
vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi
siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in
johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään
levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia
varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille
melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen,
mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä
vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval,
joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja
hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko
sotavoima oli nyt 240 miestä.
Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana
pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti
leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin
joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen
Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä
huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa
pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi
joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla
valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi
Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi
hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin.
Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä
kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.
-- Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! -- komensi Cortez, ja
uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin
esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita
kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta
välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta
vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä
tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen
ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo
lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.
-- Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! -- huusi Cortez
Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun,
joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti
tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun
kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian
viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez
pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi.
Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi
pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden
kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä,
kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja
voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi
heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse
sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti
hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin
katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli
ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä
tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat
Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt
urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen.
Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki
voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000
miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin
sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään.
Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.
Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti
Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon -- kauniita
indiaanilaisia tyttöjä.
Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja
perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse
siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui
huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin
asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri
siellä oli suuressa vaarassa.
Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen
ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa
pääkaupungissa.
Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan
työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan
täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi
toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon
kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin
vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria,
ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen
suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600
ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki
komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli
heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi
sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien
juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka.
Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin
katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle.
Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen
ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko
ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei
nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.
Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella
sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus
valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi
Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka
epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja
Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei
Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia.
Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin
rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja
heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli
estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema
rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. --
Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24
p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun
Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä
kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle
terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa
tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty
lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet,
jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai
viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari
ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100
rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista
jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä
tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt
ammuskelivat ilolaukauksia.
Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut
Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen.
Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka
vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä
seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä.
Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt
Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä
lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa
kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään
suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten
kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen
kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta
katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa.
Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua
onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli
tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin
pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka
suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia
takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään
näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset
kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui
kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa
hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta,
jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan
vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti
peloissaan.
Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta
joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän
aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten
joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten
rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät
Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat
heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan
kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui
omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan
maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti
Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin
vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea
käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi
käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen
kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. --
Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat
punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja
kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena
tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, -- suurin tappio, minkä he
vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.
Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli
Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista
muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos
kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut
mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain,
ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja
Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän
haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja
Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota
vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla
sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät
uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien
puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan
rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten
sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret
laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut
käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun
jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.
Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja
rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka
aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia
muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs
ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut
Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen.
Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki
ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa.
Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni
noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet
lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut
heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista
keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma
ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän
kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta
hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen
sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä
kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, --
ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.
Montezuma parka! Häväistyn sotajumalasi kostonhetki oli tullut. Ja
kunnian-arka Huitzilopochtli, jonka arvoa loukkaamaan olit päästänyt
muukalaiset maahan, -- kosti sinulle oman kansasi avulla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys keisarin puhuttua. Mutta mitään
tottelemisen merkkiä ei näkynyt. Hiljainen tyytymättömyyden murina
alkaa, se kasvaa kasvamistaan ja kovenee kovenemistaan, kunnes
uudestaan kauhea ulvonta ja huuto kirjavasta ihmistungoksesta halkaisee
ilman; vinkuva rankkasade nuolia ja kiviä lentää ylös muurille, jossa
keisari seisoo; ja ennenkun espanjalaiset ritarit kerkeävät peittämään
häntä kiivillään, vaipuu Montezuma, kuolettavasti haavoitettuna kiven
ja kahden nuolen iskusta, ritarivieraittensa käsivarsiin.
Tämä tapaus vaikutti kuitenkin vielä valtavammasti mexikolaiseen
väkijoukkoon kuin äsken keisarin esiintyminen, ja peläten jumalien
suuttumusta tuon Aztekien historiassa tavattoman teon johdosta, pakeni
kansa nopeammasti kuin oli kiitänyt rynnäkköön. Espanjalaiset olivat
hetkeksi päässeet vihollisistaan. Haavoittunut keisari vietiin nyt
huoneisinsa, ja kaikki tehtiin hänen henkensä pelastukseksi. Mutta
epätoivossaan ja puoleksi mielettömänä tuskasta ja surusta sen
häpäisevän iskun johdosta, joka oli tullut hänen osakseen omien
alamaisten puolelta, kieltäytyi kalman koskettama keisari nauttimasta
tarjottuja lääkkeitä, repi siteet haavoistaan ja torjui luotaan kaiken
ravinnon. Pater Olmedo yritti silloin kääntämään häntä Kristin-uskoon,
mutta turhaan, ja meidän täytyy kunnioittaa onnetonta Montezumaa hänen
viimeisinä hetkinään.
-- Alamaiseni minua halveksivat, -- oli järkähtämättömän ruhtinaan
vastaus lähetyssaarnaajan houkutuksiin, -- mutta minä en tahdo
halveksia itseäni enkä pettää isieni uskoa. --
Kolme päivää perästäpäin kuoli Aztekien keisari uskossa jumaliinsa.
Sen keisariuuden veriset murhanäytelmät päättyvät murhenäytelmiin.
Häväisty Huitzilopochtli oli kovasti kostanut palvelijalleen,
joka ei pystynyt häntä puolustamaan; mutta kovan kohtalon kaatama
jumalan-palvelija heitti henkensä lujassa uskossa tuohon kostajaan ja
häpeän katkera huokaus huulillaan.
Hämäräperäinen tarina Quetzalkoatlista oli käynyt toteen. Montezuma
parka!
Häneltä jäi eloon monta lasta. Kaksi hänen poikaansa hakkasivat
Mexikolaiset kuoliaaksi, Espanjalaisten lähtiessä kaupungista. Kolme
tyttöä kastettiin Kristinuskoon. He joutuivat sittemmin naimisiin
espanjalaisten miesten kanssa. Yksi poika sai myöskin, vähän jälkeen
isänsä kuolemaa, kasteen ja nimen Don Pedro de Montezuma. Hänelle antoi
keisari Kaarle Viides kreivin-arvon ja laveat maanalat Uudessa
Kastiliassa, jossa hänen jälkeläisiään kuuluu vieläkin elävän.