Tlaskalaan oli taaskin Cortezin luo tullut Mexikosta lähetystö, joka
tavallisia lahjoituksia Montezumalta tuoden nyt suorastaan kutsui
Espanjalaisia tulemaan hänen luoksensa Mexikon pääkaupunkiin. Kutsumus
suuresti hämmästytti Cortezia, mutta oli tietysti myöskin hänelle
varoituksena pysymään varuillansa, koska Montezuma nyt silminnähtävästi
oli muuttanut menetystapaa. Lähettiläät neuvoivat häntä myöskin
Montezuman nimessä kulkemaan Cholulan kaupungin kautta, joka oli
noin seitsemän maantiet. penikulman päässä Tlaskalasta. Neuvo
tietysti ei vähentänyt Espanjalaisten epäluuloja; sillä Tlaskalaisten
tiedon-antojen mukaan majaili suuri Mexikolainen sotavoima Cholulan
läheisyydessä, ja tämän kaupungin asukkaat olivat ystävällisessä
suhteessa Montezumaan. Siitä huolimatta päätti Cortez kuitenkin poiketa
Cholulaan, koska sieltäkin nyt tuli lähetystö ja kutsui häntä
kaupunkiin. Cortez ei tahtonut että hänen sotaisat liittolaisensa
näkisivät mitään pelon merkkiä hänessä, eikä hän liioin halunnut jättää
vihamielistä kaupunkia ja mexikolaista sotavoimaa taaksensa. Cholulaan
päätettiin siis lähteä, ja Cortezin sotajoukko, jota seurasivat
Zampoalaiset ja 6,000 Tlaskalaista soturia, samosi pois vapaavaltion
alueelta ja saapui seuraavana päivänä Cholulaan, jossa Espanjalaisia ja
Zampoalaisia kaikilla ystävyyden osoituksilla tervehdittiin ja
vieraanvaraisesti kestittiin; mutta Tlaskalaisia ei päästetty kaupungin
sisään.
Iso muurirakennus melkein keskellä kaupunkia annettiin Espanjalaisille
kortteriksi, ja heidän isäntänsä kohtelivat heitä erinomattain
ystävällisesti. Kuitenkin olivat he Cortezin mielestä luonteeltaan
umpimieliset ja juonikkaat, verraten suoraluontoisiin ja sotaisiin
Tlaskalaisiin. Hän rupesi heitä epäilemään, varsinkin sitten kun
ruokavaroja Espanjalaisten kortteriin alkoi tulla niukemmalta eikä enää
kazikeja käynyt häntä tervehtimässä. Kaksi Tlaskalaista, jotka
salavihkaa olivat hiipineet kaupunkiin, kehoitti häntä olemaan
varuillansa, koska, kuten he kertoivat, ylhäisten indiaanien vaimoja ja
lapsia joka yö pakeni pois kaupungista ja kuusi orjalasta oli uhrattu
etevimmässä temppelissä, tapaus, joka muka aina tiesi jotakin tärkeää
olevan tekeillä. Epäluulo kävi viimein Marinan ilmi-antojen kautta
varmuudeksi. Hän oli päässyt erään ylhäisen kazikin puolison
ystävyyteen, ja tämä, joka tunsi maanmiestensä vehkeet Espanjalaisia
kohtaan, tahtoi pelastaa Marinan. Kaziki-vaimo kertoi Marinalle että
Espanjalaisten ja heidän liittolaistensa perikato oli päätetty:
20,000 mexikolaista sotilasta piileili kaupungin lähistössä,
valmiina syöksemään sen sisään tarvittaissa, aseita oli jaettu
kaupunkilaisille, katuja oli teljetty, toisiin oli kaivettu syvät,
mullalla löyhästi peitetyt kuopat hevosten surmaksi, talojen ja
temppelien katoille oli ko'ottu kiviä, joita ai'ottiin viskata
Espanjalaisten päälle. Nämä tuumattiin armahtamatta tappaa; ainoastaan
muutamat olivat elävinä otettavat kiinni ja lähetettävät Montezumalle,
jotta hän saisi tyydyttää uteliaisuuttaan ja sitten uhrata heidät
jumalilleen. Aika tämän hankkeen toimeen-panemiseksi oli käsissä, eikä
mikään voisi Espanjalaisia pelastaa. -- Niin kertoi ylhäinen
indiaanitar Marinalle ja tarjosi tälle turvaa omassa huoneessaan.
Marina suostui ehdoitukseen ja sanoi vain lähtevänsä pikimmältään
noutamaan kalleuksiansa, mutta samassa kiirehti hän Cortezin luo ja
ilmoitti kaikki mitä oli saanut tietää.
Nopeaneuvokas espanjalainen retkeilijä ryhtyi heti varokeinoihinsa.
Espanjalaisten kortterissa kutsuttiin koko sotajoukko aseisin ja
vahteja lisättiin, jonka jälkeen Cortez lähetti sanoman Cholulan
kazikeille että hän muka seuraavana päivänä aikoi lähteä kaupungista ja
nyt tahtoi sanoa heille jäähyväiset kortterissaan. Tänne saapuivatkin
pian kazikit ja muut ylhäiset Cholulalaiset, ja heitä seurasi lukuisa
joukko sotilaita, joita muka Cortez saisi käyttää kuorman-kantajina.
Mutta Cortez astui esiin, syytti kazikeja petoksesta ja komensi
miehensä ilman sen enemmittä mutkitta käymään heidän kimppuunsa. Kauhea
verisauna alkoi, ja kun samassa Tlaskalaiset ryntäsivät sisään
kaupunkiin, tuli tämä moisten hirmutöiden temmellyspaikaksi, että
"raa'at villit" varmaankaan eivät ennen olleet sen vertaista nähneet.
Kristinuskon ritarit riehuivat pahemmin kuin raatelevat pedot. Yli
6,000 Cholulalaista miestä teurastettiin; mutta heidän vaimonsa ja
lapsensa veivät Tlaskalaiset orjikseen, joista tarpeen tullessa sitten
tietysti jumalain-uhrit olivat otettavat. "Myöhemmin" -- sanotaan --
"onnistui Cortezin kuitenkin saada liittolaisensa laskemaan nämä
vapaiksi ja ehkäistä kaupungin perinpohjaista hävittämistä, mutta ei
ennenkun suuri osa kauniimpia rakennuksia Cholulassa, Aztekien pyhässä
kaupungissa, oli poroksi palanut." Vielä monta vuotta perästäpäin
muistuttivat hiiltyneet rauniot "Cholulan verilöylystä".
Millä puolustavat mainiot Kristinuskon lähetyssaarnaajat semmoisia
tekoja? Cholulaisten petoksella, näillä kun oli paha mielessä vieraita
vastaan. Mutta Cortez käytti ihan samaa sotajuonta, houkuttaessaan
heidät kortteriinsa, karatakseen äkki-arvaamatta syyllisten ja
syyttömäin päälle. Ja Espanjalaiset olivat kuitenkin kuokkavieraina
kielletyllä alueella. Sen he kyllä tiesivät. Päätänsä pudistellen
arvelevat Cortezin urostöiden innokkaimmatkin ihailijat kuitenkin että
"Cholulan verilöyly on pimeänä pilkkuna suuren valloittajan kiiltävässä
kilvessä." -- Kai se niin on.
Pari päivää tästä kauhutyöstä tuli taaskin lähetystö Montezumalta,
"joka kauhistuneena Cholulan kohtalosta kiirehti riisumaan päältänsä
kaiken osallisuuden Cholulalaisten uskottomuudessa." Hänen
viattomuuttaan eivät kuitenkaan espanjalaiset historian-kirjoittajat
usko. Päin vastoin väitetään kiven kovaan että Montezuma oli
Cholulaisten aikoman hyökkäyksen keksijä ja että todellakin 20,000
hänen omia sotilaitaan piileili vuoristossa kaupungin ulkopuolella,
valmiina annetusta merkistä syöksemään Espanjalaisten kortteriin.
Kun Cortez liittolaisineen lähti Cholulasta matkalle Mexikoon, josta
hän nyt oli 20 penikulman päässä, ei kuitenkaan näkynyt hituakaan
semmoisesta sotajoukosta.
Mutta useista kylistä, joita nyt oli Espanjalaisten tiellä, tuli
Cortezin luo monta ylhäistä Mexikolaista, jotka valittivat Montezuman
hirmuvaltaa ja tervehtivät Espanjalaisia pelastajina hänen ikeestään,
-- seikka, joka tietysti suuresti elähytti valloittajien toiveita,
koska eripuraisuuden syöpäläinen toisessa riitaveljessä tietysti aina
on hyvä enkeli toiselle.
Ja hyvällä luottamuksella onnettaren suosioon samottiin nyt eteenpäin.
Monen päivän matkan perästä tultiin muutamaan tienhaaraan. Toinen tie
oli suljettu suurilla puilla ja kivillä. Kysymykseensä mitä tämä
merkitsi sai Cortez mexikolaisilta lähettiläiltä sen vastauksen,
että keisari tahtoi varoittaa vieraita kulkemasta sitä tietä, koska se
oli, vaikka lyhyempi, täynnään vastustamattomia esteitä. "Espanjalaiset
eivät pelkää esteitä", vastasi Cortez, perkkautti tien puhtaaksi ja
marssitti joukkonsa sitä pitkin eteenpäin. Tämän johdosta katosi
valloittajien jalkojen alta sileä, kaunis maa, ja he kulkivat nyt sitä
vuoriselännettä ylöspäin, joka eroittaa Pueblan ja Mexikon suuret
ylätasangot. Ilma kävi teräväksi, purevaksi; korkeilta vuorilta
viiltävät tuulet panivat ihmiset ja hevoset värisemään vilusta. Pian
retkeili sotajoukko Pohjois-Amerikan kahden korkeimman vuorikeilan
välissä. Nämä ovat Popokatepetl eli "Savuava vuori" ja Iztaccihuatl eli
"Valkoinen vaimo". Indiaanilainen taru, joka on lumonnut nämä vuoret
peljättäviksi aaveiksi, pitää, näet, jälkimäistä edellisen puolisona.
Popokatepetl, joka on 600 metriä korkeampi kuin Euroopan jättiläinen
Montblanc, purkasi valloituksen aikana useasti sisällistä tultansa,
etenkin Espanjalaisten ollessa Tlaskalassa. Ja tätä jo pitivät maan
asukkaat huonona merkkinä.
Joka päivä tuli Cortezin luo lähettiläitä läheisistä paikkakunnista
pyytämään häneltä apua Aztekien rasittavaa hallitusta vastaan. Mutta
Montezuma koki uusilla rukouksilla ja lahjoilla saada vieraita
palaamaan takaisin, varsinkin kun ilma, heidän vieläkin ylemmälle
noustessaan, kävi yhä kylmemmäksi ja seudut kolkommiksi. Turhaan.
Uhkarohkeat retkeilijät kiipesivät Sierra Ahualkon huipulle -- ja siitä
alaspäin muuttui maa, muuttui miellyttäväksi.
Eräässä Sierran mutkelmassa aukesi yht'äkkiä heidän silmiensä eteen
ihanainen näky. Sykkiviä sydämin seisoivat kaukahiset matkustajat
kallion jyrkänteen reunalla, katsellen alaspäin. He näkivät Mexikon eli
Tenochtitlanin verrattomaksi kerrotun laakson, tuon Eedenin ja
Eldoradon, jonka vertaista ei Aleksander v. Humboldtkaan sano
nähneensä, vaikka hän siellä matkusteli satoja vuosia valloituksen
perästä, jolloin näitä maisemia jo aikoja sitten oli kohdannut
hävityksen kauhistus. Siinä kohtasi paljon kokeneiden seikkailijain
silmiä viehättävästi vaihdellen vedet, metsät ja viljelysmaat,
valkohohteiset kaupungit ja kalveiset kukkulat; sanalla sanoen,
tuo tavaton panoraama melkein pyörrytti ja silmiä huikasi.
Heidän jalkojensa juurella rehenteli uhkeita tammi-, pinia- ja
seeteri-metsiä; loitompana lainehti viljavainioita, vaihdellen
muhkeiden maguey-istutusten, hedelmä- ja kukkatarhojen kanssa.
Maiseman keskeltä välkähtivät järvet, joiden rantoja elähytti
kaupungit ja kauppalat, ja tuolla vuoriselänteiden jättiläisharjujen
edustalla kohosi, kuni indialainen keisarinna helmikruunuineen,
loistava pääkaupunki _Tenochtitlan_ valkoisine tornineen ja
pyramiidi-temppeleineen, kuuluisa "Aztekien Venetia." Kohoten korkealle
kaikkein läheisten rakennusten yli huomattiin selvästi Chapoltepek'in
kukkula, keisarin maalais-asunto, jota varjokkaat seeteri-ryhmät
ympäröitsivät. Kaukana sinisen järven toisella puolen, tuuheiden
lehtipuiden piilosta, pilkisteli esiin muuan kimaltava piste, toinen
pääkaupunki, _Tezkuko_, ja vieläkin kauvempana tuo tummanvärinen
porfyrivyö, joka ympäröitsee laaksoa ikäänkuin rikkaana juotoksena,
jonka luonto on määrännyt kauniimmalle jalokivelleen. Näytelmä, jota
Espanjalaiset siinä nautitsivat, lienee ollut senkaltainen, jota Mooses
tervehti Neebon huipulta. Ilosta hurmautuneena huudahtivat
rautarintaiset miehet liikutuksen ja kiitollisuuden vallassa: Katsos,
tämä on luvattu maa!
Mutta Espanjalaiset lakkasivat pian ihmettelemästä luonnon loistoa, kun
he tässä lumoavassa laaksossa tapasivat tunnusmerkkiä sivistyksestä ja
kansan-pontevuudesta, joka himmensi kaikki mitä he tähän asti olivat
nähneet. Asukkaiden taidollisuus ja kunto astui heidän silmiensä eteen
joka haaralta. Mexikon yleinen viljelyskanta melkein pimensi heidän
omansa.
Mutta miten päästä tuon kaiken rikkauden herroiksi? Tenochtitlanin
laaksossa asui varmaankin miljoona, ehkäpä kaksikin miljoonaa ihmistä.
Oliko pienen soturijoukon mahdollista kukistaa semmoista paljoutta?
Arkamieliset pudistelivat päätänsä ja tahtoivat palata takaisin Villa
rica'aan. Mutta uhkarohkea kenraali tiesi valaa heihin rohkeutta. Hän
lausui:
-- Kuinka saatattekaan ajatella väistymistä, kun nuo kultaiset portit
ovat seppo selällään päästääkseen teidät sisään! --
Ja Cortezin kehoituksia säestivät retkikunnan urhoollisimmat miehet,
jotka himosivat kultaa ja kunniaa yhtä kiihkeästi kuin hän itse.
Sotajoukko lähti liikkeelle keisarillista pääkaupunkia kohden.
Vähitellen harvenivat metsät, viljelystilat tihenivät, ja siellä täällä
tapasivat Espanjalaiset pieniä kyliä, joiden asukkaat heitä
ystävällisesti tervehtivät. Ja kaikki valittivat Aztekien rasittavaa
hallitusta -- suureksi iloksi Cortezille.
Aztekien pääkaupungissa oli mahtava keisari Montezuma tullut yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että kaukaiset vieraat olivat
Quetzalkoatl'in jälkeläisiä. Mikäs muu neuvona siis kuin alistua
lahjomattoman kohtalon valtaan? Montezuma päätti itse lähteä vieraitaan
vastaan, lausuaksensa juhlalliset tervetuliaiset. Cortez'ille
laitettiin siitä tieto.
Ja lokakuun 8 p:nä 1519 marssitti Cortez joukkonsa pitkän, liikkuvan
sulkusillan yli, joka Tezkuko-järven poikki vei kaupunkiin.
Espanjalaiset olivat juuri poikkeemaisillaan uuden maailman Venetian
pääkadulle, kun loistava seurue tuli heitä vastaan. Siinä oli 4,000
ylhäistä Mexikolaista, jotka kulkivat Cortezin sotajoukon ohitse,
tervehtien vieraita syvällä kunnioituksella. Mutta sitten tuli,
loistavan hoviseuran ympäröimänä, Aztekien mahtava keisari itse, istuen
kultaisessa, jalokivillä ja kiiltävillä höyhentöillä koristetussa,
avonaisessa kantotuolissa, jonka yläpuolella neljä virkamiestä kannatti
vihreistä höyhenistä taidollisesti kudottua päällystintä, samalla kun
toisia kävi edeltä, kultaiset sauvat käsissä, antaen kansalle merkkiä
kumartumaan maahan ja pitämään kasvot peitossa. Ankaraa hovitapaa
noudattaen kävivät nämä virkamiehet avojaloin, silmät alaspäin ja
hitaisilla askeleilla. Kulkueen tultua Espanjalaisten luo, astui
Montezuma itse alas kantotuolista ja lähestyi Cortezia. Loistavaa
päällystintä kannettiin yhä hänen yllänsä. Hän nojausi keveästi
veljenpoikansa, Tezkukon ruhtinaan, ja veljensä käsivarsille. Tielle
hänen edessään levitettiin mattoja, jott'ei keisarillinen jalka koskisi
paljaasen maahan. Täll'aikaa muodostivat ylimykset aituuksen hänen
molemmille puolilleen ja taaksensa, mutta alhaisempi rahvas lankesi
polvilleen.
Keisari Montezuma oli silloin 40 vuoden paikoilla. Hänen ruumiinsa oli
ko'okas ja solakka, ryhti arvokas ja kasvot vakavat, hiukset ja ohut
parta mustat, iho hieman vaaleampi kuin hänen ruskeiden alamaistensa.
Keisarillinen puku oli samassa loistavan komea ja soma. Tynkähihainen,
ruumiisen kauniisti soveltuva liivitakki oli ylhäältä ja alhaalta
reunustettu somatekoisilla särmäkkeillä. Leveä, monihelainen,
suurisolkinen vyö, joka helmineen ja jalokivineen oli täydellinen
taideteos, kannatti kultakahvaista miekkaa. Vyösoljesta kävi
kumpaseenkin olkapäähän kultaiset ketjut; samaten takin yläreunasta,
rinnoilla riippuen, kaksinkertaiset ketjut kainaloihin. Liivitakin alta
näkyi leveähelmaiset, moniraitaiset polvihousut. Tämän puvun päällä
oli, hartioilta miellyttävästi riippuen, syvälaskoksinen, höyhenillä
kirjaeltu vaippa. Päässä piti keisari kruunun tapaista lakkia, jonka
etupuolessa oli kaksinkertaisen kotkan kultainen kuva ja takana ylpeä
höyhentöyhtö. Jalkoja suojeli varvikkaat, joiden anturat olivat
kullasta. Vasemmassa kädessään piti hän lyhykäistä valtikkaa. Koko puku
säteili helmistä ja jalokivistä.
Cortezia, joka oli astunut hevosen seljästä ja etevimpäin upseeriensa
ja kauniin Marinan saattamana käynyt keisarille vastaan, tervehti tämä
ruhtinaallisella pään-liikkeellä ja toivotti hänelle hyvät tulijaiset.
Mutta surullinen katse kävi Montezuman silmistä, kun ne samassa
hetkeksi kiintyivät siihen mieheen, jonka kohtalo oli määrännyt hänen
valta-istuimensa kaatajaksi, -- tuohon valkoiseen mieheen, jonka tuloa
jumalat olivat ennustaneet. Cortez vastasi keisarin tervehdykseen
kiittämällä niistä runsaista lahjoista, jotka tämä oli vieraille
lähettänyt, ja ripusti hänen kaulaansa kiiltävän kristallikoristuksen,
tehden samassa liikkeen ikääskuin tahtoisi hän syleillä Montezumaa,
mutta tämän ystävyyden-osoituksen ehkäisivät molemmat ruhtinaat
keisarin vieressä, koska se olisi ollut liian likentelevää heidän
majesteetillista hallitsijaansa kohtaan. Niin päättyi tämä kohtaus
kunniakkaasen, molemminpuoliseen tervehdykseen, ja keisari Montezuma
astui jälleen kantotuoliinsa.
Keisarin veli jäi kuitenkin pienemmän seurueen kanssa Espanjalaisten
luokse, saattaakseen heitä valmistettuun kortteriin. Täällä oli
kuitenkin jo taas tervehtimässä Montezuma, joka vieraiden saavuttua
sanoi jäähyväiset Cortezille, lausuen:
-- Olette nyt omassa kodissanne, veljet. Levätkäät siis kaikista
vaivoistanne. Syökäät, juokaat ja olkaatte iloiset, kunnes tulen
takaisin. --
Espanjalaisille annettu kortteri oli lavea ryhmä kivirakennuksia, joita
ympäröitsi torneilla varustettu kivimuuri. Montezuman isä oli siinä
pitänyt asuntoaan. Rakennusryhmässä oli niin monta suojaa ja pihaa,
että Espanjalaiset ja heidän 6,000:n miehinen indiaanilainen
liittolaisjoukkonsa helposti siihen mahtui. Upseereille määrätyt salit
olivat varustetut puuvillavaatteisilla tapeteilla, matoilla ja
puutuoleilla, ja eri huoneustoissa tavattiin runsaasti ruokavaroja.
Tavallista varovaisuuttaan noudattaen, tutkiskeli Cortez heti hyvin
tarkasti koko kortterin ja ryhtyi hankkeisin sotajoukkojensa
turvaamiseksi, Tykistö asetettiin suojaamaan portteja, vahdit pantiin
vartioimaan muureille, ja ankara sotakuri säädettiin. Estääksensä
mahdollisia väkivaltaisuuksia sotamiesten puolelta kaupunkilaisia
kohtaan, kielsi Cortez kuoleman uhalla sotilaitaan lähtemästä kortterin
ulkopuolelle ilman luvatta. Mutta nämä varokeinot suoritettuaan salli
hän miestensä käydä sen runsaan aterian kimppuun, joka oli heille
varustettu. Sitten valmistauttiin taasen tervehtimään keisaria
iltapäivällä, jolloin hän oli luvannut tulla.
Sotajoukkiot rivitettiin kaikessa sotaisessa loistossaan kortterin
pihalle, ja sotasoiton soidessa tervehdittiin saapuvaa keisaria, jonka
Cortez sitten saattoi omaan huoneesensa, jonne myös kaikki
espanjalaiset ritarit ja etevimmät aztekilaiset aatelismiehet
kokoontuivat. Marinan avulla pidettiin nyt pitempi keskustelu, jossa
Montezuma osoitti tarkasti tuntevansa kaikki mitä Espanjalaiset olivat
toimittaneet Mexikoon tultuansa ja viimeinkin ilmoitti tahtovansa
tietää mikä Cortezilla oikeastaan oli tarkoituksena tällä matkallaan
Aztekien maahan. Cortez vastasi kysymykseen jokseenkin ulkokultaisilla
lauseilla kuninkaansa muka erinomaisesta halusta oppia tuntemaan
Aztekien suurta keisaria; mutta Montezuma silminnähtävästi ei
täydelleen luottanut tähän selitykseen. Rohkeutta puuttuva ruhtinas nyt
-- tyhmästi kyllä -- otti puheeksi tuon kamalan ennustuksen, joka
kalvoi hänen aivojaan, ja päätti puheensa lausuen:
-- Kaikki asianhaarat vakuuttavat minua siitä, että tämä ennustus käypi
teidän kauttanne toteen ja että se suuri Idän maiden hallitsija, jota
te palvelette, on korkeaa Quetzalkoatlin jälkeläinen. --
Cortez tietysti koki kaikin tavoin vahvistaa Montezuman uskoa tähän
ennustukseen, ja lujentaaksensa hänen luuloaan Espanjalaisten
korkeammasta alkuperästä ja luonnosta, antoi viisas kenraali käskyn
että päästettäisiin laukaus tykistöstä. Niin tapahtui, ja sekä keisari
että kaupunkilaiset, jotka eivät ennen olleet tämmöistä kuulleet,
tietysti suuresti hämmästyivät.
Tämän teateri-paukahuksen perästä ryhtyi kristillisessä innossaan
Cortez puhumaan Aztekien uskonnon kehnoudesta ja katolis-uskon
järkähtämättömästä totuudesta; mutta tässä kohden hän ei osannut mitään
vaikuttaa Montezumaan, joka lyhyesti vastasi:
-- Aztekien jumalat ovat hyvät täällä, niinkuin ehkä Espanjalaisten
siellä, jossa niitä palvellaan. --
Seuraavana päivänä sai Cortez luvan käydä keisaria tervehtimässä hänen
omassa kodissaan, joka ei ollut kaukana Espanjalaisten kortterista.
Etevimmät upseerit seurassaan saapui Cortez Montezuman palatsiin. Tämä
oli "iso ryhmä loistavia rakennuksia, joissa Mexikon mahtavan keisarin
käytettävänä oli lukemattomia huoneita, halleja ja saleja, puutarhoja
ja kylpylaitoksia, joiden hämmästyttävä komeus vei voiton Espanjan
ylistetyimmistä linnoista." Ja Espanjan linnat olivat, kuten tiedetään,
tähän aikaan "tunnetun maailman" mainioimmat. Kaukaiset vieraat vallan
hämmästyivät tätä kaikkea komeutta, hienoutta ja taidollisuutta.
Tenochtitlanin kaupunki veti niinikään vertoja "tunnetun maailman"
suurimmille pääkaupungeille. A. v. Humboldtin laskun mukaan oli siinä
silloin 400,000 asukasta. Se sijaitsi keskellä Tezkuko-järveä, jota
halkaili ainoastaan kolme päätietä, jotka yhdistivät rannat ja
kaupungin toisiinsa. Loistavia temppeleitä (ainakin 2,000 luvultaan) ja
suuria palatsia oli joka kaupungin-osassa, ja "kaikki osoitti" -- sanoo
Humboldt -- "että sen asukkaat olivat korkeasti sivistyneen kansan
jäseniä."
Aztekien valtakunnan vanha pääkaupunki oli samalla paikalla kuin
nykyinen Mexiko. Sen asema muistutti itse teossa paljon Venetiasta,
ollen rakennettuna usealle pienelle saarelle järvessä. Mutta jos Azteki
Montezuman ajoilta katselisi nyky-ajan Mexikoa, joka kuin foinix-lintu
kohosi Espanjalaisten hävittämän entisen kaupungin tuhasta, ei hän enää
tuntisi vanhaa keisarin-kaupunkiansa. Tämän läpi virtasi Tezkuko-järven
vedet, kun sitä vastoin nykyinen Mexiko vesistöjen kuivattamisen kautta
on jäänyt 4,600 metriä kauvaksi järvestä, korkealle ja kuivalle
mannermaalle.
Kaikkialla Tenochtitlanissa oli elämää ja liikettä kuin
mehiläispesässä, etenkin noilla lukuisilla kanavoilla jotka leikkelivät
kaupunkia ristin rastin, mutta kaikki erinomaisessa järjestyksessä.
Muutamat niistä olivat reunoilta varustetut kapeilla, kivitetyillä
teillä kävelijöitä varten, ja niitä vartioivat henkilöt, joiden tuli
kantaa maksua niiden käyttämisestä, taikka myöskin saatettiin ne
yhteyteen pääkatujen kanssa sivuihin koverrettujen notkelmain kautta,
joihin lukemattomat veneet, ruuhet ja "piroogit" voivat laskea maalle.
Alusten lukumäärä, jotka välittivät liikettä suurella järvellä ja
kanavoilla, oli ainakin 40,000.
Jokainen paikka näkyi henkivän toimeliaisuutta ja vilkkautta, kaikki
näytti elävältä, itse huoneiden pengermäiset katotkin, jotka
leitsottivat kuin kukkavuoteet, kuin Babylonin riippuvat puutarhat.
Kaduilla vilisi tuhansittain ihmisiä kirjavissa, ihantavissa
puvuissaan, niinkuin kanavoillakin ihmisillä ja tavaroilla lastatuita
aluksia. Pääkadut yhtyivät etevimpään temppeliin, ikääskuin
keskipisteesen, muodostaen poikkikatuineen ja kanavoineen mitä
ihmeellisimmän, kauniimman järjestelmän. -- Asuinrakennuksia laskee
Humboldt olleen ainakin 20,000.
Pääkaupungin etevimpiä merkillisyyksiä oli avara toripaikka Tlatelalko.
Täällä vasta oli elämää, kauppaa ja liikettä, yhtä vilkasta kuin
Euroopan suurimmilla markkinoilla. Eri puodeissa ja halleissa pitivät
kauppaansa "höyhenneulojat", juvelisepät, hedelmäin ja turkisten
myyjät, asesepät, kirjakauppiaat. Mutta olipa myöskin orjia myytävänä,
aivan kuin hienon Ateenan ja loistavan Rooman toreilla muinoin, kuin
vielä tänä päivänäkin moniaalla ihan kristittyjen silmäin edessä.
Jos astuit korkean temppelin eli teokallion katolle, oli nähtävinäsi
koko Tezkuko-järven suolaiset laineet ja Chalko-järven kirkas, juotava
vesi, kaukana sen toisella puolella laveat viljavainiot ja aaltoilevat
metsät sekä siellä täällä uhkeiden temppelien kiiltävät huiput, jotka
nousivat jättiläispuitakin korkeammalle, valtavain vuorien harjoja
kaunistaen. Tämä näkö-ala ulottui yhtä mittaa siihen korkeaan,
kehänmuotoiseen vuoriharjanteesen, joka ympäröi laaksoa ja jonka
lumenpeittoiset hampaat välkkyivät kuin valkea auringon valossa; ja
pitkät, pimeät savuseppeleet, jotka lainehtivat ylös Popokatepetlen
harmaanvalkeasta päästä, osoittivat että maanalainen tuli todellakin
oli toimessaan tämän ihanan laakson peitetyssä povessa.
Koko tuon kauniin näkö-alan kirjavaa panoraamaa nauttivat --
Euroopalaisista ensimäisinä ja viimeisinä -- Espanjalaiset
Huitzilopochtlin, sotajumalan, suuren temppelin katolta, jonne keisari
Montezuma oli heitä kutsunut katsomaan kotilaaksonsa loistavaa
rikkautta. Kauvan aikaa hiljaisen hämmästyksen vallassa ihailtuansa
kaikkia niitä luonnon ja taiteen ihanuuksia, jotka tässä silmää
kohtasivat, lausui Cortez, kääntyen asekumppaniensa puoleen:
-- Eikö silmäys tähän paratiisiin korvaa kaikkia vaivojamme? --
"Ja tällä hetkellä" -- kertoo Bernardo Diaz -- "lupasi itselleen Cortez
joko tulla koko tämän kauniin laakson herraksi taikka kaatua
taistelussa."
Mutta tämä sotajumalan temppeli, jonka laakealta katolta Espanjalaiset
luvattua maatansa tähystelivät, oli heille myös näyttävä Aztekien
sivistyskannan varjopuolet. Itse temppelissä tosin ei ollut mitään
moitittavaa. Se oli päinvastoin arvokas ja kunnioitusta herättävä.
Perusmuodoltaan neliskulmaisena nousi se korkealle koko viidessä eri
kerroksessa, yhä suipeten ylöspäin. Jyrkät kiertorappuset veivät
penkereltä penkerelle ylös asti, niin että täytyi kulkea neljä
kertaa koko rakennuksen ympäri, ennenkun pääsi sen laatta-katolle.
Tämä oli varsin avara, varustettu rintasuojalla ja kahdella
kulmatornilla. Melkein kaikki teokalliot olivat rakennetut tämmöiseen
pyramiidi-muotoon. Mutta Huitzilopochtlin temppelin kulmatorneissa
säilytettiin nyt julman jumalan julmat puukuvat, joiden äkäisesti
irvistelevät naamat kauhistuttivat Espanjalaisia, aivan niinkuin näiden
tykkien outo jyrinä oli Mexikolaisia peljättänyt. Jumalain-kuvien
edessä pidettiin palamassa "ikuinen tuli". Toisessa tornissa
säilytettiin myöskin äärettömän suuri, käärmeen-nahoista tehty rumpu,
jota käytettiin ainoastaan erinomaisissa, tavattomissa tiloissa ja
josta silloin jumisi komea, kolkko ääni, joka kuului monen penikulman
päähän -- ääni, joka ennen pitkää oli kuuluva kauheana enteenä
Cortezille ja hänen uhkarohkealle joukolleen: Mutta näiden tornien
seinissä huomattiin ihmisverta, jota niihin oli ruiskunut uhratuista
orjista. Niissä oli myöskin jaspikivestä hakattu alttari, jonka päällä
kauheat uhraukset toimitettiin. Ja tässä nyt oli mexikolaisen
viljelyksen pimein varjopuoli, joka, kuten edellisessä olemme kokeneet
selittää, ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin muinaisuudessa monen
muun sivistyneen pakanakansan taika-uskoinen hurskaus -- ja hulluus.
Aztekien sotajumalan temppelin-tornissa, jonka nähtävät pakanain
tuimista tavoista puhuivat, rupesi katolinuskon yltiöpäisen sankarin
kuuma veri kiehumaan. Cortez ei voinut pidättää tulisia tunteitaan. Hän
lausui Montezumalle: "Minä en ymmärrä kuinka niin suuri ja viisas
ruhtinas kuin sinä saatat uskoa tuommoisia pahoja henkiä kuin ovat nuo
epäjumalat, perkeleen kuvat. Jos sinä vain sallisit meidän pystyttää
tähän totuuden ristin ja asettaa seinille pyhän Neitsyen ja hänen
Poikansa kuvat, niin pian saisit nähdä miten sinun väärät jumalasi
niitä peljästyvät."
Tämmöinen puhe tietysti kovasti loukkasi Montezumaa ja isä Olmedo, joka
oli varovainen herra, sai Cortezin tällä kertaa luopumaan enemmistä
soimauksista, koska nyt oli viisainta ainakin vastaiseksi pitää
keisaria niin hyvällä tuulella kuin mahdollista. Aztekien uskontoa oli
kuitenkin jo häväisty, ja vielä kauvan vieraiden lähdettyä teokalliosta
viipyi siellä Montezuma lepyttääkseen soimattuja jumaliaan.
Mutta Montezuman jumalat eivät leppyneet. He kostivat kauheasti sille
miehelle, joka oli päästänyt vihollisen maahan saastuttamaan heidän
pyhyyttänsä.