Elokuun 16 p:nä 1519 lähti retkikunta matkalle Villa Ricasta. Siinä oli
500 miestä jalkaväkeä, 14 ratsumiestä ja 6 tykkiä sekä totonakialainen
apujoukko, jossa oli tuhat nuorta sotilasta ja yhtä paljon kantajia
sekä noin 50 etevimpien perhekuntain jäsentä Zamapoalasta. Villa Ricaan
jätettiin 50 miestä jalkaväkeä, kymmenen hevosta ja vahvin tykistö sekä
komentajaksi majori Escalante.
Ensimmältä kävi Espanjalaisten retki kuuman ilmavyöhykkeen kaunisten
seutujen läpi, mutta vähitellen noustiin ylänne-tasangolle. Pian
näkivät he edessään korkeita vuorihuippuja, jotka kohosivat tasangolta.
Oikealla yleni, valtava Sierra Madre tummine havumetsineen, etelässä
korkea Orizaba valkoisessa lumipuvussaan. Euroopalaisten jalkojen
juurella levisi muhkeita maisemia niittyineen, virtoineen ja
metsineen; ja niiden välistä tervehtivät seikkailijain silmiä somat
indiaani-kylät herttaisten kukkakenttien ympäröiminä. Himmeä valoviiva
taivaan-rannalla, muistutti sotilaita valtamerestä, jonka takana oli
kaukainen kotimaa, jota moni heistä ei enää olisi näkevä.
Retken jatkuessa muuttui ilmanala. Kylmät tuulet, väristyttävät
rankkasateet ja pieksevät rakeet saattoivat retkeläisille paljon
kärsimyksiä. Paremmin puetut Espanjalaiset kestivät toki jotakuinkin,
vaikka moni heistäkin sairastui ja Cortez itse sai tilapäisen kuumeen;
mutta varsinkin Totonakialaiset, kuuman ilmavyöhykkeen asukkaat, saivat
monta aukkoa riveihinsä.
Maa kävi kolkoksi ja hirvittäväksi niinkuin ilmanalakin. Tie
kiemuroitsi pitkin Cofre de Peroten harjaa, taivaankorkuisten, tulta
ruiskuttavien vuorien sivutse, laavan ja tuhan peittämien tanterien
poikki. Usein kävi polku kauheiden kuilujen ja syvyyksien partaalla,
joiden pohjalla seikkailijamme näkivät tropiikien kukoistavan
kasvullisuuden.
Mutta jo marssi uupunut joukko Sierra del Agua nimisen vuorisolan läpi,
ja pian levisi heidän edessään lauhkeampi maa, melkein Etelä-Euroopan
kaltainen. Seudut osoittivat huolellisen viljelyksen merkkiä, vaikka
tämän tuotteet olivat suurimmaksi osaksi ihka uusia Espanjalaisten
silmille. Kaikkialla huomasivat he agave-istutuksia ja eri
kaktus-lajeja.
Indiaanit niissä kylissä, joita he tapasivat tiellään ja joista useat
olivat varsin väkirikkaita ja suuria, osoittivat kaikkialla
rauhallista, ystävällistä mieli-alaa -- niinkauvan kuin itse saivat
olla rauhassa. Eräässä paikassa kuitenkin, kun Cortez -- laiminlyöden
kaikki järkevyyden lait, kuten tavallista milloin vain hänen uskontonsa
oli kysymyksessä -- taas yritti tyrkkimään kyläläisille neitsyt Marian
ja muita kuviansa, tekivät he vastarintaa, ja pienempi kahakka syntyi,
joka onneksi pian päättyi ilman mitään mainittavaa seurausta.
Mutta kun seikkailijat olivat saapuneet Tlaskala, s.o. Leipämaa,
nimisen pienen vapaavaltion alueelle, kohtasi vastukset, jotka
kauvemmaksi aikaa keskeyttivät heidän retkensä Mexikoon. Ja kuitenkin
oli Espanjalaisten vähäinen sotavoima juuri Tlaskalasta saava
päättävästi tehokkaan avun, jota ilman he luultavasti eivät koskaan
olisi päässeet Mexikon mahtavan valtakunnan herroiksi.
Tlaskalaiset olivat sotaisaa, urhoollista kansaa, jotka eivät tietäneet
kuolemaa peljätä. Cortez laskee heitä olleen puoli miljoonaa ihmistä,
joita hallitsi eri kyläkuntien edusmiehet yhdessä neljän "vanhimman"
muodostaman neuvoston kanssa. He olivat suurella rohkeudella ja
kunnolla torjuneet Mexikon sotajoukkojen hyökkäyksiä maahansa, ja
Cortez nyt kernaasti olisi tehnyt liiton tämän urhean heimon kanssa,
joka oli vihamielinen sille mahtavalle keisarikunnalle, jota hän oli
tullut hävittämään. Tässä tarkoituksessa lähetti hän neljä ylhäisintä
Zampoalalaista pyytämään sotajoukolleen vapaata kulkua heidän maansa
läpi. Mutta Tlaskalan senaati ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
semmoisesta ehdoituksesta. Cortezin lähettiläät pidätettiin
panttivankina, ja vapaavaltion sotajoukkojen päällikkö sai käskyn
ko'ota voimansa ja viipymättä lähteä liikkeelle puolustamaan Tlaskalan
aluetta. Todellakin kunnollinen kansakunta, joka ymmärsi panna arvoa
sekä sisälliseen että ulkonaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen.
Mainittu sotapäällikkö, joka nyt sai toimekseen torjua ulkoapäin
uhkaavaa vaaraa, oli miehuullinen Xikotenkatl, miellyttävä ilmiö, kuten
koko hänen kansansakin.
Useampia päiviä turhaan odotettuansa lähettiläiden palaamista, lähti
Cortez viimein elokuun 30 p:nä joukkoineen liikkeelle leiristään ja
syöksi kapean muurin-aukon läpi sisään Tlaskalan alueelle. Tämä muuri,
joka oli rajana vapaavallan ja Mexikon valtakunnan alueen välillä, ei
ollut sotamiehillä varustettu. Mutta kun Cortez ratsuväen kanssa oli
päässyt vihollisen alueelle, ryntäsi häntä vastaan melkoinen joukko
sotilaita, ja ratsumiehet saivat kestää ankaran kahakan. Nämä indiaanit
eivät näkyneet "yhteen-kasvanutta miestä ja eläintä" niinkään
pelkäävän, vaikka hekin nyt ensimäisen kerran näkivät mokomia
kummallisia otuksia. Espanjalaiset menettivät tässä ensimäisessä
kahakassaan Tlaskalan urhoollisia sotilaita vastaan kaksi hevosta,
jotka kuolivat haavoihin, joita niihin indiaanit iskivät oivallisilla
puumiekoilla, -- aselaji, jota Espanjalaiset pian oppivat pitämään
kunniassa. Osa ratsumiehiä sai myöskin hyvät haavat. Vasta kun
espanjalainen jalkaväki ja tykistö tuli väliin, väistyivät
Tlaskalaiset. Mutta tämä tappelu olikin heidän puoleltaan ainoastaan
vähäpätöinen kahakka. Seuraavana päivänä ryntäsi Espanjalaisia vastaan
Tlaskalan koko sotavoima, johon nyt oli liittynyt myöskin Otomi nimisen
naapuriheimon hurjuudestaan tunnetut sotilaat. Koko indiaani-armeijaa
johti sotapäällikkö Xikotenkatl itse.
Se oli suurin sotavoima, mitä uhkarohkea valloittajajoukko vielä oli
nähnyt edessään. Espanjalaiset kirjoittajat kehuvat siinä olleen noin
80,000 miestä, lukumäärä, jonka kuitenkin ainakin osaksi heidän vilkas
mielikuvituksensa lienee luonut. Mutta tässäkin miesluvun puolesta
epätasaisessa taistelussa voitti Cortezin hurjapäinen joukko. Ryntäävät
indiaanilaumat viskattiin takaisin sen suljetuista riveistä kuin meren
aallot kalliosta. Toinen hyökkäys toisensa perästä torjuttiin.
Espanjalaiset avasivat rivinsä ainoastaan antaaksensa ampumakoneilleen
sijaa puhaltamaan pois joukottain vihollisia. Viimein väistyi, kun
väistyikin, oudon tulituiskun edestä Tlaskalan sotapäällikkö, ja
Espanjalaiset jäivät tappotanteren herroiksi. Mutta he kyllä olivat
oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan vihollisensa rajua rohkeutta.
Vaikka voittajana ollen ei Cortez katsonut sopivaksi tunkeutua
syvemmälle vapaavaltioon, vaan asettui leiriin muutamalle mäelle
lähellä tappelutannerta ja pani menemään uuden lähetystön vihollisten
pääkaupunkiin. Mutta lähetystö sai vastauksen, joka oivallisesti
osoittaa että Tlaskalaiset olivat kansaa, "joka ei voinut kunniaansa
pettää." Tlaskalan senaati antoi, näet, Espanjalaisten tiedoksi että
maan sotavoima seuraavana päivänä tulisi heitä tervehtimään ja
uhraamaan heidät jumalilleen. Ja tämän sanoman saattajat toivat
muassaan runsaan lahjan ruokatavaroita, "koska Xikotenkatl ei tahtonut
taistella nälkäisten vihollisten kanssa."
Muutaman päivän kuluttua siitä, syyskuun 5 p:nä 1519, pääsivätkin
Espanjalaiset kiusaamaan Onnetarta tulisessa ottelussa. Cortezin
uhkarohkea joukko valmistausi sinä päivänä taisteluun rukouksella ja
ripillä ja samosi sitten ulos varustuksistaan, tervehtiäksensä
vihollisen sotavoimaa. Noin virstan päässä mainitulta mäeltä näkivät he
Tlaskalaisten ja Otomilaisten tiheän tappelurinnan rehentelevän
suurella tasangolla. Kuulkaamme mitä historioitsija (Prescott) tästä
merkillisestä armeijasta sanoo: "Ei olisi voinut uhkeampaa nähdä kuin
näitä indiaani-joukkoja. Sotamiesten puoleksi alastomat, maalatut
ruumiit, päällikköjen haaveelliset kypärit, joista kullat ja jalokivet
kimalsivat, kiiltävät höyhentöyhdöt ja kirjavat pukimet häikäisivät
silmää. Lukemattomat keihäät ja heittopeitset, joiden kärjet olivat
kiiltävästä vaskesta, välkkyivät kirkkaasti aamu-auringon säteissä,
kuni pauhaavalla valtamerellä leimahtelevat ukontulet. Valtavan
sotavoiman takajoukkoja varjostivat Tlaskalan ja Otomin päämiesten
vaakunamerkeillä varustetut liput, joiden joukosta erittäinkin pisti
silmiin Xikotenkatlen huonekunnan merkki, valkoinen karja kalliolla, ja
vieläkin enemmän Tlaskalan vapaavaltion smaragdeilla ja hopeatöillä
runsaasti koristettu lippu, jossa merkkinä oli roomalaisen
_signum'in_ muotoon laadittu kultainen kotka levitettyine
siipineen. Tavallisilla sotamiehillä ei ollut muuta vaatetusta kuin
leveä verhovyö vyötäreillä; mutta heidän ruumiinsa oli maalattu sen
päämiehen väreillä, jonka lippua he seurasivat. Ylhäisempien sotilaiden
höyhenvarustukset noudattivat samaa värilajitusta. Kazikien ja
ylhäisimpien miesten pukimena oli paksu pumpulihamehut, joka sulkeutuen
tiivisti ruumiisen samalla suojeli reisiä ja hartioita; ja tämän päällä
pitivät rikkaammat indiaanit vielä hienoista kulta- ja hopealevyistä
tehtyä asua. Heidän sääriänsä suojeli nahkasaappaat tai varvikkaat,
jotka olivat kullalla reunustetut; mutta loistavin osa heidän puvustaan
oli kallis, merkillisen taiteellisesti kirjaeltu, höyhenvaatteesta
valmistettu vaippa, joka ulkonäöltään vivahti semmoiseen asehameesen,
jota euroopalainen ritari keski-ajalla piti pukunsa päällä. Tätä
kaunista ja upeaa pukua kruunasi puusta tai nahasta tehty päähine, joka
kuvasi jonkun peto-eläimen päätä ja usein oli varustettu hirveällä
hammas-aidalla. Päähineen peittämänä teki sotilaan pää hirvittävän
vaikutuksen. Päälaen päällä liehui troopillisten lintujen höyhenistä
tehty töyhtö, joka muodollaan ja värillään merkitsi sen henkilön arvoa,
joka sitä kantoi. Varustuksen täytteeksi oli heillä kilvet, jotka joko
olivat puusta ja nahalla peitetyt taikka useammin ruokoiset ja
puuvillalla täytetyt. Heillä oli myöskin toisenlaisia kilpiä, joissa
puuvilla oli päällystetty jollakin kimmoisella aineksella, jolla sitä
voitiin painaa yhteen ja saada vähemmän tilavaksi, niinkuin sateen- tai
päivänvarjoa. Nämä kilvet olivat kaunistetut kaikellaisilla
koristuksilla kunkin halun ja varallisuuden mukaan sekä reunustetut
sievillä höyhenhetuleilla. Hyökkäysaseina käytettiin linkoa, jousta ja
nuolia sekä heittokeihäitä. He olivat mainioita jousimiehiä ja osasivat
ampua kaksi, jopa kolmekin nuolta kerrassaan; mutta erittäinkin
taitavasti osasivat he käyttää heittokeihästä. Erästä lajia keihäitä,
johon oli kiinnitetty nuora, josta heittäjä voi vetää aseensa takaisin,
pelkäsivät Espanjalaiset kovasti. Näissä eri aseissa oli luu- tai
vaskikärjet, joiden tutkaimet olivat terävät kuin partaveitset, mutta
helposti tylsyivät. Heidän nuolissaan ja keihäissään oli myöskin usein
vaskikärjet, ja miekan asemesta käyttivät he noin puolen neljän jalan
pituista sauvaa, jonka kaksihaaraiseen päähän oli poikkipäin sovitettu
teräviä vaskilehtiä, -- hirmuinen ase, joka voi kaataa hevosen yhdellä
iskulla." --
Semmoinen oli se armeija, jonka kanssa vähälukuisen espanjalaisen
joukon nyt oli otteleminen. Mutta: _in hoc signo vinces_. Espanjan
soturit ja heidän yltiöpäinen päällikkönsä luottivat lujasti
suojeluspyhänsä apuun ja kävivät tappeluun varmalla voiton toivolla.
Tappelu alkoi Tlaskalaisten puolelta tiheällä nuoli- ja heitto-aseiden
sateella, joiden vinkuessa Espanjalaiset hiljoilleen etenivät, kunnes
he vähän matkan päässä vihollisista avasivat rintamansa ja
oksennuttivat ulos kanoonainsa ja pyssyjensä sisällyksen, joka tiheään
sullotussa indiaani-joukossa teki hirveät tuhotyöt. Silloin heti koko
tuo uhkarohkea joukko terävine Toledo-säilineen ja keihäineen kävi
Tlaskalaisten kimppuun lujasti suljetussa falangissa. Miehekkäästi ja
kylmäverisesti toimitettiin hyökkäys; mutta miehuutta ei puuttunut
Tlaskalankaan pojilta. Joukottain kaatui näitä maahan, mutta uusia
parvia tuli kuolleiden sijaan, ja ennen pitkää täytyi Espanjalaisten
kääntyä hyökkäyksestä puolustukseen. Viimein murtausivatkin hurjasti
huutaen Tlaskalan miehet heidän riviensä läpi, ja nyt kuppuroitsivat
kaikki sinne tänne toinen toisensa seassa. Tällä huimalla hetkellä,
jolloin kaikkinainen komento ja järjestys oli loppunut, ryntäsi Cortez
rajuine ratsumiehineen vastustamattomalla voimalla vihollista vastaan,
samalla kun taasen tykistö rupesi jyrisemään Tlaskalaisten kylkilinjaan
ja soi jalkaväelle hetken hengähtämisen aikaa. Hyvin harjoitetut
espanjalais-joukkiot yhtyivät uudestaan, ja taistelu järjestyi jälleen.
Nyt oli Tlaskalaisten vuoro väistyä, ja tappelu taukosi hetkeksi. Mutta
Xikotenkatl vain kokosi joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Tämä ehkä olisi
saattanut hurjanrohkeat seikkailijat Tlaskalan jumalain uhriksi, sillä
neljän tunnin tappelun perästä olivat he nyt joteskin uuvuksissaan;
mutta suppea suojeluspyhä näkyi todellakin Espanjalaisia viisailla
vehkeillä auttelevan, kuni muinoin sinisilmä Atene Kreikan sankareita
Trojan tanterilla. Uskollinen Xikotenkatl sai, näet, päähänsä että
Otomilaisten sotapäällikkö oli pelkuri, ja hän lausui ajatuksensa
suoraan. Seuraus oli että Otomilainen vaati Xikotenkatlea
kaksintaisteluun, josta kuitenkaan ei mitään tullut, koska toiset
päämiehet karkasivat väliin. Mutta Otomilainen vei lippunsa
sotajoukosta pois, ja tämä supeni lähes kolmannella osalla. Samaan
aikaan kuuluu myöskin eräs tlaskalainen alipäällikkö, joka komensi
10,000 miestä, luopuneen tappelusta, jolloin Xikotenkatl ei enää
arvellut voivansa käydä Espanjalaisten kimppuun; ja nämä jäivät taaskin
paikan herroiksi. Mutta kerrotaanpa myöskin että sinä päivänä ei
yksikään Espanjalainen jäänyt haavoittumatta. Niin oli hevostenkin
laita. Ja väsyneenä pitkällisestä kamppauksesta vetäysi Cortezin joukko
takaisin vuorelleen, levähtääkseen vaivoistaan.
Uusi lähetystö pantiin menemään Tlaskalaan, jonka neuvoskunta ei
kuitenkaan tälläkään kertaa suostunut tarjottuun rauhaan. Heidän
pappinsa antoivat -- kuten kerrotaan Xikotenkatlen kehoituksesta -- sen
neuvon että Espanjalaiset olivat torjuttavat yöllä, koska nämä muka
olivat "päivän lapsia," vaikk'ei sentään jumalia, kuten muutamat
luulivat. Xikotenkatl sai käskyn tehdä yöllisen hyökkäyksen vuorella
majailevia Espanjalaisia vastaan. Tämä tehtiinkin muutamana yönä. Mutta
Cortez oli varoillaan. Itse tarkasteli hän, luottamatta paraimpiinkaan
ritareihinsa, yön pimeässä vahtejansa, ja onneton se, joka ei ollut
paikallaan. Tämmöisellä tarkastuskäynnillä oli kerran muuan sotamies
hänet pimeässä ampua, mutta Cortez ennätti saada lausutuksi tunnussanan
ja pelastui. Tavallistenkin olojen vallitessa oli tämä tarkkuus hänen
tapanansa, ja tässä vaarallisessa tilassa nyt varsinkin valvottiin
vahtien valppautta mitä ankarimmasti, vaikkapa väki olikin kovin
väsyksissään ja uupuneena. Jo pitkän matkan päässä huomattiin
Xikotenkatlen armeija, ja hiljaisuudessa toimitettiin kaikki
puolustus-hankkeet. Tykit ja pyssyt ladattiin ja kaikki miehet
järjestettiin asentoon hyökkäystä varten. Tlaskalaiset luulivat
kuitenkin "auringon lasten" lepäävän yön puolipimeässä. Silloin
äkki-arvaamatta tuima tykistö purkasi sisällyksensä heidän riveihinsä,
levittäen kuolemaa ja hävitystä. Kuin haukka pesästään hyökkäsi sitten
heti koko espanjalainen voima alas vuorelta, jossa leiri sijaitsi, ja
tällä kertaa kestivät Tlaskalaiset ainoastaan muutaman minutin.
Hämmästyneinä ja kovasti pettyneinä turvasivat he pakohon poikki
tasangon, jossa kuitenkin ratsuväki heidät saavutti ja tappoi Tlaskalan
miehiä joukottaan.
Seuraavana päivänä uudisti Cortez tarjoumuksensa, ja jo suostuikin
siihen Tlaskalan neuvoskunta, jonka lähettiläät tapasivat kokonaan
masennuksissa kärsityn tappion johdosta. Xikotenkatl tarjousi vieläkin
toistamaan taistelua ja pesemään Espanjalaisten verellä pois sen
pilkun, joka oli tahraantunut Tlaskalan soturien kunniaan; mutta
neuvosto pani nyt kuitenkin menemään lähetystön, joka runsailla
lahjoilla astui espanjalaisen sotapäällikön eteen ja puhutteli häntä
Marinan kautta seuraavasti:
-- Jos olette vihollisia ja julmia jumalia, niin luovutamme teille
täten useampia orjia, jotta voitte syöttää vatsanne täyteen niiden
lihalla ja juoda niiden verta; jos olette lempeitä jumaluuksia, niin
pitäkää hyvänänne kirjavia höyheniä ja suitsu-aineita; mutta jos olette
ihmisiä, niin saatte tästä leipää, hedelmiä ja lihaa. --
Tähän puheesen vastasi Marina Cortezin puolesta, ja aselepo tehtiin.
Kaksi päivää perästäpäin saapui Tlaskalasta juhlallinen, loistavaan
asuun puettu lähetystö, jonka etupäässä oli sotapäällikkö Xikotenkatl
valkoisessa, höyhenillä ja jalokivillä somasti koristetussa
varustuksessa. Kelpo indiaani-päällikkö, jonka ryhti oli jalo ja
miehekäs, selitti suoraan ja pelkäämättä että hän yksinään oli syynä
maanmiestensä harjoittamaan vihollisuuteen Espanjalaisia vastaan, sillä
hän oli muka luullut että nämä olivat liitossa Montezuman kanssa, joka
oli hänen kansansa verivihollinen. Hän heittäysi sentähden Cortezin
haltuun, jotta tämä saisi tyhjentää vihansa hänehen, mutta säästää
hänen kansansa. Tlaskalan portit olivat Cortezin sotajoukolle avoinna.
-- Niin puhui uljas Xikotenkatl.
Nuoren indiaani-soturin suora ja vilpitön käytös teki miellyttävän
vaikutuksen Corteziin. Hän suostui pyydettyyn rauhaan ja ilmoitti
muutaman päivän perästä itse tulevansa Tlaskalaan. Xikotenkatl tarjousi
silloin etevimpien seuralaistensa kanssa jäämään panttivangiksi
leiriin, vakuudeksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa. Mutta
Cortez ei; huolinut tästä tarjouksesta, vaan selitti ylpeästi ett'ei
hän tarvinnut mitään takuuta turvallisuudestaan.
Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla muutamat lähettiläät Mexikosta,
jotka salaa olivat hiipineet Tlaskalan alueen läpi. He jättivät
keisarinsa nimessä taaskin Cortezille suuren lahjoituksen ja
onnittelivat häntä Tlaskalaisista saatuun voittoon. Heidän asianaan oli
vieläkin varoittaa häntä menemästä Mexikoon ja etenkin ehkäistä liittoa
syntymästä Espanjalaisten ja Tlaskalaisten välille, joiden viekkaudesta
ja uskottomuudesta he tekivät vilkkaan kuvauksen. He eivät kuitenkaan
saaneet Cortezilta muuta kuin että hän vielä lykkäsi tulonsa Tlaskalaan
kuudeksi päiväksi. Viimeisenä näistä tuli uusia lähettiläitä
Tenochtitlanista, taaskin rikkaita lahjoja tuoden; ja nämä nyt
ilmoittivat että heidän keisarinsa oli taipuvainen rupeemaan
ystävyyden-liittoon sen suuren hallitsijan kanssa, jota Cortez palveli,
jakamaan aarteensa hänen kanssaan ja suorittamaan hänelle määrättyä
vuotuista maksua, -- sillä ehdolla, että Cortez luopuisi kaikkenaisesta
yhteydestä Tlaskalaisten kanssa ja samalla heittäisi sikseen
aikomuksensa tulla Tenochtitlaniin.
Cortez tähän ei antanut mitään suoranaista vastausta, sillä hän tahtoi
pitää Mexikolaisia epätiedossa. Mutta itsessään oli hän lujasti
päättänyt pysyä suostumatta mihinkään ehtoihin.
Täll'aikaa kävivät Tlaskalaiset levottomiksi, Espanjalaisia kun ei
kuulunutkaan tulevaksi heidän kaupunkiinsa. Olivatko Mexikolaiset
onnistuneet herättämään Cortezissa epäluuloa heidän vilpittömyyttänsä
vastaan? Tämän epätietoisuuden poistamiseksi ryhdyttiin erinomaiseen
hankkeesen. Koko korkea neuvoskunta ynnä lukuisan seurueen kanssa lähti
Espanjalaisten leiriin, johon kukin neuvostonjäsen kannettiin
kantotuolissa. Etevin heidän joukossaan oli sotapäällikkö Xikotenkatlen
isä, sokea vanhus, joka nyt piti Cortezille puheen, muistuttaen häntä
tuosta lupauksesta, jonka mukaan Espanjalaisten piti elää rauhassa
Tlaskalaisten kanssa ja tulla heidän pääkaupunkiinsa. Jos Cortez oli
muuttanut mieltä, pyysi hän virkaveljineen saada jäädä vangiksi
vieraiden luokse, koska muka neuvoskunta yksinään oli sotapäätöksen
tehnyt.
Cortez lupasi nyt täyttää heidän toivomuksensa, ja neuvoskunta lähti
juhlallisessa saattokulussa takaisin Tlaskalaan. Leirissä ruvettiin
niinikään nyt lähtöä tekemään, ja muutaman päivän mentyä marssittikin
Cortez sotavoimansa Leipämaan pääkaupunkiin. Mitä oli siellä nähtävänä
ja millainen oli näiden "villien" indiaanien koti-elämä? Cortez itse
antaa siitä kirjeessä keisari Kaarle viidennelle seuraavan kertomuksen:
"Tämän kaupungin suuruus ja loisto minua hämmästyttää. Se on suurempi
kuin Granada, sisältää yhtä paljon ja yhtä kauniita rakennuksia kuin
Granada ja on valloituksenkin perästä paljon väkirikkaampi ja paremmin
varustettu jyvillä, siipi-eläimillä, metsän-riistalla, kaloilla,
raittiilla vedellä, palkohedelmillä ja muilla oivallisilla
ruokatavaroilla. Joka päivä on 30,000 ihmistä kokoontunut torille
ostamaan ja myymään, ottamatta lukuunkaan kauppiaita ja välikauppiaita,
joita on kaikkialla muualla kaupungissa. Tällä torilla saa ostaa mitä
ikinä elannokseen tarvitsee, saa ostaa vaatteita, kenkiä, kulta- ja
hopeakoristuksia sekä kaikellaisia höyhenteoksia, parahinta tekoa
maailmassa. Jos jonkinlaisia savi-astioita ja paljon parempia kuin
Espanjassa saapi täällä, niinikään erillaisia kasvia ja lääkkeitä sekä
paljon muuta tavaraa. Täällä on kylpyhuoneita kosolta sekä paikkoja,
joissa voi leikkauttaa hiuksensa ja ajattaa partansa. Lyhyesti sanottu,
tässä kaupungissa on kaikin puolin hyvä järjestys ja kunnollinen
hallinto. Asukkaat pystyvät jos mihinkä työhön hyvänsä ja veisivät
voiton taidollisimmistakin Afrikalaisista" (maurilaisista asukkaista
Espanjassa, jotka olivat maailman mainioita taidostaan ja hienosta
sivistyksestään).
Espanjalaiset historioitsijat itse kertovat että Cortezia tervehdittiin
Tlaskalassa yhtä loistavasti kuin koskaan roomalaista sotapäällikköä
Tiberin kaupungissa suuren voittoretken perästä, ja niinä kolmena
viikkona, jotka hän oleskeli siellä, kohtelivat Tlaskalaiset hänen
sotilaitaan kuin jumalia. Liitto lopullisesti solmittiin, ja
vahvistaakseen vieläkin ystävyyttään näiden kummallisten vieraiden
kanssa tarjosivat etevimmät Tlaskalaiset tyttäriään vaimoiksi Cortezin
ritareille. Xikotenkatlen oma tytär, jota pidettiin Tlaskalan
ihanimpana impyenä, kastettiin ja joutui naimisiin reippaan Alvaradon
kanssa. Tämän nuoren hidalgon vaaleat, kiherät hiukset, valkoveriset
kasvot ja iloinen luonto suuresti miellytti Tlaskalaisia.
Cortez tietysti täälläkin koki saada uusia liittolaisiaan luopumaan
heidän vanhoista jumalistansa, mutta sepä ei käynytkään niin helposti.
"Leipämaan" asukkaat pitivät kiivaasti uskontonsa puolta, ja viimein
Cortez, vaikka hyvin vastenmielisesti, jätti itse viisaan isä Olmedon
neuvosta tämän asian sikseen. Tässä oli ennen kaikkea tärkeä ystävyyden
pysyttäminen tämän sotaisan kansan kanssa. Espanjalaisten kortterissa
pystytti Cortez kuitenkin suuren ristin ja piti joka päivä juhlallisia
messuja, joita kaupungin asukkaat hiljaisina kuuntelivat.
Mutta vierasten kanssa tekemällensä liitolle, joka koski sekä
hyökkäystä että puolustusta, pysyivät Leipämaan kelpo asukkaat
viimeiseen saakka uskollisina, vaikka he saivat monta vääryyttäkin
kärsiä.
Heidän uljasta sotapäällikköänsä, jonka nimen olemme panneet
otsakirjoitukseksi tälle luvulle, odotti surullinen kohtalo. Mutta
siitä sittemmin kertomuksemme kehjetessä.