Kun Roomalainen Konstantinus, jota sittemmin keisarina Suureksi
sanottiin, aikoinansa lähti Galliasta sotaretkelle Maxentius keisaria
vastaan, joka Roomassa oli anastanut hallituksen, rukoili hän,
Konstantinus, kristittyjen Jumalalta apua ja suojelusta, koska tämä
jumala silminnähtävästi oli auttanut hänen isäänsä ja siten osoittanut
olevansa voimakkaampi kuin hänen omat pakanalliset jumalansa. Silloin
näkyi päivä-sydännä Konstantinukselle ja koko hänen sotajoukolleen
säteilevä risti taivaalla ja siinä kirjoitus: _In hoc signo
vinces_ (= tämän merkin turvissa voitat). Seuraavana yönä näkyi
hänelle unessa Vapahtaja, joka käski hänen varustaa lippunsa samalla
merkillä. Jutun kertoo "kirkkohistorian isä", hurskas piispa Eusebius.
Ja Konstantinus varusti lippunsa sillä merkillä. Ja Konstantinus
voitti Maxentius keisarin ja toisenkin kilpaveljen vielä ja tuli
koko Roomalais-vallan keisariksi ja eli ja hallitsi onnellisesti
kauan aikaa. Ja Kristinuskon teki Konstantinus maailman-vallan
valtion-uskonnoksi ja otti itsekin kasteen, vaikkapa kuolinvuoteellaan
vasta.
Siitä saakka on kristinusko itse ollut maailmanvaltana.
_In hoc signo vinces_ oli kirjoituksena siinäkin sotalipussa, joka
liehui Cortezin laivan maston-nokasta. Se oli mustasta vaatteesta tehty
lippu, kirjaeltu kullalla ja valkoisilla silkkinauhoilla, jotka kuni
liekit kiemuroitsivat punaisen ristin ympärillä. Sopivalla sotamerkillä
lähdettiin siis Kristinuskon maailmanvaltaa laventamaan.
Sant-Antonion niemikukkulalta puhui Cortez ensi kertaa kokoontuneelle
voimalleen. Papit vihkivät retkikunnan tuohon tärkeään tehtävään
juhlallisella messulla ja asettivat sen Cortezin lempipyhimyksen, pyhän
Pietarin, suojelukseen. Ja niin lähdettiin matkalle helmikuun 18 p:nä
v. 1519.
Maaliskuussa tuli laivasto tuulen-ajossa Cozumel nimiseen saareen, joka
on neljä maantiet. penikulmaa Yukatan niemen koillisesta rannasta.
Täällä alkoi heti hurskas lähetystoimi. Cortez revitti alas kaikki
asukkaiden jumalain-kuvat, mitkä hän tapasi heidän temppeleissään, ja
ripustutti niiden sijaan ristiä ja neitsyt Marian kuvia. Rauhalliset
Cozumellaiset eivät yrittäneetkään mitään vastarintaa, huomaten
semmoisen peräti turhaksi rautapukuista ylivoimaa vastaan. Retkeläisten
olosta tällä saarella ei olekkaan sitten mitään muuta mainittavaa, kuin
että Cortez äkki-arvaamatta erään kazikin palveluksesta pelasti tänne
joutuneen Espanjalaisen, nimeltä Aqvilar. Tämä mies oli monta vuotta
sitten saaren luona tapahtuneen haaksirikon kautta jäänyt asujameksi
sinne, ja Cortez sai nyt hänestä terve-tulleen tulkin.
Cozumel saarelta purjehti retkikunta sitten pitkin Yukatanin
pohjois- ja länsirantoja Campêche-lahtea alaspäin, jota uhkea
väripuu-metsä seppelöitsi. Tabasko nimisen joen suussa laski laivasto
ankkuriin. Siellä oli Grijalva harjoittanut vaihtokauppaa asukkaiden
kanssa, jotka silloin osoittivat ystävällisyyttä. Mutta Cortezia
kohtasi ihan toisenlainen tervehdys. Maan-asujamet tekivät jäykkää
vastustusta, aavistaen aivan oikein vaaraa ja vainoa. Vasta tuiman
taistelun kestettyään onnistui Cortezin päästä maille. Mutta kun
Espanjalaiset saivat kiinteää pohjaa allensa ja pääsivät käyttämään
pyssyjään ja tykkejään, taukosi toistaiseksi Tabaskolaisten vastarinta.
Heidän pääkaupunkinsa Tabasko valloitettiin, ja Cortez joukkoineen
vaelsi voittajana sen sisään. Asukkaat jättivät kaupunkinsa, -- mutta
seuraavana päivänä huomasi hämmästyksekseen Cortez kaupungin
ulkopuolella, Ceutla nimisellä tasangolla, uhkaavan sotajoukon. Ja
parikymmentä tuhatta "villiä" sotilasta hyökkäsi hurjasti huutaen
merentakaisten kuokkavieraiden kimppuun, taistellen vapautensa ja
solvatun kotilieden puolesta. Kokonaisen tunnin tuiskui Espanjalaisten
päälle tuhansittain nuolia ja heittokeihäitä, ja hengen ja kuoleman
kaupalla taistelevat Tabaskolaiset jo ahdistivat niin läheltä ja
ankarasti, että Espanjan miesten kävi mahdottomaksi käyttää
tuliputkiaan ja sotataitoansa jollakin menestyksellä. Tähän asti oli
indiaaneilla kuitenkin ollut tekemistä ainoastaan espanjalaisen
jalkaväen kanssa. Hevosväki oli tehnyt kierroksen rynnätäkseen
vihollisen selkään. Mutta nyt se tulena ja tuulena karkasi esiin
metsästä, ja sitä johti Cortez. Indiaanit, jotka eivät koskaan olleet
hevosta nähneet, sillä tätä eläintä ei ollut heidän maassansa,
peljästyivät, arvellen miestä ja hevosta yhdeksi, ehkäpä
yliluonnolliseksi olennoksi; ja kun rautapukuiset ritarit pitkine
peitsineen ryntäsivät puoleksi alastomain vihollistensa väliin, joita
pistettiin kuoliaaksi ja tallattiin hevosten alle, silloin oli pako
näiden ainoana pelastuksena, -- ja tappotanner jäi espanjalaisten
huimurien haltuun. -- Eräs Uuden-Espanjan aikakirjantekijä, Gomara
nimeltään, kertoo hyvin uskottavasti, että tappelun kestäessä oli
Espanjan suojelus-pyhä San Iago, ratsastaen harmaan-kimo hevosen
seljässä, ilmestynyt inhimillisten maanmiestensä pariin ja tehokkaalla
avullaan tuottanut heille voiton. Diaz del Castillo, valloituksen
historian kirjoittaja, tunnustaa kuitenkin vaatimattomasti ett'ei hänen
syntinen silmänsä saanut pyhimystä nähdä; hän oli vain huomannut että
Francisco de Morian hevonen oli harmaan-kimo. Oli miten oli, mutta
Espanjalaiset kunnioittivat Ceutla-tappelun muistoa siten, että
rakensivat kirkon tälle paikalle, jossa heidän ristiretkensä ensimäinen
suuri voittopäivä oli sarastanut. Kirkko sai nimekseen: "Meidän
voittoneitsyemme", _Nuestra Sennora della Victoria_, kuten
sittemmin tänne perustuva ensimäinen espanjalainen kaupunkikin.
Seuraus Ceutlan voitosta oli, mitä Cortez mielikin, rauhanteko
Tabaskolaisten kanssa. He huomasivat enemmän vastustuksen turhaksi ja
ehdoittivat rauhan itse. Tunnustivat Castilian kuninkaan yliherrakseen
ja toivat Espanjalaisille hyvät harjakannut, nimittäin runsaasti
ruokatavaroita, suuret pakat karttuuni-kankaita, melkoisen joukon
kultakoristuksia ja -- kaksikymmentä nuorta orjatarta, jotka hurskaat
ristiretkeläiset pitivät hyvänään. Maakunnan kaziki lähti itse
Espanjalaisten leiriin, ja häntä, kuten muitakin indiaaneja, jotka nyt
lähestyivät täydellä luottamuksella, kohdeltiin ystävällisesti. Muutama
lähteemme, Louis Thomas kirjassaan löytöretkistä, mainitsee että
Tabaskolaiset "omaksuivat Kristinuskon", mutta Prescott ja muut
tietävät vain mainita että Cortez täällä, kuten Cozumel-saarellakin,
hävitti pakanalliset alttarit ja jumalainkuvat, pystyttäen sijaan
ristiä ja neitsyt Marian sekä sen ajan tärkeimpien pyhimysten kuvia,
jota toimitusta vastaan "indiaanit eivät tehneet mitään muistutuksia."
Lähetystyö lienee siihen rajoittunut ja päättyi viimein juhlalliseen
jumalanpalvelukseen, jossa koko sotajoukko marssi riemusaatossa.
Sen jälkeen astuivat seikkailijat jälleen laivoihinsa ja ohjasivat
kulkunsa Aztekien valtakuntaa kohden. Tabaskolaiset jäivät uusine
jumalan-kuvineen oman onnensa nojaan.
Kiirastuorstaina 1519 laski vihdoin koko laivasto ankurinsa ensimäiseen
mexikolaiseen satamaan San-Juan de Ulua nimisen saaren luona, suuren
indiaani-joukon kokoontuessa paikalle. Nämä nyt toista kertaa näkivät
Euroopan laivoja rannoillaan, sillä tänne oli Grijalva matkallaan
tullut. Pari suurta venettä, piroogia, lähestyi amiraali-laivaa, jonka
maston-nokasta Castilian kuninkaallinen lippu liehui, ja koko joukko
indiaaneja kapusi ylös kannelle, ystävällisiä elkeitä tehden. Cortezin
tulkki Aqvilar, joka Tabaskossa oli rauhanhieromisia menestyksellä
välittänyt, koki puhutella asukkaita, mutta hänpä ei ymmärtänytkään
Aztekien kieltä, joka melkoisesti erosi siitä Maya-kielestä, jota
Tabaskossa puhuttiin. Siitä pulasta pelasti Cortezin muuan henkilö,
joka tästä lähtein oli näyttävä varsin tärkeää osaa Mexikon
valloituksen merkillisessä näytelmässä. Tabaskolaisilta saatujen
orjattarien joukossa sattui, näet, olemaan yksi, joka täydelleen taisi
sekä Maya- että Aztekien kieltä, sillä hän oli syntyään Mexikolainen.
Hänen isänsä sanotaan olleen ylhäinen kaziki, jonka kodista
Tabaskolaiset muka olivat hänet ryövänneet. Marina -- niin nimittivät
häntä Espanjalaiset -- oppi sukkelasti myöskin Castilian kieltä, "joka
hänelle tuli rakkauden kieleksi," ja oli koko retken kestäessä Cortezin
viehättävänä Valkyyriana, verrattomana sodan suojelus-impenä, jota
ilman ehkä Cortez kaikkine kumppanineen olisi, kunnian ja kiitoksen
asemesta, saavuttanut ennen-aikaisen haudan Mexikon ylängöillä. Marinaa
ylistävät Uuden-Espanjan aikakirjain tekijät ihmeteltäväksi impyeksi
sekä henkisten että ruumiillisten ominaisuuksien puolesta. "Hän oli" --
sano heistä yksi -- "kaunis kuin jumalatar ja ansaitsi arvonsa Cortezin
saattolaisena." "Hän tulikin hyvin läheiseen yhteyteen Cortezin
kanssa," mainitsee toinen.
Mutta yksistään tulkkinakin oli Marina verrattoman hyvä olemassa.
Sanotussa tilaisuudessa San-Juan de Uluan luona nyt sai Cortez hänen
kauttansa tietää että laivalle kiivenneet indiaanit olivat Mexikon
mahtavan keisarin Montezuman alamaisia sekä että tämä juuri vähää ennen
oli valloittanut heidän maansa. Nämä indiaanit osoittivat kuitenkin
rauhallista mieltä, ja koko sotajoukko kävi maalle ilman mitään
vastustusta heidän puoleltansa. Espanjalaiset asettuivat leiriin sille
paikalle, jossa nykyinen kaupunki Vera Cruz sijaitsee, ja maan-asukkaat
toivat heille kaikki tarpeelliset ruokavarat. Seuraavana päivänä
ilmestyi leiriin Cortezia tervehtimään Mexikon käskynhaltia Teuthile,
loistava seurue ja vähän kultaisia tervetuliaisia muassaan. Cortez
vastasi lähettämällä heidän keisarilleen kourallisen joutavia
kiiltokaluja ja erään sotamiehen-kypärin, jota Teuthile katseli
mielihyvällä ja halusi panna menemään Montezumalle. Se saataisiin
takaisin täynnänsä kultaa! Keskusteltiin sitten kaikessa ystävyydessä,
ja Cortez ilmoitti Mexikon käskynhaltialle aikovansa lähteä Aztekien
keisaria tervehtimään. Tätä orpanoimista arveli Teuthile kuitenkin
hieman sopimattomaksi ja ilmoitti puolestaan mielipahansa vieraiden
aikomuksen johdosta.
Haastelun kestäessä oli Cortez huomannut että useat käskynhaltian
palvelijoista piirtelivät jotakin pitkille vaateliuskoille, ja lähemmin
katsellessa saatiin nähdä että indiaanit tuota pikaa olivat älykkääsen
järjestykseen maalanneet Espanjalaisten kuvat heidän omituisissa
puvuissaan sekä kuvia heidän aseistaan ja "meritaloistaan," kuten
indiaanit laivoja nimittivät. Tämä oli Aztekien mainiota
kuvakirjoitusta, sukkelasti suoritettua ja vallan käytännöllistä.
Kirjoitus oli lähetettävä keisarille, ja vakuutettuna siitä päätti
Cortez antaa noille kuvioille täydellisen loiston, näyttämällä
kirjoittajille sotajoukkonsa uljasta niiausta ja tykkien tulta.
Vaikutus tästä olikin valtava. Mexikolaiset säpsähtivät kovasti
pyssyjen ja kanoonain paukkuessa, ja muutamat rupesivat pitämään
merentakaisia vieraita puolijumalina. Tieto heidän tulostaan
lähetettiin tulisimmassa kiireessä Montezumalle. Juoksijain kautta,
joita vaihdettiin lyhykäisten taivalten päästä, saatettiin sanoma
muukalaisten maahan-tulosta kolmessa vuorokaudessa pääkaupunkiin,
vaikka matka rannikolta Tenochtitlaniin oli 80 penikulmaa. Oiva
postilaitos todellakin, kun ottaa huomioon että Mexikolaisilla ei ollut
hevosia. Seitsemän päivän perästä tuli keisarillinen vastaus, jonka
Teuthile saattoi Cortezille. Montezuma ei suvainnut vastaan-ottaa
vieraita pääkaupungissaan, mutta tätä kieltävää vastausta seurasi
kuitenkin samassa suurenmoinen lahjoitus, jonka sata kantajaa saattoi
Espanjalaisten leiriin. Siinä oli kilpiä, kypäriä ja rintahaarniskoja,
joissa useat levyt ja koristukset olivat selvää kultaa; siinä oli
kaula- ja rannerenkaita samasta metallista; siinä oli varvikkaita,
viuhkaimia, höyhentöyhtöjä ja kypärikoristuksia kirjavista höyhenistä,
joita oli yhteen-punottu kulta- ja hopealangoilla ja runsaasti
varustettu helmillä ja jalokivillä; siinä oli eläimiä ja lintuja
valetusta ja taotusta kullasta, kaikki mitä kauniinta taidetyötä; siinä
oli esirippuja, mattoja ja viittoja puuvillakankaasta, joka oli hienoa
kuin silkki, kimalteli kirjavista väreistä ja oli kirjaeltuna
höyhentöillä, jotka vetivät vertoja kauniimpiin maalauksiin. Sitä
paitse oli siinä neljättäkymmentä täydellistä pukua puuvillakankaasta
sekä pääkaupunkiin lähetetty espanjalainen kypäri, kukkaroilleen
täynnään kultamuruja. Mutta suurinta ihmetystä herätti kaksi kiekkoa,
isoja kuin vaununrattaat, toinen kullasta, toinen hopeasta.
Kultakiekko, joka kuvaili aurinkoa, oli kauniisti kirjaeltu kasvien ja
eläinten korkokuvilla. Se oli kolmekymmentä pahnaa eli kämmenystä
ympärimitaten, ja arvo laskettiin olevan kaksikymmentä tuhatta _pesos
de oro_, noin 1,220,000 Suomen markkaa, mikä raha siihen aikaan oli
maailman suurillekin suurenmoinen summa. Hopeakiekko, joka kuvaili
kuuta ja oli yhtä suuri, painoi 50 naulaa.
Siinähän oli todisteita jokseenkin selviä Mexikon valtakunnan
rikkauksista ja sen asukkaiden taidollisuudesta. Ja nämä kalliit
lahjat, jotka kerrassaan levitettiin hämmästyneiden vieraiden silmien
eteen, kiihoittivatkin heidän intoansa ylimmilleen. Tähänkös olisi
sopinut tyytyä? Mitä vielä! Pakanain aarteet tuli kristillisen
retkikunnan ryöstää viimeiseen kultahiukkaan asti, -- vähät siitä oliko
tämä kaukainen kansakunta koskaan häirinnyt yhtäkään kalpeaihoista
ihmistä. Cortez ilmoitti, pitäen tuodut lahjat hyvänään, ettei hän
ensinkään aikonut luopua aikeestaan lähteä "tervehtimään" Aztekien
keisaria, minkä yrityksen muka se suuri Kastilian hallitsija, jota hän
totteli, oli antanut hänen toimekseen. Hän lupasi kuitenkin pysyä
leirissään kunnes sanoma Espanjalaisten aikomuksesta saataisiin
Montezumalle; -- ja lähettiläät lähtivät taasen matkalle pääkaupunkiin.
Kymmenen päivän perästä palasi Teuthile takaisin Espanjalaisten
leiriin, tällä kertaa sillä jyrkällä vastauksella Cortezille, ett'ei
hän koskaan voisi toivoa saavansa lupaa tulla Mexikon pääkaupunkiin ja
että kaikkein viisainta häneltä olisi palata takaisin hallitsijansa luo
ja viedä saamansa lahjat Montezuman terveisinä mukanaan. Ja nytkin
seurasi kieltävää vastausta suurenmoiset lahjat, kiellon karvauden
lieventämiseksi.
Mutta mikä oli sitten Montezumalla syynä tuohon kieltoon? Ja miksi hän
niin runsailla hyvityksillä koki taivuttaa vieraita? Miten voi mahtavan
valtakunnan keisari siihen määrään peljätä niin pientä soturijoukkoa?
Olihan hänellä itsellä suuret ja hyvin harjoitetut sotajoukot. -- Asia
on mitä omituisimpia historiassa; ja näyttääpä siltä kuin joku
_Nemesis divina_, taivahan kosto, joskus lähettäisi varoituksiaan
maailman mahtaville kummallisten ennustusten muodossa. Meidän tulee
muistaa että, kuten edellisessä olemme kertoneet, Aztekien suku oli
Anahuakiin saapunutta valloittajaheimoa ja että se kovasti kyllä
rasitti kukistamiaan alkuperäisiä heimokuntia. Oli nyt olemassa vanha
tarina, -- josta myöskin jo olemme sivumennen huomauttaneet, -- että,
näet, Mexikon ikivanha, mutta mennyt kultainen aika kerran oli palaava
takaisin poistuneen valko-ihoisen miehen kanssa, joka oli jumalallista
alkuperää ja Anahuakin hyväntekijä. Tuon kultaisen aikakauden kestäessä
oli koko maa tuottanut hedelmiä ilman ihmisen avutta; jyviä kantava
tähkäpää oli niin suuri, että yksi mies tuskin jaksoi sitä nostaa; ilma
tuoksui alituisesti, täynnänsä hyvänhajuisinta lemua; sanalla sanoen,
koko ääretön maanpiiri oli tämän viisaan hyväntekijän hallitessa yhtenä
ainoana yrttitarhana. Quetzalkoatl, ilman jumala, oli tarinan mukaan
ollut ko'okas, pulska, kalpea-ihoinen mies, jonka pitkä parta aaltoili
kauas alas hänen rinnoilleen. Yksi ylijumalista oli häneen suuttunut ja
ajanut hänet maasta pois, maasta, jota hän niin runsaasti oli
siunannut. Quetzalkoatl lupasi kerran maailmassa tulla takaisin
jälkeläisineen ja silloin neuvoillaan ja opetuksellaan taasen tehdä
maan onnelliseksi Sen luvattuaan nousi hän laivaansa, joka oli
käärmeen-nahasta tehty, ja purjehti itäänpäin, takaisin alkuperäiseen
kotiinsa. Tämä merkillinen tarina oli juurtunut syvälle Aztekien
kansakunnan uskoon, eikä keisari Montezumakaan epäillyt ennustuksen
toteutumista. Ja siinä oli perus-syy hänen pelkoonsa, kun nyt sanoma
tuotiin valkoisten vieraiden tulosta maahan, siinä syy hänen
erinomaiseen vieraan-varaisuuteensa, jolla hän koetti saada heitä
hyvällä lähtemään tiehensä. Jos he todellakin olivat Quetzalkoatlin
jälkeläisiä, niin oli arvatenkin heidän aikomuksensa kukistaa hänen
valtansa; -- ja valloitusta helpoittaisi, kuten Montezuma kyllä
huomasi, se seikka, että hänen alamaisissaan löytyi paljon
tyytymättömiä, miekalla kukistettuja aineksia, jotka varsin mielellään
pudistaisivat Aztekien ikeen niskoiltansa. -- Ehkä saataisiin vieraat
runsailla lahjoilla lähtemään. Eihän kiitollisuuden tunne kokonaan
poistu turmeltuneidenkaan ihmisten rinnasta, saatikka sitten niiden,
jotka ovat jumalallista alkuperää.
Mutta Montezuma ei oikein tuntenut Quetzalkoatlin jälkeläisiä. Hänen ei
olisi tullut käyttää niin jaloluontoisia keinoja saadakseen heitä
poistumaan. Lähettämistään aarteista ei hän saanut mitään kiitoksia
tunnottomilta vierailtaan, vaan näiden röyhkeys päin vastoin paisui,
mitä enemmän kultien näky kutkutti heidän aistimiensa himoa. Tuskin
olivat lähettiläät ilmoittaneet hallitsijansa toivomuksen ja
kohteliaasti pyytäneet muukalaisia lähtemään, ennenkun Cortez vastasi:
-- Nyt enemmän kuin koskaan ennen mielin minä oppia tuntemaan teidän
hallitsijaanne persoonallisesti. Minä en millään muotoa voi palata
hallitsijani luo, ennenkun olen päässyt pitkän matkani perille. --
Cortez, näet, kyllä huomasi että Montezuman menetystavassa piileili
epäröisyyttä ja pelkoa; ja tämä seikka häntä suuresti rohkeutti yhä
yltyvään ylpeyteen. Hänen jyrkkä vastauksensa säikähytti kovasti
keisarin lähettiläitä, jotka tuskin olivat voineet uneksiakaan että
kukaan uskaltaisi osoittaa uppiniskaisuutta Mexikon mahtavaa
hallitsijaa vastaan.
Mutta vielä enemmän he hämmästyivät, kun kummallinen, rohkea ritari
päälle päätteeksi rupesi -- soimaamaan lähettiläitä ja heidän
keisariansa epäjumalanpalvelijoiksi ja perkeleen lapsiksi, joita hän,
Fernando Cortez, oli tullut pelastamaan hänen saatanallisen
majesteetinsa kynsistä. Se oli kieltä, josta lähettiläät ymmärsivät
vain sen verran, että muukalaiset kuokkavieraat, kiitokseksi kaikista
saamistansa runsaista lahjoista, nyt aikoivat syödä heidät karvoineen
päivineen. Kauhistuksissaan tämmöisestä kohtelutavasta poistuivat he
tietysti heti Espanjalaisten leiristä, ja kaikki välipuheet
keskeytettiin.
Seuraavana aamuna ei näkynyt yhtäkään "villiä" leirin seutuvilla.
Vaihtokauppa, jota sotamiehet tähän saakka olivat harjoittaneet
asukkaiden kanssa, taukosi kerrassaan, kaikkinainen yhdistys
kummankin kansakunnan välillä oli yht'äkkiä katkaistu, runsaat
ruokatavara-kuormat, joita indiaanit olivat leiriin kuljettaneet,
jäivät kerrassaankin tulematta. Pian kyllä rupesi nälkä vinguttamaan
ristiretkeläisten vatsoja, ja nälkäisiä ihmisiä on aina ollut varsin
vaikea pitää kurissa.
Rohkeat soturit rupesivat täyttä totta nurkumaan, eikä aikaakaan,
ennenkun enemmistö oli huomannut että koko yritys oli mitä
mielettömintä uhkapeliä ja että ainoa viisas keino oli palata takaisin
luotettavien lihapatojen luo Cubaan. Nälkä on vihollinen, jonka kanssa
ei rohkeinkaan soturi ota ajan pitkään otellaksensa. Sitä paitse
vaivasi retkeläisiä kovasti kuumuus ja näiden maanäärien myrkylliset
sääkset. Kapinan liekki oli syttymäisillään, ja täyttä kurkkua huusivat
sotamiehet Cubaa; mutta silloin pelasti Cortezin kaksi onnellista
sattumaa. Ensimäinen oli se, että hänen kekseliääsen päähänsä pisti
uutiskunnan perustaminen. Hän ilmoitti aikomuksensa heti ja nimitti
yhteen menoon ja enemmittä mutkitta uuden, perustettavan paikkakunnan
virkamiehet, noudattaen tietysti tässä toimessa samaa järjestelmää,
jota hänen synnyinmaassansa pidettiin tapana. Tuomareiksi,
raatimiehiksi ja polisimestareiksi nousivat yht'äkkiä miehet, jotka
vast'ikään olivat purreet hammastaan kiukusta. Itsestään ymmärrettävä
on että Cortez mainiolla kaunopuheliaisuudellaan tietysti myöskin osasi
saattaa selville kaikki ne edut, joita tästä yrityksestä lähtisi. Mikä
ei voinut päästä virkamieheksi, hän ainakin tuli onnelliseksi ja
itsenäiseksi talon- ja maan-omistajaksi. Espanjalaisten tunnettua
ylpeyttä ja turhamaisuutta onnehikas tulevaisuus tietysti kovasti
paisutti, -- ja nureksijat rupesivat vaikenemaan. Nimitetyt virkamiehet
tekivät uskollisuus-valansa Kastilian kuninkaalle; ja mitäs muuta kuin
kaikuva: huraa!
Nyt astui Cortez taas esille ja ilmoitti luopuvansa retkikunnan
päällikkötoimesta, jättäen Velasquezin nimikirjoituksella varustetun
valtakirjansa vasta nimitettyjen virkamiesten käsiin ja kehoittaen
heitä ryhtymään uuden ylipäällikön valitsemiseen. Tämä juhlallinen
näytelmäkohtaus päättyi tietysti siihen, että samat mahtavat herrat nyt
kaikin mokomin pyysivät Cortezia pysymään paikallaan. Hänelle
laadittiin hänen katolisen Majesteetinsa nimessä uusi valtakirja, jota
kuitenkin muutamat Velasquezin puoluelaiset vastustivat. Mutta tähän
vastalauseesen vastattiin sotajoukon kaikkein suurimman enemmistön
puolelta raikuvalla eläköön-huudolla Cortezille, ja osa tyytymättömiä
vietiin kahleissa laivoihin.
Uusi kaupunki sai nimekseen _Villa rica de la vera Cruz_, s.o.
totisen ristin rikas kaupunki.
Toinen sattuma, joka tuli juuri tämän kiireellisen perustuspuuhan
päättäväisiksi ja kerrassaankin tukki suun kaikilta kapinoitsijoilta,
oli seuraava. Viisi indiaania nähtiin, rauhallisia elkeitä tehden,
lähestyvän Diaz del Castillon etuvartijoita. Pian saatiin tietää että
he tulivat lähettiläinä Zampoalan kazikin luota. Tämä tahtoi,
ilmoittivat he, tehdä ystävyyden-liittoa vieraiden kanssa, joiden
urostöistä Tabaskossa hän oli saanut kuulla ja joista hän toivoi
saavansa auttajia, -- vapahtajia Aztekien ikeestä, jota hänen kansansa
kantoi. Sentähden kutsuivat lähettiläät vieraita ystävällisesti
Zampoalaan Totonakialaisten maassa.
Kutsumukseen tietysti suostuttiin suurella riemulla, ja koko sotajoukko
lähti liikkeelle kuni tuulessa, päästäkseen mitä kiireimmiten
paremmille leiville. Saavuttiin Zampoalaan. Se oli joteskin suuri,
väkirikas kaupunki, parin päivä-matkan päässä Espanjalaisten leiristä,
ja kutsu-vieraita tervehdittiin maan tapojen mukaan erinomaittain
kohteliaasti. Kaksikymmentä ylhäistä indiaania ihantavissa pukimissaan
tuli vieraita vastaan, jotka saatettiin kazikin linnaan, missä tämä
piti heille, kuten heidän historioitsijansa mainitsee, erinomattain
järkevän ja samalla kauniin puheen. Seikkailijat saivat nyt yltäkyllin
syödäkseen ja mukavat suojat maatakseen. -- Mutta Cortez ei tahtonut
veltostuttaa sotilaitaan tyhjäntoimittajan elämällä. Muutaman
lepopäivän perästä pani hän heidät työhön, nimittäin rakentamaan sitä
uutta kaupunkia, joka jo oli saanut nimensä ja virkakuntansa. No,
hakattiin, sahattiin, väännettiin ja veistettiin nyt kaikkein voimien
ja tarmojen takaa, jotta pian saataisiin turvapaikka, johon tarpeen
tullessa sopi vetäytyä. Sekä upseerit että sotamiehet puuhailivat
otsansa hiessä. Zampoalalaiset heitä ahkerasti auttoivat, ja ennen
pitkää olivat kaupungin linnoitustyöt ehtineet sille kannalle, että
Cortez arveli varustuksia kyllin vahvoiksi kestämään mitä hyökkäystä
hyvänsä indiaanien puolelta.
Kun nämä perustustyöt oli suoritettu ja kirkkokin rakennettu, ryhtyi
Cortez, uskonnollista ohjelmaansa noudattaen, pakanain käännyttämiseen,
joka toimi täällä oli vähällä saattaa hänet perikatoon. Erääsen
indiaanien epäjumalan-palvelukseen, johon paljon väkeä oli kokoontunut
ja jossa, kuten mainitaan, ihmisuhrikin oli toimitettava, tuli Cortez
useine asetoverineen saapuville ja kielsi pakanallisen juhlallisuuden
jatkamista. Närkästyneinä tästä kiihoittivat pakanain sielunpaimenet
laumaansa hyökkäämään rohkeiden häiritsijäin kimppuun, ja oivallinen
ottelu alkoi. Sadottain indiaaneja piiritti vanhan pyhäpaikan
solvaajia, ja kauheiden kirousten kaikuessa heiluivat villien aseet
vieraiden ympärillä. Mutta Cortezin kylmäverisyys ja uljuus piti
paikkansa. Heti huomaten tehtävänsä, iski hän kiinni etevimpään
läsnä-olevista kazikeista ja kohotti Toledo-säilänsä hänen päänsä
päälle, jota esimerkkiä useat hänen tovereistaan tuossa paikassa
noudattivat, tarttuen hekin puolestaan toisiin ylhäisiin indiaaneihin.
Hämmästyneinä tästä sukkelasta tempusta pyysivät kazikit itse väkeänsä
asettumaan, -- samalla kun Marina, joka oli seurannut Cortezia pakanain
temppeliin, heidän omalla kielellään selvitti että jokainen hyökkäys
Cortezin ja hänen toveriensa henkeä vastaan kääntyisi takaisin
hyökkääjäin päälle, jotka siten kadottaisivat sen suojeluksen, jota
heille oli luvattu Montezumaa vastaan, jonka ystävyyteen ei
Zampoalalaiset eivätkä muut asukkaat Totonakiassa enää kuitenkaan voisi
päästä.
Totonakialaiset olivat, näet, vähää ennen, luottaen Cortezin
voimalliseen apuun, vanginneet Mexikon keisarin veronkiskojan, ja tämän
seikan juolahtaessa muistiin vaikeni villien huudot. He heittivät
aiotun kosto-hyökkäyksen sikseen, vaikkapa olikin solvattuna vanhan
temppelin kunnia. Silmänräpäyksessä käyttäen hetken mieli-alaa, käski
Cortez miehiänsä repimään alas epäjumalain kuvat. Ja miehet, jotka
ainakin osaksi olivat melkein yhtä yltiöpäisiä oman uskontonsa
haaveksijoita kuin heidän päällikkönsä itse, kävivät heti käsiksi
hävitystyöhön. Pakanain suuret, puiset jumalain-kuvat syöstiin alas
alttareiltaan, ja romahtaen vyöryivät ne sen kukkulan juurelle, jossa
temppeli sijaitsi. Sitten sytyttivät Espanjalaiset rovion, ja
kauhistuneen indiaani-kansan katsoessa paloivat vanhat pyhitetyt
puupölkyt poroksi.
Mutta toisia jumaluuksia tuotiin sijaan, -- eikä suinkaan pakanallisia
puupölkkyjä, vaan kaunis neitsyt Marian kuva, joka pääsi niiden
entiselle paikalle alttarilla, johon se asetettiin juhlallisen
katolilaisen messun kaikuessa, jonka toimitti isä Olmedo kaikella
kirkollisella loistolla ja joka, kuten espanjalaiset historioitsijat
väittävät, "teki suuremmoisen vaikutuksen villeihin Totonakialaisiin."
-- Tällä toimituksella oli nämä pakanat nyt käännytetty Kristinuskoon.
Jonkun aikaa tämän onnellisesti suoritetun käännytystyön perästä
lähetti Cortez kirjeen sekä suuren osan niistä lahjoista, jotka hän oli
saanut Montezumalta, kuninkaallensa Carlos I:lle (keisari Kaarle V:lle,
1516-1556). Lähetyksen toimittivat Villa rica'n tuomarit Montejo ja
Portocarrero, joille sitä varten annettiin laivaston paras alus. Tämä
lähti matkalle Villa rica'sta heinäkuun 26 p:nä 1519 ja saapui
Espanjaan lokakuussa. Mainitut herrat toimittivat sitten Sevillan
hovissa asiansa, joka tuotti seurauksia, joista vast'edes saamme
mainita.
Tämän lähetystön lähdettyä matkalle Villa rica'sta, syttyi
seikkailijain joukossa taas kapinallinen vehke. Muutamat tyytymättömät,
jotka eivät arvelleet Mexikon valloituksesta kuitenkaan mitään tulevan
ja joiden etupäässä oli pappi Juan Diaz, yrittivät salavihkaa
anastamaan yhden laivoista, purjehtiaksensa Cubaan, jossa Velasquezille
annettaisiin tieto tähän asti tehdyistä löydöistä; mutta Cortez sai
vihiä vehkeestä, kapinoitsijat pantiin vastaiseksi kahleisin -- ja koko
laivasto upotettiin mereen. Sillä oli kaikki vastaiset pako-yritykset
ehkäisty, eikä retkeläisten edessä enää ollut muuta kuin voitto tai
kuolema. Useat tosin tätä Cortezin uskaliasta hanketta kovasti
moittivat ja häntä jo syytettiin kavaluudestakin, mutta viisas
päällikkö ymmärsi ystäväinsä kautta tehdä uskottavaksi että laivat
olivat madonsyömäin kautta käyneet peräti kelvottomiksi. Hän oli itse
olevinaan kovasti pahoillaan tuosta pakollisesta hankkeestansa, mutta
piti sitten pontevan puheen, kuvaillen miehilleen Mexikon aarteita,
ikuisen maineen loistoa ja Kaikkivaltiaan kiitosta Kristinuskon
sankareita kohtaan. "Tämän merkin turvissa voitat." -- Ja puhe päättyi
yksimieliseen, tuliseen huutoon: Mexikoon! Mexikoon!