Tämä runsailla luonnon-lahjoilla varustettu mies, Anahuakin
väkivaltainen valloittaja, oli syntynyt v. 1485 Medellin nimisessä
pienessä kaupungissa Estremaduran maakunnassa Espanjassa. Hänen isänsä,
Martin Cortez de Monroy, joka jalkaväen katteinina asuskeli mainitussa
paikkakunnassa, oli nuoren Fernandon loistavien sielunlahjain tähden
aikonut kasvattaa hänestä lainoppinutta. Salamancan yliopistossa, jonne
poika tätä varten lähetettiin, välitti hän kuitenkin lukemisistaan
varsin vähäsen, mutta hoiti sitä paremmin huvituksiaan, varttuen
vähitellen reippaaksi nuorukaiseksi, vaikka hän lapsuudestaan oli
joteskin kivuloinen. Seitsentoista vuotiaana pisti hän pillinsä pussiin
ja käänsi koko yliopistolle selkänsä. Halu ja taipumus oli jo kauan
kallistunut sotilaan uralle. Kun hän sentähden viskasi kirjansa seinään
ja päätti, kun päättikin, mennä sotaväkeen, ei isä enää pannutkaan
vastaan, ja nuori Fernando ilmoitti astuvansa kuuluisan sotapäällikön
Gonzalvo de Cordovan armeija-osaston riveihin, taistellakseen
Mohrilaisia vastaan. Mutta yht'äkkiä pisti hänen levottomaan päähänsä
toinen tuuma. Eräs Cortezin sukulainen, Nikolaus de Qvando, oli
määrätty johtamaan uutta retkikuntaa tuonne kaukaiseen länteen,
seikkailusten luvattuun maahan, joka tähän aikaan, Colombon löytöjen
perästä, kutkutti jokaisen Espanjalaisen mielikuvitusta. Fernando
Cortez, jonka tulinen luonne tavoitteli tavattomuutta ja kunniaa,
päätti pyrkiä osalliseksi sukulaisensa retkikuntaan. Mutta mitäs
ollakkaan! Huimakas nuori Espanjalainen harjoitteli tietysti jo myöskin
lemmen-peliä. Pari päivää ennen laivaston lähtöä oli hänellä salainen
jäähyväiskohtaus erään nuoren neidon kanssa. Siinä oli Fernandon
hypättävä jyrkältä muurilta alas hempukkansa helmoihin. Mutta "aita
kaatui kahden puolen", ja rakastuneen sankarin toinen jalka jäi kivien
alle. Cortez vaipui pitkälliselle tautivuoteelle, jossa hänellä nyt oli
sopiva tilaisuus harjaantua kärsivällisyyteen ja mielen-malttiin.
Qvandon laivasto oli lähtenyt tiehensä ilman nuorta Cortezia.
Vasta kahden vuoden perästä, 1504, kun taasen pieni retkikunta lähti
Länsi-Indiaan, pääsi tuo silloin 19-vuotias nuorukainen yritystänsä
toteuttamaan ja saapuikin onnellisesti Hispaniolaan. Täällä oli silloin
mainittu Qvando espanjalaisena maaherrana. Hänen puoleensa kääntyi
Cortez ja sai muutamia maa-aloja viljeltäväkseen. Tämä toimi-ala ei
Fernandoa kuitenkaan sanottavasti houkuttanut, mutta sen suuremmalla
mieltymyksellä yhtyi hän moneen partioretkeen maan kukistettuja
alku-asukkaita vastaan, jotka tuon tuostakin tekivät kinastuksia.
Näillä retkillä tutustui Cortez indiaanien sotatapaan, ja hänen oma
kykynsä rupesi tulemaan huomatuksi. Viimein vaihtoi hän kokonaan
maamies-toimensa sotilaan elämään, kun Qvando päätti sotaretken Cubaa
vastaan. Tämän retkikunnan ylipäälliköksi tuli _Diego de
Velasquez_, ja Cortez sai sen kestäessä uusia tilaisuuksia
osoittamaan sotakykyänsä ja urhoollisuuttansa, jonka seurauksena oli
että hän nimitettiin Velasquezin notarioksi. Cuba valloitettiin
kokonaan ja Velasquez tehtiin maaherraksi, Espanjan kuninkaan
käskynhaltiaksi, siellä. Mutta miten lienee ollutkaan, useat
siirtolaiset suuttuivat erinäisistä syistä Velasquezin hallintoon,
tyytymätön puolue muodostui kapinalliseksi salaliitoksi, ja Cortez
astui sen etupäähän. Julmistuneena panetti hänet Velasquez köysiin, ja
hirsipuu jo odotti rohkeaa kapina-päällikköä. Paremmin ja tyvenellä
mielellä asiaa harkittuansa luopui kuninkaan käskynhaltia kuitenkin
kiivaasta aikomuksestaan ja pani menemään laivan, jossa Cortez oli
vietävä Hispaniolaan laillisesti tuomittavaksi. Mutta matkan alussa jo
liukui kapinoitsija köysistään ja vartijainsa kynsistä, hyppäsi
laivasta mereen ja pääsi uimalla maalle. Täällä haki hän turvaa
muutamassa kirkossa, jonka pyhyys esti Velasquezia vangitsemasta häntä
sen seinien sisäpuolella. Poliisit vartioivat kuitenkin yötä ja päivää
hänen turvapaikkaansa, odottaen häntä kerrankin siitä lohkenevaksi.
Niinpä kävikin. Eräänä iltana luiskahti Fernando herra ulos, --
käydäkseen tervehtimässä muuanta kaunista tyttöä, joka päälle
päätteeksi sattui olemaan läheistä sukua Velasquezille. Lemmen-sankari
siinä yrityksessä vangittiin. Mutta loppupäätös koko jutusta oli --
että käskynhaltian ja kapinoitsijan kesken rakentui sovinto. Cortez
meni naimisiin mainitun neiden kanssa, jonka nimi oli Catalina Xuarez,
nuorelle pariskunnalle syntyi poika, jolle Velasquez rupesi kummiksi,
ja pian sen jälkeen nimitettiin Cortez tuomariksi Sant-Iagon
kauppalaan, joka vasta oli perustettu ja josta myöhemmin tuli saaren
pääkaupunki. Nyt alkoi Cortezille jonkun ajan makean-leivän päivät. Hän
sai Velasquezilta melkoisen suuren plantagen eli kasvimaan ja joukon
indiaaneja orjikseen, jotka toimittivat kaikki varsinaiset maatyöt.
Ennen pitkää oli maatila mitä kukoistavimmassa kunnossa, ja nuori
pariskunta eleskeli siellä ihanat kuherruskuukaudet. Fernandon vaimo
oli kaunis ja ylevämielinen, vaikutti häneen jalostuttavasi ja sai
hänet luopumaan entisestä huikentelevaisuudesta lemmen-asioissa. Heidän
varallisuutensa karttui myöskin päivä päivältä, ja muutaman vuoden
perästä pidettiin Cortezia varsin varakkaana miehenä. Mutta Cortezin
luonne oli kuin tulivuori. Hänen sydämensä pohjalla paloi salainen
liekki, joka ainoastaan odotti sopivaa aikaa puhjetaksensa ulos tuosta
tyveneltä näyttävästä pinnasta.
Ylempänä olemme kertoneet miten Juan de Grijalva tutkimusretkeltään
Mexikossa lähetti ennakolta kotiin koko joukon kalleuksia laivassa,
jota komentajana kuljetti aatelismies Alvarado. Tämä oli nyt laivoineen
aarteineen saapunut Sant-Iagon satamaan. Ja hän tiesi kertoa
kutkuttavia juttuja uudesta kultamaasta. Vasta nyt oli varsinainen
Eldorado löydetty. Ja Alvarado voi todistaa tarinansa todeksi. Hänen
tuomansa timantit, jalokivet ja kultaiset koristukset eivät antaneet
epäilykselle sijaa. Kullanhimoiset miehet -- ja semmoisiahan olivat
melkein kaikki -- syttyivät kuni kerrassaan palamaan, -- palamaan
tuonne Yukatan niemen toiselle puolelle, josta Alvaradon laiva oli
tullut. Kuninkaan käskynhaltija itse päätti mitä kiireimmin toimittaa
sinne uuden, pontevan retkikunnan, jonka tulisi valloittaa uusi maa ja
ottaa sen äärettömät tavarat talteensa. Ken pantaisiin vain tämän
suuren yrityksen etupäähän? Toinen espanjalainen hidalgo, aatelismies,
toisensa perästä tarjoutui toimeen. Mutta Velasquez syystä pelkäsi että
nämä, kun kaikki olisi loppuun toimitettu, irtautuisivat hänen
vallastaan ja pitäisivät itse sekä aarteet että kunnian. Heidän
tarjoumuksensa hyljättiin. Silloin ilmestyi maatilaltaan Fernando
Cortez. Hän oli tunnettu rohkeana ja kekseliäänä miehenä, ja häntä
näkyi suosivan onnen jumalatar. Hänen käytöksensä oli herttainen ja
miellyttävä. Hän saattoi olla, kun niin vaadittiin, ihmeellisen lempeä
ja anteeksi-antavainen, mutta myöskin viisas ja kylmä. Hänen tahtonsa
oli terästä ja rautaa. Päättävissä kohdissa tiesi hän aina käyttää
juuri sitä luonteensa puolta, jota tilaisuus vaati. Hän oli siten mies
paikallaan, aivan omansa johtamaan ja taivuttamaan hurjaa,
kullanhimoista seikkailijajoukkoa, pitämään kurissa lukuisaa parvea
sankari-rosvoja, joiden tehtäväksi uuden Eldoradon valloittaminen
uskottiin. Ja -- mikä vieläkin oli vallan tärkeä seikka, jopa
pääasianakin tässä kummallisten ristiriitain kultaisessa ajassa, jonka
henki samassa hehkui keltaista kultaa ja Kristinuskon kunniaa, --
Fernando Cortez oli yltiöpäisyyteen saakka jumalinen mies, joka ei
sallinut millekkään muulle näkökohdalle sijaa, jos hänen uskontonsa
kunniaa ja voittoa kysyttiin. Kristinuskon sankareina hänen
retkikumppaninsakin ilmestyivät, vieläpä täydestä vakuutuksestakin ja
sydämen innollisuudesta; mutta Cortezissa oli tämä into yltynyt
intohimoksi, joka, kuten saamme nähdä, joskus oli pimentämäisillään
hänen terävän järkensä kirkkauden. Hän oli, jos saamme käyttää niin
pyhätöntä vertausta, jonkinmoinen kristillisen sankariuden Don Quixote,
joka ristiretkiä haaveillen pitää viattomia indiaaneja saastuttavina
saraseeneina, rauhallisesti pyöriviä tuulimyllyjä vimmatuina
vihollisina. Mutta hän juuri oli mies, jota tarvittiin semmoiseen
yritykseen kuin oli Mexikon valloitus. Ja Velasquez antoi
ylipäällikkyyden Cortezille, jolla kaiken hyvän kukkuraksi oli
puolisona hänen sukulaisensa ja jolta voi uskollisuutta odottaa. Ja
Cortez suostui arvelematta ja ilolla. Ja siitä hetkestä lähtein
antautuu hän tehtäväänsä sielunsa koko pontevuudella, pyhittää koko
elämänsä yhden tarkoituksen saavuttamiseen, -- pakanallisen Mexikon
valloittamiseen, Jumalalle kunniaksi ja Espanjan kukkaron
täyttymiseksi.
Marraskuussa v. 1518 alkoi hän Sant-Iagossa varustella laivastoa, jolla
alku-osa retkestä tuohon kultaiseen luvattuun-maahan oli suoritettava.
Ja varustustyöt etenivät kuni tuulessa.
Mutta mitäs ollakkaan! Taaskin oli Cortezille tapahtuva harmillinen
vastus juuri lähdön hetkenä. Syrjäytetyt hidalgot, jotka kateudella
katselivat hänen johtavaa asemaansa, pääsivät puhumaan Velasquezille
pahaa valitusta päälliköstä, ja arkaluontoinen kuninkaan käskynhaltia
rupesi epäilemään hänen uskollisuuttaan. Mutta Cortezkin sai hyvissä
ajoin tiedon siitä, että hän oli joutunut huonoihin kirjoihin, ja
eräänä aamuhetkenä tuotiin Velasquezille tuo odottamaton sanoma, että
koko laivasto oli täysissä purjeissa. Käskynhaltia ajoi tuota pikaa,
paraimmalla ratsullaan nelistäen, satamaan, lähimmät upseerinsa
mukanansa. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen miten laivat jo
keikkuivat selvällä meren selällä. Huomatessaan rantaan saapuneet
ratsastajat, astui Cortez aseellisilla miehillä varustettuun veneesen
ja soudatti lähelle rantaa.
-- Sillä tapaako nyt minun jätät? Varsin kohteliaat jäähyväiset! --
huusi Velasquez.
-- Suokaa anteeksi! -- vastasi Cortez -- aika rientää, ja joskus on
asioita, jotka heti ovat pantavat toimeen. Onko teidän ylhäisyydellänne
muuten mitään käskettävää? --
Ja Cortez heilahutti ylpeästi kättään jäähyväisiksi raivostuneelle
käskynhaltialle, soudatti veneen takaisin amiraalilaivalleen, astui
siihen ja purjehti pois.
Trinidad nimisessä kaupungissa, joka on saman Cuba-saaren
etelärannalla, astui Cortez maalle, istutti lippunsa ja kutsutti
vapaa-ehtoisia yhtymään sen alle, yltiöpäisen ylpeään yritykseen.
Ja joka päivä tulvaili hänen luokseen rohkeita miehiä, jotka eivät
muuta etsineet kuin hurjia seikkailuja. Näiden joukossa oli sadan
paikoille sotureja, jotka olivat olleet muassa Grijalvan retkellä ja
siten jo tunsivat jotenkuten mitä tämmöinen yritys merkitsi. Täällä
vielä koetti Velasquez riistää Cortezilta päällikkyyden. Käsky tuli
hänen ala-komentajalleen Trinidadissa että Cortez oli vangittava. Tätä
ei kuitenkaan paikkakunnan komentomies uskaltanut, sillä retken
päällikön valta näytti jo liian uhkaavalta. Itse ei Cortez kumminkaan
vielä arvellut voimaansa riittäväksi, jonka tähden hän Trinidadista
purjehti Havanaan, läntisen Cuban pohjois-rannalla. Siellä hän taasen
nostatti lippunsa ja uudisti kutsumuksensa asukkaille. Siellä
suoritettiin myös lopulliset valmistukset, ja helmikuun 10 p:nä 1519
kokoontui laivat San-Antonio nimisen niemen edustalle, jossa Cortez
astui maalle ja piti sotaväen-katselmuksen.
Laivoja oli yksitoista, vaikka kaikki joteskin pieniä. Suurin oli
amiraalilaiva Capitana, 100 tonsin vetävä, kolme oli 70-80 tonsin
vetävää, mutta loput avonaisia aluksia, karavelleja ja pieni sotapriki.
Amiraalilaivalla oli Cortez itse ja kokenut merimies Antonio de
Alaminos, joka ylipäällikkönä johti laivastoa ja joka ennen oli ollut
muassa Colombon ja Grijalvan matkoilla. Laivaston merimiehistö nousi
yhteen sataan henkilöön. Sotilaiden lukumäärä oli 553. Sitä paitse oli
muassa 200 indiaania ja joku kymmenkunta indiaani-naisia. Sotilaista
oli 45:lla pyssyt; loput olivat varustetut Toledo-sapeleilla ja
peitseillä. Tykistössä oli 10 kanoonaa ja 4 n.s. falkonettiä eli
pienempää tykkiä. Hevosväkeä oli 16 miestä ja ratsua. Tämän sotaväen
jakasi Cortez 11:een lipulliseen. Laivojen lukumäärän mukaan pantiin
kunkin lipullisen komentajaksi katteini, joka komensi maalla ja
merellä. Nämä päälliköt olivat seuraavat: Juan Velasquez de Leon,
käskynhaltian sukulainen, Alonso Hernandez de Portocarrero, Francisco
de Montejo, Christoval d'Olid, Juan d'Escalente, Pedro d'Alvarado,
Francisco de Moria, Francisco de Salzeda, Juan d'Escobar, Alfonso
d'Avila ja Geinez de Nortez. Viimemainittu kuljetti sotaprikiä.
Tykkiväen päällikkönä oli Fransisco d'Orezco, vallan kuuluisa
tappelija. Itse komensi Cortez 11:tä lipullista, jota Capitana-laiva
kuljetti ja jossa oli monta mainehikasta sotaherraa, m.m. Bernardo Diaz
del Castillo, joka on kirjoittanut kertomuksen tästä merkillisestä
retkestä, Diego d'Ordaz, Juan d'Escalente, Gonzales de Sandoval ja
Pedro Alvaradon neljä veljestä. Amiraalilaivalla oli myöskin
retkikunnan kaksi pappia: Juan Diaz ja Bartolomeo d'Olmeda.
Siten oli tämä retkikunta järjestetty, joka nyt lähti valloittamaan
Anahuakin maata ja notkistamaan ikeen alle sen kansaa. Fernando
Cortez oli siihen aikaan kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha mies,
siis uskaliaan sotapäällikön paraimmassa ijässä. Vasta-mainittu
historian-kirjoittaja Diaz del Castillo kertoo häntä vähän yli
keskikokoa olevaksi, kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka mustat silmät
säkenöivät rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä hänen kirjavassa
joukossaan vaikutti samalla kertaa kunnioitusta ja luottamusta.
Esimerkillään ja pontevalla kaunopuheliaisuudellaan tiesi hän
innostuttaa väkeänsä aivan verrattomiin urostöihin tappelun kestäessä.
Semmoinen oli Fernando Cortez.