Neljäsataa vuotta on nyt umpeen kulunut siitä, kun Christoforo Colombo
laski laivansa tuon uuden maailman rannalle, joka sittemmin erään
toisen retkeilijän kunniaksi sai nimekseen Amerika. Lokakuun 27 päivänä
1492 tuli Colombo suurelle Cuban saarelle, löydettyänsä vähää ennen
muutamia pienempiä luotoja. Jos kohta hänen retkellään oli
maantieteellinenkin tarkoitus, jopa uskonnollinenkin, niin kultaa
etupäässä etsivät he, hän ja hänen seuralaisensa, -- tuota keltaista
metallia, jonka hurmaava hohde niin monen sukupolven silmät on
soentanut. Itäisen Aasian rannikkovesillä kertoi taru olevan Zipango
nimisen saaren, jonka kuningas kultakattoisessa palatsissa piti
asuntoaan. Ja Colombo luulikin totta tosiaan maan pyöreän muodon jo
todistaneensa ja itäiseen Aasiaan tulleensa, unelmiensa maahan, jossa
kultaa kiskottaisiin kallioista kuin kaarnaa puusta. Siihen luuloon
mainio retkeilijä sitten sai jäädäkkin ja kuolla. -- Luonto Cuban
saarella näytti erinomaisen rikkaalta. Sen maisemien, puiden pukujen,
kukkien ja eläinmailman kauneus hämmästytti Colomboa. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: "Täällä tahtoisin iät päivät asua. Se on ihanin saari,
minkä ihmissilmä ikinä on nähnyt. Siinä on oivalliset satamat ja syvät
virrat." Mutta muuta ei löytynytkään. Kultaisen palatsin kuningasta ei
näkynyt, ei kuulunut. Kun Colombo pani lahjoilla varustetun
lähetyskunnan häntä etsimään, tavattiin viimein alaston päällikkö, joka
villissä laumassa herruuttansa harjoitti. Kultaa ei siis ensimmältä
löydetty sillä tavoin kuin retkeilijät olivat uneksineet. Maan
asukkailla oli kuitenkin pienet keltametalli-lehdet koristukseksi
pistetty nenänjuuresta läpi. Ja se seikka kiihoitti Espanjalaisten
kullanhimoa.
Niinpä viimein löydettiinkin kultaa, löydettiin paljon kultaa. Amerikan
aukenemisen kautta oli uusi sankarihenki herännyt, seikkailijain
kultainen aikakausi, joka paljon muistuttaa ristiretkien haaveksivasta
hengestä. Niinkuin Christoforo Colombo sitten jatkoi retkiänsä tuossa
uudessa luvatussa maassa, lähettäen kotiansa sen aarteita, niin
purjehti sinne sittemmin laivasto toisensa perästä, kokoillen
kultaa ja kunniaa. Kenpä tahtoikaan jäädä kädet ristissä katsomaan, kun
niin ääretön tantere tarjoutui rohkean onnen-onkijan toiminnalle?
Toihan melkein jokainen Espanjaan saapuva laiva mukanansa joko
arvaamattomia aarteita ja uudenkaltaisia tavaroita taikka tietoja
uusista maan-löydöistä. Ei ollut enää sitä vaaraa olemassa, jota
rohkeat merimiehet ja sotilaat olisivat väistäneet. Maita valloitettiin
ja siirtokuntia perustettiin. Ja nämä hurjat seikkailijat, jotka
tunkesivat aarniometsäin halki, riistäen alkuväestöltä kaikki sen
kalleudet, toimittivat tehtävänsä Kristuksen nimi huulilla ja
ristinmerkki lippunansa. Valloitetut maat ja kukistetut kansat olivat
saatettavat osallisiksi kristinuskon siunauksista. Eikä suinkaan sovi
väittää että tämän ajan lähetyssaarnaajilta olisi intoa puuttunut. Minä
hetkenä hyvänsä olivat sen uskonsankarit valmiit uhraamaan henkensä
pyhän kirkon kunniaksi. Vimman tunnussanana oli risti -- ja kulta.
Kun äärettömäin maanalojen löydöt sitten melkein herkeämättä seurasivat
toinen toistaan, vaativat Espanjalaiset ja Portugalilaiset, joille
viimeisille tulee kunnia Itä-Indian varsinaisesta löydöstä, että heille
annettaisiin valta kaikissa maissa, jotka olivat Euroopan ulkopuolella.
Paavi Aleksanteri kuudes, jolle asian ratkaiseminen uskottiin,
pyörähytti kynäänsä kartalla ja jakasi maapallon kahtia, tunnustaen
Portugalilaisille itäisen, Espanjalaisille läntisen puoliskon. Se
tapahtui v. 1493. Tähän aikaan jo meidän on melkein mahdoton käsittää
tämmöistä menetystapaa, sillä meidän henkisesti vapaampaan
katsantokantaamme ei enää sovellu tuo muinoin niin tavallinen
kirkollisen ja maallisen vallan hämmennys. Mutta siihen aikaan oli tämä
mielivaltainen mahtisana kylliksi. Se kannusti nuo kaksi kansaa
tulisimmalla kiireellä ottamaan haltuunsa mitä heille tässä pesänjaossa
oli annettu. Jokainen maa, joka siitä lähtein löydettiin, tuli
julistetuksi jommankumman kruunun omaksi -- joko siten, että sopivalle
paikalle istutettiin lippu tai pystytettiin muistopylväs, taikka
piirrettiin vain merkkiä puiden runkoihin. Entisten asukkaiden kaikki
oikeudet ja ikivanha nautinto arveltiin sillä kumotuksi. Niin
sanottujen villien eli "indiaanien" maa ja omaisuus joutui tunkeilevien
muukalaisten, noiden ankarain kuokkavieraiden haltuun, ja alku-asukkaat
pakoitettiin aikojen kuluessa täydelliseen orjuuteen, ell'eivät he
olleet kylliksi sotaiset ja urhokkaat pitämään puoltansa semmoista
vaatimusta vastaan.
Ainoastaan kolmekymmentä maantieteellistä penikulmaa mainitusta Cuban
saaresta länteenpäin on Yukatan nimisen niemimaan mereen pistävä kärki.
Kuitenkin kului pitkät ajat Cuban löydöstä, ennenkun Euroopalaiset
saivat tukevaa jalansijaa sillä tärkeällä alueella, joka sanotusta
niemestä alkaen ulottuu loitolle länteenpäin, koska, näet,
alku-asukkaat täällä tekivät odottamatonta ja sitkeää vastarintaa. Se
alue on muinaisen valtamerentakaisen sivistyksen raivaama viljelysmaa
_Meijiko_ (Mexiko).
Vuonna 1517 joutui sinne tuulien ajamana aatelismies Hernandez de
Cordova, kun hän kolmella laivalla oli purjehtinut Cubasta ryöstääkseen
maanmiestensä siirtokunnille orjia läheisiltä Bahama-saarilta, sillä
alku-asukkaista tehdyillä orjilla Espanjalaiset tiluksiansa viljelivät.
Hän töytäsi laivallaan mainitun Yukatan niemen kärkeen ja nousi maalle.
Catoche on tuon niemen-kärjen nimi. Tähän asti olivat löytöretkeilijät
voittomaittensa asujamissa tavanneet enimmäkseen täydellisiä
raakalaisväestöjä, joiden peräti alkuperäinen kehityskanta ei kyennyt
mitään sanottavaa vastarintaa synnyttämään. Suuri oli sentähden
Cordovan hämmästys, kun hän täällä odottamatta tapasi väestön, joka
ymmärsi järkiperäistä maanviljelystä, rakensi pysyviä, vankkoja
asumuksia, käytti sieviä pukujakin ja kaunisteli itseään taiteellisesti
taotuilla kultakoristuksilla. Mutta siinä ei kylliksi. Päin vastoin
niitä leväperäisiä heimokuntia, joita tähän saakka oli tavattu ja
joiden itsenäisyyden-tunne oli liiaksi heikko voidakseen tarpeellista
vastustusvoimaa luoda, osoittivat asukkaat Yukatanin niemimaalla
erittäin sotaisaa henkeä. Kaikkialla he esiintyivät vihollisesti ja
väkivaltaisesti Espanjalaisia vastaan, ja eräässä kahakassa sai Cordova
itse toistakymmentä haavaa heidän aseistansa ja samalla sen kokemuksen,
että kaikille ihmisille, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen
sivistyskannan, on itsenäisyys kallihin kaikesta.
Hernandez de Cordovan ja puolet hänen seuralaisistaan korjasi, heidän
palattuansa kotiin, kuolema. Retken vastukset ja vihollisen vaikuttamat
vammat oli murtanut heidän elinvoimansa. Mutta retkikunta oli kuitenkin
tuonut muassaan näytteitä tuon löydetyn alueen kultaisista
rikkauksista; ja nämä houkuttelivat uusiin ponnistuksiin. Niinpä saapui
samalle rannikolle huhtikuussa v. 1518 toinen aatelismies, Juan de
Grijalva, inhimillisesti tunteva, hienotapainen ja oikeutta rakastava
herra. Hän johti retkikuntaa, jossa alapäällikköinä palvelivat muutamat
miehet, jotka sittemmin "Mexikon valloittajina" ovat mahtavan maineen
saavuttaneet: Francisco de Montejo, Yukatan niemen kukistaja, Pedro de
Alvarado ja Alonso de Avila. Nämä löysivät ensiksi Cozumel nimisen
saaren, "Pääskysaaren", Yukatan niemen itärannassa ja istuttivat täällä
vanhan temppelitornin huippuun Espanjan kuninkaan lipun. Sitten
purjehtivat seikkailijat pitkin Yukatanin rantoja Mexikon lahteen.
Grijalva ohjasi laivansa Tabasco nimisen joen suusta sisään ja pääsi
täällä erään heimoruhtinaan, "kazikin," luottamukseen, joka puki hänet
kiireestä kantapäähän kultapeltiseen sota-asuun. -- Muukalaisten tulo
ei tapahtunut äkki-arvaamatta maan asukkaille. Nämä päinvastoin
odottivat vieraitansa, sillä tieto niiden valkoisten miesten
ilmestymisestä, jotka Cordova tänne toi, oli jo tunkeunut valtakunnan
keskuspaikkaan, ja täällä hallitsi herra, jolle hänen valtansa tähden
täydestä syystä on annettava "keisarin" arvonimi. Ihmeelliseltä kyllä
soi sanoma noista maahan tulleista miehistä, jotka, kuten kerrottiin,
ratsastivat kummallisten nelijalkaisten käärmeiden seljässä ja
siivitetyillä aluksilla kyntivät merta, joiden aseet laukesivat
leimauksella ja ukkosen jyrinällä ja joiden ulkomuoto vastasi
ikivanhain tarujen ennustuksia. Niiden mukaan oli muutama maan
muinoinen jumalallinen hyväntekijä, hänkin iholtaan valkoinen mies,
aikoinaan luvannut Mexikolaisille kerran palata takaisin heidän
maahansa. Heti kun Euroopalaiset ensi kertaa ilmestyivät, lähetettiin
sentähden omituisten kuvakirjoitusten kautta tieto siitä maan suureen
pääkaupunkiin. Täällä ei ensinkään vierasten lähestymistä ikävällä
odotettu, vaan pelolla ja kauhulla. Mitä sisemmälle maahan Grijalva
tunkeusi, sitä suuremmalla epäluulolla häntä kohdeltiin. Yhtä nurjasti
ja rauhattomasti tervehdittiin häntä kuin hänen edeltäjiänsäkin. Ja
sitä paitse nähtiin jotakin kristityille ritareille vallan kamalaa.
Nykyisen Vera Cruz nimisen kaupungin tienoilla tavattiin, näet,
porrasten tavalla yleneviä suippu-kartioita eli pyramiidejä, joiden
lakealla huipulla suitsuivat ihmisverellä tahratut alttarit. Kesäkuun
19 p:nä julisti Grijalva tavallisilla tempuilla tämän maan Espanjan
omaksi, mutta rannikkoseutu oli pahaksi onneksi niin täynnään
myrkyllisiä höyryjä, että oleskeleminen siellä kävi terveydelle
vaaralliseksi; ja retkikunnan johtaja lähti saamiensa käskyjen
mukaan jälleen kotimatkalle. Osoittihan kuitenkin menestystä se
tosi-asia, että seikkailijain oli onnistunut alku-asukkaiden kanssa
harjoittamassaan vaihtokaupassa ottaa maksuksi arvottomista
leikkikaluista kokonaisen aarteen jalokiviä, kultakoristuksia ja
kalliita, harvinaisia kankaita. Grijalva ei kuitenkaan, huolimatta
seuralaistensa pyynnöstä, perustanut mitään siirtokuntaa tuohon
kultarikkaasen maahan, vaan lähetti Alvaradon ennakolta viemään
ansaittuja aarteita Cubaan. Retkikunta oli tunkeunut Panuco joen
laskupaikoille saakka, jossa kuuma kahakka oli kestettävä maan
asujamien kanssa, jotka lukuisilla veneillä riensivät paikalle. Mutta
syyskuun lopussa olivat nämä löytöretkeilijät jälleen Hispaniolan
saarella, syntymämaansa kukoistavassa siirtokunnassa, josta heidän
retkensä oli alkanut. Kotimatkalla jo saatiin kuulla että suurempi
laivasto oli lähtenyt liikkeelle jatkamaan tehtyjä löytöjä, mutta
Grijalvaa kohtasi hänen palattuansa mitä ankarimmat nuhteet koska hän
ei ollut mitään uutisasuntoa perustanut.
Grijalvan sijaan oli sill'aikaa astunut sankari, jonka vertaista
historia tuskin tuntee, kun ottaa huomioon ne vähäiset apukeinot, jotka
olivat hänen käytettävissään. Kertomus Mexikon suuren valtakunnan
valloituksesta kajahtaa alastomassa historiallisessa totuudessaan
rohkeasti keksityltä ritari-romaanilta, jonka sankari tenhokkailla
taikatempuilla ajaa asiansa perille. Tämä sankari on _Fernando
Cortez_, seikkailijain kultaisen aikakauden loistava nero, joka
pienellä joukolla kukistaa tuhatkertaisen vastustajan.
Mutta ennenkun käymme kertomaan Cortezin ja hänen seuralaistensa
urostöitä, heittäkäämme silmäys heidän seikkailustensa maahan.
Pitkin Atlantin merta on Mexikon valtakunnasta leveä kaistale, jossa
etelän tavallinen kuuma ilmanala vallitsee. Kuivat, hiekkaiset tasangot
vuoroilevat täällä hedelmällisten seutujen kanssa, täynnään
hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, joiden välistä valtavat puut,
tropiikien jättiläiset, kohoavat taivasta kohden. Mutta tässä
jylhikössä väijyy myöskin _malaria_, myrkyllinen ilma, jota ei
kenkään muukalainen rankaisematta hengitä. Täällä raivoo kuolettava
keltakuume. Täällä puhaltavat tuulet, jotka rajumyrskyn vimmalla
hävittävät Mexikon suojattomia rantoja ja läheisiä Länsi-Indian saaria.
Semmoisella voimakkaalla noidanpiirillä on luonto linnoittanut tämän
ihanan maan, ikääskuin tahtoisi se suojella sen kultaisia aarteita
aihettomia hyökkäyksiä vastaan. Mutta ihmisen nero oli voimakkaampi
kuin luonnon noitapiiri.
Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja
hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy
muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja
sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä. Ja noustuansa 1,500 metriä
korkeammalle, huomaa hän mehukkaasta ruohosta ja raittiista
lehväkaarroksesta olevansa korkeus-asteella, jossa sumut ja pilvet
putoilevat. Tämä on ainaisen kosteuden ilmakerros. Tullaan lauhkeampiin
maanääriin, joiden luonne vivahtaa meidän vyöhykkeemme luonteesen.
Näyttämö käy valtaavaksi, majesteetilliseksi, toisinaan peloittavaksi.
Ylt'ympärinsä näkee silmämme valtavia vuoria, osaksi tulivuoriakin,
joiden lumipeite loistaa loitolle ja jo kaukaa toimittaa merimiehelle
valotornin virkaa, jos matkamies antaa katseensa kallistua jyrkkää
vuoren-vierrettä alaspäin -- mikä kukkamaailman loisto heijastaa hänen
ihastuvaan silmäänsä! Se katsoo ympärilleen, hämmästyneenä tuosta
omituisesta ilmiöiden vaihdosta, joka täällä kohtaapi aistimia.
Vieläkin korkeammalla tavataan taasen toinen ilmanala, toinen
kasvullisuus. Keltainen maissi on tähän saakka seuranut matkustajaa.
Nyt näkee hän vainioita, joilla vehnä ja muut Euroopan jyvälajit
kasvavat. Ne toivat aikoinansa maahan valloittajat Pyreneiden
niemimaasta. Mutta niiden välillä leviävät vielä aloe-istutukset, joita
maan entiset isännät, "villit" indiaanit, osasivat hoitaa verrattomalla
taidolla. -- Tammimetsät käyvät nyt jylhemmiksi, ja hämärtävät
havumetsät osoittavat että olemme astuneet kylmään ilmakerrokseen. Kun
matkustaja on noussut noin 2,500 metrin korkeudelle, seisoo hän Mexikon
ylätasangon selänteellä. Tämä muodostaa ikäänkuin mahtavan vallin
kahden valtameren välillä, lavenee lavenemistaan pohjoseen päin ja
supenee loiveten etelään, päättyen Tehuantepekin rantakielekkeesen.
Tältä vuorivallilta kohoaa hajanaisia tuliperäisiä kukkuloita, joiden
huiput ovat ikuisen lumen peitossa ja levittävät raitista viileyttä
läheisille ylätasangoille. Tässä onnellisessa maisemassa vallitsee
ilmanala, jolla on keskisen Italian lämpö, mutta jota Mexikossa
pidetään lauhkeana ja "kylmänä." Ilma siellä on erinomattain kuivaa,
eikä maata enää peitä alempien seutujen uhkea kasvullisuus. Eipä liioin
enää ole puita, jotka suojaisivat juoviin haljennutta maata paahtoavan
kesä-auringon vaikutuksesta. Mutta tämä metsän puute ei ole luettava
luonnon, vaan ihmisten syyksi, vieläpä juuri niiden, jotka täällä
ensiksi kristinuskon ja korkeamman sivistyksen lippua kantoivat. Siihen
aikaan, kun "villit" täällä vielä isännyttä pitivät, oli maa tiheästi
peitettynä tammilla, lehtikuusilla, sypresseillä ja muilla puilla,
joille he ymmärsivät antaa arvoa. Vasta Espanjalaiset julistivat metsät
pannaan -- jotta puuttomuus muistuttaisi heitä Castilian tasangoista,
heidän rakkaasta kotiseudustaan, jonka yksitoikkoiset maisemat
saattavat joka matkustajan alakuloiseksi.
Mannermaan sydämessä, lähempänä Tyyntä kuin Atlantin merta, leviää
kananmunan muotoisessa ympyrässä, noin 2,200 metriä ylempänä
merenpintaa, Mexikon kuuluisa laakso. Sen maaperä on kaikkialla yhtä
hedelmällistä. Viisi järveä viepi kymmenennen osan sen pinnasta. --
Mutta säästäkäämme kertomuksemme siitä vielä toistaiseksi, mainiten
tässä vain että tämä seutu se oli ja on vielä tänäänkin maan
varsinainen ydinpaikka.
Tähän laaksoon nyt tuli luoteesta päin 12:lla ja 13:l1a vuosisadalla
Aztekien suku ja perusti sille paikalle, jossa nykyinen Mexikon kaupunki
sijaitsee, pääkaupungin, joka sai nimekseen _Tenochtitlan_, ja
kuningasvallan, joka sittemmin levitti alaansa nykyisen Mexikon rajoille
saakka. Koko maalla oli nimenä _Anahuak_, s.o. "maa vesien lähellä"
(nim. Mexiko-järvien).
Mutta tämä Aztekien laaja valta oli kannatettava melkein alituisilla
sodilla niitä heimoja vastaan, jotka ennen heidän tuloaan olivat
itsenäisiä olleet ja näkyvät keskenään muodostaneen jonkunmoisen
liittovaltion, jonka ylimmäisen johtajan valitsivat koko valtakunnan
ylimykset. Täten oli siis kuninkaan valta alkuansa suuresti rajoitettu,
ja hallitusmuoto muistuttaa paljon Euroopan läänitysvaltioista niiden
kukoistusaikana. "Ylimykset olivat jaettuina eri-arvoisiin luokkiin,
joista ylhäisimmillä ja rikkaimmilla oli varsin suuri vaikutusvalta
hallitustoimien menoon." Tämä monilukuinen ja mahtava aatelisto, jonka
laveat läänit näkyvät olleen joko perinnölliset taikka joihinkin
ylempiin virkoihin kuuluvaiset, kannatti heimovapautta kuninkaiden
anastushankkeita vastaan, kunnes Aztekit vihdoin saivat vaarallisimmat
heimopäälliköt, "kazikit", kukistetuiksi. Tämä luoteesta tullut
valloittaja-heimo näkyy siis Anahuakissa näyttäneen samaa osaa
historian näytelmässä kuin Hyksos'it muinaisessa Egyptissä. Aztekien
yliherruutta kannatti etupäässä heidän oma sotainen kykynsä ja
valtioviisautensa, joita ominaisuuksia kyllä tarvittiin, koska
kukistetut ylimykset, kuten huomautimme, ehtimiseen näyttivät
hampaitaan. Mutta tämä sisällinen eripuraisuuden tila Aztekien
valtakunnassa tietysti suuresti helpoitti vihdoin tapahtuvaa
valloitusta tuiki ventovieraiden tervehtijäin kautta, jotka
"siipi-aluksillaan" saapuivat "suuren veden" poikki "auringon-nousun
valtakunnasta".
Vieraiden tullessa oli nyt Aztekien hallitsijasuku valtansa
kukkuloilla, ja heidän ruhtinaansa viipotti valtikkaansa kuin
itsevaltias ainakin. Hän oli "jumaluuden kuva" ja vaati hiljaisuudessa
huokaavilta alamaisiltaan jumalallista palvelusta. Hänen valtaansa
näkyy tähän aikaan rajoittaneen, kuten muinoin Egyptin faaraojen,
ainoastaan oma kuninkuuden suuruus. Niinkauvan -- mainitsevat lähteemme
-- kuin kuningas eli keisari, kuten häntä oikeammin nimittäisimme, ei
vielä ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa päässyt, täytyi hänen
tyytyä vanhemman sukulaisen ankaraan holhouteen. Tavallisesti nousi hän
valta-istuimelle vasta kolmekymmentä vuotta täytettyänsä. Hän
asetettiin virkaansa neljän valitsijamiehen kautta, jotka erittäin oli
tähän toimeen määrätty, ja aina oli välttämättömästi vaadittuna että
hän oli vanhan hallitsijasuvun jäsen. Ennenkun hän sai tarttua
valtikkaan, tuli hänen suorittaa muutamat omituiset temput. Koko hänen
ruumiinsa sivelsi ylimmäinen pappi mustalla värillä, joka arvattavasti
kuvasi nöyrtymistä Jumalan edessä. Vasta sitten kun hän oli viettänyt
monta päivää temppelissä paastoten, rukoillen ja valvoen, tapahtui
"kruunaus" loistavalla tavalla. Tätä jumalallista majesteettia sitten
yhteisen kansan puolelta kunnioitettiin mitä nöyrimmillä tempuilla, ja
hänen kruunausjuhlassaan vuoti ihmisverta, mitä enemmän sen parempi.
"Sotajumalan kiven" päällä nämä surkuteltavat uhrit Anahuakissa
henkensä heittivät, sillä sotainen onnihan se on, jota sekä hallitsijat
että kansat melkein kaikkina aikoina ovat pitäneet varsinaisena
menestyksensä ehtona, tunnustakootpa sitten mitä uskontoa tahansa. --
Ja tappelujen Jumala janoo verta, semminkin ihmisverta, -- koska se
luultavasti maistuu hänelle paraimmalta. Kreikan ja Rooman
kultuurikansat, meidän sivistyksemme virittäjät, käsittävät
peri-aatteessa asian aivan samoin. Agamemnon on valmis uhraamaan
tyttärensä, saadakseen tuulta sotaiselle retkelle lähteville
laivoilleen, ja Roomalaiset ainakin ensi aikoina kokivat hyvitellä
ankaraa jumalaansa samalla palveluksella. Myöhemmin lakattiin
haaskaamasta ihmisverta ennakko-uhrina, koska sama jumala, kuten kyllä
huomattiin, tavallisesti yllin kyllin tyydytti janoansa itse
tappelussa. Sen sijaan uhrattiin viattomia eläimiä. Jumala sai sitten
vihollisjoukosta valita itselleen niin monen ihmisen veren kuin suinkin
halutti. Meidän ajan sivistys, jota kristinoppi jo on paljon
jalostuttanut, ei tosin enää uhraa ennakolta mitään verta sodan
julmalle jumalalle; mutta joka sunnuntai rukoilemme häntä kuitenkin
vielä hartaasti kirkoissamme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja
merellä!" Ja kaikkinainen rukous on ainoastaan uhria lievennetyssä
muodossa. Vihollisen joukosta sitä paitsi emme suinkaan mekään kiellä
jumalaamme ottamasta verisiä uhria. Aztekien villimäisyyttä ja
raakuutta tahdottiin valloituksen aikana ja tahdotaan vieläkin perustaa
etupäässä tähän heidän tapaansa kunnioittaa jumalaansa ihmisuhreilla,
mutta isä Abrahamia ei syytetä villimäisyydestä eikä raakuudesta,
vaikka hän oli valmis uhraamaan jumalalleen oman poikansa. Aztekit
ainakin, kuten alempana saamme nähdä, käyttivät uhriksi kiivaalle
jumalalleen sodassa saatuja vankeja ja ainoastaan hätätilassa, kun ei
tämmöisiä sattunut olemaan, omia alamaisia, nimittäin orjia,
(useimmiten nekin entisiä kapinoitsijoita tai sotavankien jälkeläisiä)
joita pidettiin -- aivan kuten Roomalaisissakin -- joko valtion tai
yksityisen omaisuutena, joilla ei mitään kansalais-oikeuksia ollut, ei
siis hengenkään turvaa. Mutta onhan ihmisveren uhraaminen kuitenkin
villimäisyyden tunnusmerkkejä, vaikka tämä veri olisikin halvan orjan
verta. On kyllä, mutta keisari Augustuksen loistavana ja hienosti
sivistyneenä aikakautena hakkautti eräs valistuneen imperaatorin ystävä
ja seurustelija, Pollio nimeltään, orjiansa palasiksi ja syötteli heitä
kalalampiensa eväkkäille asujamille, uhraten siten vatsansa jumalalle.
Vanhan Mexikon hallitsijaheimolle oli uskonto ja sota
elämän mieli-aatteina. Meidän, jotka vielä rukoilemme: "siunaa
sotajoukkoamme", ei käy niinkään tylysti tuomitseminen heidän
uskonnollista hartauttansa, joka ihmisuhrissa osoitti vilpittömyyttään.
Me sitä paitse yhdistämme kaiken jumaluuden-käsitteen yhteen ainoaan
persoonaan, eroittamatta ensinkään sodan julmaa jumalaa siitä
jumalasta, joka -- itse persoonoittuna rakkautena -- käskee meitä
rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme, käskee meitä jopa
"rakastamaan vihollisiammekin." Vanhat Mexikolaiset, kuten
valistuneemmat pakanakansat yleensä olivat, niin sanoaksemme, tässä
suhteessa hieman häveliäämmät ja -- johdonmukaisemmat, eroittaen
tarkasti semmoisia käsitteitä kuin esim. rakkaus ja vaino ja näiden
asianomaiset jumalat toisistaan. Niinpä Mexikon asujamet palvelivat
ylimmäistä olentoa, jolle muhkeat temppelit oli rakennettu ja
erityinen, arvossa pidetty pappissääty hartaiden sanankuulijain
johtajana osoitti ihmishengen nöyrtymisen tarvetta. "Taivaan ja
maanpiirin kaikkivaltiaalle Jumalalle kumartaa nöyrtyen mahtavinkin
ruhtinas maan päällä. Tämä ei ole Hänelle muuta kuin 'hitunen savua ja
höyryä, joka nousee maan povesta'". Anahuakin valtakunnan "villit"
asujamet kunnioittivat Häntä nimityksillä semmoisilla kuin: "Hän, johon
kaikki on suljettu," "Hän, jonka kautta me elämme," "Hän, joka on
kaiken alkuperä." Mutta tämän ylimmäisen itse-olemuksen kaikkinaisuutta
ei kehunut Anahuakilainen tuntevansa, vaan nöyrästi ja vilpittömästi
tunnusti hän sen olevan ihmiseltä salattuna. Tälle olennolle, -- mikäli
hän oli "luojana", joka nimitys hänelle myös vasituisesti annettiin, --
oli, näet, eräs viisas kuningas pystyttänyt jättiläis-pyramiidin,
temppelin, jonka etevimpään paikkaan, kuten muinoin Ateenain pyhyyteen,
oli piirretty kirjoitus: "_Tuntemattomalle Jumalalle_" -- Mutta
lähinnä tätä salattua olentoa, jolle Aztekitkin antoivat korkeimman
vallan maassa ja taivaassa ja josta he hurskaasti huokaen ikävöivät
tietoa, oli nyt tosin ylimpänä kansallisjumalana Huitzilopochtli,
tappelujen verinen jumala. Huitzilopochtlia puhuteltiin "yöksi ja
päiväksi," "maaksi ja vedeksi", "taivaaksi ja maaksi". Hänen
kunniakseen kohosi kaikkialla suuria ja pieniä teokallioja eli
temppelejä. _Hänen_ kunniakseen yksistään vuosi toisensa perästä
monen ihmissydämen suitsuava veri juoksi kuiviin alttarilla -- niinkuin
vielä nytkin kaikkialla maailmassa tappotanterella, niin kauan kuin
sodan verenhimoinen jumala pitää päätänsä pystyssä.
Mutta Mexikolaisten jumaluuden-käsite ei rajoittunut tähän, vaan
haarautui, kuten yleensä muinoisissa kultuurikansoissa, usean
persoonan otaksumiseen, jotka kukin edustivat niitä eri omaisuuksia,
joita saattoi ajatella henkisyydessä yleensä löytyvän. Tällä
moni-persoonallisuudella vältettiin sitä ristiriitaisuutta, joka
silminnähtävästi on siinä, että palvellaan esim. rakkauden ja vainon
jumalaa samassa persoonassa. Näyttää siltä kuin nämä kansat olisivat
selvästi tajunneet ett'ei mikään jumala voi kuunnella eikä tyydyttää
vallan ristiriitaisia rukouksia. Ei ole pitkiä aikoja siitä kuin
kristittyjen pohjoismaiden kirkoissa, viimeiksi tietääksemme Tanskan
rantamailla, rukoiltiin samaa jumalaa, jolta virsikirjain kaavojen
mukaan pyydettiin apua merimatkalle lähteissä, että hän "siunaisi
ranta-oikeutta", s.o. toimittaisi vieraat kauppalaivat haaksirikkoon
rukoilijain kotirannalla, josta maan lakien mukaan heillä oli oikeus
korjata hylyiksi jääneet tähteet ja tavarat omakseen. Ja kun me
rukoilemme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä",
käsitämme itse teossa kaikkein kansojen ja ihmisten yhteistä Jumalaa
ainoastaan kansallisjumalaksi, _meidän_ sotajumalaksemme -- joka
riivattujen vihollistemme parvesta poimikoon uhrejansa, mitä enemmän
sen parempi! -- Anahuakilaiset ajattelivat, kuten sanottu, jyrkkiä
ristiriitaisuuksia välttääksensä, yleishenkisyyden mahdolliset
ominaisuudet eri persooneiksi. Sodan mahtavaa kansallisjumalaa kyllä
nöyrästi palveltiin, mutta hänen rinnallaan vaati hartautta ja
rakkautta ihan toisellainen jumala, joka edusti henkisyyden rauhallista
puolta. Tätä palveltiin nimityksellä Tezkatlipoka, "maailman sielu".
Yhtä hyvin kuin Huitzilopochtli oli hänkin "ylijumala", vaikka tietysti
ei Ylimmäinen, joka, kuten sanottu, oli tuntematon. Tezkatlipokaa
ajateltiin nyt erittäin rauhalliseksi ja lempeäksi, kaikkialla
läsnä-olevaksi ja kaikkitietäväksi, vanhurskaaksi ja leppyiseksi. Hänen
kuvapatsaassaan oli kaksinkertaiset silmät, sen oikeassa kädessä peili
ja neljä nuolta; korvankohdalta nousi savupilvi -- merkkejä, joilla
hänen ominaisuuksiaan tahdottiin kuvata.
Nämä olivat korkeammat eli "ylijumalat". Mutta niiden ohessa palveltiin
muitakin, yleis-henkisyyden ajateltujen eri omaisuuksien mukaan, kuten
sivistyneemmissä pakanakansoissa yleensä. Mainitsemme niiden joukosta
tässä vain Tlalok'in, sateen jumalan, jonka merkkinä oli puuristi.
Vakiomuodosta Anahuakin valtakunnassa olemme vasta puhuneet sekä sen
mahtavan aateliston suuresta vallasta. Läänityslaitos, joka täällä
vallitsi, edellyttää jo itsessään sen epäkohdan, että kansan suuri
joukko, varsinainen maanviljelijä-väestö, joutuu maa-orjuuteen, koska
sen on pakko viljellä maata, joka ei ole sen, vaan mahtavamman luokan
omaa, ja tämän luokan täytyy sitä turpeesen kiinnittää, estääksensä
maata jäämästä viljelemättä. Sama yhteiskunnallinen peri-aate kasvattaa
myöskin joukon muita orjia, jotka, koska heitä ei välttämättömästi
tarvita tärkeimpään elinkeinoon, johdonmukaisesti joutuvat kaikenlaisen
mielivallan alaisiksi. Tämmöinen oli tila vielä tuossa niin
mallikelpoisesti hallitussa, valistuneessa ja ylistetyssä,
vuosituhannen viisauden luomassa Rooman maailmanvallassa, sen ollessa
keisarien aikana loistavimmillaan. Ja Anahuakin talonpojat olivat
jokseenkin samassa maallisessa asemassa kuin Roomalais-vallan colonit.
Monet suvut viljelivät yhteiseksi käyttömaakseen saamaansa maan-alaa.
Mitään yksityistä omaisuutta ei Anahuakin talonpojalla ollut, enemmän
kuin roomalaisellakaan, joka, kuten maailman-vallan aikakirjat asiasta
mainitsevat, ei saanut isännän luvatta myydä tai lahjoittaa irtainta
omaisuuttaan. Mutta hän, Mexikon talonpoika, näkyy kuitenkin olleen
hiukkasen parempi kuin tavallinen orja, koska vielä puhutaan lukuisista
maa-orjista jotka eivät olleet talonpoikia. Luultavaa on että
orjistunut talonpoika nautti henkensä puolesta suojelusta laissa,
niinkuin roomalainenkin, jota vastoin tavallinen orja lienee ollut
kokonaan herransa mielivallassa, aivan kuin orja usein mainitussa
klassillisessa kansassa.
Kaikki nämä asianhaarat todistavat että vanhat Mexikolaiset olivat
saavuttaneet viljelyksen ja sivistyksen kannan, joka yhteiskunnallisen
järjestelmänsä puolesta itse teossa ei ollut suuresti takapajulla
vanhasta Roomalaisvallasta, ei keski-ajan oloista eikä monesta uuden
ajankaan kehittämästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mainittu
väestön jako asteellisesti aleneviin tai yleneviin luokkiin juuri
etupäässä sitä osoittaa. Vaaditaan, näet, jo jokseenkin pitkä
kehitysjakso ennenkuin yhteiskunnallinen järjestys voi tämmöiselle
kannalle kohota, olkoonpa sitten tämä kanta meidän mielestämme perin
huonokin, meidän, jotka jo olemme tottuneet vapaampiin kaavoihin. Ihan
alkuperäisellä kehityskannalla olevat kansat noudattavat aivan toisia
yhteistapoja; paimentolaisten ja metsästäjäin elämä ei vaadi niin
monimutkaista järjestelmää. Mutta samassa järjestelmässä on
vaikuttimena myöskin se, että ylhäisemmän yhteiskunnallisen
aseman kanssa käy rinnatusten kaikenlaiset tarpeet, joista eivät
paimentolais- ja metsästäjäkansat tiedä mitään. Ja tämä se on, joka
synnyttää sivistystä, sanan tavallisessa merkityksessä. Todellinen
ylhäisyys edellyttää sivistystä, ja sivistynyt on ylhäinen. Aztekien
valtakunnassa oli sivistystarve keksinyt paperin ja kirjoitustaidon;
ne, joilla oli jotain sanomista, voivat lennättää tietonsa ja
ajatuksensa määräpaikkaan paremmin ja varmemmin kuin suusanalla.
He käyttivät jonkinlaista hieroglyfi-kirjoitusta, edistyneenpää
kuva-kirjaimistoa, ja kirjoitetun sanan kuljettamista varten oli
olemassa hyvin järjestetty postilaitos. Oikeus- ja veroitusasiat
juoksivat tarkkojen kaavojen mukaan, kuten monisäätyisessä
yhteiskunnassa sopi odottaakin. Hallituksella oli oma poliisinsa. --
Mexikolaiset olivat perehtyneet luvunlaskun alkeisin; rakennustaide oli
kehittynyt ihmettävän korkealle kannalle; he osasivat kutoa mitä
kauniimpia kankaita ja koristaa niitä korko-ompelulla; hienot
kultasepän-työt osoittavat todellakin hämmästyttävää taitoa ja
taide-aistia. Ylhäisten puku oli samalla kertaa sekä uhkea että soma,
mutta varsinkin keisari osasi ulko-asussaan osoittaa häikäisevää
loistoa, jossa kuitenkin silmää miellyttävä sopusointu vallitsi.
Mexikossa eli Anahuakissa oli monta suurta, ja väkirikasta kaupunkia
suunnattoman suurine temppelineen ja Espanjalaisten tullessa maahan
oikeastaan kolme läheisesti yhdistynyttä valtiota: Tenochtitlan eli
varsinainen Mexiko, Tezkuko ja Tlakopan, joista Tenochtitlan, Aztekien
emävaltakunta, vaati johtajan asemaa, ylpeiden ja vallanhimoisten
ruhtinaittensa kautta häiriten keskinäistä sopua. Ja kuten jo
mainitsimme, tämä epäsopu juuri oli ehkä tärkein vaikutin
merentakaisten vieraiden valloituksen menestymiseen ja kunnioitettavan,
ikivanhan sivistyksen hävittämiseen.
Mexikolaisten viljelyskannan erilaisiin ilmiöihin, heidän maansa
yrttitarhaan ja sivistyksensä tuotteisin saa lukija vielä alempana
heittää silmäyksen yhdessä niiden valloittajien kanssa, jotka
kutsumattomina vieraina heidän alueellensa tunkeuvat. Tahdomme tässä
vain vielä sivumennen huomauttaa että tämä verraten varsin korkea
sivistys ansaitsee sitä enemmän huomiotamme, jopa ihmetystämmekin, kun
ajattelemme että se on aivan omatakeisesti luotua ja kehitettyä,
Amerikan sivistysheimon omassa povessa herännyttä ja ainoastaan sen
omien apukeinojen kautta edistynyttä, kokonaan vanhan maailman
viljelyksen ja sivistyksen ulkopuolella ja siitä riippumatta. Ääretön
valtameri eroitti tämän maan asujamet Aasian ja Euroopan koko
sivistys-piiristä. Ei yhtäkään viljelyksen siementä ollut tuuli sen
ylitse tuonut. Ja niin ollen täytyy meidän antaa täysi kunnioituksemme
Anahuakin "villeille" lapsille, jotka itsekin tietävät pitää arvossa
mitä heillä on ja, kun ratkaisun hetki tulee, puolustavat itseään
viimeiseen veripisaraan asti, kuin muinoin Karthagon onnettomat
asukkaat. Vanhain Mexikolaisten luonteessa ilmestyy sitä paitse niin
monta kaunista ja todellista inhimillisyyttä osoittavaa puolta, että
heidän kohtalonsa tahtomattammekin herättää meissä sala-yhteisyyden
tunteen, joka lepää paremmalla pohjalla kuin se sääli, minkä
Karthagolaisten poroporvarillinen kansanluonne voi meissä myöntää.
Niinkuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset nimittivät kaikkia
sivistyspiirinsä ulkopuolella olevia kansoja _barbareiksi_,
raakalaisiksi, niin tietysti Espanjalaisetkin, Mexikoon tullessaan,
katsoivat sen asujamia "villeiksi".
Jos menet viljelysmailtasi kauas synkän korven sisään ja siellä
yht'äkkiä, odottamattasi tapaat tähkää tekevän yksinäisen, itsestään
eli "villisti" kasvavan ruiskorren, sinä suuresti hämmästyt. Hennotko
sen taittaa? Anahuakilaisten sivistys oli, meikäläisten viljelykseen
verrattuna, semmoinen tähkää tekevä ja itsestään, villisti kasvava
yksinäinen ruiskorsi. Sentähden olemme antaneet heille nimityksen:
sivistyneet villit.
Mutta tuon hämmästystämme herättävän itsestään kasvavan viljelyskasvin,
joka käsite tosin ristiriidalta kajahtaa, hentoi säälimätön käsi
taittaa -- käsi, joka pyhää ristinmerkkiä tehdessään samalla ryösti ja
tappoi. _Auri sacra fames!_ -- kullan pyhä nälkä!