Sor Federigo

Eipä liene kenkään niin iloisin mielin ja kepein kukkaroin laskeutunut

alas Alpeilta Lombardian tasangolle kuin -- sor [lyhennys sanasta

signore = herra] Federigo. Tällä nimellä tunnettiin Roomassa nuori

saksalainen taiteilija, jolla oli korkea kotkan nenä ja aaltoilevat

kiharat. Hänessä yhdistyi miellyttävällä tavalla reipas iloisuus ja

lempeä vakavuus, vilkas mielikuvitus ja sen ohella jotain syvämielistä

-- ja kaikki tämä kuvastui hänen kirkkaissa, tummissa silmissään. Häntä

täytyi rakastaa. Vanhemmat taiteilijat, niinkuin Cornelius, molemmat

Rhodet ja Thorvaldsen, osoittivat erityistä ystävyyttä hänelle. Yksin

jäykkä, vanha Wagenerkin -- josta pahanilkisesti arveltiin:

"Puhvelihärät ja vanha Wagener ovat ainoat jäännökset vedenpaisumuksen

takaisesta maailmasta" -- yksin hänkin hemmotteli sor Federigoa.

Luontainen vaatimattomuus koko hänen olennossaan koristi hänen suuria

taiteilijalahjojaan. Häneen sopi oivallisesti Rückertin sanat: omasta

sulostansa tietämättä, kukkanen seudun kaiken sulostaa.

Kepeä oli hänen matkalaukkunsakin, ja paras kapine siinä oli kitara.

Musta, isohko villakoira juoksi hänen vierellään, hänen astuessaan

kaunista Domodossolasta tulevaa tietä myöten alas tasangolle.

Heti heidän tullessaan Italiaan, sattui näille molemmille onnea

ennustava tapahtuma.

Locarnossa asui laajalti tunnettu taiteenystävä, ritari Spada, jonka

arvokkaat, antiikiset kokoelmat olivat kuuluisiksi tulleet. Eipä ollut

helppoa päästä tämän varovaisen herrasmiehen luo, sillä hän vartioitsi

argus-silmin aarteitaan. Mistä ja miten sor Federigo lienee saanut

lämpimän suosituskirjeen tälle mesenaatille, se on meille tuntematonta,

mutta semmoinen hänellä vaan oli, eikä hän aikonut jättää sitä

käyttämättä. Tarpeellinen toaletti tehtiin, kirje pistettiin taskuun

ja, villakoiran iloisesti juostessa edellä, asteli sor Federigo

huvilata kohti, joka sijaitsi syvän järven rannalla.

Federigo soitti kelloa, portti avattiin, ja kun hän oli näyttänyt

kirjeensä, vietiin sekä taiteilija että puudeli odotushuoneeseen, jonne

valikoima vanhoja vaaseja, terracotta- ja kipsikuvia oli järjestetty.

Kaikki olisi ollut hyvä, ellei samassa hetkessä myös kissa olisi

päässyt puikahtamaan huoneeseen. Vaikka Federigon puudeli muuten oli

saanut oivallisen kasvatuksen, niin yhtä se ei kuitenkaan ollut

oppinut: kohteliaisuutta kissoja kohtaan. Yhdellä loikkauksella hyppäsi

se mirrin perään, kaataen esineitä tieltään ja koettaen kiipeämällä

päästä ylös sinne, missä tämä selkä köyryssä seisoi. Ei kuullut koira

nyt isäntänsä kieltoa eikä välittänyt kissan vihoista. Tuimasti kävi

ajo; ensin ympäri odotushuoneen, niin että kaikki kaatui mullin mallin,

sitten viereiseen suojaan ja sieltä eteenpäin keittiöön, ylitse vatien

ja lautasten, kunnes koiran viimein onnistui saada mirri niskasta

kiinni, ja tämä sihisten ja sätkytellen kohotti surkean valitushuudon.

Ritari, hänen rouvansa ja kaikki palvelijat riensivät meteliä kohti,

saadakseen selville, mistä se johtui, ja siinä seisoi nyt sor Federigo

suosituskirje kädessään ja aivan menehtymäisillään häpeästä.

-- Tekö olette koiran omistaja? -- ärjäsi hänelle ritari ja tempasi

kirjeen hänen kädestään.

-- Niin olen. Pyydän tuhannesti anteeksi! -- änkytti taiteilija.

-- Miten rohkenitte tuoda koiran minun talooni? Onko sekin suositettu

tässä, vai?

-- Pyydän tuhannesti anteeksi -- alkoi Federigo taas.

-- Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? -- vastasi

ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.

-- Siksipä aionkin heti poistua -- sanoi koiran omistaja alakuloisesti.

-- Momolo! Tule pois!

Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen

perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon

ainoa lapsi.

-- Isä kulta! -- sanoi tyttönen. -- Tämä koira on niin kovasti kiltti;

et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa

kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta

temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää

saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.

Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen,

poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti

tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja

itsekin kärsiä saanut.

Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota

kovan onnen tapausta.

-- Tuolla herralla on suuret kokoelmat, -- tuumiskeli hän itsekseen, --

ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja

"minulla on" -- kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä

eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, -- eikö

niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.

Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, -- kukkaronsa mukaisen,

-- kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo,

huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi,

ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten

ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin

nostavat.

Antonio toi kirjeen isännältään.

Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin

huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei

ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei

minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu

nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä

neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai

soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu

vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.

Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten

kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran

luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka

poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen

ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä

rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja

päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella

kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.

Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta

kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä

suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi,

syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien

puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä

tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin

Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen

pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan

muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.

Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi,

lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta

viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen

anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo

tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa

linnaan.

Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen

ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla

anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti

tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon

kuulun vieraan kunniaksi.

Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan

järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat

yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi

mainettaan.

Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto

kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät

ääntä kohti.

Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten

heille vastaan.

-- Mitä on tapahtunut? -- huusi ritari kiihkeästi.

-- Voi Angelika! Voi Angelika! -- enempää ei lapset saaneet sanotuksi.

-- Missä on Angelika? Sanokaa toki, -- kyselivät kaikki.

-- Hän putosi järveen, -- sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.

-- Mun lapseni! Ainoa lapseni ... -- huudahti ritari ja vaipui tuskan

murtamana maahan.

Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.

Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.

Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien,

puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen,

vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja

katseli sitä riemusta loistavin silmin.

Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa

oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin

oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille,

nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen

vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen

vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin

rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä

kuivatella.

Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä

ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo,

joka sillä välin oli toipunut jälleen.

-- Isä, isä! -- huusi lapsi. -- Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo

sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.

Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri

kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi

esille.

-- Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille!

Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä

ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni

vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!

Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.

Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen

rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman

alusta loppuun asti.

Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.

-- Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, -- pyysi pienonen.

-- Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne,

-- sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.

Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin

hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin

linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa

Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli

valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja

kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään

niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt

tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat

jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota

Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille

jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen

sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.

Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika

vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor

Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor

Federigon tiellä.

* * * * *

Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon

kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha,

valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään.

Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa

Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän

nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt

häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle

lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin

jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.

-- Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä,

paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar

on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä

antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta

taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he

saaneet palatakin.

-- Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, -- sanoi

naurahtaen Federigo. -- Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen

nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja -- Momolo myös.

-- Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä -- sanoi epäillen vanhus. -- Kun

ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa

yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä

ole edes suosituskirjettä Milanosta... Ei tule mitään...

Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa

Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua

ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa

oksat ja lehdet.

-- _Gè una matinata di Dio_. (Ihana Herran aamu) -- sanoi shur Paolo.

He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja

siinä löytyvän porttikäytävän luo.

-- _E chiusa_, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? -- huudahti shur

Paolo. -- Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar

tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.

-- Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin

ulkopuolellakin -- sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille

istumaan. -- Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin

peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: _Gè

una matinata di Dio!_ Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä

laulelee.

Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta

lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:

"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa

sitroonat kukkii?]

Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo

kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana.

Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja

kölniläisestä piipustaan.

-- Hauska kuulla saksalaista laulua, -- sanoi vanha herra, huonolla

saksankielellä. -- Minä pidän paljon Saksanmaasta.

Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.

-- Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä

herra, -- vastasi Federigo -- huolimatta herttuastakin ja hänen

puolisostaan?

-- No, -- sanoi aamunuttuinen herra -- minä voin antaa teidän katsahtaa

tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne

täytyy jäädä ulkopuolelle.

Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi.

Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala

järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.

-- Mikä ihana luonto! -- sanoi hän vanhalle herralle. -- Nyt käsitän,

että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään

sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.

-- Niin, herttua on varsin kummallinen mies, -- vastasi vanhus -- mutta

on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole

jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja

niin on herttuankin laita.

-- Onko hän kovia kokenut? -- kysyi Federigo osanottavasti. -- Sitten

on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.

Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi:

-- Voisinhan yhtä ja toista kertoa, -- mutta syökäämme ensin vähän

aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.

-- Te olette varmaan herttuan hovimestari? -- kysyi Federigo.

-- Niin, jotain sinnepäin -- vastasi vanhus hymyillen. -- Tulkaa

kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.

He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien

varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden

seisoi Federigo.

-- Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on

minun suurukseni! -- huudahti Federigo.

Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa.

Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari

kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin

kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.

-- Te työskentelette kiihkoisasti, -- puheli vanhus. -- Te ette elä

kauan.

-- Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja

herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.

-- Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar

näyttäydy ennen kello yhtätoista.

-- Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!

-- Onko teidän isänne vielä elossa? -- kysyi vanhus takalikolta.

-- Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on

paras mies maailmassa.

-- Kaiketi rakastatte sitten häntä?

-- Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri

ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä

taivasta lapsen ylitse, -- huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.

-- Kirjoitatteko usein hänelle?

-- Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne

ja toinen täältä sinne.

-- Isänne on kai hyvin onnellinen?

-- Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän

ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun

koristukseni ja jalokiveni.

Vanhus huoahti kuuluvasti.

-- Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon

helmassa huokailla?

-- Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä

ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että

elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?

-- Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan.

Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi

tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.

-- Olette kaiketi jumalinen mies?

-- En ole, vaan tahtoisin olla, -- vastasi Federigo vakavasti. -- Mutta

miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle,

miksi te olette niin surullinen.

-- No, minä tahdon sanoa sen teille. -- Katsokaa, minä ajattelen

herttuatarta, -- vastasi vanha herra. -- Herttualla oli poika. Hän oli

teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän

oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä

päivänä taiteilijoita tänne ylös, -- niitä kävi ennen paljon

Serpelonessa -- heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he

viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista

maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän

läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä

kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan

hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen

herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei

laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina

hänen suurta onnettomuuttaan.

-- Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan

häntä moitin.

-- Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, --

sanoi vanhus lempeästi.

Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.

-- Minun täytyy joutua, -- sanoi hän, -- en tahdo herttuan mieltä

pahoittaa.

Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua

aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen

ollut huomannut.

-- Te olette itse herttua! -- huudahti Federigo äkkiä. -- Ajakaa minut

pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.

-- Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua

vastustelematta kanssani kotiin.

Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa

nuoren maalarin käsivarteen.

-- Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, -- pyysi hän, -- ja mitä

olette piirtäneet tänä aamuna.

Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti

piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä

ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti

piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja

kölniläisine piippuineen.

-- Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.

He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän

pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.

-- Kotvikaa tässä hetkinen, -- pyysi herttua.

Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi

Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen

kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän

huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen

seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla

koko ihana maisema.

Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai

telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa

ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan

pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä

läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen,

kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo

pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa

kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.

Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli

puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta

tästä kaikesta.

-- Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme?

Olemmehan kuin lumotut prinssit, -- puheli Federigo, koiraa hyväillen.

Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä

hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että

herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.

Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille.

Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin,

nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut

Federigolla mitään jalkaan pantavaa.

Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä

tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut,

riensi hän saliin.

Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä,

nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin

siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän

miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten,

sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja

sanoi Wienin murteella saksaksi:

-- Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.

-- Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina

lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka

puolelta.

-- _Ha, è molto gentile!_ (Hän on sangen kohtelias), -- virkkoi

herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. -- Me tahdomme koettaa tehdä teidän

vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.

Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka

puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli

oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää

skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen

kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli

näkyviin.

Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli

herttuattaren kanssa.

-- Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi

teitä kyllin kiittää, -- sanoi herttuatar.

Federigo pysähtyi:

-- Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn

tehnyt.

-- Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut

mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole

ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee

mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten

hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti

häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten -- te muistutatte

niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä

itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä

te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin

häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia

päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.

Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.

-- Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, -- puhui

herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.

Hupaisessa keskustelussa kului ilta.

Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään

upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa

taas aamulla nousta piirtämään.

Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä

etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä

aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys

herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi

herttuattaren syliin.

Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi

herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria.

Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien

kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat

häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä

uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".

Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu

linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon

laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen.

Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei

ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla

soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni,

viehkeä esitys ja mestarillinen soitto -- kaikki tämä lumosi kuulijat

kokonaan.

Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan

eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea

mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin

tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan.

Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti

sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu,

ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon

päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat,

jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä,

ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.

Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset,

kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.

Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen

siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.

-- Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni?

Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut

tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar

rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni

silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa

minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki

tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika

raukkani?

Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.

-- Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.

-- Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa

itseksenne, -- sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.

Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen

päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne

vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli

omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia

lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia

musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia.

Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne

soittamaan hänen akkunainsa alle.

Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä

hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus -- kaikki astui siinä hetkessä

hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja

koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut.

Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja

riensi alas puutarhaan.

Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin

sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja

morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo

pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada

hänet unhoittamaan velvollisuutensa.

Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti

tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan

porttiholvin taakse.

Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä

kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.

-- Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.

-- Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut

yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.

Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. -- _In nome di Dio_, (Jumalan

nimeen) -- sanoi hän -- jos niin tahdotte.

Kartanoita kalliolla: Valikoima kertoelmia · 第 13 / 14 题