Eipä liene kenkään niin iloisin mielin ja kepein kukkaroin laskeutunut
alas Alpeilta Lombardian tasangolle kuin -- sor [lyhennys sanasta
signore = herra] Federigo. Tällä nimellä tunnettiin Roomassa nuori
saksalainen taiteilija, jolla oli korkea kotkan nenä ja aaltoilevat
kiharat. Hänessä yhdistyi miellyttävällä tavalla reipas iloisuus ja
lempeä vakavuus, vilkas mielikuvitus ja sen ohella jotain syvämielistä
-- ja kaikki tämä kuvastui hänen kirkkaissa, tummissa silmissään. Häntä
täytyi rakastaa. Vanhemmat taiteilijat, niinkuin Cornelius, molemmat
Rhodet ja Thorvaldsen, osoittivat erityistä ystävyyttä hänelle. Yksin
jäykkä, vanha Wagenerkin -- josta pahanilkisesti arveltiin:
"Puhvelihärät ja vanha Wagener ovat ainoat jäännökset vedenpaisumuksen
takaisesta maailmasta" -- yksin hänkin hemmotteli sor Federigoa.
Luontainen vaatimattomuus koko hänen olennossaan koristi hänen suuria
taiteilijalahjojaan. Häneen sopi oivallisesti Rückertin sanat: omasta
sulostansa tietämättä, kukkanen seudun kaiken sulostaa.
Kepeä oli hänen matkalaukkunsakin, ja paras kapine siinä oli kitara.
Musta, isohko villakoira juoksi hänen vierellään, hänen astuessaan
kaunista Domodossolasta tulevaa tietä myöten alas tasangolle.
Heti heidän tullessaan Italiaan, sattui näille molemmille onnea
ennustava tapahtuma.
Locarnossa asui laajalti tunnettu taiteenystävä, ritari Spada, jonka
arvokkaat, antiikiset kokoelmat olivat kuuluisiksi tulleet. Eipä ollut
helppoa päästä tämän varovaisen herrasmiehen luo, sillä hän vartioitsi
argus-silmin aarteitaan. Mistä ja miten sor Federigo lienee saanut
lämpimän suosituskirjeen tälle mesenaatille, se on meille tuntematonta,
mutta semmoinen hänellä vaan oli, eikä hän aikonut jättää sitä
käyttämättä. Tarpeellinen toaletti tehtiin, kirje pistettiin taskuun
ja, villakoiran iloisesti juostessa edellä, asteli sor Federigo
huvilata kohti, joka sijaitsi syvän järven rannalla.
Federigo soitti kelloa, portti avattiin, ja kun hän oli näyttänyt
kirjeensä, vietiin sekä taiteilija että puudeli odotushuoneeseen, jonne
valikoima vanhoja vaaseja, terracotta- ja kipsikuvia oli järjestetty.
Kaikki olisi ollut hyvä, ellei samassa hetkessä myös kissa olisi
päässyt puikahtamaan huoneeseen. Vaikka Federigon puudeli muuten oli
saanut oivallisen kasvatuksen, niin yhtä se ei kuitenkaan ollut
oppinut: kohteliaisuutta kissoja kohtaan. Yhdellä loikkauksella hyppäsi
se mirrin perään, kaataen esineitä tieltään ja koettaen kiipeämällä
päästä ylös sinne, missä tämä selkä köyryssä seisoi. Ei kuullut koira
nyt isäntänsä kieltoa eikä välittänyt kissan vihoista. Tuimasti kävi
ajo; ensin ympäri odotushuoneen, niin että kaikki kaatui mullin mallin,
sitten viereiseen suojaan ja sieltä eteenpäin keittiöön, ylitse vatien
ja lautasten, kunnes koiran viimein onnistui saada mirri niskasta
kiinni, ja tämä sihisten ja sätkytellen kohotti surkean valitushuudon.
Ritari, hänen rouvansa ja kaikki palvelijat riensivät meteliä kohti,
saadakseen selville, mistä se johtui, ja siinä seisoi nyt sor Federigo
suosituskirje kädessään ja aivan menehtymäisillään häpeästä.
-- Tekö olette koiran omistaja? -- ärjäsi hänelle ritari ja tempasi
kirjeen hänen kädestään.
-- Niin olen. Pyydän tuhannesti anteeksi! -- änkytti taiteilija.
-- Miten rohkenitte tuoda koiran minun talooni? Onko sekin suositettu
tässä, vai?
-- Pyydän tuhannesti anteeksi -- alkoi Federigo taas.
-- Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? -- vastasi
ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.
-- Siksipä aionkin heti poistua -- sanoi koiran omistaja alakuloisesti.
-- Momolo! Tule pois!
Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen
perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon
ainoa lapsi.
-- Isä kulta! -- sanoi tyttönen. -- Tämä koira on niin kovasti kiltti;
et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa
kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta
temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää
saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.
Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen,
poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti
tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja
itsekin kärsiä saanut.
Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota
kovan onnen tapausta.
-- Tuolla herralla on suuret kokoelmat, -- tuumiskeli hän itsekseen, --
ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja
"minulla on" -- kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä
eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, -- eikö
niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.
Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, -- kukkaronsa mukaisen,
-- kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo,
huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi,
ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten
ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin
nostavat.
Antonio toi kirjeen isännältään.
Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin
huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei
ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei
minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu
nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä
neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai
soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu
vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.
Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten
kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran
luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka
poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen
ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä
rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja
päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella
kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.
Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta
kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä
suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi,
syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien
puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä
tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin
Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen
pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan
muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.
Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi,
lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta
viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen
anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo
tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa
linnaan.
Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen
ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla
anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti
tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon
kuulun vieraan kunniaksi.
Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan
järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat
yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi
mainettaan.
Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto
kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät
ääntä kohti.
Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten
heille vastaan.
-- Mitä on tapahtunut? -- huusi ritari kiihkeästi.
-- Voi Angelika! Voi Angelika! -- enempää ei lapset saaneet sanotuksi.
-- Missä on Angelika? Sanokaa toki, -- kyselivät kaikki.
-- Hän putosi järveen, -- sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.
-- Mun lapseni! Ainoa lapseni ... -- huudahti ritari ja vaipui tuskan
murtamana maahan.
Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.
Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.
Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien,
puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen,
vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja
katseli sitä riemusta loistavin silmin.
Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa
oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin
oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille,
nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen
vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen
vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin
rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä
kuivatella.
Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä
ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo,
joka sillä välin oli toipunut jälleen.
-- Isä, isä! -- huusi lapsi. -- Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo
sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.
Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri
kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi
esille.
-- Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille!
Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä
ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni
vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!
Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.
Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen
rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman
alusta loppuun asti.
Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.
-- Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, -- pyysi pienonen.
-- Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne,
-- sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.
Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin
hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin
linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa
Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli
valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja
kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään
niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt
tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat
jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota
Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille
jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen
sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.
Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika
vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor
Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor
Federigon tiellä.
* * * * *
Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon
kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha,
valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään.
Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa
Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän
nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt
häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle
lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin
jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.
-- Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä,
paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar
on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä
antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta
taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he
saaneet palatakin.
-- Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, -- sanoi
naurahtaen Federigo. -- Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen
nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja -- Momolo myös.
-- Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä -- sanoi epäillen vanhus. -- Kun
ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa
yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä
ole edes suosituskirjettä Milanosta... Ei tule mitään...
Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa
Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua
ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa
oksat ja lehdet.
-- _Gè una matinata di Dio_. (Ihana Herran aamu) -- sanoi shur Paolo.
He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja
siinä löytyvän porttikäytävän luo.
-- _E chiusa_, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? -- huudahti shur
Paolo. -- Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar
tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.
-- Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin
ulkopuolellakin -- sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille
istumaan. -- Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin
peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: _Gè
una matinata di Dio!_ Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä
laulelee.
Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta
lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:
"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa
sitroonat kukkii?]
Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo
kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana.
Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja
kölniläisestä piipustaan.
-- Hauska kuulla saksalaista laulua, -- sanoi vanha herra, huonolla
saksankielellä. -- Minä pidän paljon Saksanmaasta.
Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.
-- Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä
herra, -- vastasi Federigo -- huolimatta herttuastakin ja hänen
puolisostaan?
-- No, -- sanoi aamunuttuinen herra -- minä voin antaa teidän katsahtaa
tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne
täytyy jäädä ulkopuolelle.
Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi.
Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala
järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.
-- Mikä ihana luonto! -- sanoi hän vanhalle herralle. -- Nyt käsitän,
että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään
sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.
-- Niin, herttua on varsin kummallinen mies, -- vastasi vanhus -- mutta
on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole
jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja
niin on herttuankin laita.
-- Onko hän kovia kokenut? -- kysyi Federigo osanottavasti. -- Sitten
on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.
Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi:
-- Voisinhan yhtä ja toista kertoa, -- mutta syökäämme ensin vähän
aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.
-- Te olette varmaan herttuan hovimestari? -- kysyi Federigo.
-- Niin, jotain sinnepäin -- vastasi vanhus hymyillen. -- Tulkaa
kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.
He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien
varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden
seisoi Federigo.
-- Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on
minun suurukseni! -- huudahti Federigo.
Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa.
Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari
kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin
kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.
-- Te työskentelette kiihkoisasti, -- puheli vanhus. -- Te ette elä
kauan.
-- Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja
herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.
-- Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar
näyttäydy ennen kello yhtätoista.
-- Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!
-- Onko teidän isänne vielä elossa? -- kysyi vanhus takalikolta.
-- Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on
paras mies maailmassa.
-- Kaiketi rakastatte sitten häntä?
-- Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri
ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä
taivasta lapsen ylitse, -- huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.
-- Kirjoitatteko usein hänelle?
-- Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne
ja toinen täältä sinne.
-- Isänne on kai hyvin onnellinen?
-- Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän
ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun
koristukseni ja jalokiveni.
Vanhus huoahti kuuluvasti.
-- Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon
helmassa huokailla?
-- Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä
ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että
elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?
-- Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan.
Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi
tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.
-- Olette kaiketi jumalinen mies?
-- En ole, vaan tahtoisin olla, -- vastasi Federigo vakavasti. -- Mutta
miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle,
miksi te olette niin surullinen.
-- No, minä tahdon sanoa sen teille. -- Katsokaa, minä ajattelen
herttuatarta, -- vastasi vanha herra. -- Herttualla oli poika. Hän oli
teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän
oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä
päivänä taiteilijoita tänne ylös, -- niitä kävi ennen paljon
Serpelonessa -- heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he
viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista
maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän
läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä
kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan
hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen
herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei
laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina
hänen suurta onnettomuuttaan.
-- Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan
häntä moitin.
-- Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, --
sanoi vanhus lempeästi.
Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.
-- Minun täytyy joutua, -- sanoi hän, -- en tahdo herttuan mieltä
pahoittaa.
Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua
aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen
ollut huomannut.
-- Te olette itse herttua! -- huudahti Federigo äkkiä. -- Ajakaa minut
pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.
-- Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua
vastustelematta kanssani kotiin.
Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa
nuoren maalarin käsivarteen.
-- Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, -- pyysi hän, -- ja mitä
olette piirtäneet tänä aamuna.
Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti
piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä
ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti
piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja
kölniläisine piippuineen.
-- Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.
He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän
pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.
-- Kotvikaa tässä hetkinen, -- pyysi herttua.
Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi
Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen
kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän
huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen
seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla
koko ihana maisema.
Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai
telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa
ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan
pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä
läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen,
kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo
pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa
kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.
Federigolta oli jäänyt huomaamatta, kuinka herttua lehtimajassa oli
puhutellut erästä palvelijaa, jättäen hänen toimekseen pitää huolta
tästä kaikesta.
-- Momolo! Oletko sinäkin täällä? Miltäs me nyt täällä näytämme?
Olemmehan kuin lumotut prinssit, -- puheli Federigo, koiraa hyväillen.
Palvelija astui taas sisään, tuoden hopeakannussa vettä ja öljyä sekä
hienosti tuoksuavia toalettisaippuoita, ilmoittaen samalla, että
herttua puolen tunnin perästä odottaa Federigoa saliin.
Matkalaukku avattiin nopeasti ja parhaimmat vaatteet otettiin esille.
Pukeutuminen onnistui kaikin puolin hyvin, kunnes tultiin paksuihin,
nauloilla varustettuihin alppikenkiin. Niitten sijaan ei ollut
Federigolla mitään jalkaan pantavaa.
Kun nuori maalari oli pessyt ja siistinyt itseään asianmukaisesti sekä
tuoksuavalla hiusöljyllä haihduttanut viimeisetkin tärpättituoksut,
riensi hän saliin.
Ylhäinen seurue oli siellä koossa: kaksi herttuan veljentytärtä,
nuoruutensa kukoistuksessa, sekä useita muita talon ystäviä nähtiin
siinä. Kohta astui herttuatarkin sisään. Silmänräpäyksen seisoi hän
miettiväisenä nuoren maalarin edessä, ikäänkuin muistojaan kooten,
sitten astui hän reippaasti hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä ja
sanoi Wienin murteella saksaksi:
-- Mieheni on tänä aamuna ottanut teidät vangiksi.
-- Olen maailman ihanimmassa vankilassa. Minua pitää täällä vankina
lumoava luonto ja vielä enemmän ystävällisyys, joka ympäröi minua joka
puolelta.
-- _Ha, è molto gentile!_ (Hän on sangen kohtelias), -- virkkoi
herttuatar, kääntyen vieraisiinsa. -- Me tahdomme koettaa tehdä teidän
vankeutenne niin suloiseksi kuin mahdollista.
Istuttiin pöytään, ja Federigo sai paikan herttuattaren vieressä, joka
puhutteli häntä saksankielellä, hän kun ennen jonkun aikaa oli
oleskellut Wienissä. Aterian loputtua täytyi Federigon näyttää
skitsikirjansa. Kaikki ihmettelivät taidokkuutta ja eloisuutta hänen
kuvissaan ja nauroivat, kun herttua suurikukkaisine aamunuttuineen tuli
näkyviin.
Iltasella käveltiin parittain puutarhassa. Federigo käveli
herttuattaren kanssa.
-- Nuori ystävä! Te olette tehnyt meille hyvän työn, josta emme voi
teitä kyllin kiittää, -- sanoi herttuatar.
Federigo pysähtyi:
-- Kuinka niin, armollinen rouva? Tehän olette minulle hyvän työn
tehnyt.
-- Ei, ei! Jo monen vuoden aikana on synkkä alakuloisuus rasittanut
mies parkaani ja niin minuakin. Sittenkuin poikamme kuoli, ei ole
ainoakaan valon säde päässyt kotiamme valaisemaan. Aamusin nousee
mieheni ani varhain ja kävelee alakuloisena ja yksin puistossa. Siten
hän tuli tänään kuulleeksi teidän laulavan. Laulunne kaiketi liikutti
häntä, koska hän meni teidän luoksenne. Ja sitten -- te muistutatte
niin meidän poikaamme kuin vesipisara toista! Minun on vaikea hillitä
itseäni, teitä katsellessani. Mieheni on kertonut minulle kaikki, mitä
te keskenänne puhelitte, ja nyt on hän niin iloinen, etten ole vuosiin
häntä semmoisena nähnyt. Tehkää meille mieliksi ja viipykää muutamia
päiviä luonamme. Te tuotte päivänpaistetta taloomme.
Federigo suuteli liikutettuna herttuattaren kättä.
-- Yhtykäämme nyt toisiin. He kenties jo odottavat meitä, -- puhui
herttuatar ja riensi reippaasti eteenpäin pitkin laakerikäytävää.
Hupaisessa keskustelussa kului ilta.
Varhain seuraavana aamuna tuli herttua itse Federigoa herättämään
upeain jalopeuran-taljain suojasta, koska tämä oli sanonut tahtovansa
taas aamulla nousta piirtämään.
Pian olivat he jälleen yhdessä tuolla alhaalla puutarhassa. Siellä
etsittiin ihanin paikka; sitten piirrettiin ja sitten syötiin yhdessä
aamiaista. Momolo lähetettiin viemään runomuotoinen aamutervehdys
herttuattarelle. Somasti kantoi se sitä suussaan ja laski sievästi
herttuattaren syliin.
Päivät kuluivat näin nopeasti, ja Federigo kävi yhä rakkaammaksi
herttualle, niin että hän monasti syleilikin hellästi nuorta maalaria.
Federigo oli kuin kotonaan talossa. Hän löi palloa veljentyttärien
kanssa ja souteli gondolissa heidän kanssaan järvellä. He katsoivat
häneen kuin veljeensä. Viikkoja oli kulunut, mutta herttua pyysi yhä
uudelleen Federigoa viipymään "vielä kolme, neljä päivää".
Eräänä päivänä oli suuri joukko ylhäisiä herroja ja naisia kutsuttu
linnaan. Aterioimisen perästä läksi koko seurue soutelemaan. Auringon
laskiessa, kun ilta oli ihanimmillaan, kulki mandoliini kädestä käteen.
Moni laulu siinä laulettiin, ja viimein tuli Federigon vuoro. Hän ei
ollut laulanut tuon ensimäisen aamun jälkeen. Nyt tarttui hän innolla
soittimeen. Hän lauloi italialaisen arian. Heleä, sydämeen käypä ääni,
viehkeä esitys ja mestarillinen soitto -- kaikki tämä lumosi kuulijat
kokonaan.
Kun hän oli lopettanut, kajahtivat kättentaputukset hänelle vastaan
eivätkä tahtoneet ikänä loppua. Nyt ei sallittu hänen enää laskea
mandoliinia kädestään. Hän lauloi saksalaisia lauluja niin
tunteellisesti, että italialaisetkin mielestään ymmärsivät joka sanan.
Nuorten neitosten silmissä kimalteli kirkkaita kyyneleitä. Nopeasti
sommittelivat he seppeleen laakerilehdistä, joilla vene oli koristettu,
ojensivat sen herttuattarelle, ja hän laski sen lempeästi Federigon
päähän. Herttua syleili nuorta ystäväänsä, ja muut seurassa olijat,
jotka siihen asti vähän halveksien olivat katselleet alppikenkiä,
ojensivat nyt hänelle kättä ja kiittivät häntä.
Federigon päätä huimasi. Laulut, tulinen viini, vieraitten kiitokset,
kaikki kuohui hänen mielessään yhtenä pyörteenä.
Vieraat sanoivat hyvästi, ja herttua astui Federigon kanssa verkalleen
siimeistä pinia-käytävää myöten ylös linnaa kohti.
-- Federigo, yksi sananen! Ettekö tahtoisi jäädä tänne minun luokseni?
Te olette tänään lopullisesti valloittanut sydämemme. Olen oppinut
tuntemaan sydämenne ja rakastan teitä kuin omaa lastani. Herttuatar
rakastaa teitä myöskin, ja ettekö nähnyt kyyneleitä veljentyttärieni
silmissä? Kaikki pitävät sydämellisesti teistä. Federigo! Sallikaa
minun kirjoittaa isällenne. Hän on antava myöntymyksensä. Ettehän toki
tahtone jäädä menehtymään avaraan maailmaan, niinkuin minun poika
raukkani?
Federigon sydän sykähteli kuuluvasti, ja hänen jalkansa horjahtelivat.
-- Herttua! Te olette sanomattoman hyvä. Aivan liian hyvä.
-- Nyt ei sanaakaan tästä enää tänä iltana. Mutta miettikää asiaa
itseksenne, -- sanoi herttua ja puristi Federigon kuumeista kättä.
Huoneeseensa tultuaan katsoi Federigo kauan ulos viileään yöhön. Hänen
päätänsä poltti, ja levottomasti heitteli hän itseään sinne tänne
vuoteellaan silkkisen peitteen alla. Mutta aamusella helähteli
omituisia ääniä hänen korvassaan. Hän oli kuulevinaan saksalaisia
lauluja. Hän heräsi tähän ja huomasi ulkona joukon saksalaisia
musikantteja, jotka soittelivat kansanlauluja ja maalaispolskia.
Herttua oli tahtonut ilahduttaa vierastansa ja oli lähettänyt ne
soittamaan hänen akkunainsa alle.
Kauan kuunteli heitä Federigo, ja vetrehiset vedet alkoivat vieriä
hänen poskilleen. Isä, kotimaa, kutsumus -- kaikki astui siinä hetkessä
hänen sielunsa silmäin eteen. Sanomaton mielen haikeus valtasi hänet ja
koti-ikävä niin voimakas, ettei hän koskaan semmoista ollut tuntenut.
Nopeasti nousi hän, pakkasi kiireisesti tavaransa matkalaukkuun ja
riensi alas puutarhaan.
Ihmetellen katsoi häneen herttua. Lyhyet olivat jäähyväiset. Muutamin
sanoin selitti Federigo herttualle kaikki. Kotona odotti häntä isä ja
morsian, ulkona maailmassa viittoili hänelle taide. Tälle oli Federigo
pyhittänyt elämänsä, vaikka herttuan hyvyys oli ollut vähällä saada
hänet unhoittamaan velvollisuutensa.
Polvistuen pyysi hän vanhalta herttualta siunausta matkalleen, jätti
tervehdyksensä herttuattarelle ja veljentyttärille ja katosi vanhan
porttiholvin taakse.
Kauan katseli herttua hänen jälkeensä. Alhaalla pienessä
kalastajakylässä tapasi Federigo shur Paolon.
-- Te olette onnenlapsi, sor Federigo. Te olitte Villa Serpelonessa.
-- Niin, siellä olin, shur Paolo. Pankaa vene kuntoon ja soutakaa minut
yli järven. Tänä iltana lähden Milanoon.
Shur Paolo pyörritti harmaata päätään. -- _In nome di Dio_, (Jumalan
nimeen) -- sanoi hän -- jos niin tahdotte.