Sait kuiluhun,
Sait syvyyteen,
Mut Herra sun
Viel' auttaa voi
Taas valkeuteen.
Ken markkoja ja pennejä on oikein säästämällä säästänyt ja sitten
tahtoo niistä pian pääsemällä päästä, hän matkustakoon vaan ihanaan
Sveitsinmaahan. Vaikka hän on laskenut menonsa ihan tikusta tikkuun, ja
vaikka hän, niin herrasmies kuin onkaan, matkustaisi jonkun matkaa
neljännen luokan vaunussa, pistettyään evääkseen voileivän ja makkaraa
ja nauttien niitä Aatamin veitsellä ja kahvelilla nähdä kaiken kansan,
ja vaikk'ei hän yömajaansa ottaisikaan "Hôtel d'Angleterressa" tai
"Hôtel Berner Hofissa", vaan pysytteleisi pelkässä eläinmaailmassa,
jossakin "Vanhassa Karhussa" tai "Valkoisessa Haikarassa", -- niin
rahat ne sittenkin rupeavat taskussa elämään aivan kuin kuuluisa
Rocquefortin juusto, josta herkkusuut niin paljon pitävät. Maksa vaan
ja maksa myötäänsä, ja ellei sinulla ole mukanasi Noakin arkin kokoisia
matka-arkkuja, vaan pelkkä käsilaukku, niin sijoitetaan sinut numeroon
180 kellarikerroksessa.
Mutta tämän taidon ovat herrat Sveitsiläiset oppineet vasta viime
aikoina. Toisin oli viisikymmentä vuotta sitten. Nykyjään, kun
matkailijoita tulvii sinne kuin heinäsirkkoja Egyptinmaahan, ja
jokainen tahtoo kaikkein parasta, ja moni vielä Finsteraarhornillakin
söisi makuisata lientä ja joisi Scheckhornilla lämmintä punssia, --
nykyjään ei ole kummakaan, jos uljaat Sveitsin miehet ovat oppineet
hanhia kynimään, ja oveloita he siinä ovatkin. Tämän jutelman
kirjoittaja puolestaan, joka aina kerran vuodessa tapasi käydä
Sveitsissä, tutkimassa 19:nettä psalmia ja 104:nettä kanssa,
pysyttelihe hiukan syrjemmässä maanteistä ja rautateistä ja oli
iloinen, kun hän, päästyään Hauenstein'in tunnelin kautta Olten'iin,
oli saanut jätetyksi kansainvaellukset asemallakin selkänsä taakse ja
saapunut sellaiseen paikkaan, missä Herra Jumala on naulannut lautoja
insinöörien eteen.
Syrjemmässä maantiestä matkustaa rauhallisemmin ja halvemmalla,
eikä siellä kansakaan ole niin viekasta ja ylenpalttisen varovaa.
Siellä kohtaa vielä tänäkin päivänä Sveitsiläisen, jonka saattaa
luulla polveutuneeksi suorapäätä Rütlin miehistä tai Arnold von
Winkelriedistä. Saattaapa siellä, mikä vielä enämpi on, kohdata
matkailijan, joka oikeana kotimaanansa pitää taivasta.
Jospa toki matkalla olisi aina mukana taikasauva, josta käy se taru,
että kellä sellainen sauva on, hän huomaa, missä kultaa on kätkettynä!
Semmoisen sauvan avulla näkisi heti matkatoveristaankin, piileekö hänen
sydämessään kultaa. Monikin istuu äänetönnä ja kylmänä kuin kivi, ja
sittenkin on hän kultasuonia täynnään, odotellen vain taikasauvan
kolausta.
Niinpä olin kerran laskeumassa alas Rigiltä muutamain muukalaisten
kanssa. Me olimme toivoneet saavamme nähdä siellä auringon nousun,
mutta näkemättä se meiltä oli jäänyt, meiltä, niinkuin sadoilta
muiltakin. Torviin siellä kyllä oli puhallettu, tietysti eri maksua
vastaan, mutta päivä kulta ei suvainnut näyttäytyä, jonka vuoksi
ihmiset olivat, kylmästä hytisten, peitteineen, päähineineen,
kaattuvineen pujahtaneet vuoteisiinsa. Sattumoisin oli meitä nyt
joitakuita yhdessä, ja matkamme piti alas Zugin järvelle. Muutamat
toruivat kovia vuoteita, toiset kalliita laskuja, kolmannet
torvensoittajia, neljännet armasta aurinkoa, kukin kielellänsä ja
murteellansa. Torua näet osaa kaikilla kielillä, ja äkäinen ihminen on
yhtä epähauska kaikkialla maailmassa.
-- Entäs te? -- sanoi minulle muuan seuralaisista, -- Tehän ette sano
mitään.
-- Minä teen, niinkuin tekin, -- vastasin minä, -- ettehän tekään
mitään sano.
-- Sen taidon olen jo aikaa sitten unhoittanut. Kiitollinen pitää olla
kovastakin päivästä.
Tuohan helähti hopealta. Minä katsahdin miestä silmiin: niissä asui
niin herttainen vilpittömyys.
-- Niin, -- virkoin minä, -- eihän se parku pahasta päivästä päästä.
-- Eipä suinkaan, -- liitti hän, -- ja perästä sittenkin huomaa, että
Herra on hyvää tarkoittanut.
Minä huomasin, että hänellä oli auringon piiloittumisen johdosta sama
lohdutus kuin minullakin. Hän oli nähnyt toisenlaisen auringon
nousevan, ja ken sellaisen on nähnyt, se saattaa olla lohdutettuna.
Muu seura saavutti meidät kohta. Suurin osa astui höyrylaivaan,
päästäkseen kiireimmiten kovan onnen Rigistä kauemmas. Moniaat läksivät
meidän kahden seurassa astumaan jalkaisin Zürichin järven rantaan.
Matkalla ei monta sanaa vaihdettu. Löytyy seutuja, joissa ihminen käy
hiljaiseksi ja harvapuheiseksi. Sellaisia on Sveitsi. Missä vuoret ovat
niin korkeita ja mahtavia, siellä on ihminen niin pieni, ja kun
lumisten vuorten huipuilta pyhässä hiljaisuudessa Herra Jumala saarnaa,
silloin ihmisen viisaus lymyää. Muut ottivat oikealle Zürichin
kaupunkiin päin; me jäimme ensinmainitun herran kera kahden kesken.
Me ennätimme vielä junalle, ja olimme illalla jo kolmannen järven
rannalla. Ravintola, johon poikkesimme, oli oikea vanhanaikuinen
majala. Meidän lähestyessämme, matkareput hartioilla, ei syössyt ovesta
parikymmentä passaria ahtaat hännystakit yllä, jakaus keskellä päätä ja
epäiltävän valkoiset liinat kaulassa. Ovelle ilmestyi itse isäntä, joka
jo kaukaa oli huomannut meidän kristillis-ystävälliset aikomuksemme
rynnätä hänen "Ratsunsa" kimppuun. Hän ei ollut noita uusimuotisia
ravintolan-isäntiä, jotka eivät milloinkaan tule näkyviin, vaan istuvat
konttorissaan, kirjoitellen laskuja numerolle 20 tai 140, toinen silmä
rahalaatikossa. Hän ojensi meille karkean kätensä, virkkaen: "terve
tultua" ja pyysi sisään. Musta samettihippa valkoisilla nivuksilla, sen
alla punaposkiset kasvot, iso, valkoinen esiliina vyötäisillä, --
kaikki oli niin puhdasta ja somaa ja lupaavaa. Tervehdittyänsä meitä,
hän kutsui vaimonsa ja esitti hänet meille: "Täss' on meidän mamma".
Senjälkeen saattoi hän meidät kumpaisenkin eri huoneeseen, jossa kaikki
makuuvaatteet olivat valkoisia kuin vasta satanut viti. Avonaisista
akkunoista puhalteli huoneeseen järveltä raikas ilma, ja korkeat vaarat
katselivat tuossa niin läheltä kuin olisi niiden tehnyt mieli tulla
akkunasta sisään. Pian olimme kuin kotonamme, heitettyämme raskaat
alppikengät saamaan ravintoansa, rasvaa, ja hetken kuluttua istuimme
runsaasti katetussa pöydässä. Vähitellen saapui vakinaisia
pöytävieraita, jotka kukin tervehdittyänsä kävivät omille sijoillensa.
Puheltiin sitten pöydässä kaikenlaisista asioista, entisistä ajoista ja
näistä nykyisistä, kalliista leivästä ja huokeasta ylellisyydestä,
ilmasta ja pääomasta, Rigistä ja "Zürichin herrasta" (Föön nimisestä
myrskytuulesta). Ja sittenkuin herrat olivat kaiken viisautensa
näkyville tuoneet, ja kun pikarit ja piiput ja päät olivat tyhjinä,
silloin he hiljakseen läksivät tiehensä. Yksi vieras vaan ja isäntä,
sekä matkatoverini ja minä jäimme jäljelle. Olimme jo tätä ennen
koetelleet taikasauvaa liikutella, mutta se oli tiennyt vaan pelkkää
lyijyä ja katinkultaa, mutta nyt, muitten mentyä, alkoi sauva jälleen
elähdellä.
En tiedä, miten se kävi, mutta ennen pitkää oltiin jo vilkkaassa
keskustelussa siitä, mitä teitä Herra lapsiansa milloinkin kuljettaa,
ja siitä, kuinka nämä tiet, hamasta Jesaiaan profeetan ajasta saakka,
"ovat niin paljoa korkeammalla ihmisten teitä kuin taivas on
korkeammalla maata". Vanhan isännän sydän aukeni sekin; sanasta
sukeutui sana ja jutelmaa seurasi jutelma.
Matkatoverini kertoi, kuinka hänen elämänsä kovimmasta päivästä tuli
hänen paras päivänsä. Hän oli ollut aikoinaan hänkin varakas mies,
villatehtaan omistaja. Mutta tehtaan ohella oli hänellä ollut velipuoli
ja sisarpuoli, joitten kanssa hän luuli olevansa tehtaan omistaja.
Emintimä kuoli, mutta hänen testamentissaan oli ollut senkin seitsemän
nastaa ja nappulaa, ja näihin nyt tarttuivat kiinni velipuoli ja
sisarpuoli ja asianajajat, eikä aikaakaan, niin täytyi hänen
vaimoinensa, lapsinensa lähteä kotitalostansa -- maantielle. Ja
maantie, niinkuin jokainen tietää, on kovanpuoleinen ja kylmä. Tässä
kovassa hädässä muistui hänen mieleensä muuan vanha talo, jonka
edustalla hän nuoruutensakin päivinä kerran oli seisonut, ja hän osasi
ovelle, ja hän löysi avaimen ja avasi oven. Hän näet puhui Jumalalle
varpusista ja kaarneenpojista ja muista eläimistä, jotka kukin ajallaan
ravintonsa saavat, -- ja se auttoi. Hän sai paikan. Siitä tosin sanat
kuuluivat: "Pääasiana pidetään hyvää kohtelua; palkkaan kiinnitetään
vähemmän huomiota", mutta iloinen hän oli siitäkin. Ja siitä sen
oikeastaan näkee, onko vastuksien rankkasade lyönyt läpi ja mennyt pari
jalkaa syvälle maaperäänkin, vaiko päällimmäistä sydämen pintaa vain
hiukan huhtaissut. Ken heti tahtoo pitkäksi puuksi kasvaa, ei siinä
sade syvälle ole mennyt.
Isäntä, nuori ja rikas herra, mielistyi piankin hiljaiseen kirjuriinsa,
joka suuttumatta, puuttumatta teki työtä. Ensimmäisenä hän työhön tuli
ja viimeisenä siitä läksi, eikä ennen lähtenytkään, ennenkuin oli
pöydän järjestänyt hyvään kuntoon. Mutta että kirjuri monenakin aamuna
istui työssään vatsa tyhjänä ja kesken kaikkia kirjeitä lähetteli tuon
tuostakin kirjeitä Herralle Jumalallekin jokapäiväisestä leivästä ja
viidestä lapsesta, sitä ei rikas herra osannut aavistaakaan. Vastaus
ylhäältä tuli kuin tulikin. Tarjoutui näet tilaisuus hyvin edulliseen
pumpulikauppaan, ja kirjuri -- yksi niitä taitavia liikemiehiä, jotka
kuulevat ruohonkin kasvavan, -- kiinnitti isäntänsä huomion siihen.
-- No niin, -- virkkoi isäntä, -- onhan minulla jo tarpeekseni, mutta
sopii koettaa. Jos onnistuu, niin saatte puolet voitosta.
Isäntä pani yritykseen 50,000 frankkia, toimi onnistui, ja kuuden
viikon perästä oli viidestäkymmenestä tuhannesta tullut satatuhatta.
Neljän viikon perästä tuli vielä 20 tuhatta lisää, niin että
pumpulikauppa oli tuottanut 70 tuhatta frankkia puhdasta voittoa.
Isäntä piti sanansa, vaikka kirjuri, säikähtäen summan suuruutta, antoi
hänelle sen takaisin, sanoen tyytyvänsä pieneen voiton-osuuteen.
-- Ei! -- sanoi isäntä. -- Ilman teitä ei minulla olisi 35,000
frankin lisäystä. Te olette onnen lapsi. Eikä tässä kyllä. Olen
tarkastellut teitä ja luotan teihin täydellisesti. Tämä liike alkaa
minua väsyttää, ja mielelläni vetäytyisin syrjään. Ruvetkaa te minun
liikekumppanikseni. Minä jätän teidän haltuunne toiminimeni ja liikkeen
pääomat. Olkaa te onnellisempi minua, jolla on kaikki, mutta ei onnea
sittenkään.
Isäntä on siitä pitäin ollut matkoilla hakemassa onneansa, jonka köyhä
kirjuri löysi monen kyynelen kautta. Tämä on nyt rikas mies hänkin. Jos
hän olisi pysynyt villaliikkeessä, olisi hän joutunut perikatoon,
niinkuin hänen veli- ja sisarpuolensakin. Heille koitti kovat ajat.
Tappioita tuli myötäänsä, kunnes kaikki meni vasaran alle. Ei ollut
liikkeessä enää siunausta. Nyt on entinen kirjuri ostanut entisen
kotitalonsa, ja nyt on hänellä se ilo, että on saanut suoda siinä
suojan veljelleen ja sisarelleenkin. Näittenkin sydän on kurjuuden
päivinä ennättänyt sulaa, ja nyt he asuvat jälleen yhdessä kaikki. Ja
näin hänen kovimmasta päivästänsä koitui heidän kaikkien onnellisin
päivä.
* * * * *
Ääneti katselimme kauppiasta, joka niin vilpittömästi ja koristelematta
oli kertonut ihmeellisistä vaiheistansa. Vanhan isännän silmissä kiilsi
suuret kyynelkarpalot.
-- No niin, hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- lahja lahjaa vaatii, hyvä
päivä vastausta. Kerronpa minäkin teille tarinan. Käypä, Lisli, vielä
viiniä kellarista.
Me pistimme vielä kerran piippuun ja valmistausimme kuulemaan. Emäntä
ja tyttäret siirtyivät rukkeinensa lähemmäksi pöytää. Ulkona pauhasi
aaltoileva järvi, sillä tuuli oli yltynyt, mutta kuta kovempi oli
ulkona kohina, sitä kodikkaammalta tuntui täällä huoneessa.
-- Jos te, hyvät herrat, viipyisitte täällä kauemman aikaa, niin veisin
teidät kernaasti järvelle ja näyttäisin, missä tuo tapaus sattui, sillä
sen paikan tunnen niin tarkoin kuin jos itse olisin pohjassa käynyt.
Meillä on vesi täällä syvää, ja tutkimaton se on, niinkuin ihmissydän:
juuri kuin luulee olevansa selvillä vesillä, silloin sitä vasta pohjaan
mennäänkin. Ja milloin taas ei tuuli käy, silloin on järvi hiljainen
kuni viaton, nukkuva lapsi, jossa ei luulisi olevan pahaa verta ei
pisaraakaan. Mutta kun Föön puhaltaa, silloin tuo lapsi heräjää,
silloin se temmeltää ja huutaa, aivan kuin ihmissydänkin, pahan-elkinen
kappale, sillä kun myrsky sen sisässä käy, silloin sen silmistä ja
suusta syöksee mutaa ja vaahtoa. Totisesti: Jumalattomat ovat kuin
pauhaava meri, eikä heillä rauhaa ole. Mutta ennenkuin järvelle
tullaan, pitää teidän tulla toiselle rannalle. Kahden tunnin matkassa
sisämaahan Glarnin alueella seisoo muuan talo, upeampi minun taloani,
eikä ole silmän kantamissa toista sen vertaista. Edessä kirkasruutuiset
verannat; kaikki niin siistiä ja somaa; karja navetassa sellaista, että
sitä lystikseen katselee, ja kaikkea runsaasti ja yltä kyllin. Mutta ei
osaisi kukaan päältäpäin arvata, että kerran sielläkin oli synkkää,
synkkää kuin Föönin puhaltaessa, koska sammutettu on kynttilät
kaikki. "Hunaja-Friedli", talon isäntä -- nimensä saanut monista
mehiläispesistään -- oli kunnon mies ja minun hyvä ystäväni. Kuinka
usein hän tapasi poiketa tänne meille pikimustilla hevosillaan!
Leskeksi oli mies joutunut jo aikaisin, ja hän meni uusiin naimisiin
erään lesken kanssa, joka toi taloon kolmen entisen lapsen lisäksi
vielä kaksi omaansa. Ja niin kauan kuin Friedli eli, kävi kaikki hyvin
ja onnellisesti. Toinen vaimo oli oikea äiti kolmelle lapsipuolelleen
eikä tehnyt mitään erotusta heidän ja omain lastensa välillä. Täällä
käydessään ei Friedli osannut kyllältänsä kiitellä uljasta emäntäänsä,
joka niin erinomaisen hyvin taloa hoitaa ja lapset hyvässä kurissa ja
hoidossa pitää. Keveät eivät vaimo paran päivät kumminkaan olleet.
Ensimäisen vaimon vanhemmat näet olivat vielä elossa, ja ne olivat
kovasydämisiä ihmisiä, jotka eivät köyhälle koskaan mitäkään antaneet,
ja jotka karsain silmin katselivat, kuinka Hunaja-Friedlin emäntä muka
niin leveästi elelee ja myötäänsä köyhiä ravitsee. He sanoivat häntä
runsaskätiseksi, joka kuluttaa lapsipuoltensa äidin-osan loppuun. Ja
kun lapsenlapset markkinain aikana kävivät mummon ja vaarin luona,
silloin heiltä tiedusteltiin, annetaanko heille kotona edes ruokaakaan
tarpeeksi, ja onko äiti yhtä runsaskätinen kuin ennenkin, ja samalla
heille sanottiin, että jos tällaista kauan kestää, niin kerjäläissauva
heille lopulti käteen jää. Ja aina kuin lapset kotia palasivat, tuli
äidin niin raskas olla, ja sydäntä hänellä aina kouristi, kun taas tuli
markkinat, ja lasten tuli lähteä mummolaan. Eihän ne lapset vielä
tuosta paljoa käsittäneet, mutta rikkaruohoa oli heidän sydämeensä
kumminkin kylvetty, ja rikkaruohonhan siemen itää pikemmin kuin
nisunjyvä.
Monasti itki vaimo parka ulkona kedolla salaisuudessa, sillä ihmisille
hän ei sydämensä suruja ilmaissut, ei edes miehellensäkään. Hän tiesi
näet, että Friedli, vaikka olikin hyväsydäminen mies, saattaisi
kiivastua, ja -- niin ajatteli vaimo -- on hänellä tarpeeksi huolia
muutoinkin; miksipä hänen taakkaansa minä vielä lisäisin? Tuleviin
aikoihin nähden olisi kenties kumminkin ollut parempi, jos hän olisi
siitä miehellensä puhunut. Mutta hän uskoi vaan asiansa Hänelle, jonka
sydämelle niin monta huolta maailmassa lasketaan, ja sanoi vaan: "Hyvä
Jumala! Sinä tämän asian tiedät; mitäpäs siitä muut?"
Lapset kasvoivat ja varttuivat. Hunaja-Friedli ei ollut enää nuori.
Olisi hän sentään tahtonut lastensa tähden vielä elää parisen vuotta,
mutta kuolema tuli ja toi terveiset Herralta Jumalalta: "Tule kotia,
Friedli!" Eikä sitä tarvinnut Friedlille kahta kertaa sanoa. Hän alkoi
hankkia matkalle, niinkuin oikean kristityn tulee.
-- Äiti! -- sanoi hän vaimollensa. -- Ole huoleti näistä maallisista.
Talossa sinä pysyt ja lapset kanssa. Siitä minä olen kirjan tehnyt. Se
on kaapissa, siellä yläosassa, missä rahatkin. Pysy lasten luona, että
heille hyvin kävisi eikä siunausta heiltä puuttuisi.
Ja sitten hän kutsui lapset, niinkuin vanha Jaakob, siunasi heitä ja
neuvoi heitä pitämään äitiä kunniassa ja elämään keskenänsä sovinnossa.
Sitten hän rukoili hiljaa itseksensä, käänsi kasvonsa seinään päin ja
läksi kotia.
Seuraavana sunnuntaina kannettiin ruumis kirkkoon. Pastori piti
ruumissaarnan, kehoittaen lapsia ja sukulaisia säilyttämään rauhaa
keskenänsä. Minun tuntui silloin niin haikealta sydämessä. Tuntui kuin
olisi kirkkoherra aavistellut jotain, mikä vast'edes oli tapahtuva.
Tulin sitten noin sattumoisin katsahtaneeksi surevien penkkiin: siellä
istui Elsbet, Hunaja-Friedl'in leski, niin kalpeana, ei kyyneltäkään
silmässä.
-- Kuinkahan siinä lopulta vaan käynee? -- ajattelin itsekseni.
Hautausmaalta lähdettiin surutaloon maahanpanijaisiin. Minä astuin
ensimäisen vaimon veljien kanssa, jotka puhelivat siitä, kuinka lapset
ensimäisestä avioliitosta saavat periä tuon kauniin talon. Minulle
johtui mieleen jotain. Minulla kun vielä oli neljän tunnin verran
aikaa, kutsuin Elsbetin ulos puheilleni. Hänen täytyi, niin kalpea kuin
olikin, passailla vieraita, jotka jo rupesivat käymään iloiselle
tuulelle. Sellainen on miehillä paha tapa, nähkääs, hyvät herrat, että
kun Herra Jumala tulee vakavana tupaan kuoleman kera, niin peijaisilla
Hänet sieltä pois häädetään. Syömiseltä ei muille ajatuksille sijaa
jää, vaikka kukapa se ruokaa ajattelisi, kun suru sydäntä kalvaa, ja
millekäs sen ruuan luulisi maistuvan siinä, missä vast'ikään
ruumisarkku seisoi! Elsbet tuli, ja minä sanoin hänelle:
-- Elsbet! -- sanoin minä, -- pitäkää te vaan kiinni orpoin isästä ja
leskein holhojasta, sillä tiedättehän te, että leski se on talo kattoa
vailla, ja vettä siihen sisään sataa ja lunta, ja olettehan te lukenut,
mitä Lukas kirjoittaa 18:nessa luvussaan väärästä tuomarista, ja senkin
te tiedätte, kuinka jokainen osalle pyrkii, kun ei vaimolla enää ole
miestä.
Hän katsahti minuun niin kiitollisena.
--- Kiitos, serkku, -- sanoi hän, -- kiitos lohdutuksestanne! Kylläpä
se minulle ja lapsille tarpeen onkin.
-- Kuulkaas, Elsbet, -- virkoin minä, -- älkää panko pahaksenne, jos
kysyn: tottakai Friedli piti aikoinaan huolta siitä, että te saatte
pysyä talossa?
-- Piti kyllä. Talossa saan olla lapsineni niin kauan kuin elän.
-- Sitten on kaikki hyvä. Pitäkää tallessa paperi, että on tarvittaessa
käsillä. Ja jos jotain tarvitsette, niin älkää unohtako serkkua. Pankaa
valjaisin ja tulkaa meidän puolelle. Ja Jumalan haltuun nyt! Herra
auttakoon teitä kovimman ajan yli!
Ulkona pauhasi järvi, ja tuuli jyskytteli akkunan luukkuja. Isäntä
lähetti tyttärensä katsomaan, oliko valkeat kaikki sammutettu ja oliko
palvelusväki jo makuulla. Saatuaan tietää, että kaikki oli hyvässä
kunnossa, härppäsi ukko vielä kerran tuopistansa ja jatkoi:
Pitkään aikaan en sitten kuullut mitään Friedlin talosta, sillä
vaikk'ei meidän talojen väliä kovinkaan pitkälti ole, niin tulee tuosta
vaan talvi, joka ei vanhaa päästä matkoille, eikä sitä kesälläkään
vierailta minne pääse. Lienee kulunut puoli vuotta, kukaties kolme
neljännestäkin, niin tulee tuosta kerran Elsbet meille. Tuskin olin
häntä tuntea enää. Hän oli kalpeampi kuin silloin hautajaispäivänä.
--- Mikäs teidät, serkku kulta, tällaisessa ilmassa liikkeelle pani? --
kysäisin minä. -- Eihän vaan mitä erinomaista liene tapahtunut?
Hän purskahti itkemään ja itki siinä kylliksensä, emmekä me
estelleetkään, sillä Herra Jumala on antanut ihmiselle kyyneleet
siunaukseksi, niinkuin sateenkin, ja kun sitten päivä siihen paistaa,
niin näkyy sateenkaari, ja sitä paitsi tulee hyvä vuosi. Sitten hän
tyyntyi ja kävi kertomaan, miten hänen oli tällä välin käynyt.
Pari päivää oli hän saanut olla rauhassa suruinensa, mutta sitten oli
ruvennut sukulaisia tulemaan, aina yksi erältänsä. He olivat hiipineet
talon lähitteillä kuin kettu kanakartanon ympärillä ja kutsuneet
milloin minkin vanhimmista lapsista ja puhelleet salaisesti heidän
kanssaan. Vihdoin he kävivät yhä lähemmin häntä ahdistamaan ja
viittailivat, että hän saa nyt lapsinensa lähteä minne vaan mielii ja
niin pitkälle kuin tietä piisaa. Vanhimmat lapsipuolet eivät puhuneet
mitään, mutta he olivat muitten johdettavina, ja arvelivat, että
olisipa hauskaa olla yksinään talon herroina, ja niinhän he
ajattelivat, kuten heille oli sanottu: "Jopa se äiti lapsinensa on
tarpeeksi kauan meidän leipää syönyt." Mitä vaivaa hän heistä oli
nähnyt, kuinka uskollisesti heitä hoitanut, -- siitä he eivät puhuneet
sanaakaan. Kaiken tämän takana olivat vaari ja mummo päähenkilöinä.
Tulivat sitten eräänä päivänä hekin, mukanaan kirjuri, tekemään
pesäluetteloa. Elsbet kertoi miesvainajansa monta kertaa sanoneen, että
hänkin saa jäädä taloon, ja tietäähän appivanhemmat varsin hyvin,
kuinka säästäväisesti hän oli hoitanut miehensä omaisuutta ja hyvästi
ja uskollisesti kasvattanut hänen lapsiansa.
-- Saattaa olla, -- virkkoivat he, -- että hän on jotain sellaista
sinulle puhunut, mutta siitä me emme mitään tiedä, ja valalle tästä
täytyy käydä. Ja onkos sinulla mitään kirjallista säädöstä?
-- On kyllä, -- sanoi Elsbet.
-- Näytäpäs!
Silloin meni hän kaapille noutamaan paperia. Hän ei ollut vielä
kertaakaan ottanut sitä esille, arvellen, että siellähän se on käden
laskemassa, ja sieltähän sen saa vaikka yön pimeässä. Olihan Friedli
niin selvään sanonut, missä se on. Mutta avattuansa laatikon, ei hän
sieltä löytänyt mitään. Hän oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, ja kun
hän katsahti muihin, huomasi hän, kuinka he ovat ihan nauruun
purskahtamaisillaan.
-- No, käly hyvä! -- huusivat he yht'aikaa. -- Missäs se paperi nyt on?
Näytäpäs vainenkin!
Hädissään hän haeskeli sitä vielä joka paikasta, mutta turhaan.
Kirjuri veti silloin naamansa hyvin imelään asuun ja virkkoi:
-- Ellei sitä löydy, emäntä hyvä, silloin on mieleni hyvin paha, mutta
tiehenne teidän vaan täytyy lähteä. Kahdeksan päivää me kumminkin
annamme teille hakuaikaa. Kenties se löytyy vielä.
Sitten he tekivät, niinkuin olisi talo nyt jo ollut heidän omansa,
söivät ja joivat parasta mitä oli ja läksivät sitten matkoihinsa.
Säädöstä ei vaan löytynyt, ja kahdeksan päivän perästä tuli yksi
sukulaisista vaatimaan paperia nähtäväksensä. Mutta sitä kun ei ollut,
veti hän esille paperin, johon oli kirjoitettu, että hän, Elsbet,
luopuu vaatimuksistansa pesään, tyytyy pieneen rahakorvaukseen ja
siirtyy talosta pois. Silloin meni leski vielä kerran yläkertaan, jossa
Friedli oli kuollut, lankesi siellä polvilleen vuoteen ääreen ja
rukoili, sanoen: "Hyvä Jumala! Kuulithan toki Sinä Friedlin sanoneen,
että minä saan jäädä taloon, ja kun Sinä sen tiedät, sitten on hyvä.
Mutta tiedäthän Sinä kaikki, siis senkin, minne Friedli paperin pani.
Mutta jos tahdot, että minun pitää lähteä talosta pois, niin
tapahtukoon Sinun tahtosi." Sieltä hän läksi jälleen tulemaan alas,
mennäkseen kaapille. Porstuassa istui muuan vanha mies, pitäjän
puuseppä, joka jo yhdenkin kerran oli talon ystävälliseltä emännältä
saanut milloin lämmintä lientä, milloin pikarillisen viiniä. Hän istuu
nyt siinä, katselee Elsbetiä ja kysyy, mikä emäntää vaivaa. Tämä vei
puusepän tupaansa ja kertoi, että niin ja niin on asiat, ja että hänen
on pian lähteminen talosta tiehensä. Silloin itki vanha puuseppä hänen
kanssansa, itki kuin lapsi. Mutta sitten hän nousi ja sanoi:
-- Kuulkaas, emäntä! Minä korjailin monasti Friedlille vanhoja
huonekaluja. Etsitäänpäs vielä kerran. Olettekos te katsoneet
perimmäistä laatikkoa, jossa on painettava nappula?
Elsbet ei uskonut korviansa.
-- Mitä te tarkoitatte, puuseppä? -- kysyi hän hajamielisenä.
-- Sitä vaan, että olettekos te katsoneet sieltä perimmäisestä
laatikosta, jossa se nappula on? Tulkaa, niin minä näytän.
Käytiin vielä kerta kaapin ääreen. Elsbet seisoi kädet ristissä sen
edessä, vanha puuseppä painoi nappulaa. Silloin aukeni perältä
laatikko, ja siinä oli rahat ja rahain vieressä paperi, johon Friedli
oli kirjoittanut viimeisen tahtonsa.
Saattaa kukin mielessänsä kuvailla, mitä he silloin ajattelivat ja
puhuivat. Sukulaisille pantiin sana tulla taloon, ja heidän
saavuttuansa, ilmoitti Elsbet, että testamentti on nyt löydetty, ja
ehdotti, että asiat sovinnolla ratkaistaisiin ilman riitaa. Silloin oli
kuin ukkonen olisi iskenyt heidän keskellensä, sillä kaikki oli jo
ennalta suunniteltu, miten tehtäisiin. Toisen enon oli määrä muuttaa
alataloon appivanhempain kanssa, toinen eno oli saapa ylätalon
tilukset. Friedlin vanhimman pojan, joka enimmiten tuli äitiinsä, piti
lähteä pariksi vuodeksi vieraisiin ihmisiin, sillä häntä he
pelkäilivät, -- ja nyt tuli tämä testamentti ja oli tehdä kaikki tuumat
tyhjiksi.
Pian he saivat nurkkasihteerinsäkin saapuville ja pyysivät saada
testamenttia nähdäkseen.
Elsbet puolestaan oli kutsunut sinne puusepänkin kertomaan, millä tapaa
testamentti oli löydetty. Puuseppä oli neuvonut häntä, ettei päästäisi
tuota paperia käsistänsä. Hän näyttikin vaan sitä heille, ja se oli
todellakin Friedlin omakätinen kirjoitus. Kirjuri kurkisteli paperiin
puolelta ja toiselta ja piti sitten sukulaisten kanssa neuvottelua.
-- Ei siinä juuri mitään ole tekemistä, -- sanoi hän heille. -- Friedli
on sen kirjoittanut, mutta me nostamme moitteen testamenttia vastaan.
Miks'ei hän näyttänyt sitä heti paikalla? Miks'ei hän voinut sitä
löytää muka? Kunhan ei vaan olisi teettänyt koko testamenttia tuolla
vanhalla puusepällä, joka on viekas kettu! Me nostamme häntä vastaan
käräjäjutun G:n Oikeudessa. Siellä hän kyllä lämpimänsä saa.
Ja silloin tuli sukulaisten taas hyvä mieli, ja nurkkasihteeri arveli:
"käyköön syteen tai saveen; riidelkööt he lehmästä, minkä jaksavat,
minä sen kumminkin lypsän." Lyhyet oli jäähyväiset.
-- Me kohtaamme toisemme toisessa paikassa, -- sanoivat sukulaiset
Elsbetille. -- Siellä saat tietää, kuka on kuka.
Parin viikon perästä saa leski parka Oikeudesta kirjallisen haasteen,
jonka mukaan hänen täytyy sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä
kellonlyömällä saapua G:n Oikeuteen testamenttia todeksi näyttämään.
-- Serkku! -- sanoi hän nyt minulle. -- Te lupasitte auttaa minua, jos
hätä tulee. Te näette nyt, millaiseen sudenkuoppaan minä olen joutunut.
Ettekö lähtisi nyt apulaisekseni käräjille?
Minä lupasin hänelle sen ilomielin ja olin salaa jo ennakolta hyvilläni
siitä, että pääsen yhteen noitten sieväin kyyhkysten kanssa ja saan
kerrankin avata suuni selkoseljälleen lesken puolustukseksi. Hän oli
yötä meillä. Testamentti oli hänellä mukanaan, ja minä luin sen omin
silmin.
Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Aikomuksemme oli päästä jo
istuntopäivän aattona järven yli höyrylaivalla, ollaksemme hyvissä
ajoin perillä.
-- Nyt tuntuu helpolta, -- virkkoi Elsbet, -- kun tiedän teidän tulevan
mukaan. Sittenhän he eivät minulle mitään saa.
Aamu tuli. Minä pu'in päälleni parhaat vaatteeni, ripustin kultaiset
kellonkäädyt kaulaani ja pistin nastasormuksen sormeeni, sanalla sanoen
otin päälleni parhaat tamineeni, jotta näkisivät, ettei Elsbetinkään
apulainen mikään repaleinen rutka ole. Päivä oli autereinen, ja aurinko
oli väliin pistellyt kuin neuloilla. Höyrylaivalle tullessani, oli
Elsbet jo siellä myttyinensä minua odottamassa. Kävi kova tuuli, ja
järvi pauhasi korkeissa aalloissa. Minä vilkaisin ilmapuntariin: se ei
tiennyt mitään hyvää. Jäseneni olivat kuin lyijystä valetut, niinkuin
ainakin, kun Föön tai ukkonen on tulossa. Perämies oli samaa mieltä
kuin minäkin. Epäluuloisin silmin hän katseli järvelle ja arveli:
"Kunhan ei tässä vaan ennen iltaa kummia kuuluisi". Tämä meidän järvi,
niinkuin jo sanoin, on hiljainen kuin karitsa, mutta kun se suuttuu,
niin ei toista niin äkäistä ole koko Sveitsinmaassa. Kapteeni se nauroi
vaan ja sanoi perämiehelle: "Tekisi kai mieli pitää joutopäivää tänään,
vai mitä, vanha veikko? En olisi uskonut, että teitäkin välistä
jänistää." Perämies ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoilleen nousi
ilme, jota en milloinkaan unohda. Elsbet ja minä, meidän oli hyvin
tärkeä päästä järven yli; siksipä emme puhuneet mitään, ajattelimmehan
vaan: "Kyllä kaiketi tästä kunnialla yli päästään". Laivankello soi,
kone kohta kalkuttamaan, ja ennen pitkää olimme keskellä järveä.
Rankkasade yltyi yltymistään, ja pian oltiin niin sakeassa sumussa,
ettei eteensä nähnyt. Tultiin tuosta vihdoin siihen paikkaan, missä
tuuli pääsee puhaltamaan vuorten välisestä aukosta. Silloin täytyi
koneen pysähtyä, ja vihuri kieputti laivaa kuin mitä väkkärää. Min'en
ole kaikkein heikoimpia ja kestän yhtä ja toista, mutta tuo kieppuminen
teki minulle niin pahaa, että vieläkin alkaa mieltä kääntää, sitä
ajatellessani. Kajutassa meitä heitteli nurkasta toiseen ja laidasta
laitaan, ja ylhäällä kapteeni kiroili ja noitui ja matrosit huusivat.
Äkkiä kuului ankara täräys. Laiva kävi karille, luullakseni. Siitä
pitäin en enää muista, mitä tapahtui, eikä muista Elsbetikään. Sen vaan
tiedän, että meidät oli viety maihin. Kirkkotamineissani ei ollut enää
kuivaa paikkaa. Elsbet oli pyörtynyt, ja meidän täytyi ponnistaa kaikki
taitomme, saadaksemme hänet tajuihinsa jälleen. Sadetta tuli yhä,
niinkuin saavista valuen, ja pimeä oli kuin yösydännä, vaikka vasta
oltiin illansuussa. Matrosit, perämies, kapteeni ja laivan moniaat
matkustajat olivat siinä ympärillä, mutta missä oli kaunis höyrylaiva?
-- Se oli nyt järven pohjassa. Rattaat olivat menneet rikki, ja laiva
itse oli saanut vuodon. Nyt vyöryi korkeita aaltoja sen päällä. Järvi
onkin sillä kohtaa hirmuisen syvä. Vihdoin pääsimme lähimpään kylään.
Kun on vast'ikään päässyt kuoleman kidasta, silloin ei ajattele muuta
kuin: "Jumalan kiitos, että vielä olen hengissä". Minäkin unohdin
kirkkotamineet ja käräjäpäivät ja melkeinpä Elsbetinkin, sillä mieleni
paloi vaan kotia, ilmoittamaan omaisilleni olevani vielä hengissä.
Mutta silloin katsahti Elsbet minuun, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Näytäpäs nyt, serkku, ettet tahdo jättää minua yksin", ja silloin minä
muutin mieltäni. Nyt muistin, että käräjillehän meillä on matka, ja
muistiini johtui vielä jotain muutakin, jota ei Elsbet tullut
ajatelleeksikaan.
-- Elsbet! -- sanoin minä. -- Missäs teillä on se testamentti?
Hän tuijotti minuun hetkisen.
-- Herra Jumala! -- huudahti hän sitten. -- Sinnehän se jäi
höyrylaivaan, nahkalaukkuun.
Mutta höyrylaiva oli nyt järven pohjassa.
Hän ei puhunut enää sanaakaan. Me nostimme hänet vuoteelle ja annoimme
hänen maata. Minä sanoin itsekseni: "Nyt sinä panet sanan kotiisi, että
olisivat rauhassa siellä, ja lähdet huomenna aamun koittaessa vuorien
poikki kaupunkiin".
Aamulla minä saavuin sinne, menin tuomarin luokse ja ilmoitin, millä
kannalla asiat olivat. Tuomari kohautti olkapäitään.
-- Eipä tässä suuria toiveita ole, -- virkkoi hän. -- Kun sukulaiset
saavat tietää, että testamentti on järven pohjassa, silloin on
leskenkin asia mennyt järven pohjaan.
Ja niin se kävikin. Kun en minä voinut näyttää testamenttia
alkuperäisenään, tarjouduin minä valallani todistamaan, että minä olin
sen omin silmin nähnyt, ja että se oli Hunaja-Friedlin omaa käsialaa.
Mutta toiset sanoivat vannovansa, että testamentti oli väärennetty.
Asia lykättiin toistaiseksi ja tuomari julisti, että Elsbet on myös
kuulusteltava ja päästettävä valalle, jos tahtoo.
Minä palasin kotiini, ja siellä oli Elsbetikin odottamassa minua tuska
sydämessä. Minä kerroin hänelle kaikki.
-- Kiitos kaikesta rakkaudestanne, serkku! -- sanoi hän. -- Kun niin
vaaditaan, niin menen minä kyllä käräjiin ja teen minkä voin. Mutta
päivittelemään minä en rupea enkä valallekaan mene. Kerran pidin
testamenttia jo kadonneena, mutta löysin sen jälleen. Nyt on Jumala sen
ihan silmieni edestä ottanut pois. Omat lienee Hänellä tarkoituksensa
silläkin, enkä minä voi Hänen toimiansa vastustaa.
Minun täytyi ihaillen katsella tuota leskeä.
-- Sinä olet uljas vaimo, -- sanoin minä. -- Jumala auttakoon sinua ja
vahvistakoon! Niin sitä kristityn pitää tehdä ja toimia kuin sinä.
Käräjiin hän meni sitten uudelleen ja kertoi vilpittömästi, kuinka
testamentti oli joutunut järven pohjaan. Sukulaiset puolestaan pitivät
ilmeisenä Jumalan tuomiona sitä, että testamentti oli hukkunut veteen,
sillä, sanoivat he, eihän se väärä testamentti miten olisi päivänvaloa
sietänyt. Perkele on silloin pahimmillaan, kun hän hurskaan puvun
päällensä ottaa. Tuomari kysyi sitten Elsbetiltä, tahtooko hän
valallansa vahvistaa testamentin olleen olemassa.
-- Valan minä voisin tehdä, -- vastasi Elsbet, -- mutta en tahdo sitä
tehdä. Kyllä Jumala minulle talon säilyttää ilmankin. Älköötkä
sukulaisetkaan valaa tehkö ja sieluansa kadotukseen vannoko. Erotaan
sovinnossa.
Mutta tuomari vaati sukulaisilta valan, jotta riidasta tulisi loppu. Ja
he vannoivat sukauttivat häikäilemättä.
Elsbet läksi kotiansa, pani tavaransa kokoon ja sanoi jäähyväiset. Ja
kaikki köyhät, joita hän oli syöttänyt ja juottanut kovina aikoina,
tulivat saapuville ja toivat mitä kultakin riitti. Jokainen tahtoi
osoittaa hänelle rakkauttansa. Friedlin lapset ensimäisestä
avioliitosta oli jo ajoissa viety häneltä pois, jottei hän saisi niitä
houkutelluksi mukaansa. Mutta vanhin poika oli tullut saapuville,
kuultuaan palvelusväeltä, että Elsbetin täytyy lähteä talosta pois.
Metsän rinteessä hän tuli Elsbetin rattaiden ääreen.
-- Äiti! -- sanoi hän. -- Ota minut mukaasi, sillä en minä jaksa tuolla
talossa olla. Sinä olet aina ollut minulle hellä äiti. Minä autan sinua
elättämään itseäsi ja siskoja.
Silloin tunsi Elsbet sydämensä lämpiävän, mutta pojalle hän sanoi:
-- Mitä ajatteletkaan, lapsi parka? Palaja sinä vain taloon takaisin.
Ei sinun sovi tulla minun mukaani. Pidä minua rakkaassa muistissa; se
on parasta sittenkin.
-- Ei, äiti! -- vastasi poika. -- Taloon minä en jää. Ei minulla olisi
siellä mitään rauhaa, sillä siunausta siellä ei ole oleva, sittenkuin
sinut ovat sieltä ajaneet pois. Ihmisiin minun tästä kumminkin on
lähteminen palvelusta hakemaan, ja kernaimmin minä jään sinun luoksesi.
Voisinhan palkkautua rengiksikin, kunnes tulen täyteen ikään.
Elsbet suostui vihdoinkin, ja niin he matkustivat kauaksi vuorten
poikki Elsbetin ensimäisen miehen kotipitäjään. Siellä oli hänellä
vielä pari peltoa, ja niitten lisäksi hän nyt osti saamillaan rahoilla
pienen mökin. Hänen lapsensa, kaksi tytärtä, oppivat nypläämään
pitsejä, ja veli teki peltotöitä. Nyt, kovina päivinä, oppivat lapset
rukoilemaan ja tekemään työtä, jota he ennen eivät olleet osanneet,
sillä talossa oli ollut kaikkea yltä kyllä. Nyt vasta ymmärsi Elsbet
täydelleen, että näin piti käydäkin.
Vanhinta poikaa ei hän pitänyt luonaan kauempaa kuin vuoden. Hän oli
ymmärtäväinen ihminen.
-- Kuules, Friedli! -- sanoi hän. -- Sinä olet isä vainajasi juurikuva,
ja Jumala tietää, että minulla on sinusta ollut paljo lohdutusta, mutta
täytyyhän sinun lopulti kumminkin ruveta isännäksi taloon, ja sitä
varten on sinun vielä yhtä ja toista oppiminen, mutta sellaista et
täällä minun luonani opi. Nythän meidänkin on jo koko lailla parempi
olla, ja Jumala meistä edelleenkin murheen pitää. Mene sinä oppimaan,
ja kun isännäksi olet päässyt, niin saatathan meitä muistaa silloin.
Jumala suojelkoon sinua!
Katkera oli ero, mutta täytyihän myöntää äidin olevan oikeassa.
Sisarukset rakastivat toisiansa nyt enemmän kuin koskaan ennen, ja
kovin teki sydämessä kipeätä, kun he, saatettuansa häntä parin tunnin
matkan, suutelivat häntä ja sanoivat: "Jumalan haltuun!"
Mutta talossa siellä ei rauha suinkaan vallinnut, sillä vanhusten ja
poikain välillä ei ollut sopua.
-- Olisipa toki äiti täällä vielä! -- huusivat lapset välistä. -- Mutta
tehän ajoitte hänet pois, niinkuin Friedli veikonkin.
Ja he syyttivät toisiansa jos mistäkin, niinkuin Herodes ja Pilatus
aikoinansa.
-- Sinä olet tehnyt väärän valan, -- sanoi toinen.
-- Enpäs, mutta sinä olet varas, -- sanoi toinen.
Ja sen kuulivat muutkin ja panivat mieleensä.
Kului sitten monta vuotta. Toinen Elsbetin tyttäristä joutui naimisiin
erään kunnon miehen kanssa, joka otti hänet hänen ahkeruutensa tähden,
tietäessään myös, että hyvästä tyttärestä tulee hyvä vaimokin. Nyt
eleli Elsbet kahden kesken toisen tyttärensä kanssa.
Istuu hän tuossa sitten kerran tyttärensä kanssa ompelupuitteitten
ääressä, muistellen muinaisia aikoja talossa ja muistellen Friedliänsä
taivaassa, mietiskellen, mitenkä se kohtalo oli ollut niin
monivaiheinen, ja mitenkä Jumala sittenkin oli häntä auttanut. Samassa
kulkee akkunain ohitse muuan oikeudenpalvelija.
-- Eihän tuo vaan tänne mahtane tulla! -- huokasi Elsbet.
Mutta mies tuli kuin tulikin sisään, mukanaan iso kirjelmä Oikeudesta.
Elsbet parka itkemään ja valittamaan.
-- Antakaa toki, -- vaikeroi hän, -- antakaa toki köyhän leskiparan
olla rauhassa! Enhän minä vaadi mitään enkä ole tietääkseni tehnyt
mitään pahaa.
-- Olkaa rauhassa, emäntä hyvä, -- sanoi sanansaattaja. -- Ei ole tässä
pelon syytä likimaissakaan. Herra Jumala tarkoittaa juuri teidän
parastanne. Kyll' oli puuhaa, ennenkuin löysin teidät. Mutta mepä
olemme yhä muistelleet teitä, sillä minä tunsin mies vainajanne, ja
olen minä teiltä yhdenkin kerran saanut virvoitusta, ollessanne tuolla
isossa talossa. Mutta ettepäs tiedäkään, mitä kaikkea on tapahtunut.
Kaikki se Herra Jumala päivänvaloon tuo, tuo vaikka meren pohjasta.
Ettekös ole kuullut, että sinne tuli semmoinen mestari, joka nosti
järvestä ylös sen höyrylaivan, jolla te matkustitte? Ihan se ihmeeltä
näyttää, mutta niin se kumminkin on, sillä ei Jumala vieläkään ole
lakannut ihmeitä tekemästä. Joka vaan uskoo, se on näkevä Hänen
kunniansa. Kovalle otti, ennenkuin tuo raskas kapine saatiin veden
päällä kellumaan, senhän arvaatte, mutta ylös se vaan nousi ja
vedettiin maalle kuin kala. Likomärkänä tietysti oli kaikki, ja paljo
oli mennyt ihan pilallekin. Arkut ja mytyt ja penkit ja tuolit --
kaikki ne oli mullin mallin. Oikeusherrat olivat saapuvilla silloin,
kun laiva maalle vedettiin, ja kaikki he panivat paperille, mitä
suinkin löytyi. Ja sielläpäs se oli teidän nahkalaukkunnekin. Siihen ei
päässyt veden pisaraakaan, sillä se oli pujahtanut kahden arkun väliin,
ja ne olivat pitäneet sitä kovassa puristuksessa. Onneksi oli teidän
laukkunne vahakankaasta, ja paperikin vielä oli ollut vahakankaasen
käärittynä, niin ettei vesi päässyt sitä ensinkään turmelemaan. Laukku
avattiin, ja siinä oli teidän nimenne, ja paperissa oli kirjoitus ihan
ehjänä tallella. Nyt teidän pitää vielä kerran tulla käräjiin, sillä
juttu otetaan uudestaan esille.
Elsbet ei osannut sanoa mitään, vaan oli ääneti, mikä parasta olikin.
Ihminen saa Jumalan kädestä välistä sellaisen iskun suutansa vastaan,
ettei hän osaa puhua yhtään mitään, mutta välistä sulkee Herra ihmisen
suun sitenkin, että panee siihen hyvin paljon hyvää, eikä ihminen
silloinkaan kykene puhumaan.
Elsbet läksi käräjille, jonne sukulaisetkin haastettiin. Heillä oli,
niinkuin sanottu, ollut paljo riitaa ja rettelöitä keskenänsä. He
olivat moittineet ja syytelleet toisiansa, ja kukin oli puolestaan
koettanut pestä käsiänsä puhtaiksi. Maailman ystävyyttä kestää,
tiedättehän te sen kyllä, kello kahdestatoista puoleen päivään, ja jos
siinä vielä nousee kysymys siitä, mikä sinun on ja mikä minun on, niin
jo siitä ensi hätään loppu tulee. Nyt näytettiin heille Hunaja-Friedlin
testamentti, ja siihen verrattiin kaikenlaisia kirjoituksia, joita vaan
Friedli vainajan kädestä oli lähtenyt, ja kaikki huomattiin
samallaisiksi, ei puuttunut yhdestäkään tuota koukeroista vekaraakaan
i:n päältä. Ja nyt he eivät enää voineet valallansa vakuuttaa, ettei
testamentti ollut Friedlin omaa käsialaa. He olivat täynnä hämmästystä,
niinkuin olisi ukonnuoli heihin iskenyt. Ja tuomari piti kauniin
puheen, selittäen, kuinka ei Jumalan edessä ole mitään mahdotonta, ja
kuinka jumalallisella oikeudella on pitkä käsivarsi, joka ulottuu
hamaan meren pohjaan asti ja ajast'aikainkin yli, salattua ilmi
saadaksensa, ja kuinka se ulottuu ihmisiinkin, jotka jo luulivat paksun
turpeen kaiken päälle kasvaneen.
Elsbetille tuomittiin takaisin oikeus asua talossa tyttärensä kanssa.
Ensi alussa ei hän tahtonut muuttaa sinne, sillä hänen mielestään oli
hänen ollut hyvä olla siitä pitäin kuin oli sieltä muuttanut pois.
Eihän hän sinne osaa siunausta mukanaan viedä. Mutta kun vanhin poika
hartaasti pyysi häntä tulemaan, jotta äidin siunaus taloon tulisi, niin
suostui hän vihdoinkin. Friedlin vanha äiti oli vielä elossa, mutta oli
halvattuna eikä voinut paikaltaankaan omin voimin liikahtaa. Ja Elsbet
sanoi: "Älkää, Herran tähden, mummoa minnekään viekö. Minä hoidan häntä
hänen viimeiseen hetkeensä saakka."
Ja sanansa hän pitikin. Miniän hyvyys sulatti vanhuksen sydämen. Hän
kuoli rauhassa, monasti pyydettyään miniältänsä anteeksi kaikkea
vääryyttä, mitä oli hänelle tehnyt..
Elsbet elää nyt talossa, ja siellä vallitsee rauha ja sopu ja Jumalan
siunaus. Jos teillä on aikaa, hyvät herrat, niin saisitte käväistä
Elsbetin talossa. Elsbet itse kertoisi teille elämänsä vaiheet.
* * * * *
Oli jo puoliyö. Karsi oli kynttilässä palanut pitkäksi. Järvi pauhasi
ulkona. Isäntä katsahti ulos akkunasta.
-- Aamulla, hyvät herrat, -- sanoi hän, -- sopii teidän maata hyvin
pitkään, sillä huomenna on sumu, ja silloin ette voi mitään nähdä.
Ja niin olikin.
Matkatoverini ja minä läksimme berniläisillä rattailla rautatien
asemalle. Pitkällinen sade oli käkeissä, ja kun se alkaa, silloin on
paras joutua kiiruimman kaupassa Sveitsistä pois, sillä ken sadetta
tahtoo katsella ja vilusta hytistellä, hänen sopii tehdä sitä
kotonaankin, jossa se sentään hieman paremmalta maistuu. Minä sanoin
jäähyväiset tovereilleni. Meidän tiemme erkanivat, mutta meistä tuntui
kuin ei ne sittenkään erkanisi. Jumalan teitä kulkee kaikkialla, mutta
että niitä kulkisi X:n järven pohjallakin, sitä emme olleet tätä ennen
tienneet. Ja tästä opista kannatti maksaa yhtä paljon kuin jos olisimme
saaneet nähdä auringonnousun Rigi vuorella. Siitähän muuankin herra
kuului kerran luvanneen maksaa tuhannen frankkia.