Vuonna 18... oli iloinen seurue vanhoja ja nuoria Baden-Badenista
matkalla Fremersbergiin. Se on vuori, joka metsäisine rinteineen
laskeutuu Reinin laaksoon. Mieli jotain nähdä Jumalan luomasta
kauneudesta ja komeudesta, niin sinne sitä pitää vaeltaa. Jalkojen
juuressa lepäävät Reinin laakson kaupungit ja kylät, hedelmäpuitten ja
viinitarhojen suojassa; niitten välitse pistäytyy Rein hopeaisena
juovana näkyviin, ja etäällä kohoaa Vogesien vuorenhuippujen sinervä
jono. Harmaaseen harsoon kiedottuna kohoaa Strassburgin tuomiokirkko,
ikäänkuin jokin valtava sormenviitta, ja yli metsäsyvänteen katselevat
Iburg-linnan kolkot rauniot tummien kuusien välistä, tuon linnan, jonka
ympärillä sadut ja muratti kiertelevät. Katsella sieltä ylhäältä
auringon laskua, kun koko seutu on kietoutunut iltaruskon vaippaan,
kuulla kellojen kutsuvan iltakirkkoon ja iltatuulen huhahtelevan
korkeitten kuusten latvoissa -- siinä verraton näky.
Iltapäivä oli jo käsissä, ennenkuin oli kuljettu tuo rasittava matka
yli monien alastomien kivikallioitten. Vihdoin saapuivat väsyneet
matkamiehet suureen, ihanaan puistoon, jota korkeat malvat ja liljat
runsaasti koristivat, ja istuivat kohta hauskassa majatalossa.
Virkistettyään täällä itseään, asettuivat he erään varjoisan pensaston
siimekseen.
-- Tiedätte kai, hyvät ystävät, -- alkoi vanhin seurassa,
jalomuotoinen, hopeahapsinen mies, -- missä nyt ollaan?
-- Tokihan nyt -- Fremersbergin "Kotkassa", jossa saa hyvää
Affenthaleria ja Limburgin juustoa, -- sanoi nuori, kymmenvuotias
poika.
-- Niin kyllä, sinä nälkäinen herkkusuu, mutta tiedätkös myös, että
täällä seisoi kerran luostari? Siinä, missä sinä nyt istut, kävelivät
munkit ruskeissa kaapuissaan ja päähineissään, veisaten Hora- ja
Vesper-rukouksiaan.
-- Luostari! -- huudahti poika hämmästyksissään. -- Sehän kuuluu varsin
kunnianarvoisalta! Miksikäs tässä nyt on ravintola?
-- Niin, se on pitkä tarina. Näetkö tuota korkeata, valkoista ristiä
tuolla malvojen keskellä? Menepäs sinne ja kirjoita paperille värssy,
joka on luettavana jalustassa. Sitten saat kuulla enemmän.
Pian tuli poika takaisin ja luki näin kuuluvan värssyn:
Vaikka raunioksi raukeis maa,
Risti ei voi koskaan horjahtaa.
Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on.
-- Mitenkäs tuo värssy siihen on tullut? -- kysyi vaaleakiharainen
tyttö, -- se on niin kaunis ja kuuluu niin uudenaikaiselta. Ja
luostarihan oli vanha.
-- Kuulkaa sitten. Minä tunsin vielä luostarin viimeisen munkin; se oli
pater Herman, vanha raihnainen mies, joka asui täällä kahden palvelijan
kanssa. Hänellä oli viisas puudeli, joka joka päivä, kori hampaissa,
juoksi vuorien poikki Baden-Badeniin hakemaan leipää ja lihaa. Se tunsi
tarkoin kaikki puodit ja toimitti kaikki asiat oikein. Vanhan paterin
kuoltua myötiin vanha, ränstynyt luostari huutokaupalla, ja nyt on
siitä tullut ravintola. Mutta palatkaamme nyt tuohon kirjoitukseen.
Katsokaas, tuolla, missä risti seisoo, oli muinoin Fremersbergin kirkon
pääalttari. Armon vuonna 1411 eleli tuolla keskellä synkintä metsää
erakko, veli Henrik, ammatiltaan kankuri. Siinä hän vietti ahkeraa ja
hurskasta elämää. Lähikylistä tuli väkeä häntä kuulemaan, ja pian yhtyi
muitakin veljiä viettämään yksinäistä elämää hänen kanssaan. Tapahtui
sitten kerran eräänä yönä, että erakkoveljet heräsivät unestaan pitkään
metsätorven toitotukseen. He hypähtivät ylös, sytyttivät pikisoihdun ja
lähtivät liikkeelle. Silloin kuulivat he rytinää pensaikossa; vaivoin
ponnisteli siellä ratsu suossa ja kivikossa, seljässään verta vuotava
metsämies, ritarin asussa. Veljet tarttuivat ohjaksiin, veivät eksyneen
majaansa ja pesivät hänen haavansa. Vielä puoleksi tainnoksissa ja
kuumeessa puheli vanha metsämies:
Turvanani aina Kristus on.
Se ilahdutti veljiä, He huomasivat, etteivät he olleetkaan ottaneet
kattonsa alle mitään peikkoa, vaan hurskaan ritarin. Eräs veljistä
katseli ihmeissään kultaista koristusta, jota metsämies kantoi
kaulassaan -- keisarin kuva raskaissa kultakäädyissä, -- ja oli hänellä
siitä omat ajatuksensa, Kun sitten metsämies aamulla aikaisin
virkistyneenä heräsi, sanoi hän veljille: "Jumala teille, hurskaat
veljet, palkitkoon sen, että otitte minut suojaanne. Ottakaa nämä
kultaiset käädyt palkaksi, mutta enemmänkin teen vielä. Sinne, missä
teidän mökkinne seisoo, rakennetaan luostari pienine kirkkoineen, jotta
siinä hoidettaisiin ja vaalittaisiin muitakin, jotka sattuvat täällä
eksymään. Minä olen Badenin maakreivi Jaakko". Veljet suutelivat hänen
kättään ja kiittivät häntä. Pian alkoi siellä kilke ja kalke käydä,
kivi nousi kiven päälle ja hirsi liittyi hirteen, ja pieni luostari oli
valmis vuonna 1426. Monet myrskyt se näki. Miekka ja tuli sitä usein
havittelivat, mutta yhä se uudelleen kohosi. Moni vaeltaja raukka sai
siellä suojaa ja apua, ja nälkävuosina siinä monta köyhää ruokittiin.
Mutta viimein kuolivat munkit kaikki. Kun viimeinenkin jälki
luostarista oli kadonnut, tahtoi suuriherttua Leopold kunnioittaa
luostarin perustajaa, laittamalla ihanan värssyn tuosta hänen
silloisesta hartaasta huokauksestaan ja pystyttämällä tuon suuren
hietakiviristin, muistoksi siitä, että täällä muinoin oli ollut
siunauksen hiljainen tyyssija. Luostari on hävinnyt, munkit kuolleet,
-- mutta risti seisoo yhä. Ja risti on säilyvä aina, vaikka raunioiksi
raukeis maa, ja autuas on se, joka voi sanoa:
Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on.
Vanha herra oli lopettanut. Poikanen oli sillävälin nukahtanut hiljaa
hänen jalkainsa juureen ja näki nyt lämpöisenä kesäiltana unta
munkeista, jotka täällä olivat vaeltaneet. Toiset taas oli vallannut
omituinen äänettömyys, niinkuin monasti tapahtuu keskellä iloista
seurustelua. Silloin ei kukaan tahdo ensimäisenä ruveta puhumaan. Ellei
ole mitään erityisen kaunista ajatusta lausuttavana, niin karkoittaa
siten vaan nekin hyvät ajatukset, joita kukin kenties itsekseen
miettii.
Kaikki nousivat ylös ja lähtivät ristin luo, joka näkyi kauas.
-- Olisinpa minä elänyt luostarin aikoina, niin olisi minustakin tuonne
munkki tullut, -- sanoi eräs solakka nuorukainen, noin 18 vuotta vanha,
-- Sinusta munkki! -- sanoi tyttö, jolla oli päässä suuri
florentinilainen olkihattu ja siinä aimo vihko kedon kukkasia.
Naurusuin hän katseli poikaa kirkkailla, ruskeilla silmillään, jotka
ilmaisivat hehkuvaa elämänhalua, -- sinusta vainenkin kaunis munkki
olisi tullut! Vahinko vaan ruskeita kiharoitasi ja komeata nenääsi, ne
kun kokonaan olisivat kadonneet luostarin muurien taa.
-- Kentiespä ne siellä juuri olisivat paremmin säilyneet kuin maailman
melussa. Vähät siitä, jos tukka ajetaan; lähtee se maailmassa
kumminkin.
-- Mikä minkin mieleen -- vastasi tyttö, Veronika nimeltä. -- Minä
vaadin elämältä muuta. Minä tahdon tulla täällä onnelliseksi, enkä
ollenkaan ymmärrä, miksi ei saisi siihen pyrkiä. Pitää maailma murheen
laaksona on minusta aina ollut varsin sairasmielistä. Ja vaikka maailma
sellainen olisikin, eikö meidän pitäisi tehdä siitä ilon majaa?
Katsopas vaan näitä kukoistavia kukkasia, näitä reheviä köynnöksiä;
kyllä ne ovat paljon iloisammat kuin valittelevien munkkien
malvapensaat ja ristikäytävät.
-- Sinäpä et sanoja säästä, rakas lapsi, -- sanoi vanha, harmaahapsinen
rouva. -- Kenties sinä myöhemmin ajattelet toisin ja pidät vähempää
ääntä, kunhan huomaat löytyvän voimia, joita vastaan sinä et voi
taistella. Kenties voin sinulle joskus kertoa ihmislasten onnesta.
Minun elämänkokemukseni on se, mitä tuossa jalustassa sanotaan.
Keskustelun kestäessä oli eräs tyttö asettunut Veronikan taakse ja
kietonut käsivartensa hänen ympärilleen. Hartaasti ja mustat silmät
suurina hän kuunteli vanhan rouvan puhetta. Veronika kääntyi äkkiä
häneen päin.
-- Sinähän se olet, Klara! Tämä sopii juuri sinulle, joka pidät
luostarielämästä.
Eräs kahdeksan vuotias poika oli hiljaa asettunut ristin juurelle.
Sysimustat, suuret silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti ulos
maailmaan ja yhtä syvästi taivaaseenkin. Löytyy sellaisia ihmeellisiä
lapsenkasvoja, jotka ovat suuria salaisuuksia ja kysymysmerkkejä. Mitä
heistä tulee?... Näkyi, että hän mietti tuota lausetta ristissä. Äkkiä
hän nousi ylös, juoksi vanhan rouvan luo ja sanoi:
-- Äiti, hajoaakos maailma sitten raunioiksi, tämä ihana maailma?
Mitenkäs se on mahdollista? Vieläkös minä sen näen, ja sinä, äiti?
Kuinkas sitten käy? Sanohan!
-- Sinä kyselet liian paljon yhtähaavaa, lapsi! -- vastasi äiti,
katsoen hellästi poikaansa, -- mutta kuulehan. Näetkö tuolla tuota
kirjavaa perhosta? Eikös se kerran madellut pitkin maata rumana
toukkana, ja mitenkä kauniit värit sillä nyt on ja mitenkä keveät sen
siivet! Olisitko silloin luullut, että jotain tuollaista voisi tulla
ryömivästä matosesta? Niin se käy maailman ja ihmisenkin. Se, mitä nyt
näet, on vaan alkua, mutta siitä tulee vielä jotain ihanampaa.
Ymmärrätkös?
-- Vaikeata se on, -- vastasi poika. Niin sanoi hän aina, kun sattui
jotain kummallista hänen elämässään.
-- Taasko hän kyselee, tuo pieni, mustasilmäinen filosofi, -- sanoi
sisaruspari, poika ja tyttö, jotka istuivat käsityksin.
-- Kyseleepä kyllä. Se, joka ei kysele, hän ei mitään opi. Ettekö ole
lukeneet kertomusta ritarista, joka ei koskaan kysellyt ja siitä syystä
menetti sen, mikä paras on?
-- Sen me kyllä tunnemme. Siitähän kertovat satukirjat, tiedäthän äiti,
ne Reutlingenissä painetut. Ritarin nimi oli Parzival.
-- No niin, siitäpä tekin sitte voitte jotain oppia. Vielä te
ymmärrätte kirjoituksen tuossa ristissä, te ja pieni mustasilmäinen
myös. --
Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta pieni seura istui vielä pöydässä.
Hauskasti jutellessa olivat maidot, vaapukat ja mansikat ja Limburgin
juustot ja punainen Affenthaleri kadonneet, ja vanhin joukosta teki
lähtöä. Hilpeitä lauluja laulellen kuljettiin läpi metsän takaisin
Badeniin. Mutta ei kukaan aavistanut, että yöllä muutamat unissaan
näkivät valkoisen ristin loistavan ja kuulivat vienojen äänien
laulavan:
Turvanani aina Kristus on.
* * * * *
Viisikymmentä vuotta runsaasti on kulunut edelläkerrotusta
iltapäivästä. Mitä on tullut heistä, jotka silloin niin hauskasti
jutellen istuivat siellä ja katselivat tuota vakavaa ristiä? Ovatko he
oppineet ymmärtämään kirjoituksen siinä? Minä annan pikipäisin
muutamien kuvien heistä kulkea sieluni silmien ohi.
Vanha herra, harmaahapsinen, -- Jumala hänen muistoansa siunatkoon! --
hänestä täytyy minun laulaa, niinkuin vanha Wandsbecker:
Sulo rauha kattaa kummun tän.
Miehen hyvän tähän peittelitte.
Paljon häntä tekin rakastitte,
Minä -- vielä enemmän.
Tuskin olen eläessäni sittemmin kohdannut yhtäkään sellaista
päivänheleätä luonnetta, kuin hänellä oli. Jo kotona, lapsena
ollessaan, oli hän isänsä päivänvalo. Hän oli ainoa lapsista, joka sai
kutsua "sinuksi" vanhaa, kunnianarvoisaa vanhusta, kun muitten lasten
sitävastoin piti ankaran kurin ja vanhan tavan mukaan "teititellä".
Jokainen oikea, jalo sävel löysi vastakaiun hänen sydämessään. Löytyypä
ihmisiä, joiden käsissä kaikki, mihin kajoavat, muuttuu kullaksi. Eivät
he ole mitään noitia eikä kullantekijöitä, mutta he osaavat löytää
kullan kunkin asian pohjalta. Mitätön esine, johon muut eivät ole
huomiota kiinnittäneet -- sen he nostavat maasta, tarkastelevat sitä ja
antavat meille takaisin kultana ja jalokivenä. Ne ovat juuri
rakkaudelle ja ilolle herkät silmät, joissa kaikki kuvastuu niin
valoisana. Ja sellainen mieskö olisi kulkenut ristin ohi, silmäilemättä
sen ääretöntä ihanuutta? Ei -- se valaisi hänen sydämeensä. Hiljainen
sielujen heimolaisuus veti häntä, jonka silmä aina oli avoin kaikelle
ihanalle, ihanimman ihmislapsen luo, eikä se tuottanut hänelle
päänvaivaa eikä sydämen murtumista. "_Jesus katsahti hänen puoleensa ja
hän rakasti häntä_", niin kuului tässäkin; hänen vastauksensa oli vaan
toinen kuin tuon rikkaan nuorukaisen. Hänen elämänsä tarina ei näet
jatku sanoilla: "ja hän meni murheellisena pois, sillä hänellä oli
paljon tavaraa", vaan "ja hän katsoi Häneen ja rakasti Häntä takaisin
ja antoi Hänelle ei ainoastaan kaiken sen, mitä _hänellä oli_, vaan
myös kaiken, mitä _hän oli_." Oletkos kohdannut sellaisia ihmisiä,
joille -- kuten muutamissa maissa -- aurinko koittaa ilman hämärän
hämyä ja taistelun pimeyttä ja sumua vastaan heti täydellä terällään?
-- Ja hänen elämänsä aurinko laskeusikin valoisana ja kirkkaana.
Sairaana hän ei ollut milloinkaan ollut, -- ja kuolemakin tuli
valoisana airueena vain. Vielä edellisenä iltana oli hän kirkkaalla ja
vanhoillakin päivillä vielä korkealla tenoriäänellään laulanut:
"Jumalan karitsaa." Pantuaan pois paletin ja pensselin -- hän oli juuri
maalannut Fremersbergin vienossa ilta-auringon valossa -- kuului hänen
huuliltaan huudahdus: "Se on kuolema!" ja toinen: "Rauhaan", ja
viimeksi: "Herra Jesus, ota minun henkeni!" Ei kulunut pitempää aikaa,
kuin tämän kirjoittamiseen -- niin silmät ummistuivat ajalliselta
maailmalta, auetakseen tuolla ylhäällä riemussa.
"Vaikka sydän sortuis taistohon,
Turvanani aina Kristus on."
Niin kuului kuolemassa, eikä siinä senvuoksi näkynyt eikä tuntunut
kuolemaa olevankaan.
* * * * *
Kuusitoista vuotta ennen hänen lähtöään, oli viimeisen taistelunsa
taistellut se sisaruspari, joka silloin kerran oli istunut käsityksin,
kuunnellen pienen miehen kysymyksiä. Nuorukainen, hiljainen, hauska
originaali, joka ei oikeastaan ketään tarvinnut, ollakseen onnellinen,
koska hän oli muodostanut itselleen oman pienen maailman, jota ei
muitten tarvinnut ymmärtää, iskikin senvuoksi aina yhteen tylyn,
todellisen maailman kanssa. Se sysäili häntä ja hän sitä, ja aina oli
hän sen mielestä liian lyhyt tai liian pitkä. Hänen opettajansa
ennustivatkin hänelle kaikkea mahdollista onnettomuutta, ja hän oli
vähällä itsekin sitä uskoa. Kumminkin katseli hän maailmaa jälleen
suurilla, ruskeilla silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Ette te
minua kuitenkaan kaikki ymmärrä." Raskas vamma, äitinsä perintöä, piti
hänet loitolla ihmisten remuavista seuroista; sitä enemmän nautti hän
sisällisesti. Harvasanainen kun oli, aukasi hän ainoastaan silloin
tällöin puheensa sulut, ja silloin hänen sanansa olivat täynnä hilpeitä
leikkipuheita siitä mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kuullut, vaikka hän
muutoin niin vakavalta kannalta maailmaa katseli. Mutta tulla joksikin
tässä maailmassa, siihen ei hänestä ollut. Hän ajatteli ja ajatteli
paljonkin, mutta ei voinut yhteenkään ajatukseen oikein toden teolla
kiintyä ja panna sitä täytäntöön. Hän vaipuikin ajan pitkään välistä
raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, joihin hänen yksinäiset
mietiskelynsä olivat panneet hyvän alun. Jokainen sydämellinen katse ja
jokainen lempeä sana tuntui hänestä silloin hyvälle. Äkisti sai hän
kovan tulehduksen keuhkoihinsa. Tästä hän kyllä näennäisesti parani,
mutta se oli kumminkin jättänyt jälkeensä kuoleman idun. Lopulti ryhtyi
hän jälleen siihen taiteeseen, jota hän aikaisemminkin oli
harjoittanut. Piti kerran tehtämän joku teräspiirros ja myötämän se
sairasten lasten hoitolaitoksen hyväksi. Hän pyysi saada sen
toimekseen. Hän piirusti ja kaiversi ristin Fremersbergin pääalttarilla
kirjoituksineen. Tuo ihana piirros levisi monissa kappaleissa ja tuotti
rahaa runsaasti. Silloin välähti ilon säde noilla kalpeilla kasvoilla,
joista kuumeiset silmät synkästi hohtaen katselivat. Se oli hänen
_viimeinen_ työnsä. Ja jo kauan oli hän aavistellut, että tuo lause
sopii _häneen_. Päivät kävivät yhä vaikeammiksi hänelle, mutta yhä
suuremmaksi kävi hänen kärsivällisyytensäkin. Herkeämättä tuijotti hän
tekemäänsä työhön, joka riippui seinällä hänen vuoteensa yläpuolella.
Nuoruus ja kuolema, poispääsemisen toivo ja paranemisen toivo
taistelivat keskenään. Mutta sielu voitti taistelussa, ja kun hän
kerran eräälle vanhalle, uskolliselle ystävälle oli avannut koko
sydämensä ja lapsellisesti tunnustanut kaikki, mikä hänen sieluaan ja
omaatuntoaan painoi, läheni pelastus nopein askelin. "Minä olen niin
onnellinen! Minä rakastan paljon teitä kaikkia, -- minä menen kotiin."
Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ja katse ristiin kiinnitettynä
sammuivat kauniit, tummat silmät. Hän oli täyttänyt yhdennenkolmatta
ikävuotensa, kun "sydän sortui taistohon".
* * * * *
Entäs hänen sisarensa, tuo hento lapsi, paksuine palmikkoineen? Häntä
täytyi rakastaa tuota hiljaista olentoa. Usein pisti hänessä veitikka
esiin, mutta hän osasi silloin nauraa niin sydämellisesti, ettei häneen
voinut suuttua. Kaikissa leikeissä oli hän aina rauhanrakentajana
rajujen poikain kesken, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Hän
varttui neitoseksi, ja hänen runokyhäyksensä ja päiväkirjansa, joihin
minä kerran sain vilaista, kertovat, mitä kaikkea hänen nuoressa
sydämessään oli liikkunut. Hänellä oli suuria soitannollisia
taipumuksia ja heleän kirkas soprano-ääni. Felix Mendelssohnin laulut
olivat juuri ilmestyneet, ja ihastuksella hän lauleli niitä. Musiikki
kiinnitti hänet suloisella mieltymyksellä erääseen nuoreen
taiteilijaan, mutta kaikki jäi kumminkin selvitystä vaille. Koitti
päivä, jolloin salaisuus tuli ilmi, vaikka toisella tavalla, kuin hän
oli ajatellut. Eräältä matkalta palattuaan sai hän yöllä
kuumeenväristyksiä, jotka olivat alkuna ankaraan lavantautiin.
Houreissaan puheli hän rakkaudestaan. Äiti piteli hänen
kuumeenpoltteista, värisevää kättään ja lohdutteli häntä niin hyvin
kuin taisi. Kuume hävisi, tauti näytti taittuneen, mutta sydän oli
uupunut. Hän tunsi kyllä, että päivänsä olivat luetut, ja nuori elämä
taisteli kovasti kieltäymystä vastaan. Kun hän oli saanut varmuuden
siitä, ettei enää ollut toivoa kuin vähän tai ei ensinkään, kohosi
hänen henkensä täyteen selvyyteen ja rauhaan. "Älkää antako minun enää
nukkua -- olkaamme nämä hetket vielä yhdessä. Lukekaa minulle psalmeja!
Muistatko, äiti, mitä sinä sanoit Fremersbergissä? 'Täytyy kysellä',
sinä sanoit. Sinun pitää puhua minulle vielä paljon siitä, miten tuolla
ylhäällä on. Nyt minäkin tiedän, mitä se värssy merkitsee, jonka veikko
kaiversi." Niin kului päivä toisensa perästä, kunnes hän, ilman
minkäänlaista kuolonkamppausta nukahti pois. Äiti laski myrttiseppeleen
hänen otsalleen. Nuoresta taiteilijasta saimme hyvän ystävän, ja
nuoren, kihlaamattoman morsiamen kuva on häntä seurannut aina läpi
elämänsä. Vierekkäin lepäävät sisarukset, he, jotka kerran käsityksin
istuivat luostarin mäellä.
Ja Klara sitten? Niin, Veronika oli oikeassa. Ei hän tosin mennyt
luostariin, mutta kyllä armeliaan rakkauden palvelukseen. Eipä sillä,
että hänen olisi ollut juuri helppo erota rakkaan kodin piiristä, mutta
hänen isänsä, joka itse oli erään sairashuoneen esimiehenä, oli
hartaasti toivonut, että joku hänen lapsistaan, toinen tytär
esimerkiksi, antautuisi sairaanhoitajaksi. Hän uhrasi itsensä muiden
tähden, tuo liikuttava, epäitsekäs ihmislapsi. Kaksikymmentä ajastaikaa
oli hän uskollisesti tuossa toimessa, pysyen lujalla rakkauden siteellä
kiinni kaikissa niissä, jotka kerran olivat hänen kanssaan ristin
juurella istuneet. Nyt kantoi hän ristiä itse rinnallaan ja
sydämessään. Jälkeen jääneitten tavarain joukossa löytyi Fremersbergin
ristin kuva.
* * * * *
Ja tuo elämänhaluinen, vallaton lapsi, joka elämältä niin paljon onnea
vaati, minnes hän on jäänyt? Veronika! Täysin purjein laski hän
elämään, etsien kaikissa asioissa ja ihmisissä paraita puolia ja
löytäenkin niitä. "Sinä vedät aina kerman päältä", oli hänen äitinsä
nauraen sanonut, "ja me saamme sitten juoda piimän." "No, hyvälle se
maistuukin, kun vaan on oikein lämmintä", vastasi tyttönen ja
tämä lause se kulki kauan sananpartena perheessä. Sattuvilla
sukkeluuksillaan ja luontaisella humorillaan veti hän pian ihmiset
puoleensa. Siksipä kerrottiinkin hänelle tapahtuneen kaikenlaisia
rakkausseikkailuja, huolimatta hänen siveellisestä ankaruudestaan. Kun
häntä joku ystävättärensä nuhteli siitä, että se tai se nuori mies oli
astunut liian lähelle tulta ja saanut hänestä sydämenpolttoja, vaikka
eräs toinen oli häneen mieltynyt, sanoi hän: "Ei se sellainen mitään
rakkautta ole. Jos minä toista kohtaan osoitan vähänkään intressiä,
niin luulee hän heti, että nyt pitää mennä kihloihin. Miks'ei voisi
löytyä ystävyyttä nuorten, eri sukupuolta olevien välillä? Pitääkös
sitä sitten heti mennä naimisiin?" Sama vanha rouva, joka hänelle
kerran Fremersbergissä oli sanasen sanonut, otti hänet jälleen sanasta
kiinni, kuullessaan hänen taas puhuvan samaan tapaan.
-- "Rakas lapsi, niin sinä luulet, mutta uskopas minua: se ei pidä
paikkaansa. Raja, jossa kunnioitus ja lempi muuttuvat rakkaudeksi, on
liian hieno. Nuoret ihmiset, jos ovat luonteeltaan ihanteellisia,
panevat ihanteensa johonkin luotuun olentoon ja rakastavat hänessä
oikeastaan _itseään_, -- eikä toinen enempää kuin toinenkaan pääse
ilman pettymyksiä. Niin kauan sinä leikittelet tulen kanssa, kunnes
poltat hyppysesi. Sinun olisi paljoa parempi, että ottaisit jonkun
kunnon miehen, joka voisi sinua johdattaa ja taluttaa vakaalla, mutta
lempeällä kädellä. Silloin voisivat luonnonlahjasi kehittyä ja tulla
siunaukseksi sinulle ja muille. Nyt en luule niistä olevan siunausta
kellenkään."
Tyttö ajattelemaan. Hän ei koskaan unohtanut näitä sanoja, ei edes
niiden pitkien vuosien kuluessa, jotka hänen, terveytensä vuoksi,
täytyi viettää Ranskassa ja Italiassa. Orgaaninen sydänvika pakotti
hänet näet jo nuorena lähtemään kotimaastaan, koska ilmanala täällä oli
hänelle epäterveellinen. Riittää sanoa, että hänen elämänsä oli jakso
hauskoja hetkiä, mutta vielä enemmän pettymyksiä. Paraikaa kun hän
luuli elämänsä saaneen vahvan tuen ja pohjan, silloin, viimeisessä
silmänräpäyksessä, joutui toivo haaksirikkoon, ainakin kärsimysten
karille.
Niin tuli hän Palanzaan. Täällä tutustui hän erään nuoren, sairaan
prinssin seuralaiseen, jonka koko olemus häntä suuresti miellytti.
Vakava, mutta kumminkin sydämellinen tapa, jolla tämä kohteli sekä
prinssiä että koko muutakin seuraa, lempeä totisuus, joka silmistä
loisti -- kaikki tuo teki Veronikan hiljaiseksi hänen läheisyydessään,
kun muut sitä vastoin innostuivat ja vilkastuivat henkevästä
keskustelusta, jota hän niin hyvin osasi ylläpitää. Kuka voi sanoa,
kuinka ihmeellisesti tällainen persona vaikuttaa erilaisiin ihmisiin,
ja mitä kaikkia vaikuttimia siinä on! Koska tuo prinssin mentori oli
oikeastaan teologi, niin pyysivät vieraat, joille ei täällä mitään
jumalanpalvelusta oltu pidetty, häntä saarnaamaan. Moneen vuoteen ei
hän enää ollut saarnannut, eikä hänen olisi ollut helppoa tehdä sitä
nyt ja varsinkin sellaiselle seurakunnalle; lopuksi suostui hän
kumminkin. Hän saarnasi eräässä pienessä salissa, joka tuota pikaa oli
laitettu rukoushuoneeksi. Tekstinä oli hänellä: "Kaikki, mitä minun
isäni antaa minulle, se tulee minun tyköni; ja joka minun tyköni
tulee, sitä en minä heitä ulos." Hän alkoi saarnansa eräällä
nuoruuden-muistelmalla. Stuttgartin tuomiokirkossa -- kertoi hän -- soi
muuan hopeakello aina puoliyön aikana. Siihen on antanut aihetta
muinais-aikainen säädös. Oli näet kerran muutamia prinsessoja joutunut
metsästysretkellään eksyksiin, mutta kellon ääni oli ohjannut heidät
jälleen oikeaan. Siitä saakka -- niin määrää vanha säädös -- pitää
hopeakellon aina soida sydän-yön aikana. Nerokkaasti sovitti hän tämän
seikan Isän vetämiseen Pojan tykö ja kuvasi sitten sitä sydäntä, joka
kaikille avoin on, ja joka yksinänsä rauhan antaa. --
Veronika istui kuulijain joukossa. Vanha, kauan unhoituksissa ollut
kuva ilmeni hänen sielunsa silmien eteen: tuo risti tuolla
Fremersbergissä. Kuinkas se värssy kuuluikaan? Eikös sielläkin joku
eksynyt tullut löydetyksi? Hän koetti muistutella sanoja. Kenties vielä
enemmän kuin saarna, oli häntä liikuttanut muistot kaikesta siitä, mitä
hän pitkien vuosien kuluessa oli kokenut ja kärsinyt -- kärsimyksiähän
ei ollut puuttunut. Ääneti astui hän huoneeseensa. Table d'hoten aikana
joutui hän istumaan tuon prinssin seuralaisen -- äskeisen saarnamiehen
-- viereen, Hänen täytyi kaikin mokomin sanoa vierustoverilleen muutama
sana saarnan johdosta.
-- Olette johdattanut mieleeni erään päivän nuoruuteni ajoilta, --
sanoi hän ja kertoi sitten tuon kesäisen iltapäivän, -- mutta värssyä
en enää oikein muista.
-- Minä sen kyllä tunnen, vastahan siitä on kahdeksan viikkoa, kun tein
Baden-Badenista matkan Fremersbergiin. Kirjoitin värssyn muistiin.
Ulkoa en minäkään sitä osaa, mutta kyllä minä sen pian löydän.
Hän otti muistikirjansa esille ja luki: "Vaikka raunioiksi raukeis maa"
j.n.e.
-- Niin, niin, niinhän se oli. Kuinka omituista, että te sen
kirjailitte muistiin! Antaisitteko minun kopioida sen?
-- Kernaasti; teitähän saan kiittää siitä, että kuulin kertomuksen tuon
ristin synnystä. Tuollaisen värssyn merkitys ei ole sen ulkomuodossa,
vaan etupäässä siinä, että sillä on merkitystä _meille_ ja on palanen
meidän elämää. Miekkoinen se, joka ei ainoastaan lue sitä, vaan myös
voi sen sanoilla vakavasti rukoilla.
Veronika oli ääneti. Raunioiksi oli häneltä paljon mennyt, se oli
liiankin totta, ja monasti oli sydän taistelussa murtumaisillaan, se
oli myöskin totta; entäs kaikki muu? --
Vuosia oli vierinyt, ja S:n vuorikylän hauskassa pappilassa istui
talvi-iltana hiljaa muuan pariskunta. Veronika siinä on miehineen. Hän
oli mennyt kihloihin ei tuon prinssin seuralaisen, vaan erään tämän
hyvän ystävän kanssa, joka kohta senjälkeen oli sinne tullut. Saarna
oli ihmeellisesti liittänyt yhteen nuo tähän saakka niin kovin erillään
olevat pensionaatin jäsenet. Tuolla prinssin seuralaisella oli
hänelläkin ennen muinoin ollut oma seurakuntansa, valoisa, nuoruuden
onnen aika, mutta vuosi vaan ja -- kaikki oli kadonnut. Itse hän oli
sairastunut kovaan kuumeeseen, joka kylässä riehui, ja juuri silloin
kun hän tautivuoteellansa tunnotonna ja toivottoman heikkona makasi,
juuri silloin oli hänen vaimonsa kuollut samaan kuumeeseen. Silloin
hän, murtuneena sielultaan ja ruumiiltaan, oli väliaikaisesti luopunut
virastaan ja vastaanottanut paikan prinssin luona. Hänelle ei johtunut
mieleenkään laittaa kotiansa uudestaan kuntoon. Mutta hänen
samanmielinen, vaikka kumminkin elämänhaluinen ystävänsä oli voittanut
Veronikan sydämen, ja hänen mukanaan oli Veronika lähtenyt. Onnellisia
vuosia saivat he viettää tuolla ylhäällä hiljaisessa ja syrjäisessä
seurakunnassa. Kolme reipasta lasta istui pöydässä, joista varsinkin
muuan soma ja lahjakas poika pisti silmään. Tultuaan kaupungin lukioon,
pääsi hän pian luokan ensimäiseksi. Hän oli vanhempiensa ja koulunsa
koko ilo. Ollessaan eräänä lupa-aikana muutaman ystävänsä luona,
vilustui hän uimaretkellä ja muutaman päivän kuluttua kuoli
vatsatulehdukseen. Tätä iskua ei Veronika kestänyt. Hänen sydänvikansa,
joka onnen aikana oli vaiennut, alkoi nyt vaivata uusilla voimilla. Hän
kärsi kuukausmääriä. Tuli kovain tuskain päiviä, mutta hän kesti ne
sellaisella mielenlujuudella ja sellaisella miehuudella, joka oli
kaikille käsittämätöntä. Erinomaisella järjen selvyydellä oli hän
kaikki järjestänyt. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui värssy
Fremersbergin ristiltä, hänen miehensä maalaamana. Tuo värssyhän se oli
ollut silta, jota myöten rakkaus oli hänen luokseen astunut, ja kuinka
usein Veronika viittailikin siihen! Nyt lepää hän jo poikansa vieressä
hiljaisessa kirkkomaassa metsäisellä mäenrinteellä, ja _yksi_ risti
kattaa molemmat kummut.
Ja tuo pieni, kyselevä poika mustine, syvämietteisine silmineen? Voisi
kirjoittaa kokonaisen kirjan hänen retkistään ja vaiheistaan. Hänellä
kun oli suuria taiteellisia taipumuksia, erosi hän poikavuosinaan
koulusta ja meni taiteilijan ateliaan. Hän edistyi suurin askelin ja
kaikki toverit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta. Mutta äkkiä
hän laski pois piirtimet ja kaivertimet, istui taas koulunpenkille ja
valmistelihe yliopistoon. Saatuansa konfirmationinsa aikana sisällisen
herätyksen, päätti hän ruveta teologiksi. Se, mitä hän oli, oli hän
kokonaan, mutta nuo tummat silmät katsoivat kaikkialla pohjaa myöten,
ja milloin pohja ei näyttänyt kyllin lujalle, silloin kävi hän
levottomaksi. Hän katkaisi entiset siteet, läksi isänmaastaan ja jätti
ystävät vakuutuksensa tähden, syöstäkseen taas uusiin taisteluihin.
Siitä huolimatta kumpusi valtava elämän vuo hänen sydämestään, joka
niin harvinaisella herkkyydellä käsitti nuorison pyyteitä ja
taisteluita. Kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan pulppuili
taiteellinen suoni -- nuoruuden perintöä. Harvoissa ihmisissä yhdistyy
totuus ja kauneus niin ihanaksi kokonaisuudeksi. Koko hänen
teologiansa, dogmatikansa ja etikansa kohdistui lopultakin yhteen
ainoaan -- joka ei ollut mitään muuta kuin tuo lause ristin jalustassa.
"Christus solus, sola gratia, sola fide" -- Kristus yksin, armosta
yksin, uskon kautta yksin -- ne olivat viimeiset sanat, jotka hän
kirjoitti. "Turvanani aina Kristus on!" -- sitä puhuivat nuo korkealle
kohotetut kädet, jotka hän kuolemaa kohti ojensi, puhuivat äänekkäästi
ja kaunopuheliaasti.
Ja tuo nuori mies, niin kernas menemään luostariin, hänestä en paljoa
tahdo puhua, sanon vaan, että hän oli heloittava ja polttava valo, joka
itseensä riutui. Taiteessansa oli hän kohonnut mestariksi, ja -- mikä
ainoastaan harvoille on suotu -- hän löysi juuri luonteensa mukaisesti
tuon elegisen, haikean piirteen luonnossa, tuon kaihon, josta Geibel
laulaa:
Luonnossa suuri piilee kaikkialla henki,
Se piilee kivissä ja alla ahojenki.
Se metsän vehreen huojuu hartioilla
Ja harhaillen käy rannan kallioilla.
Se sinivuokon silmään poikkee tieltään
Ja äänetöntä haastaa sulle kieltään.
Hänelle koitti hiljainen onni nuoren vaimonsa kera. Silloin sai hän
kiireellisen kutsun taivaalliseen kotiin. Ollessaan opintomatkalla
Tyrolissa haki hän eräänä ylen kuumana päivänä suojaa raju-ilmalta
eräässä tunnelissa, jossa jäinen kylmyys kietoi vaippaansa tulistuneen
ruumiin. Reumaatillinen kuume hyökkäsi sydämeen, ja muutaman viikon
kuluttua oli eronhetki tullut. Sairaskamarin akkunat antoivat juuri
Fremersbergiin päin. Vaimolleen ja lapsilleen sanoi siinä jäähyväiset
tuo kukoistava mies, ei vielä kolmenkaankymmenen vanha. Jumalalle sanoi
hän viimeiset sanansa: "Isä, sinun käsiisi annan minä henkeni." Ja
sydän, jonka tykytykset olivat kuuluneet ovelle saakka, lakkasi
tykyttämästä.
Mutta tuo uneksiva poika, joka oli nukahtanut ristin juurelle, hän
säilyttää sydämessään kaikkien niiden kuvat, jotka kerran olivat
seisoneet tuon ristin juurella ja nyt sen rauhassa nukkuvat.