Toisin nyt kuin ennen. Moni seikka on vuosien kuluessa paljon
muuttunut. Jos esimerkiksi tulee johonkin pieneen kaupunkiin, jossa ei
ole käynyt 40:een vuoteen, niin tuskin sitä enää tunteekaan. Kaupungin
vanha tulliporttirakennus rautaristikko-ikkunoineen, joiden takana
vangitut pahantekijät ennen istuivat, muille pelottavaksi esimerkiksi
ja korkealle Oikeudelle kiitokseksi, on jo korjattu pois. Katua on
lavennettu, ja vähän oikealla entisestä portin paikasta seisoo
"Rautatiehotelli." Siellä tosin moni veijari nytkin majansa saa, mutta
eipä hän enää tyydykään veteen ja leipään, niinkuin hänen virkaveljensä
entisinä aikoina.
Kenties tunsit niinikään ennen muinoin jonkun sotilaan hessiläisestä
jalkaväestä. Hänellä oli yllään silloin hännystakki ja päässä
pannukakun muotoinen huopahattu. Hänen herra kenraalinsa taas käytti
töyhtöniekkaa kypäriä ja purjehti eteenpäin kuin kolmimastoinen, puolet
kasvoista uponneena korkeaan kaulaliinaan. Pilkottipa vielä palmikkokin
esille kolmimaston alta vähän varhaisempina aikoina. Toista on nykyään.
Ahdas asetakki on nyt hänen yllään ja päässä kaski. Mutta ellei arvoisa
lukija ole tyytyväinen viimemainittuun, vaan tahtoisi mieluummin
tshakoa tai keepiä, niin on ainakin tämän kirjoittaja yhtä mieltä sen
schwabilaisen isännän kanssa, joka ratkaisi tämän asian näin: "keepit
ovat hyvät, kaskit ovat hyvät, mutta -- päät ne eivät ole hyviä."
Paljon on maailmassa muuksi muuttunut, eikä yksistään tulliportit ja
jalkaväen pukimet. Löytyy kumminkin olemassa eräs laji ihmisiä, jotka
ovat muuttumattomina pysyneet, ne ovat -- ylioppilaat. Iloisia,
reippaita, tulevaisuudesta huolettomia he ovat, kunnes sitten tutkinnot
astuvat heidän eteensä pelottavana hirviönä. Sydän kepeä, kukkaro myös.
Vähän kireät välit tosin viimemainitun kera, vaan sitä parempi
tuttavuus tuon jalon rikkaruohon kanssa, mikä tupakaksi nimitetään,
sekä ohrain ja humalain kanssa. Semmoisia he olivat sata vuotta sitten,
ja samallaisia he ovat vielä tänäkin päivänä. Ja kuitenkin piilee tuon
mustan, liivittömän samettitakin alla, kaiken iloisuuden rinnalla,
miehuullinen mieli, jolla on oikea tarkoitusperä, ja joka kuohuu ja käy
kuin jalo viini, kunnes se viimein kirkkaaksi selkenee. Siksipä emme
tahtoisikaan hyljätä saksalaisten ylioppilasten elämää emmekä vaihtaa
sitä ranskalaisten pakkotakkiin, vaikka nämä herrat koulupojat
ahkerammin penkeillään pysyvätkin ja hiukan paremmin käyttäytyvät.
Kellä ei nuoruutta ole, sille ei vanhuuttakaan tule.
Ylioppilaitten mielessä asuu, paitsi lukuhalua, myöskin eräs toinen
halu, ja se on matkailemis-halu. Sentähden onkin monelle professorille
sangen vaikeata esimerkiksi helluntailuvan jälkeen taas saada
kuulijakuntansa kokoon. Useat ylioppilaat arvelevat nimittäin:
professoria saa kyllä vielä kuulla, ja voihan hätätilassa kopioida
hänen vihkonsa taikkapa ostaa kirjan, jossa tuo viisaus seisoo oikein
präntättynä, mutta tätä tai tuota seutua en kenties enää koskaan
eläissäni näe, ja siksipä sitä nyt pitää ihailla. Ja jos matkarahat
ovatkin niukat, niin löytyyhän hyväntahtoisia ihmisiä kaikkialla, jotka
nälkäiselle ylioppilaalle vähäisestä palkkiosta pöydän kattavat.
Näin ajatteli viime vuosisadan lopulla myöskin kaksi ylioppilasta,
jotka Leipzigissä olivat antaneet sydämensä lakitieteelle, tuolle
neitoselle, joka silmät sidottuina vaakaa pitelee. Lakitieteessä on
jotain ylevää, eikä pidä läheskään aina paikkaansa sanat: "lainoppineet
ovat huonoja kristittyjä", sillä tosikristittyjä on kyllä heidänkin
joukossaan. Ihanaa onkin olla leskein ja orpoin auttaja ja heidän
oikeuttaan täällä maan päällä hoitaa.
Niin kulkivat sitten nuo kaksi nuorukaista eteenpäin maantietä pitkin
ja istuivat myös joskus jonkun säälivän talonpojan rattailla.
Tuommoiset kaupunkilaisjalat ovatkin enemmän tottuneet asfaltilla
astelemaan kuin maantietä myöten tallustelemaan, ja niihin saattaa pian
ilmestyä rakkoja ja sen semmoista.
He katselivat nyt vanhaa kunnianarvoista Quedlinburgin kaupunkia, jossa
keisari Henrik Linnustaja on haudattuna, ja jossa Otto keisarin
kaunista rukouskirjaa säilytetään, ja jossa Klopstockin, Messiaan
laulajan, synnyintalo on nähtävänä ja paljon muuta ihmeellistä.
Nousivatpa portaita myöten ylös Noidankukkulallekin ja katselivat alas
sen pyörryttävästä korkeudesta, vähääkään välittämättä siitä, että
professorit Leipzigissä sillä välin vakavina istuivat katedrassa,
luennoita pitäen. -- Mutta mitä syvemmälle he Harz-vuoristoon
tunkeutuivat, sitä syvemmälle saivat he myös sukellella kukkaroihinsa,
löytääksensä sieltä vielä jonkun kolikon, ja lopulta he eivät enää
löytäneet siitä yhtään mitään. Tosin kiinnittivät he vöitään pari
tuumaa kireemmälle, ettei vatsa mitään huomaisi, mutta -- ei tämäkään
ajan pitkään auttanut. Tupakka, jota he polttivat, ei myöskään ollut
hienointa lajia, eikä saattanut nälkää sammuttaa. Silloin päättivät he
seuraavassa pitäjässä pistäytyä pappilaan ja ilahduttaa sikäläistä
pastoria käynnillään, "sillä", arvelivat he, "hän on varmaan ypö
yksinäinen ja riemastuu, kun saa taas ihmisiä nähdä. Ylioppilas yksin
ansaitsee ihmiseksi kutsuttaa; kaikki muut ovat joko vasta siksi
tulemassa tai jo laanneet sinä olemasta". Niin ajattelivat ylioppilaat
ja toisekseen myöskin näin: "Pastori on hänkin kerran ollut
yliopistossa ja tietää, miten kallis ja monimutkainen tieteen ura on,
sekä miten pieni ylioppilaan kukkaro; hän on kyllä käsittävä asian.
Toivottavasti on hänellä myöskin hyväntahtoinen rouva, joka nurisematta
jakelee vieraanvaraisuutta joko kananmunan tai kukonpojan muodossa, ja
onhan sitä aina pappilassa suolattua ja savustettua juhlapäivien
rääpiäisiksi."
Samassa sukelsikin jo sievä kylä esille ihanain hedelmäpuistojen
keskeltä. Suippea kirkon torni viittaili heitä luokseen, ja pappilan
huomasivat he myös heti. Mutta silloin heräsi heidän mielessään äkkiä
ajatus, joka tuskallisesti kouristi heidän sydäntään: hehän olivat
juristeja eikä teologeja, lakitieteen eikä jumaluusopin oppineita. --
Saattaapa vielä olla, ettei pastori lainkaan suvaitse ensinmainituita,
vaan kyllä mieluisasti ottaisi vastaan jumaluusopin tutkijoita.
-- Silloin, -- sanoi toinen heistä, -- ei auta muu kuin esitellä
itsensä teologeina ja pastorin tulevina virkaveljinä. Olemmehan mekin
kristillisiä ihmisiä; olenhan minä vähin jo puheitakin pitänyt ja osaan
vielä katkismuksen sekä ulkoa että sisästä.
Toinen teki vastaväitteitä, sillä hän ei ollut tottunut
hätävalheisiinkaan, mutta hänen toverinsa selitti asian pitkin ja
poikki ja sai hänet rauhoittumaan. Nyt olivat he jo saapuneet
viimeiselle pienelle vuoren kukkulalle ja näkivät uhrinsa, pastorin,
jonka kimppuun he olivat päättäneet hyökätä, kävelemässä läheisessä
puutarhassaan. Hänellä oli yllään suurikukkainen aamunuttu ja sen
päällä samettikaapu sekä pitkä piippu hampaissa.
-- Mies polttaa, -- sanoi ensimäinen ylioppilas, -- se on hyvä merkki
se.
-- Tarkoitat kai, että hänellä siis on tupakkaa, -- vastasi numero
kaksi.
-- En, poikaseni, sitä en tarkoita, mutta polttavien ihmisten kanssa
tulee aina helpommin toimeen kuin semmoisten, jotka eivät polta.
Hyvällä tuulella ollessaan he näet aina ensin puhaltavat savupilven
ilmaan, ennenkuin rupeavat puhumaan, tai jos pahallekin tuulelle
sattuvat, niin puraisevat kumminkin ensiksi piipun hammasluuta ja
jupisevat vasta sitten. Siinä se etu on. Huomaatkos?
Ja niin he soittivat ovikelloa. Pappilan piski juoksi haukkuen esille,
vaan rauhoittui heti, huomattuaan, etteivät tulijat olleet kerjäläisiä.
Vanha palvelijatar, valkoinen tanu päässä, tuli ulos ja kysyi
ystävällisesti, ketä herrat etsivät.
-- Herra pastoria, -- sanoivat nämät.
-- Hän on tuolla puutarhassa, hyvät herrat.
He astuivat sitte ominpäin läpi pihan puutarhaan. Huomattuaan pastorin,
paljastivat he kunnioittavasti päänsä ja tervehtivät häntä latinan
kielellä, sillä se kuului asiaan. Pastori vastasi ystävällisesti heidän
tervehdykseensä, vaan rupesi sitten heti puhumaan saksankieltä, se kun
paremmin häneltä sujui. Vähän olikin pastorilla talonpoikien
keskuudessa ollut tilaisuutta latinan harjoittelemiseen. Nyt antoi
pastori pienellä pillillä merkin, ja emäntäpiika ilmestyi puutarhaan.
Hänen kanssaan puheli pastori viittauskieltä, jota emäntäpiika näytti
hyvin tajuavan, koskapa heti toi paikalle kolme seideliä olutta, leipää
ja juustoa sekä kaksi suurta piippua ynnä tupakkamassin. Jo tuntui
elämä molemmista ylioppilaista paljoa helpommalta. Pian olivat he
kokonaan syventyneet keskusteluihin päivän tapauksista ja tieteistä,
mutta toimeva emäntä ilmestyi uudelleen ja muistutti ruuan jo aivan
jäähtyvän. Molemmat matkalaiset noudattivatkin kernaasti kutsua, ja
niin astuttiin sisään. Siellä näkivät he runsaasti katetun pöydän, ja
vöitä täytyi hieman väljentää, jotta olisi helpompi hengittää.
Aterian perästä osoitettiin heille oma huone, jossa oli kaksi sievää,
valkoista vuodetta. Niin suloista oli niissä levätä ja katsella ulos
viiniköynnösten reunustamista akkunoista, kaukana maailman pauhinasta.
Tämähän oli palanen paradiisiä. Ja ylioppilaalle numero kaksi, tuolle
hiljaiselle, tuntui tämä kaikki niin kodikkaan tuttavalliselta, sillä
olihan hänen vaarinsa myös ollut pappi.
Iltapäivällä lähdettiin kävelemään, ja pastori kertoi sillä matkalla
paljon elämästään. Hän oli jo tullut sille rajalle, josta Moses
90:nessä psalmissa sanoo: "Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä
vuotta", ja tuskaa ja työtä ei siitä suinkaan ollut puuttunut. Hänen
vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet, viimeiseksi se hänen pojistaan,
joka oli tutkinut jumaluusoppia yliopistossa. Pastori kertoi
pappistoimestaan ja siinä kokemistaan iloista ja suruista. Ihanata oli
näin maan sydämessä olla rauhan sanansaattajana, Jumalan rakkauden
saarnaajana ja seurakuntansa paimenena ja ystävänä. Hän ei tahtonut
komentaa seurakuntalaisiaan kuin sotamiehiä, vaan kaitsea heitä kuin
paimen lampaitaan. Hän oli myös kokenut, että rakkaudella saa monta
vertaa enemmän toimeen kuin vihalla ja toralla.
Sydän oikein lämpeni rinnassa molemmilla juristeilla, kun vanha pastori
niin hartaasti neuvoi heitä heidän tulevaa ammattiaan varten. He jäivät
yöksi pappilaan ja kun sitten toisena päivänä alkoivat lähtöä tehdä,
pyysi pastori heitä toki viipymään muutamia päiviä. Hän otti heidät
mukaansa, käydessään kouluissa ja sairasten luona. Siellä he saivat
nähdä, kuinka sairaat loistavin silmin ottivat pastorinsa vastaan ja
hänen lähtiessään taas siunasivat häntä ja nimittivät Herran lähetiksi
taivaan mailta. Kelle vei hän taskussaan linnunpaistin, kelle
pullollisen viiniä vahvistukseksi. Parhainta oli kuitenkin hänen
sydämensä hellät antimet -- osanotto ja rakkaus. Mutta kuumaksi löi
kummankin juristin, kun vanha herra heille selitti, miten usein vasta
sairauden päivinä näkee kylvönsä ihmissydämessä itävän ja taimelle
nousevan, vaikka jo aikoja sitten on kaiken toivonkin menettänyt.
Sentähden tuli heidänkin tulevaisuudessa työskennellä loppumattomalla
kärsivällisyydellä. Joka ei kärsivällisyydessä kylvä, ei hän mitään
niitäkään.
Tuli siitä sitten vähitellen lauantaipäivä, ja matkalaisemme
iloitsivat, että saavat sunnuntaina kuulla vanhan pastorin
saarnaavan. Mutta lauantaina sairastuikin vanhus aivan äkkiä kesken
päivällisateriaa. Hänen täytyi käydä vuoteelle ja panettaa kääreitä
rinnalleen. Pastorilla oli hänen poikansa kuoleman perästä ollut usein
sydänkouristuksia, ja nuorten miesten kanssa seurusteleminen oli taas
niin elävästi muistuttanut hänen mieleensä rakasta pois mennyttä. Kun
pahin tuska oli ohitse, kutsutti hän nuoret vieraat vuoteensa luo ja
puhui heikolla äänellä:
-- Kaiketi menee tämä taas vähitellen ohi, vaan saarnata en jaksa
huomenna. Sydämestäni kiitän nyt Herraa, että hän on lähettänyt talooni
juuri kaksi teologia. Toivon jommankumman teistä huomenna saarnaavan
minun sijastani. Olette tosin vielä nuoria, mutta siitä ei kukaan teitä
moiti. Selittäkää vaan nuoren sydämenne käsityksen mukaan Herran
totista sanaa, ja seurakuntalaiseni ovat kiitollisia teille. Teettehän
minulle tuon mielihyvän? --
Siinä sitä nyt oltiin. Arvoisa lukija arvannee heidän asemansa. Vanha
herra antoi heille vielä raamatun, paperia ja kynän sekä lisäsi:
-- Suostukaa keskenänne, kuka saarnaa. Kenties on toisella enemmän
rohkeutta kuin toisella.
He jättivät nyt pastorin rauhaan ja vetäytyivät omaan huoneeseensa.
Mutta täällä pääsi myrsky valloilleen.
-- Nyt sen näet, minkä siitä saimme, kun rupesimme valheen kengillä
kulkemaan! -- sanoi ylioppilas numero kaksi. -- Nyt ollaan koreasti
kiikissä.
Pulmalliselta tuntui tämä seikka numero yhdestäkin. Arveltuaan asiaa
sinne tänne, esitti hän viimein, että karattaisiin akkunan kautta yön
hiljaisuudessa. Kirjeessä, joka oli jätettävä huoneen pöydälle,
tehtäisiin täydellinen tunnustus.
Mutta pappilan piski oli kovin valpas, ja kiviaita oli kovin korkea, ja
sen takana ojakin vielä niin syvä. Vaarallinen yritys sentään.
Sopimattomalta tuntui sitäpaitsi tämmöinen käytös numero kahdesta ja
aivan kiittämättömältä sairasta, hyväntahtoista pastoria kohtaan. Hän
lähetti toverinsa ulos kävelemään, ja kun tämä, sieltä palattuaan,
alkoi pakomatkalle valmistautua, sanoi hän:
-- Minä jään tänne ja saarnaan huomenna.
Suuresti hämmästyi tästä numero yksi ja jäi hänkin sitten pappilaan.
Puoleen yöhön istui nyt nuori saarnaaja, kirjoitellen ja valmistellen.
Sitten laskeutui hän muutamaksi tunniksi nukkumaan, mutta varhain
aamulla nousi hän taas ja meni ulos pappilan kauniiseen puutarhaan.
Täällä oli niin ihanaa. Aamukaste kimalteli vielä ruohossa ja
kukkasilla. Pyhäpäivän tunnelma valtasi hänen mielensä, ja sydän
lämpeni rinnassa. Tukalalta hänestä kuitenkin vielä tuntui, että hänen
nyt piti saarnata, vaikkei ollutkaan teologi. Mutta, arveli hän, onhan
ennenkin moni ylioppilas saarnannut jonkun sairaan pastorin sijasta, ja
pannaanhan joskus lukkarikin saarnaa lukemaan seurakuntalaisille. Näin
hän lohdutteli itseään, vaan ei sittenkään saanut sydäntään kokonaan
rauhoitetuksi.
Silloin kajahti kirkontornista aamukellon soitto, ja pistos kävi
nuorukaisen sydämen läpi. Mutta pian soitettiin yhteen, ja viimein
kuului jo papinkellotkin. Vanha pastori oli taas sen verran parantunut,
että saattoi tulla mukaan kirkolle. Omin käsin puki hän sakastissa
talarin (papinkaapun) juristin ylle ja, laskien vanhan kätensä nuoren
pään päälle, siunasi häntä.
Saarnavirsi oli veisattu loppuun, ja nyt kulki matka ylös
saarnastuoliin.
Ja juristi saarnasi.
Hän saarnasi siitä, mitä hän oli nähnyt näinä viimeisinä päivinä, ja
mitä hänen äitinsä ennen oli hänen sydämeensä istuttanut. Hän kertoi,
mitä hän varhaisena sunnuntaiaamuna oli lukenut joka lehdeltä ja
kukkasesta: Jumalan suuresta rakkaudesta luonnossa, ihmissydämessä,
ihmiselämässä sekä pyhässä Raamatussa. Hän vakuutti, että Jumalan armo
ja hyvyys lähettää säteensä kaikkialle, jos vaan ihmiset tahtovat sen
käsittää ja vastaanottaa. Mutta hänen siinä saarnatessaan, valtasi
uusi, voimakas tunne hänet itsensä. Hänestä tuntui kuin joku toinen
olisi seisonut siinä hänen vieressään ja saarnannut hänen kanssaan. Ja
kerrassaan valkeni hänelle nyt päivän selväksi päätös: "Sinusta täytyy
tulla teologi. Se on oikea kutsumuksesi". Näin kuului hänen sydämensä
sisimmistä.
Hän sanoi amenen, mutta sen sanoi eräs toinenkin, nimittäin vanha
pastori papinpenkissä. Ja kun juristi oli tullut alas saarnastuolista,
vastaanotti pastori hänet sakastissa ja suuteli häntä.
-- Sinusta tulee oikea saarnamies, jos vaan pysyt uskollisena.
-- Uskollisena tahdon totisesti pysyä, mutta ensin antakaa minulle
anteeksi kuin isä lapselleen.
-- Anteeksi? Mutta mitä? Tehän olette tehnyt hyvän työn minulle!
Silloin kertoi nuorukainen, pastorille koko asian, ja siellä
hiljaisessa sakastissa hän puheli paljon muutakin, mikä oli hänen
sydäntänsä painanut. Mutta mitä nämät kaksi silloin haastoivat, se ei
kuulu tähän, se on toisaalla muistiin pantu. Mainittakoon vaan, että
nuori saarnamies, hetken kuluttua, loistavin silmin astui ulos
sakastista, käsi kädessä vanhan pastorin kanssa.
Numero yksi ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut hänen toverilleen.
Mutta kun he sitten olivat sanoneet hyvästit pastorille, ja kun
kotimatkalla jo Leipzigin tornit alkoivat kaukaa siintää silmään,
silloin virkkoi numero kaksi:
-- Viljon veljyeni! Nyt eroavat tiemme tästä puolin, vaan pitäkäämme
kuitenkin aina toisiamme rakkaina. Sinusta tulee tuomari, minusta
saarnaaja. Sinä hankit oikeutta maailmaan, minä tahdon rakkautta
istuttaa, jotta sinun virkasi tulisi sinulle kepeämmäksi. Jää hyvästi
ja muistele joskus viime sunnuntaita. Siellä ylhäällä saarnastuolissa
tapahtui jotain. Sinä et sitä huomannut, mutta minä sen tiedän, ja eräs
toinen, joka on taivaassa.
Ja numero yksi katsoi häneen suurin silmin, ja kyynel vierähti pojan
parrakkaalle poskelle.
-- Totisesti! Jotain minäkin huomasin, eikä paljon puuttunut, etten
minäkin olisi papiksi ruvennut.
He syleilivät toisiaan ja pysyivät uskollisina ystävinä kautta elämän.
Teologista tuli kuuluisa mies ja viimein superintendentti, ja moni on
hänen muistoansa siunannut. Jos nykyjään siis tapahtuu, että teologi
yliopistossa muuttaa suuntaa ja rupeaa juristiksi, niin on ainakin
kerran -- monelle siunaukseksi -- päinvastoinkin tapahtunut, että
juristista tuli teologi.