Sillä minä tiedän, että Herra raadollisen asian ja
köyhän oikeuden toimittaa.
Ps. 140 v. 13.
Jättää asiansa Jumalan ratkaistavaksi, siihen ei joka mies pysty, sillä
itsensä puolustamisen halu on ihmisessä syvemmälle juurtunut kuin
varastamisen halu konsanaan. Varsin vähän luotetaan Jumalan rakkauden
johtoon, vaan sitä enemmän omaan viisauteen ja taitoon, jolla muka
kaikki asiat parhaiten saadaan pohdituksi ja ratkaistuksi. Niinpä
jättää sitten Herra sinut yksinäsi toimimaan, koskas niin taitava olet,
etkä Auttajata kaipaa. Samoin saavat lasten suojelusenkelitkin väliin
virkaloman, kun ylen hellät äidit itse tahtovat olla lastensa
suojelijoita.
Jos Herra ottaa jutussamme julistaakseen vapauttavan päätöksen, saamme
kenties pitkänkin ajan odottaa tätä julistusta, ja meidän täytyy sillä
välin oppia kärsimään ja sietämään kaikenlaista, joka näyttää totuutta
vastustavan, ehkäpä sellaistakin, että meitä pidetään mustista
mustimpina, kunnes opimme oikein kestämään ja odottamaan. Mutta jos
pysymme hiljaisina ja luotamme Herraan, niin on hän tuova esille
oikeutemme kuin auringon ja viattomuutemme kuin keskipäivän, sillä kun
Herra, suuri sulattaja ja savenvalaja, polttaa meidät valkeiksi,
silloin syntyy siitä taideteos. Kenen tiet Herralle kelpaavat, ja kelle
myös Herran tiet kelpaavat, hänelle kääntyy kaikki lopultikin hyvin
päin. Olen usein kuullut sanottavan: "mitä korkeampi herra, sitä
helpompi olla hänen kanssaan asioissa". Ja onhan muun muassa paljon
parempi puhella meidän rakkaan kuninkaamme kanssa kuin jonkun "herra
poliisin" tai vaikkapa herra toimistonpäällikön kanssa. Moni sanookin:
"vaikka minä menetänkin asiani ala-oikeudessa, voitan varmasti
ylä-oikeudessa." Parasta lienee siis olla asioissa juuri korkeimman
Hallitsijan kanssa, joka on taivaassa, ja viisainta heti jättää asiansa
tämän ylimmän ja viimeisen oikeuden ratkaistavaksi, sanoen: "Aja sinä,
Herra, minun sieluni asia!" -- Laskettiinhan Joosef vankeudestaan ja
istutettiin Faraonin vaunuihin. Astuihan Daniel jalopeurain luolasta,
ja tulivathan hänen kolme ystäväänsä tulisesta pätsistä syyttömiksi
todistettuina, asiansa voittaneina. Ja niin tapahtui yhä eteenpäin aina
Pietariin ja Johannekseen asti, jotka niin iloisina palasivat
raatihuoneen portailta, sekä Paavaliin asti, jonka haavoja
vanginvartija pesi, ja jolle sodanpäämies toimitti niin loistavan
saattojoukon vankeudesta. Ken vaan saavuttaa tuon suuren taidon, jota
sanotaan "odottamiseksi", hän saa nähdä ja tuta paljon.
Tapaus, josta tässä lähden kertomaan, on osoittava, että ken Jumalan
valitsee asianajajakseen, hänelle ei pahoin käy, vaan hän säästyy
monesta harmista, vieläpä monesta kulungistakin.
* * * * *
Tämä tapahtui vapautussodan jälkeisenä vuonna. Ei minun tarvinne tästä
sodasta käydä sen laveammalti kertoelemaan, sillä jokainen Saksan mies,
aina nuorimpaan koulupoikaan asti, on velvollinen tietämään, mitä
silloin tapahtui, ja heidän sydämensä sykähtää ja silmä leimahtaa tätä
muistellessa. Syvällä säilyy, kiitos Herran, vielä muisto tästä
sodasta, vaikka kahdeksattakymmentä vuotta on kulunut siitä, ja vaikka
vaan harvoja rautaristin saaneita enää näkyy keskuudessamme. Syvemmällä
asuu se kuin viimeisen sodan kauhujen muistot, jotka melkein liian pian
unhoittuivat. Tämä nykyinen rautateitten aikuinen sukupolvi onkin
tavattomasti unhoittavainen.
Vietettiin vuosipäivää G:n taistelusta. (Tästä paikasta olkoon vaan sen
verran sanottu, että se sijaitsee jonkun matkan päässä eräästä
suuresta, kuuluisasta kaupungista.) Seurakuntalaiset astuivat kirkkoon.
Kellot, jotka edellisenä vuonna niin kiihkeän kumeasti olivat hätää
ilmoitelleet, ne soivat nyt niin rauhallisesti. Ja vaikka kaikki
ihmiset olivat mustissaan, ja vakavuus asui jokaisen kasvoilla, saattoi
kumminkin silmissä huomata pienen ilon välähdyksen, niinkuin aurinko
toisinaan, kovan ukonilman jäljestä, välkähtelee vielä kosteilla
lehdillä ja heinänkorsilla, joita rajutuuli äsken niin tuimasti
tuiverteli. Monta surupukuista vierastakin oli tähän tilaisuuteen
saapunut. He aikoivat sitten kirkolta lähteä rakkaitten vainajain
lepokammioille tuolla taistelutantereella. Saarnan piti apulaispastori
Reinhagen. Hän oli kookas, vakavan näköinen mies. Murheitten
teräs-aura oli tosin kyntänyt syviä vakoja hänen kasvoihinsa, vaan
ilon sato näytti niistä nyt orastavan. Hän vei kuulijansa ulos
taistelutantereille, niille kukkuloille, jotka heidän uljaat poikansa
olivat valloittaneet, mutta sitten otti hän heidät myös kanssaan Herran
vuorelle, josta apu tulee, ja josta nytkin vuoti johdutusta, suloista
kuin balsami, näihin haavoitettuihin sydämiin. Oikein hän siinä
tekikin, että kukkuloille kohosi, sillä jos saarna vaan maassa matelee,
ei se saata nousta taivaaseen asti. Ken kyynelregistereillä vain
soittaa, hän saa kuulijat kyllä liikutukseen, mutta mitään kasvua siitä
ei synny enempää kuin kukkaruukussa, johon ei mitään ole kylvetty,
vaikka sitä kuinkakin vedellä valeleisi. Lopuksi kiinnitti puhuja
silmänsä mustaan tauluun, johon kaikkien tässä taistelussa kaatuneitten
nimet olivat kirjoitettuina -- hänen oma poikansakin heidän joukossaan
-- ja hänen äänensä värisi hiljaa, kun hän lausui siunauksen näiden
kaikkien, isänmaan puolesta kaatuneitten, edestä.
Syvä hiljaisuus vallitsi kuulijain kesken, kun pastori saarnan loputtua
kulki heidän ohitsensa, ja jokainen heistä tiesi, miten raskasta isän
sydämelle tänään oli ollut puhua. He kiittivät myös samalla Jumalaa,
että Hän oli antanut heille sielunpaimeneksi miehen, joka tunsi vanhan
liiton pappius-valan: virassa sinun ei pidä muistaman isääs, eikä
äitiäs, eikä poikaas eikä tytärtäs.
Muutettuaan pukua, kutsui apulainen tyttärensä Lyydian luokseen ja
sanoi:
-- Nyt lähdemme ulos taistelutantereelle, lapseni, rakkaan Josefimme
luo.
-- Niin, tuolla metsänrinteessä hän kaatui, -- sanoi tytär, heidän
noustuansa läheiselle kukkulalle. -- Siellä puitten takaa näkyy suuri
kivinen risti, jonka alla meidän Josefimme lepää muitten sotilasten
kera.
He pysähtyivät kumpikin ja katsoivat liikkumattomina metsään päin. Nyt,
kun apulainen oli yksin lapsensa kanssa, pääsi isän suru valloilleen,
ja vetrehiset vedet valuivat nyt noista silmistä, jotka eivät kirkossa
edes kostuneet, omia kärsimyksiä muistellessa. Syleillen toisiaan
seisoivat he siinä, kumpikin aatoksiinsa vaipuneina. Tytär tunsi, että
hänen täytyisi isää lohduttaa, mutta sitä saattaa joskus tehdä
sanoittakin, ja monasti tuntuu uskollisen ystävän hellä käden kosketus
suloisemmalta kuin toisen pitkät puheet. -- He eivät huomanneet, että
vaunut sillä välin olivat pysähtyneet kukkulan juurelle. Kaksi herraa
oli astunut vaunuista ja kulkivat nyt ylös kukkulalle heitä kohden.
Toinen näistä oli vanha, toinen nuori, kaiketi isä poikineen. Tulijat
pysähtyivät kunnioittavasti vähäisen matkan päähän noista kahdesta
kukkulalla seisojasta, vaan sitten astui vanha herra apulaisen luo,
ojensi hänelle kätensä ja sanoi osanottavasti:
-- Minä olen myöskin isä. -- Onko Teidän poikanne täällä kaatunut?
-- On. Tässä metsän reunassa hän kaatui, -- vastasi Reinhagen ja
kääntyi poispäin, salatakseen kyyneleensä.
-- Isä parka! -- sanoi vieras. -- Vaan ettekö kuullut lohdullista
saarnaa tänään tuolla alhaalla kirkossa?
-- Olen lohdutellut toisia sillä, mistä itsekin olen lohtua saanut, --
vastasi apulainen. -- Minä tiedän, että lapseni on tallella.
Silloin tunsi vieras saarnaajan, jota hän päivällä oli kuunnellut, ja
syleili häntä lämpimästi. Vanha herra ja apulainen syventyivät nyt
keskusteluun menneistä ajoista, ja sillä välin nuorukainen, jolla
itselläänkin oli käsi siteessä, kyseli Lyydialta lähempiä tietoja hänen
veli vainajastaan. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sai tietää,
että se nuorukainen, joka yht'aikaa hänen kanssaan oli yliopistosta
astunut vapaaehtoisten riviin ja sittemmin taistelussa kaatunut hänen
viereltään, juuri oli ollut tämän tytön veli. Nyt kertoi hän taas
vuorostaan tytölle, miten ankara tuo ottelupäivä oli ollut. Häneltäkin
oli kuula katkaissut sormet vasemmasta kädestä, ja kauan oli hän
maannut maassa tainnoksissa, kunnes toverit kantoivat hänet siitä pois.
Niin hyvin muisti hän vielä kaatunutta asekumppaniaan. Tämä oli saanut
kuulan sydämeensä ja pitkittä tuskitta vaipunut kuolon uneen.
Aurinko oli jo laskeutumaisillaan ja kultasi kiviristiä ylhäällä metsän
kukkulalla, kun molemmat vieraat tekivät lähtöä. Vanha herra oli
tiedustellut yhtä ja toista ja, saatuaan selville, miten
pienipalkkainen tämä apulaispapin paikka oli, sanoi hän:
-- Mutta minua ihmetyttää, että niin lahjakas mies, kuin te, pysyy näin
pienessä paikassa.
-- Minä olen tyytyväinen tähän, -- vastasi Reinhagen. -- Minä olen
vasta kaksi vuotta ollut täällä. Olen mennyt sinne, jonne Herra on
minut johdattanut, enkä ole koskaan sitä katunut. Lieneehän tämä oikea
paikka minulle. Muutoin ei Jumala olisi siirtänyt minua tänne alempaan
luokkaan.
-- Te olitte siis ennen paremmassa paikassa? -- kysyi vieras.
-- Niin olin -- vastasi apulainen, tehden omituisen liikkeen. -- Minun
päiväni olivat kerran valoisat ja kirkkaat, vaan ne ovat muuttuneet
pimeiksi, niinkuin silmänikin ovat surusta ja murheesta samentuneet...
Oletteko kuullut kerrottavan papista, jonka sanotaan Kainin tavoin
murhanneen veljensä?
-- Mitä! -- huudahti vieras. -- Ettehän toki liene Tuomas Reinhagen?
-- Olen niinkin -- sanoi pastori rauhallisesti.
-- Jos niin on, -- sanoi hetken vaiettuaan vieras. -- Jos te olette se
mies, niin murhaaja ette ainakaan voi olla. Minä en ole teitä
unhottava.
Vaunut läksivät vierimään, ja kauan vielä seisoi Reinhagen
tyttärinensä, katsellen niitten poistumista. Tämä kohtaus, vaikka niin
hetkellinen, oli syvästi liikuttanut pastoria. Vieras oli avannut
lehden hänen elämänsä kirjasta, pimeimmän ja kyyneleistä rikkaimman
kaikista. Ken on kokenut, miltä tuntuu, kun tuommoiset menneet päivät
taas elävinä nousevat silmäimme eteen, hän tietää myös, miten helposti
silloin vaipuu apeisiin mietelmiin ja unhoittaa sananparren: "Mikä
ollutta, olkoon mennyttä", -- varsinkin koska Herra siitä on ohitse
auttanut.
Mutta tytär tarttui lempeästi isänsä käsivarteen, kehoitti häntä kotiin
lähtemään ja koetti lapsen hellyydellä johtaa synkät aatokset pois
hänen mielestään. Minä taas koetan tässä lukijoilleni kohotella sitä
synkkää verhoa, joka näytti peittävän tämän miehen elämää ja
kärsimyksiä.
* * * * *
Apulainen oli ennen ollut pappina J----n pitäjässä. Tässä
luonnonihanassa ja varakkaassa seudussa oli nimittäin hänen isänsä
aikaisemmin ollut tuomarina. Säästöillään oli isä sittemmin ostanut
itselleen siellä pienen maatilan, jossa aikoi uskollisen vaimonsa
kanssa viettää vanhuutensa päivät. Tuomarilla oli kaksi poikaa, joista
vanhempi, David, kävi kauppakoulua, nuorempi, meidän apulaisemme, tutki
jumaluus-oppia. Vanhempi pojista oli jo lapsena selvästi osoittanut,
mille alalle hän oli kääntyvä. Kauppiaaksi samoin kuin runoilijaksi
täytyy nimittäin syntyä, muutoin ei ikään semmoisena menesty. Kauppaa
tehdä ja voittoa ottaa osasi tämä nuorukainen mestarillisesti, ja
kertolasku sujui häneltä aina taitavammin kuin jako. Kysymykseen: kuka
on lähimmäiseni? vastasi hän sydämessään aina: minä itse. Oliko hän
silti onnellisempi Tuomas veljeänsä, jolle laskento oli kovaa visaa ---
sen jätän suosiollisen lukijan päätettäväksi. Vanha isä katseli surulla
vanhinta poikaansa, vaikka hänelle kaikki asiat hyvin menestyivät ja
häntä kaikkialla ylistettiin erittäin eteväksi nuoreksi mieheksi. Isä
arveli itsekseen:
-- David voi kyllä saada paljonkin aikaan täällä maailmassa, mutta hän
ei ole mies Jumalan mielen jälkeen; hänellä on liian vähän sydäntä,
tuolla nuorukaisella.
Valmistuttuaan kauppiaaksi, sanoi David jäähyväiset vanhemmilleen ja
läksi, vastoin heidän tahtoaan, merten taa, eikä sitten antanut mitään
tietoja itsestään. Semmoisia lapsia löytyy vielä meidänkin aikoinamme,
jotka saattavat unhoittaa kaiken muun, paitsi itseänsä. Tämmöisen
murheen saivat nämäkin vanhemmat vanhoilla päivillään. Kummallista
onkin, kuinka usein pienistä lapsista on suurtakin iloa, suurista taas
varsin vähän riemua. Vanha sananparsi: "piennä äidin polvea painoi,
suurena hänen sydäntään", toteutuu toisinaan vielä nytkin.
Vihdoin, vähää ennen äidin kuolemaa, saapui Surinamista kirje, jossa
David kertoo olevansa nyt rikas mies, sokeriviljelysten omistaja ja
naimisissa erään toisen tilanomistajan tyttären kanssa. Kirjeessä puhuu
David monista orjistaan, suuresta älystään ja viisaudestaan, ja miten
hän vaan omin toimin oli kaiken onnensa saavuttanut.
-- Hän unhoittaa aivan pääkohdan -- sanoi isä, luettuaan kirjeen, --
Herran Jumalan, jota paitsi ei kuitenkaan mitään siunausta ole. Missä
vaan ei siunausta tule ylhäältä, siellä ajettakoon onnea vaikka
kuormittain ovesta sisään, akkunasta se kumminkin taas pakenee pois.
Tästä kirjoittikin isä sittemmin pojalleen Surinamiin. Äiti oli
nimittäin sillä välin kuollut, ja hänen lähdöstään kirjoitti nyt isä ja
pyysi samalla poikaansa palajamaan kotimaahan.
Mutta David ei tullut eikä edes kirjoittanutkaan. Sen sijaan tuli
kuolema ja otti isänkin pois, ennenkuin hän oli saanut poikaansa nähdä
ja siunata. Hän nukkui nuorimman poikansa syliin. Tämä oli nimittäin jo
pari vuotta perheineen asunut isänsä luona eli siitä asti kuin seudulla
raivonnut suuri tulipalo oli polttanut pappilan ja pastorin kaiken
omaisuuden poroksi. Reinhagen ilmoitti isän kuoleman veljellensä
Surinamiin. Kertoi myös samalla, minkä verran oli isältä jäänyt
omaisuutta, sekä pyysi saada pitää omanaan heidän kotitalonsa, luvaten
vähitellen suorittaa veljellensä sen hinnan.
Kokonainen vuosi kului tämän perästä. Sitten tuli vihdoin tieto
Hampurista, että David veli oli äsken laivalla sinne saapunut ja aikoi
muutaman päivän perästä olla Tuomas veikkonsa luona. Silloin nousi ilo
ylimmilleen pastorin talossa. Lapset olivat niin monasti kuulleet
kerrottavan rikkaasta sedästään Surinamissa: hän osaa sokeria tehdä,
hänellä on mustia orjia, ja hänen taskussaan kilisee kultakolikot.
Monasti olivat he itsekin kerskailleet kylänlapsille tästä sedästään,
joka tuo heille jokaiselle sokeritopan tuomisiksi. Reinhagen iloitsi
hänkin sydämellisesti veljensä tulosta. Kun kerran vanhemmat kaatuvat
pois, silloin on perhe koossapitäjiä vailla, silloin tulee veljen
liittyä veljeen, sisaren sisareen, ja mitä vanhemmaksi elää, sitä
selvemmin tuntuu, että veri on vettä sakeampi.
Koko talo koristettiin nyt, ja paraimmat huoneet järjestettiin veljelle
asuttaviksi. Lapset menivät isän kanssa pitkän matkaa tulijoille
vastaan. Vihdoin tuli vaunuissa David setä erään pienen herran ja
mustan palvelijan kanssa. Lapsille ei nyt tosin käynyt aivan niinkuin
entiselle pojalle, jolta rupesi mieltä kääntämään, kun kauemmin katseli
neekeriä, vaan kovin heitä kuitenkin kauhisti musta iho, valkeat
hampaat ja villainen tukka. Setäkin jäi hänen tähtensä kerrassaan
takalikolle. Sydämellisen vastaanoton perästä saatettiin David sisään
taloon. Kaikki, mikä saattoi muistuttaa mieleen nuoruuden aikoja, isää
ja äitiä, se oli koottu ja somasti järjestetty hänen huoneeseensa.
Hänen piti pitkän poissaolon jälkeen kerran oikein lämmitä
veljessyleilystä.
Mutta vähänpä välitti David lämpiämisestä. Pysyttyään ensimäisinä
päivinä jotenkin rauhallisena ja katseltuaan taloa ja tilaa
näennäisellä välinpitämättömyydellä, kutsui hän neljäntenä päivänä
veljensä huoneeseensa.
-- Tuomas veikko! Käykäämme nyt asioihin käsiksi. Niittenhän tähden
minä olen tänne tullut. Joutaviin jaarituksiin ja turhiin armasteluihin
olemme me jo liian vanhat. Levätkööt kuolleet rauhassa. Parasta olikin
heille, että läksivät. Isä oli jo kylläksi kauan nauttinut elämästä.
Tuopas nyt kirjat ja laskut esille, että saisimme kaikki selvitetyksi,
sillä sinä jumaluus-oppeinesi et kumminkaan ymmärrä niistä mitään ja
tahdot elää vaan pelkästä ilmasta.
Reinhagenia hämmästytti tämmöinen puhelu, mutta hän vastasi vaan
hiljaisesti:
-- Rakas David! Kirjat ja laskut saat kyllä heti, mutta minä rukoilen
sinua, menetelkäämme kuin veljet älkäämmekä käykö riitelemään isän
perinnöstä.
-- Perintöjä jakaessa on veljeys tiessään, veikkoseni, -- sanoi David
virnastellen. -- Asiat selvitetään aivan pennilleen; siitä ei sinun
tarvitse yhtään huolehtia.
Pastori antoi hänelle kirjat, ja David sulkeutui nyt huoneeseensa tuon
pienen herran kanssa, lukitsi oven eikä tullut näkyviin kuin
päivällisaikoina. Mutta muutaman päivän perästä kutsui hän taas
veljensä luokseen ja ilmoitti hänelle:
-- Nyt olemme jo pääasioista selvillä ja olemmepa tehneet monta
hupaista löytöäkin kuolinpesälle, joita et liene lainkaan muistanut.
Tämmöisissä asioissa muisti usein pettää, ja siksipä me kaksi
tulimmekin avuksesi. Ensinnäkin kuuluu kuolinpesälle tila kaikkine
varastoineen sekä yhden vuoden vuokramaksu isän kuoleman jälkeen;
sitten tulee jälkeenjäänyt irtaimisto, joka ei edes ole laillisesti
kirjoihinkaan merkitty, ja kolmanneksi se rahasumma, jonka isä lainasi
sinulle tulipalon jälkeen. Lopuksi tulee vielä maksu asunnosta ja
ruuasta kahden vuoden ajalta, jolloin olet asunut täällä isän luona,
sillä kirjoista käy selville, että isä on sinua ja perhettäsi täällä
elättänyt. Tätä viimeistä vuotta isän kuoleman perästä en tahdo
kuitenkaan ottaa lukuun, sillä minä tulen apulaisineni kenties vielä
pitemmän ajan olemaan täällä sinun ruuissasi.
Pastori seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan tätä veljensä puhetta, ja
saattoi tuskin uskoa korviaan. Luoden surullisen katseen kovasydämiseen
veljeensä, sanoi hän sitten:
-- David, älkäämme riidelkö! Tuon rahasumman sain isältä lahjaksi
tulipalon jälkeen, ja asunnosta sekä ruuasta ei isä koskaan tahtonut
minulta mitään maksua, yhtä vähän kuin minä tahtoisin pienintä
penniäkään korvaukseksi isän hoidosta, jota varsinkin vaimoni, hänen
sairaana ollessaan, yöt ja päivät uskollisesti toimitti. Äidin kuoleman
perästä pyysi isä hartaasti, etten jättäisi häntä yksin, ja näinkö
kylmästi sinä isän ja pojan välisiä asioita harkitset?
-- Kylmästi tai lämpimästi, se ei kuulu tähän, -- sanoi David: -- Missä
on sinulla todistukset? Summat pysyvät täällä sinun velkanasi, kunnes
ne suoritat. Luonnollisesti saat sitten taas kuolinpesästä oman osasi,
kun tila saadaan myydyksi.
-- Ethän toki, -- keskeytti pastori, -- aikone myödä perintötilaamme
enimmän tarjoovalle? Muistahan, miten monta vaikeutta isällä oli sitä
hankkiessaan. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että se pysyisi meidän
sukumme omana. Älä tee sitä, David, äläkä saata murhetta isälle hänen
haudassaan.
-- Hempeämielisyyttä ja saarnanuottia ei tässä tarvita, Tuomas. Nyt on
kysymys siitä, mikä on sinun, mikä minun. Perintö on ilmankin niin
pieni, paljoa pienempi kuin luulin, ja minua melkein kaduttaa, että
läksin tänne tuolta merten takaa. Ei mitään verukkeita siis, jos
veljellinen rakkautemme on sulle vähänkään arvoinen. Voithan
huutokaupassa ostaa itsellesi tilan, jos sinua haluttaa, ja lainata
itsellesi rahat maksuksi.
Näillä sanoin lopetti David keskustelun, ja Reinhagen seisoi
aivan masentuneena, tuijottaen eteensä. Sanat takertuivat hänen
kurkkuunsa, ja katkeruuden tunne valtasi hänet, vaimoaan ja lapsiaan
muistellessansa. Kotitila oli nyt häneltä mennyttä, sillä ostonhaluisia
ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Davidin tilityksen kautta oli
pastorin velat kasvaneet niin suureksi summaksi, että uuden lainan
ottamista ei voinut ajatellakaan. Vielä kerran koetti hän mitä
ystävällisimmin taivuttaa veljeänsä muuttamaan mielipidettä, mutta sai
osakseen yhä jyrkempää kohtelua. Vihdoin näytettiin hänelle jo
sanomalehti, jossa laillisesti määrätty huutokauppapäivä oli
ilmoitettuna.
Tämä lehti kädessään meni pastori sitten vaimonsa luo ja kertoi hänelle
asianlaidan.
-- Siis täytyy meidän taas lähteä vaeltamaan, armas emäntäiseni. Meidän
elämämme täällä onkin vaan teltoissa asustamista, ja meistä sopii sanoa
kuin Israelin kansasta muinoin: "Herran sanan jälkeen he telttansa
rakensivat ja Herran sanan jälkeen taas vaelsivat eteenpäin."
Ensimäisestä kodista karkoitti meidät liekit, toisesta karkoittaa veli.
Jumala antakoon sen hänelle anteeksi! Parempi on langeta Herran käsiin
kuin ihmisten. Mutta älä vaan salli katkeruuden juurtua sydämeesi,
sillä se tekisi kuormamme kaksin kerroin raskaaksi. Ottakaamme tämä
Herran kädestä, ja se on lopulta kääntyvä meille siunaukseksi.
Pastorin rouva taisteli ankarata taistelua. Hänen täytyy siis nyt
lähteä pois tästä kodista, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi!...
Nähtyään kumminkin, miten raskasta tämä oli hänen miehelleen, ei hän
mielipahaansa osoittamalla hennonnut hänen taakkaansa lisätä. Onneksi
oli veli veijarimaisen, pienen kirjurin kanssa lähtenyt jonnekin pois.
Se asia helpotti jonkun verran heidän tuskaansa.
Pastorin lapset olivat vähitellen solmineet ystävyyden liiton setänsä
mustan palvelijan kanssa eivätkä enää peljänneet häntä. Lasten hilpeys
ja luottavaisuus sekä se ystävällinen kohtelu, mikä pastorin talossa
tuli neekerin osaksi, teki sanomattoman hyvää poloiselle Tuarolle --
tämä oli neekerin nimi. Hän osasi saksankieltä ja kertoi, että pieni
kirjuri on sedän orjavouti ja päällysmies, ja että hän kohtelee orjia
aivan armottomasti. He olivat kaikki sydämellisesti iloinneet, kun
vouti matkusti pois isännän kanssa, joka myös on samallainen julmuri.
Davidin poika, nuori herra, sen sijaan oli ystävällinen ja lempeä orjia
kohtaan.
Eräänä iltana, Davidin ollessa matkoillaan, kun Tuaro taas istui
pappilan perheen keskuudessa, ja lapset sekä vanhemmat tiedustelivat
häneltä yhtä ja toista, kertoi hän heille näillä sanoin elämänsä
vaiheet:
-- Minä ja vaimoni Gumilla olimme onnellisimmat ihmiset maan päällä.
Meillä ei tosin ollut taloa, niinkuin teillä, ainoastaan pieni maja
kaisloista ja sammaleista, vaan Gumilla oli hyvä ja lempeä kuin
kuutamo! Hänen ihonsa oli musta, niinkuin minunkin, mutta silmät
loistivat kuin tähdet, ja huulet punoittivat kuin aamurusko. Minä
kuljin metsissä miesten kanssa ja pyysin metsänriistaa monenlaista,
nopeita hirviä ja julmia tiikereitä, ja kun palasin kotia, seisoi
Gumilla majan ovella odottamassa minua.
Silloin tuli luoksemme mereltä suuri laiva. Se oli kuin iso talo; siinä
oli paljon ikkunoita, ja monta valko-ihoista oli laivassa. Me menimme
suurta taloa katselemaan, ja meille annettiin laivassa väkevää viiniä,
semmoista, jota emme koskaan ennen olleet maistaneet, ja meille
näytettiin kauniita tavaroita, koralleja ja lasihelmiä, jommoisia emme
ikänä olleet nähneet. Näitä he pyysivät saada vaihtaa niihin
tavaroihin, mitä meillä oli. Gumilla ja minä tahdoimme juuri ostaa
kauniit käädyt, kun laiva alkoi heilua, ja me huomasimme, että ankkuri
oli nostettu ja laiva jo kaukana rannasta. Silloin itkivät ja huusivat
nuo kaikki mustat, mutta valko-ihoisilla oli tuliluikkuja ja sapeleita,
he voittivat meidät, sitoivat meidät köysiin ja heittivät syvälle alas
laivaruomaan... Pitkään aikaan emme saaneet päivänvaloa nähdä. Maihin
vihdoin tultua, vietiin meidät torille ja -- myötiin. Gumillan ja minun
onnistui päästä samaan taloon. Eräs herra, teidän setänne, osti meidät.
Mutta pian sairastui Gumilla liiallisen työn rasituksesta. Setänne
sanoi lähettävänsä hänet lepäämään ja vahvistumaan. Mutta Gumilla ei
palannutkaan takaisin. Minä tein kaikki, pehmittääkseni setänne
sydämen. Opin teidän kieltänne, tein aina raskaimmat työt, ja kun orjat
nostivat kapinan ja tahtoivat murhata isäntäni, pelastin minä hänet.
Silloin sanoi hän minulle:
-- Tuaro, minä kiitän sinua. Sinä olet saava hyvän palkan tästä.
Minä lankesin maahan ja rukoilin:
-- Antakaa minulle takaisin Gumilla.
Mutta hän kääntyi poispäin ja sanoi:
-- Häntä et voi saada.
-- Onko hän kuollut? -- kysyin minä.
-- Ei, -- vastasi hän -- myöty!
-- Myöty! -- huusi musta orja. Kuuletteko, hyvät ihmiset ja te
lapsukaiset! Gumillan ja minun lapseni on teidän setänne myönyt!
Mutta lapset syleilivät hellästi Tuaroa, ja pastori sekä hänen rouvansa
itkivät poloisen orjan kanssa. Nyt käsittivät he vasta täydelleen,
kuinka julma David oli.
Kaksi kuukautta oli kulunut, ja päivä, jolloin talo oli huutokaupalla
myötävä, lähestyi lähestymistään. Moni ostaja oli käynyt sitä
katsomassa, ja pastorin toivo, saada pitää se omanaan, väheni päivä
päivältä. Sentähden kokosikin hän yhteen vähäiset tavaransa ja
varustautui muuttamaan pitäjän koulutaloon. Hänen mielensä oli nyt
levollinen, sillä katkerimmat pisarat hänen murheittensa maljasta oli
jo tyhjennetty. Kun kerran sydän sisällisesti on oikein irtautunut,
silloin saattaa viimeisten ulkonaisten siteitten katkeamisen myös
kestää. Niinpä Abrahamkin ensin sisällisesti uhrasi poikansa ja sai sen
jälkeen voimaa nousta hänen kanssaan Morian vuorelle.
Mutta pastorin rouva ja lapset eivät vielä olleet päässeet niin
pitkälle. Asiat näyttävät aivan toisenlaisilta kauempaa katseltuina,
kuin ihan edessämme ollessaan. Nyt, kun eron lopulti piti tapahtuman,
eivät he olleetkaan siihen sisällisesti valmistautuneet, ja suru ja
valitus sai heissä vallan. He istuivat parhaillaan ulkona lehtimajassa,
kertoellen toisilleen sydäntuskiaan, kun Tuaro, kauhistuksen leima
kasvoillaan, riensi heidän luokseen:
-- Minä kuulin, että teidän täytyy lähteä pois tästä talosta. Setänne
ajaa teidät pois. Onko se totta? Tavarannekin ovat jo pakattuina.
Lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä ja vakuuttivat asian
todeksi.
Silloin kohotti Tuaro kätensä taivasta kohti, ja hänen silmissään
leimahti niin, etteivät lapset enää tunteneet ystäväänsä, melkeinpä
alkoivat taas peljätä häntä.
-- Minun täytyy lähteä pois tänä yönä. Isäntä lähettää minut Hampuriin,
toimittamaan tavaroitamme laivaan. Jääkää hyvästi ja kiitos
rakkaudestanne. Älkää unhottako Tuaroa! Rukoilkaa hänen ja poloisen
Gumillan puolesta.
Tuaro läksi, ja pieni kirjurikin lähetettiin kaupunkiin. David yksin
jäi odottamaan huutokaupan päättymistä ja aikoi sitten hänkin lähteä
kotia. Huomispäivänä piti pienen herran tulla häntä noutamaan. Tämän
iltaa oli siis David yksin veljensä ja hänen perheensä kanssa. Mutta he
eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään, sillä pastori pelkäsi veljensä
taas suuttuvan. Äänettöminä he istuivat siinä vastapäätä toisiaan,
kunnes David nousi ja läksi makuuhuoneeseensa. Tämä oli viimeinen yö
Reinhagenin perheen levätä entisessä isänkodissa. Ei ollut enää talossa
ketään kuin he ja David veli.
Pastori kokosi vielä kerran perheensä jäsenet ympärilleen ja varoitti
heitä pysymään lujina ja luottavaisina, muistaen aina, että me olemme
täällä muukalaisia, joilla ei pysyväistä kaupunkia ole.
Toisena aamuna olivat perheenjäsenet jo kaikki varhain liikkeessä,
valmistuakseen lähtöön. Davidia vaan ei näkynyt.
-- Hän nukkuu varmaankin vielä, -- sanoi pastori vaimolleen.
Mutta tuntia myöhemmin nähtiin pastorin hengästyneenä juoksevan katua
pitkin tuomarin asunnolle.
-- Tulkaa heti meille, herra tuomari! -- sanoi hän. -- Kamala rikos on
tapahtunut!
Kun tuomari kahden todistajan kanssa saapui paikalle, näkivät he
vierashuoneen olevan verellä tahratun ja Davidin vuoteellaan verissänsä
ja -- hengetönnä. Hänellä oli useita haavoja rinnassa. Syvimmässä
haavassa, sydämen kohdalla, oli vielä puukko pystyssä. Vasen käsi,
jossa kallisarvoinen, Davidin nimellä varustettu sormus tavallisesti
kimalteli, puuttui kokonaan. Se oli katkaistu ranteen kohdalta.
Yölamppu paloi vielä, mutta murhatun paperit ja rahat olivat
koskemattomina pöydällä.
Sillä välin kuin viranomaiset laativat asiasta pöytäkirjaa, ja pastori
koetti rauhoittaa kauhusta ja säikähdyksestä menehtymäisillään olevaa
perhettään, saapui pieni kirjuri kaupungista. Hän astui Davidin vuoteen
luo, katseli häntä kauan ja sanoi:
-- Niin, niin! Sinä olet äänetön, vaan minä ymmärrän sinua kumminkin.
Sitten sanoi hän pastorille, joka taas oli tullut huoneeseen:
-- Nyt, herra pastori, on huutokauppa tarpeetonta! Eikö niin?
Pastori ei ymmärtänyt tätä puhetta, vaan tahtoi käydä hänelle
kertomaan, missä tilassa hän oli aamulla löytänyt veljensä, mutta pieni
herra sanoi:
-- Kyllä se selviää! Minä otan itse selvän asiasta.
Hän lähetti heti sanansaattajan Tuaron luokse, käskien neekerin kohta
ensi laivalla matkustamaan Surinamiin, siellä olevalle perheelle
surusanomaa saattamaan. Itse tahtoi hän sillä välin järjestää asiat
täällä. Sitten kiiruhti pieni kirjuri heti läheisimpään Oikeuteen ja
syytti siellä pastori Reinhagenia veljenmurhasta. Epäluulo pastoria
kohtaan näytti tosiaankin perustetulta. Vainajan tylyys veljeään
kohtaan oli yleisesti tunnettu. Tiedettiinhän, että pastorin oli heti
lähdettävä pois kotitilalta; olihan rouvan ja lasten muka usein kuultu
valittavan, ja tiedettiinpä vielä, että pastorin oli suoritettava
veljelleen suuri rahasumma. Päälle päätteeksi ei sinä yönä ollut ketään
talossa, paitsi pastorin perhettä, ja ulko-ovi oli ollut kiinni vielä
aamusella, sen oli pastori itse myöntänyt. Puukko, joka löydettiin
haavasta, oli pappilan kyökkiveitsi. Se kauhu, mikä oli pastorissa
huomattavana, kun hän saapui kyläntuomarin luo asiasta ilmoittamaan,
sekä hänen sittemmin osoittamansa levollisuus oli omiaan epäilystä
lisäämään. Kun viranomaiset olivat tulleet siihen luuloon, että tässä
oli veljenmurha tapahtunut, johtivatkin he kaikin tavoin kysymyksillään
asiata sinnepäin. Kysymyksillä saattaa nimittäin sekä _saada_
syytetyltä vastauksia että _panna_ häneen vastauksia.
Pastori pantiin kiinni ja vietiin tutkintovankilaan. Siihen aikaan
kulkivat oikeusjutut vielä sangen hitaasti, niin että viikkoja ja
kuukausiakin kului, ennenkuin asiasta selvää tuli. Mutta pastorin
vakava luonne ja koko hänen nuhteeton elämänsä puhuivat kuitenkin hänen
syyllisyyttään vastaan. Eikä ollut myös luultava, että pastori olisi
jättänyt oman puukkonsa haavaan, jos hän olisi murhan tehnyt. Mitään
veren jälkiä ei myöskään voitu huomata hänen vaatteissaan, eikä vihdoin
voinut kukaan selittää, mitä varten murhatulta oli leikattu pois vasen
käsi. Jos se oli tapahtunut kalliin sormuksen tähden, miksikä sitte
arvopaperit ja rahat olivat jääneet pöydälle koskematta?
Puuttuvien todistusten takia laskettiin sittemmin Reinhagen vapaaksi.
Sillä välin oli kuitenkin hänen paikkaansa määrätty toinen pappi, koska
hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa ei enää saattanut olla
siunausta tuottava. Joku osa pitäjäläisistä epäili nimittäin häntä
kuitenkin murhaan syylliseksi. Löytyyhän aina joukossa niitä, jotka
mieluummin uskovat pahaa kuin hyvää eivätkä tiedä puolustamisesta,
hyvän puhumisesta ja kaikkien asiain parhain päin kääntämisestä mitään.
Talon sekä murhatun muun omaisuuden otti Oikeus haltuunsa. Rakennus
annettiin vuokralle ja tila arentimiehille. Sen vähäisen tähteen
kanssa, mikä Reinhagenille jäi jäljelle isänsä perinnöstä, päätti hän
siirtyä pois tästä kotiseudustaan, missä haikeat muistot joka
askeleella johdattivat hänen mieleensä täällä elettyjä raskaita
murheenpäiviä. Suuri osa seurakuntalaisia saattoi pastoria pitkän
matkan, ja surulla he erosivat uskollisesta sielunpaimenestaan.
Mutta Reinhagenin maineeseen jäi kuitenkin tahra, jota ei saatu pois
pestyksi. Kertomus tästä tapauksesta kulki aina vielä miehestä mieheen.
Sormusta etsittiin ja kyseltiin kaikilta kultasepiltä isoimmissa
kaupungeissa, mutta turhaan. Asia pysyi selittämättömänä arvoituksena.
Syrjäiseen seutuun, kaukana kotitienoiltaan, asettui pastori asumaan.
Siellä osti hän pienen talon ja elätti itseään ja perhettään, pitämällä
kyläkoulua.
Sota-aika, tämän vuosisadan alulla, oli koittanut kaikkine
kurjuuksineen, tauteineen ja puutteineen eikä säästänyt sitäkään
seutua, missä Reinhagen eleli. Kun sitten kävi kuninkaalta kehoitus,
että kansa nousisi vapautta ja isänmaan kunniata puoltamaan, silloin
astui Reinhageninkin poika, joka juuri oli aloittanut lukujaan
yliopistossa, vapaehtoisten riviin. Rynnäkössä vihollista vastaan
läheisellä mäenkukkulalla hän kaatui, uhraten kuten monet muutkin,
alttiisti ja iloisesti nuoren elämänsä. Äiti ei tätä surua kauan
kestänyt. Hän oli jo siitä pitäin kuin lanko taloon saapui,
sisällisesti murtunut ja alkanut ennen aikaa vanheta. Ainoastaan
miehensä tähden koetti hän pysytellä pystyssä. Ennen kuolemaansa kutsui
hän tyttärensä vuoteensa viereen ja sanoi:
-- Rakas Lyydia! Päiväni rientää ehtoollen! Rukoile Jumalaa, että Hän
minun ajallisen majani hiljalleen maahan hajoittaisi. Sinä tiedät,
miten pimeitä polkuja Herra on meitä kuljettanut. Mutta ei Herran tiet
pimeitä ole, vaan meidän silmämme. Herrasta sanotaan: "Hänen tiensä on
sula valkeus." Älä unhoita tätä! Minä olen sen tuskalla oppinut. Nyt
pyydän sua: älä jätä isääsi yksin. Hänellä on luja usko, ja hän on mies
Jumalan mielen jälkeen. Mitä kuulletkaan hänestä kerrottavan, usko
ainoastaan tämä: isäsi ei ole murhaaja; hän on syytön. Minä olen
jakanut hänen kanssaan kaikki ja olen saanut katsahtaa hänen sydämensä
syvyyteen. Siksipä rohkenen kaikille ihmisille todistaa tämän. Herra on
toimittava hänen asiansa ja saattava hänen viattomuutensa ilmi, sillä
Hän tuottaa oikeuden niille, jotka vääryyttä kärsivät. Älä jätä häntä,
lapseni.
Pian sen jälkeen äiti kuoli.
Nyt oli Reinhagen ypö yksinään tyttärensä kanssa. Sotalaumat olivat
ryöstäneet häneltä kaiken omaisuuden, ja tässä ahdingossaan hän kääntyi
esimiestensä puoleen, ilmoittaen heille yksinkertaisin sanoin tilansa.
Silloin annettiin hänelle se apulaispaikka, jossa me, tuona taistelun
vuosipäivänä, hänet ensin tapasimme. Lukija käsittänee nyt, että vieras
herra ensin hieman hätkähti, kuultuaan Reinhagenin nimen.
* * * * *
Useoita viikkoja oli kulunut tämän kohtaamisen perästä, kun pastorille
saapui kirje, jossa hänelle mitä ystävällisimmin tarjottiin
runsastuloinen kirkkoherran paikka kenraali von V:n seurakunnassa. Tämä
tarjous ilahdutti pastoria, ei sen vuoksi, että hän nyt oli pääsevä
suurille tuloille, -- hän oli oppinut tulemaan vähälläkin toimeen, --
vaan siksi, että häneen taas luotettiin ja hänen syyttömyyttään
uskottiin.
Hän suostui siis, muutti tyttärensä kanssa uuteen paikkaansa, piti
siellä ensimäisen saarnansa ja voitti kohta kaikkien sydämet. Saarnan
perästä kutsuttiin hänet tyttärineen linnaan, ja vanha kenraali otti
erinomaisella ystävyydellä hänet vastaan. Esitettyään pastorin kaikille
vieraille, vei hän hänet erääseen syrjähuoneeseen ja sanoi:
-- Tässä on vanha ystävänne taistelutantereen vuosijuhlasta, kreivi R.
Hänen suositustaan on meidän kiittäminen siitä, että tulitte tänne
laumamme paimeneksi.
Pastori ojensi kätensä kreiville, joka myös oli hovioikeuden
presidentti, ja lausui hänelle kiitoksensa, mutta kreivi ei lainkaan
tahtonut mitään kiitosta vastaanottaa.
Lyydia neiden hiljainen, mutta suora luonne voitti kerrassaan
kenraalittaren suosion. Hän suuteli Lyydiaa, tämän lähtiessä pois, ja
lupasi olla hänelle hellä äiti. Nuori kreivi, joka oli ollut
vuosijuhlassa silloin isänsä kanssa ja siellä nähnyt Lyydian, oli
myöskin täällä läsnä. Hän oli jo aikaisemmin kertonut paljon Lyydiasta,
vaan sittenkin arvelivat kaikki hänet nähtyään, että kreivin ylistys
oli pikemmin ollut liian niukka kuin ylen runsas. Tämä nuori tyttö oli
kypsynyt kärsimysten koulussa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi
todellista sydämen sivistystä, jota ei voi kirjoista saada, vaan
ainoastaan hiljaisessa seurustelussa Jumalan kanssa. Ja tämä se onkin
ainoa oikea sivistys. Ei asu se ulkopinnalla kiiltona, jonka ensimäiset
vedet saattavat huuhtoa pois, vaan se tulee sisästäpäin ja tunkee läpi
koko ihmisen olennon.
Kun pastori ja hänen tyttärensä sitten olivat asettuneet omaan
kodikkaaseen pappilaansa asumaan, tuntui heistä kuin olisi heidän
kovien kärsimystensä jakso loppuun kulunut ja päivän säde taas päässyt
valaisemaan heidän elämäänsä.
-- Jospa äiti kultakin olisi saanut tämän nähdä! -- sanoi Reinhagen. --
Hän sai niin monta kovaa koetusta kanssamme kestää. Kun hän nyt olisi
joukossamme, olisi ilomme täydellinen. Mutta olethan sinä luonani,
rakas lapsi! Täytäthän sinä äiti armaan ja Joosef veikon sijan
sydämessäni.
-- Kernaasti sen tekisin, isä hyvä. Minun onkin aina kaikkein hauskinta
olla yksin sinun kanssasi. Ihmiset ovat kaikki niin ystävällisiä ja
hyviä minua kohtaan, mutta kuitenkin minua pelottaa heidän seurassaan.
Muistojen synkät varjot kiitävät kautta sieluni, ja hämärät aavistukset
valloittavat mieleni selittämättömällä tavalla.
-- Rauhoitu lapsi kultani, -- sanoi Reinhagen lempeästi. -- Muista
Vapahtajan sanoja: "Jokaisella päivällä olkoon suru itsestänsä." Ota
vastaan ihmisten rakkaus semmoisena kuin se on sulle suotu, nimittäin
lahjana ylhäältä. Väärin on murhepäivinä antautua epätoivoon, väärin
hyvinä päivinä olla niistä iloitsematta. Älä vaadi itsellesi ihmisten
ystävyyttä, äläkä kiinnitä sydäntäsi siihen; sitä runsaammin se on
odottamattasi tuleva osaksesi.
Pappilan perheen ja kunnon kenraalin ja hänen rouvansa väli muodostui
yhä tuttavallisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Presidentti, kreivi R.,
tuli myöskin usein sinne poikansa kanssa, joka toimi isänsä apulaisena
hänen kansliassaan. Seurustelu näitten ystävällisten ihmisten kanssa
sekä seurakuntalaisten suoma rakkaus tarjosi pastorille niin runsasta
hyvitystä, että menneitten päivien haavat alkoivat arpeutua. Davidin
murha se vaan pysyi yhä edelleen salassa. Mutta kohta sattui tapahtuma,
joka uudestaan syvälti järkäytti Reinhagenin hiljaisen onnen.
Löytyi yksi, joka ei olisi suonut Reinhagenille hänen paikkaansa, koska
olisi tahtonut sen eräälle sukulaiselleen. Tämä oli kouluneuvos,
superintendentti V. S:in kaupungista. Monasti oli hän jo lausunut
pitävänsä anteeksiantamattomana, että tämmöinen paikka uskottiin
miehelle, jonka nimeä musta tahra pimitti, ja jonka syyttömyyttä ei
oltu toteen näytetty. Eräällä tarkastusmatkallaan kävi hän myöskin
Reinhagenin alueella olevassa koulussa, ja pastori pyysi häntä
ystävällisesti luokseen. Vierashuone pappilassa oli aivan Lyydian
huoneen vieressä. Kun vieras näki Lyydian olevan puutarhassa kukkasia
hoitamassa ja lintujaan syöttämässä, hiipi hän huomaamatta tyttösen
huoneeseen tarkastelemaan sitä. Kaikki oli siellä sievästi
järjestettynä ja todisti asukkaansa hienoa aistia. Jonkun verran
saattaakin huoneesta huomata, minkälainen on ihminen, joka siinä asuu,
vaikkei henkilöä itseään vielä ole nähnytkään. Herra kouluneuvos ei
kuitenkaan tyytynyt tämmöisten huomioitten tekemiseen, vaan astui
kirjoituspöydän luokse, huomasi avaimen laatikon suulla ja aukaisi
sen. Laatikossa oli kirjeitä, ja niitä alkoi hän lukea. Hänen,
kouluneuvoksen, olisi pitänyt tietää, että tämä oli yhtä paha kuin
varastaminen, ja että Englannissa kerran eräs mies hirtettiin siitä,
kun oli lukenut vieraan kirjeen, mutta uteliaisuutensa oli suurempi
kuin kaikki hänen tietonsa. Kirjeet olivat kaikki Lyydian veljeltä,
joka oli kaatunut taistelutantereella. Mutta kouluneuvos jatkoi yhä
tutkisteluansa. Laatikon perältä löysi hän hyvästi tallennettuna pienen
lippaan. Utelias vanhus avasi sen, ja siinäpä kimalteli kaunis sormus,
jossa kirjaimet D.G.R. selvästi olivat nähtävänä. Heti iski hänelle
mieleen, että tämä varmaankin on tuo kauan etsitty sormus ja nuo
kirjaimet murhatun David Reinhagenin nimen alkukirjaimet. Hänestä
tuntui nyt päivän selvältä, että Reinhagen sittenkin oli murhaaja.
Hämmästyneenä tästä löydöstään sulki kouluneuvos lippaan sekä
kirjoituspöydän. Syyttäen äkillistä pahoinvointia, kiiruhti hän heti
pois, saattamaan hovioikeuteen -- vanha kenraali ei ollut kotosalla,
vaan kylpymatkalla -- tietoa tästä asiasta. Viranomaisille kuvaili hän
mitä räikeimmillä väreillä löytönsä. Tämä kertomus liikutti kovin
presidentti R:in mieltä, eikä hän mitenkään' tahtonut uskoa tuota
suuresti kunnioittamaansa miestä syylliseksi, vaan hänen täytyi
kuitenkin ryhtyä virkansa vaatimiin toimiin, koska asia kouluneuvoksen
ilmiannon kautta jo oli tehty viralliseksi. Hän lähetti sen vuoksi
kriminaalineuvoksen Herbstin asian tutkistelua alkuunpanemaan, mutta
käski hänen menettelemään mitä suurimmalla sääliväisyydellä. Jos
kuitenkin tuo sormus löytyisi sieltä, tuli hänen tuoda pastori ja hänen
tyttärensä vangittuina Oikeuteen.
Vielä samana yönä läksi kriminaalineuvos matkalle ja saapui varhain
seuraavana aamuna muitten viranomaisten kanssa pappilaan. Reinhagen
kuunteli levollisesti neuvoksen puhetta ja myhähteli, kun syytös
hänelle ilmoitettiin, sillä hän ei tiennyt mistään sormuksesta. Hän
tahtoi heti kutsua tyttärensä paikalle, vaan neuvos tahtoi itse mennä
hänen huoneeseensa. Lyydiaa hämmästytti suuresti vieraan herran tulo
hänen huoneeseensa, mutta vielä enemmän oudoksui hän, kun vieras vaati
häntä heti avaamaan kirjoituspöytänsä laatikon. Kriminaalineuvos
huomasi Lyydian punastuvan ja heti taas kalpenevan, avatessaan
laatikkoa, ja hänen kätensä vapisevan, kun hän vieraan käskystä ojensi
tälle tuon pienen rasian, jossa sormus oli.
Tästä hämmästyi nyt itse neuvoskin ilmeisesti, ja huomaamatta pääsi
häneltä huudahdus:
-- Totta tosiaan! Te olette siis kuitenkin veljenmurhaan syypää.
Nämäthän ne juuri ovat nuo kolme kovan onnen kirjainta D.G.R.!
Lyydia ei ymmärtänyt, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, mutta pyysi
vaan, että hänet laskettaisiin isänsä luo, jolle hän oli kertova
kaikki. Tähän vastasi kriminaalineuvos:
-- Minun on mieleni paha, etten voi sitä sallia. Te ette saa enää
puhella isänne kanssa.
-- Mitä, enkö minä enää saa puhella isäni kanssa? Mitä olemme sitten,
minä tai isä, tehneet? -- huudahti Lyydia suurimmassa tuskassa.
-- Rauhoittukaa, minä pyydän! Asia on selvenevä. Seuratkaa vaan minua.
Neuvos julisti pastorille ja hänen tyttärelleen vangitsemiskäskyn, ja
kohta sen jälkeen ajoivat he viranomaisten saattamina kaupunkia kohti.
He eivät saaneet vaihtaa sanaakaan keskenään. Syvällä osanotolla
katseli Reinhagen tytärtään, joka istui hänen edessään kuin taittunut
kukka. Pastorilta oli kyyneleet loppuneet; hän huokaili vaan hiljaa
Herran puoleen ja pyysi Häntä asiansa ajajaksi. Oikeustalon edustalle
tultua täytyi heidän sanoa hyvästit toisilleen, sillä heidät vietiin
kumpikin eri koppiinsa.
Kun presidentti oli kriminaalineuvokselta kuullut, että sormus todella
oli löytynyt, että siinä helposti erotti veripilkkuja ja nimenkin aivan
selvästi, -- nyökähytti hän surullisesti päätään ja sanoi:
-- Minä olen taas pettynyt, uskoessani hyvää ihmisistä; olen taas
menettänyt palasen luottamustani heihin. Minä luulin tätä ilkeäksi
ilmiannoksi kouluneuvoksen puolelta, kun tiedän, ettei hän siedä
Reinhagenia, vaan nyt, kun asia on tällä kannalla, koskee se minuun
sanomattomasti. Mitenkä muuten Reinhagen käyttäytyi?
-- Reinhagen oli kaiken aikaa tyyni, ystävällinen ja tasainen, niinkuin
ihminen, jolla on hyvä omatunto -- vastasi kriminaalineuvos.
-- Entäs tytär? -- kysyi presidentti.
-- Hän oli hyvin hämmästynyt, punastui ja vapisi kovasti. En ole
koskaan ennen nähnyt häntä semmoisena.
Samassa astui presidentin poika huoneeseen. Hän oli kovin kiihtynyt ja
kysyi kiireesti:
-- Onko se totta, isä, että Reinhagen ja hänen tyttärensä on tuotu
tänne tuosta murhasta syytettyinä?
-- Totta se on, poikaseni. Meitä on, ikävä kyllä, häpeällisesti
petetty. Mitä minä nyt sanon puolustuksekseni tuolle kelpo kenraalille?
Minähän niin lämpimästi suosittelin hänelle tätä miestä.
-- Sallikaa minun puhutella noita kahta, isä hyvä. Se on selvittävä
enemmän kuin kymmenen kuulustelua. Säästäkäämme heitä toki
julkisuudelta.
-- Se ei käy laatuun. Oikeudella täytyy olla oma kulkunsa. Vaikka he
olisivat veljeni ja tyttäreni, niin en voisi toisin menetellä.
Tuomio-istuimen kunnia vaatii, että se tuomitsee, katsomatta henkilöä,
säätyä tai muita suhteita.
-- Saatatteko uskoa, isä, että tuo tyttönen, joka niin lempeänä ja
hiljaisena isäänsä kunnioittaa ja käsillään kantaa hartaammin kuin
kenenkään olen nähnyt sitä tekevän, että tuo tyttö, jonka otsalla
puhtaus päilyy, olisi murhaan syyllinen? Luulisin ennen taivaan
saattavan suistua sijoiltaan.
-- Minua ilahduttaa sydämesi vilpitön kieli, poikani, mutta omantunnon
täytyy hallita sydäntä. Sinä tunnet valan, jonka oikeusvirkamiehenä
olet vannonut, ja vala sekä virka on pyhä asia. Malta mielesi ja jätä
asia Hänen haltuunsa, joka oikein tuomitsee. Rukoile, että Hän meitä
neuvoisi ja ohjaisi tässä asiassa oikein menettelemään.
Nuori kreivi riensi pois isänsä luota.
-- Lapsi parka! -- sanoi kreivi itsekseen -- Pelkäänpä, että sydämesi
vielä tekee sulle monta vastusta virantoimituksissa.
Tutkistelu kulki omaa kulkuaan. Pöytäkirjat entisistä, aikaisemmista
tutkisteluista täytyi hankkia käsille ja uudestaan läpikäydä. Siten
kului kappale aikaa, ennenkuin kuulustelu alkoi. Oikeuden edessä sanoi
Reinhagen nyt, samoinkuin ennenkin, olevansa syytön ja vakuutti, ettei
hän tietänyt mitään sormuksesta. Lyydia sanoi sormuksen olevan hänen
omansa eikä murhatun sedän, mutta kun kysyttiin, miten hän oli sen
saanut, vaikeni tyttö ja pyysi vaan, että häntä kuulusteltaisiin isän
läsnä ollessa. Isälle oli hän ilmaiseva kaikki. Niin päättyi ensimäinen
kuulustelu. Pitkien neuvottelujen perästä toimeenpantiin toinen
kuulustelu pastorin läsnä ollessa.
Jälleen näkeminen oli syvästi liikuttava näille molemmille, isälle ja
tyttärelle, he kun eivät niin pitkään aikaan olleet nähneet toisiansa.
-- Rakas lapsi, olethan syytön ja uskothan samaa minustakin? -- sanoi
Reinhagen, syleiltyään tytärtään.
-- Syytön olen minä, isä armas, ja syytön olet sinäkin. Ja näiden
molempien herrojen kuullen tahdon kertoa, miten minä tuon sormuksen
sain. -- Sinä tiedät, isä kulta, -- jatkoi hän -- miten raskaasti suru,
suurten murheittemme aikana, painoi minun sydäntäni, samoin kuin
omaasikin. Sinä tiedät myöskin, että minulla kaksi kertaa olisi ollut
tilaisuutta päästä naimisiin ja perustaa oma koti, mutta sinä et tiedä,
että rakas äiti vainaja kuolinvuoteellaan pyysi, etten jättäisi sua,
vaan olisin aina luonasi ja koettaisin sinua lohduttaa voimieni mukaan.
Puhumatta sinulle mitään, kieltäydyin minä naimisiin menemästä, ja kun
tuntui niin rauhattomalta, läksin metsäkummulle, veikon haudalle
käymään. Siellä itkin sitten kerran oikein kyllikseni ja rukoilin
Herraa neuvomaan minua, mitä tehdä. Kauan siinä istuin, mietteisiini
vaipuneena, ja katselin ympärilleni, nähdäkseni, eikö Jumala antaisi
minulle mitään merkkiä. Sitten kyykistyin alas, poimiakseni maasta
muutaman kukkasen. Yksi niistä, joka oli vankempi varreltaan, nousi
juurineen käteeni, ja sen mukana kohosi maasta tämä sormuskin. Minä
puhdistin sen ja ajattelin itsekseni: tämä se on oleva minun
kihlasormukseni, koska minä sen vainajain kummulta löysin, ja rakkaan
isäni luona tahdon olla minun tai hänen kuolemaansa asti. En tahtonut
siitä sinulle mitään virkkaa, koska pelkäsin, että sanoisit minua
pieneksi hupakoksi etkä kenties tahtoisi uhraustani vastaanottaa. Vaan
siitä hetkestä asti olen ollut niin iloisella ja reippaalla mielellä ja
olen voinut kaikesta luopua sinun tähtesi. Ja nyt se on sanottu, --
päätti tyttönen hymyillen. -- Mutta anna anteeksi, armas isä, että taas
minun tähteni olet joutunut epäluulonalaiseksi. Jos tätä olisin voinut
aavistaa, niin olisin jo kauan sitten kertonut sinulle koko asian. --
Hän syleili hellästi isäänsä ja kuiskasi:
-- Sinun kanssasi olen kernaasti vaikka vankeudessakin.
Presidentti ja kriminaalineuvos, jotka olivat kertomusta kuunnelleet,
tunsivat jotain omituisen lämmintä sydämen tienoilla. Tämmöistä ei
ollut vielä milloinkaan heidän toimintansa aikana sattunut, ja moisessa
kuulustelussa olivat he ensi kerran. Ikävä kyllä, oppivat oikeusherrat
tuntemaan ihmisiä enimmäkseen vaan pahalta, harvoin hyvältä puolen.
Siksipä kävikin tämä niin heidän sydämiinsä.
Presidentti katkaisi äänettömyyden ja pyysi nähdäkseen sormusta.
Välttääkseen syytöstä puoluellisuudesta, oli presidentti jättänyt
alustavan tutkinnon kokonaan kriminaalineuvoksen huoleksi eikä
niinmuodoin vielä ollut nähnytkään sormusta. Suurella tarkkuudella
katseli hän sitä nyt. Sormus oli äsken puhdistettu, vaan kuitenkin
näkyi siinä veritäpliä. Mutta presidentin terävä silmä huomasi samalla,
että G ja R kirjainten väliin vielä oli pistetty pieni z kirjain.
Silloin koetti hän painaa erästä sormuksen sisäpuolella olevaa, tuskin
huomattavaa nappulaa, ja heti avautui sormuksen nasta, ja sen alta tuli
näkyviin aivan vaalistunut naisen kuva.
Hämmästyneenä tästä näöstä huudahti presidentti:
-- Jumalan kiitos! Tässä on paras todistus teidän viattomuudestanne,
armas ystäväni. Minä tunnen tämän sormuksen. Kuva tässä on vaimo
vainajani kuva. Kutsukaa poikani tänne, herra kriminaalineuvos!
Kertomus tästä kaikesta on otettava protokollaan.
Nuori kreivi tuli, ja presidentti puhui hänelle erikseen:
-- Poikani, minun täytyy pyytää sinua vaikeaan tehtävään. Minä tahdon
säästää Reinhagenia ja hänen tytärtään enkä kutsu tähän kuulusteluun
enää muita vieraita. Pidä sinä siis tarkka pöytäkirja tästä.
Poika totteli äänetönnä.
-- Nyt, neiti Reinhagen, pyydän teitä kertomaan, miten te saitte tämän
sormuksen -- sanoi kriminaalineuvos.
Lyydia uudisti kertomuksensa lyhyeen ja selvään. Hajamielisenä piirteli
nuori kreivi alusta hänen sanojaan paperille, vaan sitten laski hän
kynän kädestään ja kuunteli vaan täynnä hämmästystä. Kun Lyydia oli
lopettanut kertomuksen, hyppäsi nuori kreivi pystyyn ja huudahti:
-- Näyttäkää minulle se sormus, hyvät herrat! Oi jospa olisitte
antaneet minun heti puhua näitten kanssa!
Hän otti sormuksen, suuteli sitä ja sanoi:
-- Sainhan sinut jälleen, rakas sormukseni. Niin äkkiä hävisitkin
minulta sormieni kanssa.
Reinhagenille ja Lyydialle sanoi hän sitten:
-- Siinä taistelussa, missä teidän poikanne ja veljenne kaatui, sain
minäkin haavan ja menetin kolme sormea vasemmasta kädestäni, kuten
tässä näette, -- hän veti hansikkaan pois vaivaisesta kädestään. --
Etusormessa oli minulla sormus, jonka nastassa oli äitini kuva. Sen
tahdoin viedä kanssani taisteluun, että muisto rakkaasta äidistäni
minua suojelisi. Mutta silloin vei äkillinen isku minulta sormuksen
sekä sormet. Minä menin tainnoksiin, kumppanit kantoivat minut pois,
enkä sormusta enää sen koommin nähnyt.
Nyt painoi hänkin pientä nappulaa ja näytti Lyydialle äitinsä kuvan.
-- Tässä on vielä nimenikin, -- lisäsi hän, -- "Dietrich Graf z. R."
(Dietrich R:n kreivi).
-- Onko tämä unta vai totta? -- kysyi Lyydia isältään.
-- Totta se on eikä mitään unta! -- huudahti nuori kreivi. -- Tiedän
vielä muutakin, joka on totta. Jumala on antanut sinulle merkin siitä,
kuka on oleva sulhosi. Isä! Minä olen kestänyt koetuksen ja aina
luottanut Lyydian viattomuuteen. Nyt siunaa Lyydiaa ja minua, niinkuin
äitikin tämän sormuksen kautta on meitä siunannut.
Presidentti, joka kauan oli pitänyt Lyydiasta, siunasi heitä molempia
ja syleili Reinhagenia.
Riemusaatossa noutivat seurakuntalaiset ja kenraali Reinhagenin kotiin.
Kutsuttiinko vanha kouluneuvoskin tuliaisjuhlaan ja noudattiko hän
kutsua, siitä ei kertomus mainitse mitään. Kenraalitar, joka rakasti
Lyydiaa kuin omaa tytärtään, tahtoi välttämättömästi pitää huolta hänen
myötäjäisistään, ja pastori, kovien koettelemusten mies, sai
vastaanottaa ystävyyden ja rakkauden osoituksia monelta taholta.
Muutaman kuukauden perästä aiottiin viettää häitä, sillä Reinhagen oli
sanonut tyttärelleen:
-- Nyt tiedän, lapseni, miten tuon sormuksen laita oli, mutta
lupauksestasi en tahdo mitään tietää. Siitä minä sinut täydellisesti
vapautan tai siirrän sen -- sulhollesi.
Mutta noin kaksi kuukautta tämän jälkeen saapui omituinen häälahja.
Vaikka Lyydia erinomaisella ystävyydellä oli otettu presidentin
perheen jäseneksi, vallitsi kuitenkin heidän keskuudessaan, tuon
selvittämättömän murhan takia, hämärä vastenmielisyys Lyydian isää
kohtaan. Silloin saapui presidentti eräänä päivänä odottamatta kotiinsa
kaupungista.
-- Minä tuon mukanani häälahjan, jota ette kenties ole odottaneet, --
sanoi hän ja osoitti kookasta, päivän polttamaa miestä, joka nousi
hänen kanssansa rattailta. -- Tämä on teidän veljenne poika, Reinhagen,
murhatun Davidin poika. Hänellä on paljon kertomista Teille.
Reinhagen katseli vierasta tulokasta ja huomasi hänessä pian monta
veljensä piirrettä, vaikka nuori mies oli ystävällisemmän ja lempeämmän
näköinen.
-- Rakas setä, -- sanoi vieras, -- minä olen tullut tänne suurta
vääryyttä hyvittämään. Sinä olet kärsinyt paljon isäni tähden. Jumala
antakoon sen hänelle anteeksi, ja anna sinäkin hänelle anteeksi! Hänen
murhaajansa on -- Tuaro, orja, joka oli hänen mukanaan. Isä oli ottanut
hänen vaimonsa ja myönyt hänet. Sitä ei Tuaro voinut unhoittaa, ja
matkalle lähtiessä oli hän toisille vannonut, etteivät he enää tulisi
isääni näkemään. Mutta meitä hän rakasti, ja siksi hän odotti, kunnes
kaikki asiat tulisi järjestetyiksi, ja kuultuaan, että sinutkin, setä,
ajettaisiin pois kodistasi, tahtoi hän murhaamalla isäni tehdä
teillekin hyvän työn. Näön vuoksi matkusti hän pois, vaan palasi yöllä
takaisin, aukaisi hiljaa akkunan, jonka jo päivällä oli ruuvannut irti,
ja hyökkäsi huomaamatta isän kimppuun. Näytteeksi muille orjille tästä
kostontyönsä täyttämisestä, leikkasi hän irti vasemman käden, jossa
sormus oli, ja kiiruhti sen kanssa kotiin. Tämän tunnusti minulle Tuaro
juuri ennen kuolemaansa ja antoi minulle isän kuivettuneen käden ynnä
sormuksen, ja tässä se nyt on. Katkera suru ja varmaan myös kalvavat
omantunnon vaivat mursivat ennen aikaa Tuaron elinvoimat. Mutta minä en
ole tullut ainoastaan näitä sinulle kertomaan, vaan myös puolestani
asiasta hyvitystä antamaan, sitä enemmän, kun vasta kuulin, että vielä
toistamiseen olet saanut sen tähden kärsiä. Minä en tarvitse isoisän
taloa ja perintöä. Minä olen rikas, ja minulla on tavarata enemmän kuin
tarvitsen. Minä tahdoin nähdä kotimaatani ja sinut ja tuoda sinulle
tämän lohdutuksen. Lyydia saakoon perintötilan sinun kuolemasi perästä;
se olkoon minun osaltani hänelle myötäjäisiksi.
Lopun lukija mielessään kuvitelkoon. Lyydia ei kreivittärenäkään
unhottanut lapsenvelvollisuuksia isää kohtaan. Reinhagen kuoli
ijäkkäänä miehenä. Mutta sulavina vuotivat aina silloin sanat hänen
huuliltansa, kun hän saarnassaan puhkesi puhumaan, miten hyvä on pitää
Jumalata asiansa ajajana ja psalmistan kanssa sanoa: "Sillä minä
tiedän, että Herra raadollisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa".