Sinä, hyvä lukija, et kyllä tunne häntä, jota minä tarkoitan. Minä
hänet sen sijaan tunnen. Näen hänen yhä vieläkin seisovan edessäni,
valkeaksi tärkätty tanu, kauniine läpiommeltuine tähtineen päässä ja
musta verkahame yllään ja silkkinen kaulaliina hartioillaan. Selvimmin
näen kumminkin hänen kirkkaat, siniset silmänsä, jotka katselivat
tuuheitten kulmien alta, niinkuin sininen taivas kahden tumman
kuusenoksan välistä. Hän ojensi minulle silloin kätensä, sanoakseen
ikuiset jäähyväiset ja kumminkin vaan näkemään asti. Hänen päivänsä
olivat luetut, sillä hän oli jo sillä rajapyykillä, josta Moses,
Jumalan mies, kirjoittaa 90 psalmissa. Sen koommin en häntä enää ole
nähnyt. Mutta vaikk'et sinä häntä tunnekaan, niin tunnet kumminkin
vanhan Rein-virran, -- sen rannalla hän asui. --
Edellisellä vuosisadalla oli Reinin läheisyydessä linnoitus, johon
siihen aikaan oli sijoitettu itävaltalaista ja baierilaista sotaväkeä
ja pestatuita joukkoja kaikilta maailman haaroilta. Ne olivat osa
entistä valtakunnan armeijaa. Ranskalaiset tulivat linnoituksen
edustalle ja hävittivät kohta etuvarustukset ja senjälkeen myös muurit
ja vallit, joitten sijalla nyt on peltoja. Mutta sotamiehistä oli moni
mieltynyt seutuun eikä tahtonutkaan lähteä kotiin, jossa heitä ei enää
tunnettu, vaan piti parempana asettua asumaan jonnekin linnoituksen
lähistölle. Ja niin tuli sinne eräskin itävaltalainen aliupseeri
telttarattailla. Siinä oli hänen tavaransa ja vaimonsa, kaksi lasta
käsivarrellaan. Kuormaa oli vetämässä vanha husaariratsu, joka joskus
oli uljaastikin tepastellut taisteluissa, mutta lynkytti nyt eteenpäin
pää nuokuksissa. Ensimäisessä kyläkunnassa aliupseeri pysähtyi ja
kääntyi voudin puoleen, kysyen, otettaisiinko hänet perheineen vastaan.
Vouti nyrpisti nenäänsä, mutta kun aliupseeri veti esille raskaan,
kultarahoilla täytetyn massin ja selvän erokirjan ja lopuksi näytti
ruhtinaspispan, suojelijaherran, antaman kirjoituksen, jossa sanottiin,
että tämän kirjan omistaja täytyi ottaa vastaan, silloin tuli loppu
voudin aprikoimisista. Aliupseeri otti takaisin raskaan kukkaronsa ja
antoi sieltä yhden kultarahan köyhille ja yhden kunnioitettavalle
voudille, ja niin tuli hänestä paikkakunnan porvari.
Mutta että tämän aliupseerin tänne muutto olisi tehnyt Eva Mariasta
diakonissan, sitä ei olisi luullut ei hän, eikä vouti, et sinä, enkä
minä. Ja kumminkin se oli niin.
Keskellä seutua sijaitsi talonpoikaistalo, joka jo päältä nähden oli
hyvissä varoissa. Se olikin kuin pieni linnoitus ikään. Talossa
kierteli viiniköynnöksiä alas porstuan katolle, ja tuttavallisesti
katselivat punaiset reunalistat viheriän katon alta. Akkunat olivat
täynnä kukkia, sillä talon-isäntä oli suuri kukkain ystävä. Siellä asui
vaimoineen ja lapsineen eräs jumalaapelkääväinen mies, jonka sydämessä
kasvoi muitakin kukkia kuin satakaunoja ja kuusamoja. Ne olivat sen
istuttamia, jota Maria Magdalena kerran oli pitänyt puutarhurina ja
joka todella sellainen onkin. Samoinkuin hänen talonsa oli syrjässä
vallantiestä, oli hänen sydämensäkin vieroittunut tuosta laveasta
maailman tiestä. Ja sellaisiksi tahtoi hän lapsensakin. Aamuin ja
illoin rukoili hän heidän kanssaan. Sunnuntaisin oli hänen mieluisana
työnään koko joukkonsa kanssa mennä kirkkoon. Täällä istuessaan hän jo
iloitsi Brastbergerin ja Arndin kirjoista, sillä kirkosta tultua
istuutui koko perhe sunnuntai-pukimissaan kuulemaan saarnaa, joka
täällä kotona vielä uudestaan vuorotellen luettiin. Lapsilleen hän
kopioitsi virsiä vanhoista virsikirjoista, sillä hän ei voinut kärsiä
uutta "viisukirjaa", jossa ne värssyt liiankin liukkaasti luistivat.
Hänen mielestään oli parempi, että ijankaikkisen elämän tien
ylistäminen käy hieman kankeammin, jos se vaan se oikea tie on, kuin
että se korvaa kutkuttaa ja kadotukseen syöksee. Ja joka lapsen täytyi
sunnuntaiksi osata värssynsä. Aterian jälkeen luettiin Raamattua. Olipa
silloin ulkona sää millainen hyvänsä, kuului sieltä kuinka
houkuttelevia ääniä tahansa, sulkeissa se talon portti vaan pysyi. Ja
kumminkin vallitsi kaikkialla talossa hiljainen ja iloinen henki, sillä
Jumalan sana ei ole vielä kestään tehnyt jöröjukkaa, mutta kyllä
moneltakin jöröjukalta pään kammannut ja silmät pessyt.
Jokainen talonpoika tietää, että karhiminen ja kylväminen, itäminen ja
kypsyminen -- ne ovat eri asioita, ja ettei almanakka säätä tee, vaan
Herra Jumala. Ja samaa täytyi vanhan Hannu Tuomaan kokea lapsistaan.
Kun hänen lapsensa olivat kasvaneet niin suuriksi, että alkoivat jo
tuumia naimisiin menoa, silloin selvisi hänelle, että linnut olivat
montakin hänen kylvämistään siemenistä syöneet, sillä lapset eivät
valinneet, rukoillen, niinkuin Eleasar: "Herra, anna minun kohdata."
Valinnasta valitsijan tuntee.
Niin tuli hänen vanhin tyttärensä eräänä iltana hänen luokseen, ja
sanoi kainosti:
-- Isä, onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä otan aliupseerin
Juliuksen? Hän tulee sinun luoksesi sitä kysymään. Hänellä on rahoja,
ja on hänellä talo ja on peltoja kanssa.
-- Onko siinä kaikki, mitä hänellä on, Eva Maria? -- kysyi isä. -- Eikö
hänellä ole muuta mitään?
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kysyi tytär.
-- Kyllä sen vielä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Onko hänellä myös
_siunausta_? Missä sitä ei ole, ei siinä auta pellot, eikä metsät, eikä
rahat.
Tytär ei puhunut mitään. Sitten sanoi isä hänelle:
-- Kuuleppas, Eva Maria, mitä minä sanon. Katso sitä huonetta, josta
hän polveutuu, ja sano sitten, onko hänellä siunausta mukanaan, vai ei.
Isänsä kuului sotaväkeen ja sotamiesten värvääjiin, ja siitä on hänen
omaisuutensa peräisin. Mutta siihen liittyy äitien ja lasten
kyyneleitä. Tahdotko sinä semmoisia rahoja taloosi? Entäs isä? Tokko se
mies edes osaa "Isämeitää" kunnolleen ja näyttää sen uskonkin laita
olevan niin ja näin. Monta vuotta on hän jo täällä asunut, mutta yhden
ainoan kerran on hän käynyt ripillä. Luuletko sinä, lapsi, että
sellainen isä voi lapsilleen jotain opettaa? Pojassa voi kyllä olla
jonkun verran hyvää, -- mutta usko Jumalan sanaa ja minua, että Herra
kostaa isäin pahat teot lapsissa kolmanteen ja neljänteen polveen. Älä
mene naimisiin sinne, missä ei siunausta ole! Se on isäsi neuvo. Kohta
minun juoksuni päättyy, ja sitten saat tehdä, mitä tahdot. Mutta niin
kauvan kuin minä elän, en minä sille liitolle siunaustani anna. Hyvä
Jumala antaa sinulle vielä jotain parempaa.
Tyttönen meni ulos puutarhaan malvapensaiden ja jerikoruusujen suojaan
ja itki siellä kyllälteen. Isän sanat eivät enää näyttäneet olevan niin
kovia, kuin hänestä alussa tuntui ja Raamatusta johtuivat hänen
mieleensä sanat: "Ketä sinä, Herra, siunaat, hän on ikuisesti
siunattu."
-- Isä on oikeassa, -- sanoi hän itsekseen. -- Minä pysyn isän luona,
niin kauvan kuin hän elää, ja vapaana siksi, kunnes täältä autuaasti
erkanen. --
Pojasta oli hän paljon pitänyt. Maalaisissa on välistä syvempiä
tunteita kuin kaupunkilaisissa, vaikkeivät he olekkaan niin
hempeämielisiä.
Illalla ojensi tyttönen hänelle kätensä yli puutarhan aitauksen ja
ilmoitti hänelle isän tahdon ja pyysi häntä etsimään itselleen
sellaisen, joka toisi siunauksen taloon. Poika menikin kohta senjälkeen
naimisiin sellaisen kanssa, jolla oli siunausta. Mutta tuota siunausta
ei ollut kuin kaksi hevosta ja kaksitoista auranalaa peltoa ja kivinen
sydän. -- Sentähden sanoi isä Eva Marialle:
-- Katsos nyt! Hänellä ei ole siunausta; muutoin ei hän olisi voinut
tuota ottaa.
Ja niin jäi tytär isän ja äidin luo. Kaikki muut sisarukset menivät
naimisiin, ja talon huolet jäivät hänelle yksinään.
* * * * *
Siihen aikaan oli Jumalan sana harvinaista, ja vähän niitä kalliita
helmiä kauppaan pääsi. Paikkakunnan pastori oli hyvä mies, mutta oli
ovelampi sukuluetteloissa ja riitajutuissa kuin Jumalan sanassa, ja
ymmärsi paremmin hoitaa omia viiniköynnöksiään kuin Herran viinamäkeä.
Tuo vanha talonpoika rakasti Jumalan sanaa, ja missä se ei tullut hänen
luokseen, juoksi hän sen perään. Ja oikein hän siinä teki. Monena
lauvantai-iltana tuotti hän raudikkonsa aikaisemmin kotiin pellolta,
päästäkseen joutuisammin sunnuntaina kuulemaan Jumalan sanaa lähistölle
erään uskollisen Herran miehen luo. Silloin otti hän tavallisesti Eva
Mariansa mukaan. Ja kotimatkalla selitti hän tyttärelleen saarnan vielä
selvemmäksi, niin että olisi ollut kummat, jos hän sen olisi
unhoittanut. Isä oli jo tullut liian vanhaksi maantöihin, samoin hänen
vaimonsakin. Eva Maria teki mitä taisi, mutta isästä se ei käynyt
päinsä, tytär kun muka oli liian "hieno hyppysilleen", eikä talonpojan
työ hänelle oikein sopinut, vaikka tyttö työstä pitikin. Sen vuoksi
tytär usein iltahetkinä koetteli muistista kirjoittaa jonkun kuulemansa
virren tai saarnan pätkän. Hidasta se alussa oli, mutta yhä paremmin se
vähitellen alkoi sujua. Ja se oli hänelle hyvää ja hyödyllistä työtä.
Minkä näet käsin paperille kirjoittaa, se paremmin päähän pystyy. Se
oli hänen opintonsa aikaa, ja silloin hän kokosi aittaan kovan ja
kalliin ajan varalle. Silloin keräsi hän niinkuin mehiläinen kaiken sen
hyvän, mitä joskus maailmassa oli kuullut tai lukenut. Hän pani
Raamattunsa täyteen muistolippuja, pieniä kuvia ja kuivatuita kukkasia
huomattavimpiin paikkoihin, niin että hän myöhemmin kerran leikillään
sanoi minulle, että nyt olisi parasta lakaista Piplia puhtaaksi, sillä
hän on jo tullut niin pitkälle, että joka lause olisi täytynyt merkitä.
Hänen mielestään ei siinä ole mitään, joka ei sopisi häneen ja ihmisiin
yleensä. Ja tässäkin oli orpanani oikeassa, kuten tavallisesti.
Näihin aikoihin kuoli äiti äkkiä. Hän ehti vaan kutsua Eva Marian
vuoteensa ääreen ja sanoa: "Tyttäreni, älä jätä isääsi". Ja Eva Maria
lupasi sen äidilleen käden puristuksella ja painoi hänen silmänsä
kiinni.
Nyt oli hän isän kanssa kahden kesken. Mutta isä oli menehtymäisillään
vaimonsa kuoleman johdosta. Aviosääty on näet kummallinen sääty.
Näyttää siltä kuin toinen pysyisi elämässä vain toisen vuoksi; ja kun
menee toinen, niin menee toinenkin. Silloin sai Eva Maria oppia
sairaanhoitoa, vaaliessaan tuota kipeätä mies parkaa. Mutta
sairaanhoidossa on vähäpätöisimpinä tehtävinä ojennella rohtoja
sairaalle ja muuttaa kääreitä ja autella häntä vuoteelta toiselle.
Sairauden aikana lähestyy taas moni paha vihollinen vanhoiltakin
ajoilta, arvellen, että nyt kun ruumiiseen on tullut halkeama, pääsen
pujahtamaan siitä sisään sydämeen ja sieluun. Ja silloin repeävät
helposti uudestaan auki sydämenkin haavat, samoin kuin ruumiin.
Onnellinen se, jonka vierellä silloin istuu David soittamassa harppua
ja veisaamassa psalmeja ja poistaa sillä Saulin pahan hengen.
Onnellinen se, kenellä on joku, joka ei ainoastaan ranteesta
suonenlyöntiä tutki, kuten lääkäri tekee, vaan ymmärtää toisenkinlaisen
suonenlyönnin, ja jolla on sydäntä sanoa, miten asianlaita on. Silloin
pitää olla saapuvilla sellainen, joka tuntee taivaallistakin apteekkia
ja osaa valmistaa rohtoja Jumalan sanasta, karvaita ja makeita, miten
milloinkin tarvitaan. Ja vaikkei siinä mitään muuta voisikaan kuin mitä
tuo pieni diakonissa syrialaisen sotapäällikön, Naemanin, huoneessa
hän, joka -- sydämen vavistuksella kaiketikin -- sanoi: "Voi että minun
herrani menisi Israelin profeetan luokse", niin olisi sekin jo varsin
paljon. Mutta kaikkea pitää oppia ja omassa itsessään kokea.
Jokainenhan tietää, että mitä ei itsellä ole, sitä ei voi muillekaan
antaa. --
Ja sitä Eva Mariankin oli täytynyt oppia. Sairasta hoitaessa ei näet
opi tuntemaan ainoastaan sairasta, vaan ennen kaikkea oman itsensä.
Sairaassa on, sen tietää jokainen, kyllin tekemistä, ja siinä on
vähällä mennä milloin maltti, milloin usko, milloin rakkaus ja lempeys
ja kaikki kristilliset avut järjestänsä, niin että diakonissa paran,
jos vaan oikein vakavasti ottaa huomatakseen, käy kuin huolellisen
talonemännän, joka astuu aittaansa ja luulee siellä kaikki olevan niin
ihmeen hyvin järjestettyä, mutta kauhukseen huomaakin, mitenkä
jauholaari on loppumaisillaan ja hernesäkkiä vaivaa näivettäjäinen.
Niin kävi Eva Mariallekin. Vanhus oli usein omituisen kärttyisä, eikä
hänelle monasti mikään kelvannut. Silloin täytyi Eva Mariankin lähteä
käymään lääkkeitä tuolta suurelta lääkäriltä, joka samalla on myös
apteekkari, ja jolle sairaan ei tarvitse mitään maksaa, ja joka vielä
hopealusikankin ilmaiseksi antaa. Ja Herra auttoi häntä ja antoi, mitä
hän henkisesti talossaan tarvitsi ja käytti, niin että siitä piisasi
joka päiväksi. Nyt heruivat virrenvärssyt päästä ja sydämestä suuhun,
ja kuulemansa saarnat olivat hänelle niin ilmielävinä kuin hän istuisi
ensimäisessä kirkonpenkissä ja katseleisi ylös saarnastuoliin. Ja
näistä sanoista vanhus vaikeni, ja hänen mielensä oli tyven niinkuin
Galilean meri silloin kuin Herra alkoi puhua. Silloin Eva Maria
huomasi, millainen voima vähäiselläkin Jumalan sanalla on, se kun voi
asettaa kiukun ja pahan mielen, kun sitä vastoin ihmissana on vaan
öljyä tappuroihin. --
Eikä hänestä tuntunut yökään pitkältä, kun isä tahtoi joko istua
vuoteellaan tahi kun piti häntä nostella isoisän tuolille. Tuli sitten
sekin, viimeinen yö, josta on kirjoitettu: "silloin ei kukaan voi työtä
tehdä." Hän jättikin kaikki uskollisen Jumalan huostaan. Sinä iltana
piti vanhan Hannu Tuomaankin saada valoa, ja sitä tulikin. Hän siunasi
tyttärensä, kuten Jakob lapsensa, ja tämä oli tytön vihkiminen
diakonissaksi.
* * * * *
Nyt kun isä oli kuollut, jäi hän ypö-yksikseen. Sillä välin oli hän jo
käynyt harmaaksi. Maallisen omaisuutensa jätti hän lankonsa
hoidettavaksi, ja palkitsi sen hänelle runsaasti. Eva Maria oli näet
varakas, eikä hänen tarvinnut ajatella mitään ajallisia huolia. Hän
muutti sisarensa luo, auttaen tätä lasten kasvatuksessa ja oli talon
rauhanhenkenä; ei näet ryhdytty mihinkään, ennenkuin hänen neuvoaan oli
kysytty. Mutta erittäinkin vetivät häntä sairaat puoleensa.
-- Niitten luona minä parasta ilmaa hengitän, -- sanoi hän.
Moni ei ajattele niin. Kaupungin herra ja talonpoika suovat kernaasti,
että sairastalo on heistä syrjässä. Missä hän tiesi jonkun sairaan
makaavan, kohta nähtiin siellä orpanan iloiset kasvot, ja kuultiin
hänen sanovan: "Oletteko te kipeä, koskei teitä enää koskaan näe
ulkona?" tai "Teidän akkunaluukkunne ovat suljetut; onko täällä ketä,
joka ei siedä valoa? Minä olen joutilas ja jos sallitte, niin istun
hetkisen luonanne." Eikä sitä kukaan voinut kieltää. Ja tämmöisellä
käynnillä opin minäkin hänet eräänä päivänä tuntemaan, sillä minä en
ennen tiennytkään seurakunnassani löytyvän sellaista hiljaista
samarialaista. Tapasin erään rouvan, jota julma rokko oli pahoin
pidellyt, ja hän kertoi minulle tytöstä.
-- Niin -- sanoi hän -- ellei tuota naista olisi ollut olemassa, ja
ellei Herra Jumala olisi häntä meille lähettänyt, niin makaisimme minä
ja meidän Paavo jo ammoin maan mullassa.
-- Mitenkä niin? -- kysyin minä.
-- Mitenkäkö niin? Sanoinpahan vaan, että maan mullassa me makaisimme.
Ja miksikä? Kun rokko saapui meidän paikkakunnalle, sairastui siihen
minun mieheni ja minä kohta jäljestä, ja niin kovasti, että ihmiset
rupesivat meitä pelkäämään, eikä kukaan tullut enää täällä käymään.
Naapurikin vetäisi vaan akkunaluukut puoleksi auki, huutaen: "elättekö
te vielä?" ja pisti sitten vesiruukun akkunalle ja juoksi pois, niin
että me vuoteeseemme kuulimme hänen jalkojensa töminän. Kerran sitten
aukeni ovi, ja kukas muu se sieltä juoksee sisään kuin tuo orpana?
Hänellä oli mukanaan kannullinen kahvia ja vadillinen lihalientä, ja
siinä hän syötteli minua ja Paavoa, niinkuin pikku lapsia, eikä
ollenkaan häikäillyt katselemasta meidän viheliäisen näköisiä
kasvojamme. Sitten teki hän tilat ja tuulotti huonetta ja pani tulta
uuniin aivan kuin olisi ollut palvelustyttö. Ja niin hiipi hän meille
joka päivä pari kolme kertaa päivässä, tehden aina pitkiä kierroksia,
niin ettei kukaan ihminen nähnyt mitään. Jumalan avulla me paranimme,
Paavo ja minä. Ja minä sanoin Paavolle -- hän on näet puuseppä --:
"Paavo", sanoin minä, "jos Eva Maria jotain taloonsa tarvitsee, niin
teet sinä sen ilmaiseksi." Mutta enimmän me häntä kiitämme siitä, että
hän osasi niin hyvin lohduttaa ja taisi ulkoa sellaisia ihania
rukouksia, joita ei lue missään kirjassa, niin että luuli jo olevansa
taivaassa. Kernaasti minä puolestani olisin kuollut, ja sitä minä olen
Paavolle sanonutkin, että kun minä kerran kuolen, niin pitää orpanan
tulla tänne.
Silloin opin minä tuntemaan tuon uskollisen sydämen sellaisena, joksi
häntä äsken olen kuvannut. Ja uskollisena apulaisena hän minulle aina
oli. Jos hän tiesi jonkun sairastavan, koputti hän, ohikulkiessani,
akkunaan, sanoen: "Siellä ja siellä kylässä makaa muuan sairas;
tahtoisitteko mennä sinne? Hän haluaisi nähdä teitä."
Usein tapasin hänet sairaitten luona, sellaisten nimittäin, jotka jo
pitemmän aikaa olivat tautivuoteella maanneet. Näitten luona kävi hän
säännöllisesti, olipa ne sitten sukulaisia tahi ei. Ja Herra sanoi
hänelle aina, mitä hänen kulloinkin piti puhua. Silloin tuli esille
moni oivallinen pala yhden tai toisen vanhan saarnamiehen saarnasta,
joita hän isävainajansa kanssa oli kuullut, ja väliin joku hänen
kankeasäkeisistä virrenvärssyistään, aina miten tilaisuus milloinkin
vaati.
Kerrankin makasi kylässä eräs eriskummallinen mies sairaana. Hän oli
suutari ammatiltaan ja oli paljon matkustellut ja paljon nähnyt. Mutta
sen ohessa oli hän itserakas ja piti itseään, kaikessa kainoudessaan,
erinomaisena kristittynä. Eva Maria kävi häntä katsomassa ja puhui
hänelle uskosta Jesukseen Kristukseen.
-- Niin, orpana -- sanoi sairas -- noin te puhutte, kun olette niin
vähän maailmassa kokenut. Mutta morali, kas se on pääasia; se se sanoo,
miten ihmisen pitää elää. Siitä täytyy ihmisille puhua.
-- Kuulkaahan, serkku hyvä, -- sanoi Eva Maria -- en minä tuota
maurilaista sanaa osaa oikein lausua, mutta sitä kai te tarkoitatte,
että ihminen tulee autuaaksi lain kautta.
-- No, nimittäkää sitä niin, jos tahdotte. Sitähän minä tarkoitin.
-- Kuulkaas sitten. Siihen asiaan oli vanhalla pastorilla tuolla
kylässä jotain sanomista. Hänelle olivat kanssa suuret herrat kerran
kirjoittaneet, että hänen pitäisi saarnata siveysoppia, vai miksi te
sitä sanoittekaan, eikä aina uskoa. Ukko luki kirjoituksen
saarnastuolista ja sanoi: "Minun pitäisi siis puhua teille siitä, miten
oikein olisi elettävä, mutta uskosta en saisi puhua. Kuulkaapas nyt.
Tuolla puutarhassani seisoo metsäpäärynäpuu, joka kantaa pelkkiä
metsäpäärynöitä. Jos minä nyt sanoisin sille: 'Metsäpäärynäpuu,
huomenna pitää sinun kantaa hyviä bergamotteja!' niin mitäs siihen
metsäpäärynäpuu sanoisi? 'Kirkkoherra -- sanoisi se -- nyt sinä iskit
väärään. Mitenkäs minä voisin bergamotteja kantaa? Minähän olen
metsäpäärynäpuu! Mutta tiedätkös mitä? Jalosta sinä minut, ja kenties
sitten tulee jotain parempaa.' Niin, ja luonnostamme olemme me kaikki
tuollaisia metsäpäärynäpuita. Jos nyt pastori saarnaa lakia ja sanoo:
'Niin ja niin teidän pitää olla ja hyviä hedelmiä kantaa.' -- Mitäs
siitä seuraa? Vastaus: ei tule mitään. Ensin täytyy jalostaa, ja sitten
vasta saadaan hyviä hedelmiä. Mutta jalostaminen, jolloin uusi elämä
ihmiseen ylhäältä vuotaa, saadaan aikoin ainoastaan saarnaamalla
uskosta Vapahtajaan. Ja niinpä minä edelleenkin saarnaan uskosta. Siitä
se sitten muukin seuraa jäljessä." Niin se pastori puhui. Oliko teistä,
serkku, pastori väärässä vaiko oikeassa?
-- Niin, jos asian siltä kannalta ottaa, niin kyllä kai se sitten niin
on, -- sanoi sairas.
-- No, -- sanoi orpana, -- ottakaa sitten asia kerran siltä kannalta
ja tarkatkaa, eikö teissäkin istu vielä muutamia sellaisia
metsäpäärynäpuun mukuroita. Niitä ei teistä kukaan muu nykäise pois
kuin yksi. Alussa se tuntuu kipeältä, mutta perästäpäin suloiselta.
Minä puolestani luulen sairaan huomanneenkin jotain jälkiä
päärynäpuusta, ennenkuin Herra tuli kirveineen. Se on ainakin varma,
ettei hän orpanan kuullen enää "moraalistaan" puhunut.
Eva Marian mielitehtäviä oli käydä erään seitsenkymmen-vuotisen,
halvautuneen ja vielä lisäksi sokean vaimon luona. Siellä oli hänellä
kovia koettavana. Halvaus, sokeus ja vanhuus yhtaikaa, siinä on näet
kolme kovaa vanhalle ihmiselle. Vaimoparka -- vanhaksi Kreetaksi häntä
vaan kutsuttiin -- ei oikein voinut olla yksimielinen Jumalan kanssa
siitä, miksi Herra häntä näin etsiskelee. Sen vuoksi piti hänelle usein
lukea Jobin kirjaa, ja mielissään oli muori, kun häntä verrattiin
Jobiin. Orpana vaan ei joutunut hämille, vaan sanoi:
-- Kuulkaahan, Kreeta, min'en tahdo olla kukaan Jobin kolmesta
ystävästä, jotka Herra ajoi lopultikin tautivuoteen äärestä pois.
Teillä on parempikin lohdutus kuin Jobilla, ja se kuuluu näin: "Ketä
Herra rakastaa, sitä Hän myöskin kurittaa."
Ja siinä täytyi muorin vetää suunsa nauruun, niinkuin Saara ennen
vanhaan, kuullessaan Herran lupausta. Se on tuollaista epäilevän ja
vastahakoisen sydämen naurua. Silloin kertoi Eva Maria hänelle
kernaasti ristinkoulusta, josta eräs pappi vainaja oli puhunut, ja
jossa oli neljä luokkaa. Alimpana aakkosmiehet tavailemassa: "Minun
_täytyy_ kärsiä." Toisen luokan oppilaat sanovat: "Minä _tahdon_
kärsiä." Kolmasluokkalaiset: "Minä _voin_ kärsiä", ja vihdoin pitkät
pojat, jotka sanovat: "Minä _saan_ kärsiä." Tämänkin oli hän kopioinut
eräästä saarnakirjasta, ja nyt tuli resepti hyvään tarpeeseen.
-- Nähkääs, Kreeta, -- sanoi hän, -- ette te tavaajaa pitemmälle taida
päästä, sitä, jonka aina vaan _täytyy_, ja joka aina ulisee, kun pitää
kouluun, ja asettuu vasta sitten, kun on saanut koulumestarilta uuden
voileivän. Täytyykö sitten teidänkin saada aina uusi voileipä
Jumalalta, vaikka olettekin jo seitsemänkymmentä vuotta vanha?
Kerran taas Eva Maria tuli erään toisen kristiveljen luo; mutta tämä
tiesi, mistä risti on kotoisin, ja osasi erinomaisesti lohduttaa muita.
Ihmisille, jotka, saadessaan jonkun ristin kannettavakseen, kyselivät
aina; "miksi", puheli hän näin: "Jos jonkun päähän putoaa kattotiilin
palanen, silloin tirkistelee hän aina ensin sinnepäin, _mistä_ se on
pudonnut. Niin pitää teidänkin, saadessanne kokea ruumiillisia tai
sielun tuskia, katsoa ylös sinne, josta ne tulevat, ja sanoa pyhän
Paavalin tavoin: 'Herra, kuka sinä olet?' Ei pidä kysellä 'miksi', vaan
'kuka' ja 'mistä'."
Tämän miehen kanssa oli orpanan hauska haastella, sillä tuo vanha
Johannes oli aivan samaa mieltä kuin hänkin.
-- Serkku, -- sanoi hän kerran, kun Johannes oli kertonut monista
taloushuolistaan ja sydänsuruistaan, -- te olette suurisukuinen mies.
-- Mitenkä niin?
-- Teillä kun on paljon palvelijoita.
-- Ettäkö?
-- No, jolla on monta huolta ja vaivaa, sillä on monta palvelijaakin.
Kerran näet kuulin saarnattavan, että kaikkinainen risti palvelee
Jumalan lasta. Kellä siis on monta ristiä, sanoi pastori, hänellä on
monta palvelijaakin. Ja kellä on useita palkollisia, se on, niinkuin
hyväkin herttua, suurisukuinen mies. Siksipä minäkin sanoin teitä
suurisukuiseksi.
Ja Johanneksen täytyi vähän naurahtaa tuolle suurisukuisuudelle. Mutta
hänen naurunsa oli toisenlaista kuin vanhan Kreetan nauru. On näet
suuri ero itkun ja itkun, naurun ja naurun välillä. Mutta Johannesta
hoiti hän tämän kuolemaan saakka. Ukko kuoli pitkänäperjantaina,
niinkuin aina oli toivonutkin, ja haudattiin pääsiäisenä.
Lopuksi panen tähän vielä yhden Eva Marian keskusteluista. Oli siellä
eräs harras ristisisar, ei sairas, mutta ei tervekään, joka monta
kertaa olisi ollut valmis alkamaan sodan taivaan kanssa. Kun hän
nimittäin kuuli jonkun vanhan syntisen kääntymisestä, ei hän oikein
voinut siitä riemuita, mutta arveli, ettei Vapahtajan tarvitsisi laskea
niin kauvan ihmisiä sisään taivaaseen, vaan saisi jo sulkea portin!
Sentähden sanoi Eva Maria hänelle kerran, tavatessaan hänet taas tuolla
happamella tuulella:
-- Kuulkaahan, Justiina, vielä minä maalautan teille profeetta Joonaan
kurpitsapensaan juurella ja ripustan kuvan huoneenne seinälle. Tehän
olette aivan niinkuin hänkin. Tekin säälitte enemmän kurpitsoja kuin
ihmislapsia. Miksi ette katso itseänne? Ettehän te mikään kierosilmä
ole, vaan osaatte, Jumalan kiitos, katsoa suoraan. Mutta Vapahtajakin
puhui kerran jotain kieroonkatsomisesta. Tiedättekö, kuka katsoo
kieroon? Se, jonka silmät eivät ole suorassa. Se katsoo suoraan, joka
nostaa silmänsä ylös Herran puoleen ja laskee ne sitten alas itseensä,
katsoo Jumalan armoon ja omiin synteihinsä. Mutta ken siinä katselee
oikealle ja vasemmalle lähimäisen syntiä ja armoa, siltä silmät kieroon
menevät. Ja olla kierosilmäinen, ei siinä mitään kaunista ole. Katsokaa
vaan, ettette kasvojanne pahenna. Minäkin luulin, että Vapahtajan
pitäisi porata minua varten taivaaseen erityinen reikä, josta ei muu
kukaan pääsisi kuin minä; mutta siitä minä kerran sain eräässä
saarnassa aika läksytyksen. Eräs vanha pappi näet sanoi: Jumalan
armahtavaisuus syntistä kohtaan, se on sellaista laitaa kuin minä nyt
selitän:
"Tuolla pääkaupungissa seisoo porttien edustalla ajureita. Tulee tuosta
muuan vieras, nousee vaunuihin ja tahtoisi heti lähteä matkaan. Mutta
ajuri ei vaan lähdekään. Hän liikkuu vallan hitaasti ja alkaa valjastaa
hevostaan, ja katsoo myötäänsä vaan kaupunkiin päin, eikö muka olisi
muitakin tulijoita. -- Jo tuleekin yksi.
"-- Nouskaa vaan vaunuihin, yksi on siellä jo ennestään, -- sanoo ajuri.
"Nuo kaksi puhelevat keskenään aikansa kuluksi. Ajuri katselee vaan, ja
viittaa uutta tulijaa joutumaan. Ja kun tämäkin on päässyt vaunuihin,
ottaa hän verkalleen loimen hevosen selästä ja katselee yhä. Meneepä
yhtä ja toista tiellä-tulijaa vastaankin, kunnes vaunut vihdoinkin ovat
täynnä. -- Ja jos, hänen lähtemäisillään ollessaan, tulee vielä joku,
niin ottaa hän hänet viereensä kuskilaudalle. Silloin sitä lähdetään
ajamaan; muita ei enää mahdu."
-- Katsokaas, sama on Vapahtajankin armovaunujen laita. Hän odottaa ja
odottaa eikä lähde ajamaan, kun yksi istuu sisällä, ei ennenkuin vaunut
ovat täynnä. Niin hän katsoo ja kutsuu, sillä hän tahtoo saada _täyden_
vaunullisen; mutta sitten kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle,
silloin onkin enää myöhäistä tulla. Antakaa, Justiina hyvä, toistenkin
tulla mukaan, kun itse olette vaunuissa sijaa saaneet.
Justiina häpesi ja oli hyvän aikaa aivan ääneti. Siitä pitäen johtui
hänen mieleensä useinkin tuo kieroonkatsominen ja nuo armovaunut.
* * * * *
Vielä voisin paljonkin kertoa tuosta rakastettavasta orpanasta.
Toisten, jos Jumala suo ja halukkaita kuulijoita löytyy, juttelen
lisää. Täksi kertaa riittäköön tämä. Paras puoli tässä diakonissassa
oli se, että hän aina pysyi yksinkertaisena eikä tahtonut olla mitään
erinomaista eikä mikään diakonissakaan. Mutta minulle oli hän
uskollinen apulainen. Kuinka monessa paikassa onkaan tuollaisia vanhoja
ihmisiä, joilta Jumala on oman tien sulkenut ja pannut heidät muita
palvelemaan sairasvuoteitten ääreen! Hiukkanen toimintakykyä vaan ja
rohkeutta, niin saataisiin talonpoikaistupiinkin diakonissoja!
Sellaiset ihmiset tulevat usein katkeriksi ja happamiksi ja
pahasuisiksi, ja yhtä ja toista muutakin pahaa heissä ilmenee, -- ja
hekin voisivat siinä seista kirkkain silmin ja kasvot iloisina, ja
monta ystävää he saisivat kansassa ja kädenpuristuksia ja kiitoksia ja
siunausta kuolevilta ja tuolla ylhäällä Herralta Jumalalta, joka Hänkin
on ollut sairaana, jos heistä vaan tulisi, niinkuin minun rakkaasta
orpanastani Eva Mariasta -- _hiljaisia kylädiakonissoja_.