Kumpikaan näistä jutelmista ei ole oma näkemäni, vaan olen ne kuullut
kahdelta henkilöltä, joista ei toinen mitään toisestaan tiedä. Tämä
heillä vaan on yhteistä: molemmat ovat jo kauvan sitten jättäneet
taaksensa neljännenkymmenennen ikävuotensa ja ovat kannettomia vakkoja,
s.o. ovat heittäneet naimistuumat sikseen. Mutta kummallakin on ihanat
muistonsa, ja vanhassa, hyvässä muistolaatikossa on tallella
vierekkäin: hiuskiharoita ja kuivattuja kukkasia, kellastuneita
kirjeitä, virttyneitä nauhoja ja muuta sellaista. Niihin kumpaankin
sain minä kerran hetkisen katsahtaa ja vedin sieltä esille kiireessä
kaksi kappaletta ja sain myös luvan niistä muillekin puhua.
Juhlallinen sielumessu siitä tuli sittenkin.
Tämä tapahtui monta, monta vuotta sitten viheriän Reinin rannoilla.
Siellä saivat pojat käydä koulussa, vaikka tuo ihana virta ja linnat ja
korkeat tuomiokirkot olisivat heistä olleet paljon mieluisampia
opiskelupaikkoja. Tässä kimnaasissa harjoitettiin innokkaasti
erästä ainetta, joka muissa kokonaan laiminlyötiin, nimittäin
musiikkia, ja olikin täkäläinen laulukuoro paraita Reinin varrella.
Juhlatilaisuuksissa, kuten suurina kirkkojuhlina, laulettiin, ja
lähellä ja kaukana ylistettiin tätä koululaisten kuoroa. -- Kimnaasin
penkeillä ei istunut yksistään rikkaitten lapsia, vaan löytyi joukossa
sangen köyhiäkin, jotka saivat koko lailla kiristeliä nälkävöitään, ja
joiden täytyi komentaa itselleen "silmät vasempahan", kulkiessaan
leipuri- ja makkarapuotien ohi. Muitten muassa oli siellä eräs
katolilaisen talonpojan poika, kotoisin lähistöltä, muutaman
peninkulman päästä. Vanhemmat olivat perin köyhät. Mutta poika oli
heidän ainoansa, ja vanhalla ijällään olivat he hänet saaneet, siksipä
äiti sanoikin, kuten Hanna Vanhassa Testamentissa: "Tätä nuorukaista
minä anoin: nyt on Herra minulle antanut minun rukoukseni, kuin minä
häneltä rukoilin. Sentähden annan minä hänen Herralle jälleen kaikeksi
elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu on." Ja niinpä äiti
rukouksillaan ja lupauksillaan pyhitti poikansa papiksi. Pojan täytyi
kovasti ponnistella, saavuttaakseen toiset, hän kun vasta myöhään
oli tullut kyläkoulustaan kimnaasiin. Siksipä hän, päästyään
viimeiselle luokalle, olikin jo yhdenkolmatta vanha ja istui siinä
kuusitoistavuotisten joukossa kuin mikäkin ukkopappa. Kaikki ne vaan
pitivät "Josepista", hän kun oli hiljainen poika, auttoi jokaista ja
elätti itseään, antamalla yksityisopetusta neljäsluokkalaisille. Usein
ottivat pojat hänet mukaansa retkilleen Drachenfelsin linnalle.
Sitäpaitsi oli hän erittäin lauluntaitava mies ja osasi kansanlauluja
loppumattomiin. Mutta viideskolmatta ikävuosi on paha vuosi nuorelle
väelle, joitten rinta ei ole niin aivan luja, ja jotka eivät ole olleet
kunnollisen ruoankaan varassa ja ovat sitäpaitsi saaneet paljon istua.
Ja niinpä se oli juuri laita tässäkin. Poika alkoi kuihtua, eikä tuo
poskien arveluttava puna ja suurten silmien outo hohde mitään hyvää
tiennyt. Niinhän se on ihmisen laita kuin on syksyisen metsänkin.
Siinäkin kun lehdet muuttuvat niin heleän punaisiksi ja keltaisiksi ja
aurinko niin täytenä ja kirkkaana heiastelee niiden silmistä,
silloinhan tiedämme, että loppu lähenee ja talvi piankin peittää tuon
petollisen ihanuuden suureen kääriliinaansa. -- Tuli syksy, ja silloin
tulivat vanhemmatkin noutamaan kuoleman kielissä olevaa lastaan,
toivoen hänen kotona kenties toipuvan raittiin ilman ja lehmänmaidon
avulla. Mutta kun lukukausi taasen alkoi, ei häntä näkynytkään enää
koulunpenkillä, ja kun kevät saapui maihin, koitti hänelle jo toinen
kevät. Hän antoi henkensä Herran käsiin, lohduttaen äitiään sillä, että
hänestä kumminkin tulee pappi, joka tuolla ylhäällä on messuava paljon
ihanammassa kirkossa kuin Kölnin tuomiokirkko, ja pyysi vanhempiansa
ilmoittamaan hänen kuolemastaan tovereille ja kiittämään heitä kaikesta
uskollisesta rakkaudesta, jota olivat hänelle osoittaneet. Vanha isä
läksi itse kaupunkiin, kutsutti luokseen yläluokan primuksen ja kertoi
poikansa viimeisen pyynnön.
Primus kutsui kokoon luokan ja laulukuoron. Päätettiin miehissä lähteä
saattamaan toveria viimeiselle matkalle. He tulivat rattailla ensin
kuolintaloon ja läksivät sieltä sitten kirkkoon sielumessuun.
Sikäläinen pastori arveli, että pelkkä messun lukeminen riittäisi tuon
köyhän nuorukaisen muistoksi. Mutta vainajan toverit olivat toista
mieltä. He seisoivat ylhäällä urkuparvella, ja sieltä kajahti nyt,
pastorin ihmeeksi, ihana, vieno preludio, jota eräs koululaisista
mestarillisesti soitti, kahden muun pojan toimittaessa taiteen
sääntöjen mukaan urunpolkijan virkaa. He olivat näet salaa hankkineet
avaimen urkurilta. Yhtäkkiä yhtyi nyt koko kuoro laulamaan: "Requiem
aeternam dona cis", Pastori ei ollut huomaavinaan poikain tarkoitusta
ja alkoi lukea messuttavia sanoja. Mutta lukiolaiset tiesivät ihan
tarkalleen, milloin urkujen ja kuoron oli kulloinkin vuoro vastata,
sillä monasti olivat he jo Requiemia laulaneet. Tätä kesti sitten
hetken aikaa: alhaalla vaijettiin ja ylhäällä laulettiin. Lopuksi antoi
pappi alttarilla sittenkin perää ja hän alkoi messuta, ensin hiljaa,
sitten yhä kovemmin, ja viimein tuli siitä suurenmoinen sielumessu,
jommoinen ainoastaan varakkaitten ja ylhäisien osaksi tulee.
-- Tepäs minut pulaan saatoitte, -- sanoi pastori, kun kimnasistit
astuivat alas parvelta, -- älköönkä tämä tavaksi tulko. Nyt kait
tahtovat kaikki saada samanlaisen hautauksen kuin Jooseppi. "Mutta kuka
rakkautta vastaan seisoa taitaa?"
Vanhemmat puristivat kelpo toverien kättä, ja äidin katseesta saattoi
melkein lukea sanat: "Pappina se meidän Jooseppi sittenkin haudattiin."
Toverit keräsivät vielä keskuudestaan rahoja ristiksi haudalle. Pastori
se vaan ei saanut mitään ja kumminkin sai, sillä hänen sydämeensä oli
sattunut uskollisen rakkauden kirkas säde, ja hänen täytyi kuten Jobin
muinoin huudahtaa: Ah, jos minä olisin niinkuin minä olin nuorena
ollessani, koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä.
Ja näin ollen oli hän saanut kylläkin runsaan palkinnon toimittamastaan
"juhlallisesta sielumessusta".
Amati-viulu.
Toinen jutelmani, erään vanhan neiden kertoma, vie meidät Italiaan,
jossa ei yksistään sitronat ja oransit puissa kuki, vaan parhaat
viulutkin tehtaissa kypsyvät, kuten Cremonassa aikoinaan. Siellä eleli
tuo kuulu mestari Amati, jonka viulut levisivät ympäri maailman,
ihastuttaen tuhansia sydämiä ja pusertaen silmistä kyyneleitä, kun vaan
joku osasi niitä soittaa. Viulu se on vaan sellainen kuollut kapine,
ellei henkevä käsi siihen kajoo. Siihen on kätkettynä mitä ihanimmat
sävelet; ne pitää vaan herättää unestaan. Ja tuollainen mestari saa
kokea hyviä, mutta myös pahoja hetkiä, jolloin hänen osakseen tulee
maailmalta ei ainoastaan ylistystä, vaan myöskin häväistystä ja
kiittämättömyyttä. Ja mestari Amatinkin oli kait käynyt niin, että
kenties monikin taiteilija oli tullut kuuluisaksi hyvän viulunsa
kautta, kun sitä vastoin viuluntekijä itse oli jäänyt unhotuksiin.
Olipa miten oli, tuntiessaan loppunsa lähenevän, otti hän viimeksi
tekemänsä, ihanarakenteisen viulun, katseli sitä vielä kerran joka
puolelta ja sanoi sitten: "Kaikki sävelet, jotka sinussa ovat,
nukkukoot ja uinukoot, mutta kerran jouluaatto-iltana ne herätkööt, ja
silloin ne tuottavat omistajalleen suuren onnen." Pian senjälkeen
nukkui mestari pois, mutta hänen omaisensa kirjoittivat nämä hänen
viimeiset sanansa paperille, joka kiinnitettiin viuluun. Viulu kulki
suvussa kädestä käteen, mutta sen sävelet olivat kalseita ja karkeita.
Monen mestarin käsissä se oli ollut, mutta jokainen oli laskenut sen
jälleen pois, sanoen: "Se ei ole ikipäivinä mikään amati ollutkaan."
Niin joutui viulu eräälle köyhälle sukulaiselle, joka kuljeksivan
seurueen kanssa läksi vaeltamaan Saksanmaalle. Hän oli jo ijäkäs mies,
sillä hänellä oli kaksikymmen-vuotias, ainoa tytär mukana. Tätä ei
hän ollut hennonut jättää, sitten kuin äiti oli kuollut. Eräässä
pohjois-Saksan pienessä kaupungissa sairastui tuo vanha viuluniekka
pahasti; seurue matkasi edelleen, jättäen hänet jälkeensä. Säästöt
hupenivat hupenemistaan. Ukko nousi kyllä sairasvuoteeltaan, mutta
hänen mielensä himmeni eikä ajatukset olleet täysin selviä. Hänen ainoa
selvä ajatuksensa oli se, että kerran ne sävelet hänen amatistaan vielä
vapaina helähtävät. Siksi ei hän voinutkaan erota siitä, vaikka nälkä
usein puri ytimiä myöten ja viulu olisi kumminkin ollut ainoa
myötäväksi kelpaava kapine. Mutta se ajatus, että silloin jonkun toisen
hallussa sävelet pääsevät lumouksestaan, sai hänen kernaammin kärsimään
vaikka mitä.
-- "Minä annan teille 30 taaleria tuosta kunnottomasta soittokoneesta;
teidän tähtenne vaan, Giovanni", -- sanoi eräs kaupustelija hänelle
joulukuun alussa.
Ja nytkö, kun taas jouluaatto oli tulossa, nytkö hän möisi viulunsa? --
Ei, sitä ei hän voi tehdä. Joka kerta joulun lähestyessä tykytti hänen
sydämensä, eikö muka nyt testamentti täyttyisi. -- Ja taas oli
jouluaatto. Tyttö istui, neuloen himmeän öljylampun valossa melkein
silmänsä piloille, ansaitakseen edes sen verran, että voisi maksaa nuo
muutamat hiilet, jotka uunissa hehkuivat ja heidän niukkaa ruokaansa
lämmittivät. Ulkona myrskysi, ja lumihöytäleet ajelivat toisiaan alas
maahan. Silloin otti vanhus viulunsa.
-- Ethän toki lähde ulos tässä ilmassa, isä? -- kysyi tytär. -- Nythän
on niin kirpeä pakkanen, eikä sinulla ole minkäänlaista viittaa!
-- Sinä tiedät, että nyt on jouluaatto. Tänään, jos koskaan, täytyy
viulun hellittää äänensä. Tiedät myöskin, että hätä meillä nyt on
noussut korkeimmilleen. Minä en enää saata katsella, kuinka sinä pilaat
ihanat silmäsi, Anrella. Anna minun koettaa vielä kerran. Lähden
markkinapaikalle. Sinnehän tulee rikkaitakin ihmisiä katselemaan
itselleen tavaroita. Giovanni palajaa takaisin, tuoden rahaa
lapselleen.
Sitten riensi hän ulos, viulu käärittynä nenäliinaan. Yhdeksi siellä
yhtyivät hänen tuulen häilyttämät, lumivalkeat hiuksensa ja
lumihiutaleet, ja tuima pakkanen tunki kangistuneihin jäseniin. Anrella
katseli hänen jälkeensä syvällä kaipauksella. Hän olisi lähtenyt isänsä
kera, mutta hänen täytyi saada työnsä valmiiksi vielä tänä iltana.
-- Hyvä Jumala, anna hänelle onnea tahi vapahda meidät molemmat täältä
tänä pyhänä iltana! -- huokasi tyttö.
Kului tunti, kului parikin. Tyttö oli noutanut kamarista joulukuusen,
oman koristamansa, ja pistänyt sen alle villaisen liinan, jonka hän oli
itse valmistanut. -- Silloin syöksi vanhus sisään.
-- Kaikki on turhaa! Käteni ja jalkani ovat melkein hervottomat.
Armahda minua, Jumala! Mutta ei kukaan kuule minua! He ovat ivanneet
minua tänään pahemmin kuin koskaan ennen. Voi, ettei löydy yhtään
armahtavaisuutta enää maan päällä!
-- Taivaassa kuitenkin löytyy, -- sanoi Anrella. -- Tule, isä, täällä
on sinun joulukuusesi; minä annan sinulle lahjan, niinkuin ihmiset
täällä vieraalla maalla tavallisesti tekevät.
Surumielisenä katseli vanhus kuusta.
-- Sinä olet hyvä lapsi, mutta maailma on paha. Minä soitin ihanimmat
lauluni, tiedäthän, nuo Campagnan paimenlaulut, kaikki mitä osasin,
vaan äänet olivat vaan niinkuin salvan takana. Voi, minulta on
vaihdettu ja varastettu amatini, muutoin olisi se kajahtanut tänä
iltana!
-- Tyynny, isä. Jouluyön lapsi ei unohda sinua, joskin kaikki ihmiset
sen tekevät.
Vanhus laskeusi kovalle vuoteelle sillä välin kuin Anrella sytytti
joulupuuta. Silloin kuului kova koputus ovelle.
-- Siellä he tulevat, siellä he tulevat! -- huusi vanhus, -- he
vainoovat minua tännekin.
-- Asuuko täällä mielipuoli viuluniekka Johannes? -- huusi ulkoa matala
miesääni.
-- Kyllä hän on täällä -- sanoi tyttö, murtaen saksaa.
Hän avasi oven ja valaisi arasti miehen kasvoja. Yhdellä silmäyksellä
oli tuo pulskavartaloinen ja jalomuotoinen vieras nähnyt, miten asian
laita oli.
-- Tämähän on teidän isänne?
-- Niin on, herra.
-- No niin, minä tulen juuri markkinoilta. Siellä minä näin, mitenkä
kansa ivasi ja ahdisti erästä vanhaa miestä, joka soitti viulua, ja se
tapahtui tämän ihanan juhlan aattona, jonka pitäisi kaikille,
köyhimmillekin tuottaa iloa. Mutta kun minä, lykittyäni jotenkin
kovakouraisesti väkijoukkoa syrjään, päästäkseni miehen luo, etsin
häntä, ei häntä enää näkynyt. Silloin sain kuulla, että hän asuu
täällä. Minä olen viuluniekka minäkin. -- Kas tässä, antakaa hänelle
tämä pullollinen viiniä ja nämä rahat. En tahdo, että hän olisi
ilmaiseksi soittanut.
-- Voi amatini, voi! --- huudahti vanhus huoneen perältä. -- Näetkö,
Anrella, se alkaa jo helähdellä.
-- Enkös minä ole sitä sinulle sanonut, isä, ettei sinun pidä joutua
epätoivoon? Katsos tätä hyvää herraa.
-- Mitä hän puhuu amatilaisesta? -- kysyi vieras kiireesti.
Anrella kertoi hänelle koko asian ja mainitsi mikä juttu liittyi
viuluun. Vieras otti sen kuusen valoon, kuunteli ja naputteli.
Tutkittuaan kauan aikaa viulun kaulaa, pohjaa, kantta ja hepoa,
kierteli hän tappeja ja astui vanhuksen vuoteen ääreen.
-- Uskotteko viulunne minun huostaani, Giovanni?
-- Uskon kyllä, teille minä sen uskon, jalo herra; siitä saakka kun
läksimme ihanasta kotimaastamme, ei ole kukaan meille puhunut, niinkuin
te.
-- Kuulkaa sitten. Teidän viulunne on oikea amati, ja se, mitä te siitä
saatte, auttaa teitä ensi hätäänne ja auttaa vastedeskin. Ja nyt saatte
kuulla sen ääntä.
Vieras veti silloin taskustaan rasian, josta otti esille kieliä ja
kiinnitti ne viuluun. Ja nyt rupesi hän soittamaan, ensin hiljaa, mutta
sitten antoi hän kielten helähdellä yhä kovemmin ja kovemmin. Ja nyt
alkoi kuulua koneesta kokonainen sarja mitä ihanimpia säveleitä,
milloin riemahtavia, milloin valittelevia. Lopuksi muuttui soitto
vienoksi joululauluksi.
Mestarilla oli viulu yhä käsivarrellaan, kun Anrella suuteli hänen
kättään. Sitten läheni hän vanhan Giovannin vuodetta, Anrellan
valaistessa kynttilällä ukon kasvoja. Niissä lepäsi iloinen hymy,
niinkuin makeata unta uinuvan lapsen kasvoissa. Mutta hengitystä ei
enää kuulunut. Uinuvasta viulusta vapautuneitten sävelten mukana oli
hädästä ja kahleista vapautunut sielukin lähtenyt rauhaan.
-- Tämä oli teidän isällenne, Anrella, juhlan aatto. Suurin onni on nyt
häntä kohdannut, niinkuin tuo keltaisen lapun satu kertoo. Mutta teistä
kyllä pidetään huoli; sisareni ottaa teidät luokseen.
Tuo taiteilija oli sen neitosen veli, joka minulle tämän kertomuksen
kertoi.
Niin oli tässä ihmisrakkaus saanut henkiin sävelen ja laulanut
univirren vanhukselle, samoin kuin edellisessä jutelmassa rakkaus oli
papin rinnassa sävelen eloon herättänyt ja luokkatoverille univirren
laulanut.