Kauas maitten, merten taa
Herra armons' ulottaa.
Sana pyhä. Jumalan
Kulkee kautta maailman.
Kukapa enää nykyaikana ajattelisi Kriminsotaa? Muinaissaduksi on se jo
melkein muuttunut. Vanhat kenraalit, jotka silloin johtivat suuria
armeijoja, ovat kaikki kokoontuneet tuohon suureen armeijaan
hautausmaalla. Muut taasen, jotka ottivat osaa tähän sotaan ja
mahdollisesti vielä elävät, ovat jo harmaahapsisia vanhuksia hekin.
Ja kuitenkin oli aika, jolloin koko maailmassa ei muusta puhuttukaan
kuin Kriminsodasta, jolloin ihmiset päivä päivältä tuskallisesti
odottelivat tietoja sieltä, kun sanomissa uudestaan ja uudestaan oli
luettavana vaan: Ei mitään uutta Sevastopolista. Viikko viikolta,
kuukaus kuukaudelta odotettiin tuon mahtavan linnoituksen valloitusta
sekä Malahovin tornin, tuon etevimmän varustuksen, kaatumista. Mutta
venäläiset olivat sitkeitä, ja alttiita uhrauksiin. He upottivat suuren
laivastonsa Mustaan mereen, ettei mikään vihollislaiva voinut lähestyä
linnoitusta meren puolelta. Tämä muistuttaa mieleemme Napoleon I:n
sotaa venäläisiä vastaan v. 1812, kun nämä itse pistivät Moskovan
tuleen ja uhrasivat vanhan kauniin pääkaupunkinsa.
Aukot, mitkä ampumisesta päivin syntyivät Sevastopolin
rintavarustuksiin, korjattiin taasen öisin, ja vallihaudoissa saivat
venäläiset kestää monta yöllistä taistelua ranskalaisia ja
englantilaisia vastaan, kun nämät koettivat lähestyä ulkovarustuksia.
Piirittäjien sotajoukot kärsivät myöskin paljon pakkasen ja
kuumetautien tähden, ja tuhannet nuoret, kukoistavat ihmishenget
joutuivat tämän sodan aikana tuonen uhriksi.
Eräässä ranskalaisessa sotasairaalassa makasivat tähän aikaan
vierekkäin nuori ranskalainen luutnantti sekä nuori, vangiksi otettu
venäläinen upseeri. Molemmat olivat pahasti haavoitettuja, ja näyttipä
siltä kuin eivät enää kauan täällä viipyisi, vaan ijankaikkisuuden
portit piankin heille aukeaisi. Nuori venäläinen oli erittäin kaunis
mies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn aatelissukuun, vaan hänen
ihanin koristeensa oli kuitenkin se, että hän piti Jumalaa silmäinsä
edessä sekä sydämessään ja etsi lohdutusta ainoasta oikeasta paikasta.
Sillä jos on määrätty makaamaan tällä tavoin kuolettavasti
haavoitettuna, ystävittä ja sukulaisitta, eikä voi saada unta
silmäänsä, vaan kuulee yöt läpeensä toisten sairaitten valituksia ja
voivotuksia, eikä ole mitään, jolla itseään lohduttaisi, silloin vasta
ihminen on oikein poloinen ja kurja. Monesta, joka taistelun aikana on
ollut sankari, tulee pelkuri sairaalassa, kärsimättömyydestä ja
arkuudesta. Mutta niin ei ollut nuoren venäläisen laita, sillä hän oli
tuonut mukanaan kodistaan Liivinmaalta jotain, joka kannatti häntä
tuskan pimeinä hetkinä. Siksipä ihastuikin hän suuresti, kun eräänä
päivänä ranskalainen evankelinen sotapappi astui sairaalaan ja kysyi,
oliko siellä kenties sairaitten joukossa ketään, joka kuuluu
evankeliseen uskontoon. Ystävällisesti ojensi liiviläinen heti
kuumeisen kätensä pappia kohti ja pyysi hänet vuoteensa viereen.
-- Tulette oikeaan aikaan, -- sanoi hän heikolla äänellä. -- Te tulette
vihollisen, mutta uskonheimolaisen luo, ja emmeköhän olekin kaikki
veljeksiä täällä sairaalassa, vai miten, herra luutnantti? -- Hän
kääntyi tätä sanoessaan naapurinsa, tuon ranskalaisen luutnantin
puoleen, ja tämä nyökäytti myöntävästi päätään.
Nuori liiviläinen kertoi, niin lyhyeen kuin taisi, kodistaan ja
vanhemmistaan ja pyysi pastorin antamaan heille tietoja hänestä.
-- Minä muistelen heitä alati, -- sanoi hän, -- ja moneen kuukauteen he
eivät ole saaneet kuulla minusta mitään. Olen heidän ainoa lapsensa, ja
kaikki toiveensa maan päällä ovat he kohdistaneet minuun, vaan nyt
menee eloni päivä mailleen. En tahdo salata heikkoa tilaani tällä
hetkellä, vaikka Herra tosin voi ihmeitä tehdä. Olkaa hyvä ja
kirjoittakaa vanhemmilleni, että olen täällä Jumalan kädessä. Kiittäkää
heitä sydämellisesti kaikesta siitä suuresta rakkaudesta ja
huolenpidosta, jonka he ovat minulle osoittaneet ja sanokaa, ettei edes
kuolemakaan voi meitä erottaa. Sanokaa, että jos kuolenkin, kuolen
urhoollisena sotilaana, kuten tuhannet muut, jotka nuoruuden keväimessä
ovat löytäneet hautansa tässä ihanassa puistossa Krimin kauniilla
niemellä. Tämä on nyt ensimäinen pyyntöni teille, mutta minulla on
vielä toinen pyyntö, joka on minulle -- sielulleni -- vielä paljoa
tärkeämpi. Tahdotteko lukea minulle Jumalan sanasta ja ennen kaikkea
Vapahtajamme jäähyväispuheen sekä muita paikkoja, joissa hän puhuu
rauhasta, Isänsä asuinsijoista ja jälleennäkemisestä.
Nuori pastori aukaisi heti Johanneksen evankeliumin neljännentoista
luvun ja alkoi lukea, jo ensimmäisten sanojen kuuluessa näyttivät
nuoren upseerin silmät loistavan ilosta ja kiitollisuudesta.
-- Miten ihanat nämä sanat ovat! -- sanoi hän. -- Ne saattavat minut
unhoittamaan, että syvällä rinnassani vielä asuu kiväärin kuula.
Rukoilkaa nyt minun puolestani ja tulkaa pian jälleen. Ettekö tahtoisi
ensi sunnuntaina antaa minulle Pyhää Ehtoollista? Sieluni halajaa
suuresti sen suomaa vahvistusta.
Pastori rukoili hänen puolestaan, siunasi häntä ja lupasi pian tulla
takaisin. Hyvästi jättäessään ojensi pastori kätensä myös
ranskalaiselle upseerille ja vaihtoi muutaman sanan hänenkin kanssaan.
Kun molemmat sairaat taas jäivät yksikseen, sanoi nuori ranskalainen
liiviläiselle:
-- Ne olivat oikein ihania ja ylentäviä sanoja, joita pyysitte
kuullaksenne. Onko teillä myös itsellänne se kirja, jossa ne löytyvät?
--- Kyllä minulla on raamattu, vaan se on äidinkielelläni,
saksankielellä. Mutta kernaasti tahdon siitä kääntää teille, niinhyvin
kuin osaan. Lukekaamme huomenna yhdessä luku siitä.
Seuraavana aamuna muistuttikin ranskalainen häntä tästä lupauksesta, ja
raukealla äänellä käänsi venäläinen evankeliumin sanaa hänelle.
-- Kaikki tämä on minulle aivan uutta, -- sanoi ranskalainen. -- Meille
on aina sanottu, ettei kukaan voi ymmärtää raamattua, ja kuitenkin on
kaikki tämä minusta niin selvää ja selkeätä, että pieni lapsikin voi
sitä ymmärtää.
-- Niin minäkin luulen, -- sanoi venäläinen. -- Sanat ovat niinkuin
terveysvesi meidän kylpypaikoissamme, vapaat kaikille, ja jokainen voi
kylpeä siinä, olkoonpa hän sitten oppinut professori tai tietämätön
talonpoika. Tämä vesi parantaa kaikki samalla tavalla, ja vaikka te
olette ranskalainen ja minä venäläinen, puhuu se samaa kieltä meille
molemmille.
Kaksi päivää sen jälkeen oli sunnuntai, ja nuori pappi tuli taas
venäläisen sängyn ääreen. Suurella hartaudella seurasivat kaikki
sairaat salissa hiljaista, mutta ylentävää juhlallisuutta.
Kovalla äänellä ja yksinkertaisesti luki nuori liiviläinen
synnintunnustuksensa, ja syvälle painui hänen päänsä, kun pastori
julisti hänelle Jumalan anteeksiantamuksen ja luki siunauksen hänelle.
Ihmeellinen loisto silmissä otti hän vastaan sakramentin. Kaikista
sairaista tuntui kuin olisi valo ja rauha virtaillut hänestä,
vastakohtana lumimyrskylle, joka ulkona pieksi seiniä. Silmiänsä pois
kääntämättä tarkkasi ranskalainen upseeri sairasta venäläistä, vaikk'ei
sanaakaan voinut ymmärtää. On nimittäin suuri ero kuulemisen ja
kuulemisen, ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. Oikea korva ei aina
ole päässä, vaan sydämessä, ja on olemassa kieli, jota kaikki tajuavat,
ja joka puhuu _ainoastaan_ kasvoista, ilman sanoja. Vaieten puristi hän
nuoren venäläisen kättä, kuin olisi tahtonut sanoa: -- Kuinka
onnellinen sinä sentään olet!
Kun nuori pappi varustautui lähtemään, ojensi ranskalainenkin hänelle
kätensä ja sanoi ranskaksi:
-- Eikö teillä satu olemaan Uutta Testamenttia ranskankielelläkin,
niinkuin venäläisellä ystävälläni on se saksaksi, ja ettekö tahtoisi
lainata sitä minulle joksikin aikaa? Te saatte sen kyllä varmasti
takaisin.
-- Onpa kyllä, rakas ystävä, -- sanoi evankelinen pappi. -- Tässä on ja
sen saatte kernaasti pitää. Olkoon se muistona tästä hetkestä ja
lohdutuksena koko elämällenne.
Nuori ranskalainen tarttui kiivaasti kirjaan ja piilotti sen
pieluksensa alle.
Jonkun aikaa näytti siltä kuin nuoren liiviläisen terveydentila
rupeaisi kohoamaan. Voimat lisääntyivät, ja vähemmän kärsi hän
haavastansa nyt. Täten sai nuori pappi tilaisuuden lähettää useita
toivorikkaita kirjeitä sairaan vanhemmille. Monta sanaa vaihdettiin nyt
myöskin molempien upseerien välillä. Yhdessä lukivat he Uutta
Testamenttia ja puhuivat keskenänsä kodista.
Mutta eräänä yönä sai nuori venäläinen äkkiä kovia puistutuksia ja
kadotti tajuntansa joksikuksi aikaa. Luoti rinnassa oli painunut
syvemmälle, ja kauan oli hän tunnotonna. Ikäänkuin sisäisen äänen
käskemänä tuli silloin evankelinen pappi aikaisin aamulla sairaalaan.
Täällä löysi hän nuoren ystävänsä jo kuolonkamppauksessa, mutta tajunta
oli hetki sitä ennen palannut.
-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- mutta kirjoittakaa vanhemmilleni,
että minä kuolen uskossa Vapahtajaani, vakuutettuna Jumalan
anteeksiantamisesta niin itseni kuin rakkaitten vanhempienikin
puolesta. Sanokaa heille, että minä viimeisellä hetkelläni olen
rukoillut Jumalan armoa ja kiitollisena muistellut heidän rakkauttansa.
Viimeiset sanat tulivat enää vaivoin, suurella ponnistuksella.
Senjälkeen vaipui hän uupuneena taas patjoillensa. Kuitenkin oli hän
ehtinyt ojentaa ranskalaiselle kätensä hyvästiksi. Pappi siunasi häntä
ja rukoili liikuttavalla tavalla hänen edestänsä Isä meidän rukouksen,
jonka aikana nuoren ranskalaisen kyyneleet juoksivat virtana. Aina
viimeiseen hengenvetoon saakka seisoi nuori pappi sängyn vieressä,
pitäen kädessään kuolonhien kostuttamaa kättä. Aivan hiljaa, ilman
kamppausta nukkui sairas ikuiseen uneensa, ja hänen kauniilla
kasvoillansa kuvastui ihmeellinen rauha. Pappi painoi umpeen hänen
silmänsä, kehoitti sitten kaikkia sairaita yhteiseen rukoukseen, ja
kaikki panivat kätensä ristiin. Tuntui kuin olisivat enkelit liidelleet
läpi sairaalan, sylissänsä kantaen kohti taivaan asuntoja äsken pois
nukkuneen henkeä.
-- Oliko tämä kuolema? -- sanoi nuori ranskalainen papille. -- Ei
vainkaan tämä ollut kuolema, vaan riemuvoitto. Minä olen katolilainen,
mutta tuollaiseen taivaalliseen rauhaan en ole vielä kenenkään nähnyt
nukkuvan. Se ei mene mielestäni milloinkaan.
Silloin tällöin tuli evankelinen pappi edelleenkin sairaalaan,
tervehtimään ranskalaista upseeria. Sillä välin oli Malahovin torni
väkirynnäköllä valloitettu, Sevastopoli kukistunut, ja sotajoukot
alkoivat asettua laivoihin. Mutta sairaalan kuumetauti tarttui
pappiinkin, ja hän makasi nyt siellä toivottomasti sairaana. Tästä
tiedon saatuaan kiiruhti nuori upseeri nyt vuorostaan papin luokse.
-- Minä tulen kiittämään teitä vielä kerran, -- sanoi hän. --
Sanomattoman paljon olette te minulle tehnyt.
Pappi ojensi hänelle kuumeisen kätensä.
-- Viekää tervehdys ihanaan Ranskaani, -- sanoi hän, -- jota en enää
koskaan saa nähdä. Ja lukekaa elämän kirjasta, että elämä koittaa
minulle nyt kuolemassa. -- Pitäkää aina sydämenne kiinni Kristuksessa,
mihin ja minkälaisiin oloihin tulettekin, sillä Kristuksessa olemme me
kaikki yhtä, niinkuin olette nähnytkin, ranskalaiset niinkuin
venäläiset, katolilaiset kuten protestantitkin. Eläkää onnellisena ja
Jumalan rauha olkoon aina kanssanne.
Muutamia päiviä senjälkeen kannettiin nuoren papinkin ruumis pois ja
kätkettiin likelle nuorta venäläistä ystäväänsä. Ei kumpikaan heistä
saanut enää kotimaatansa nähdä, mutta molemmat olivat he sen sijaan
yhdistyneet taivaallisessa kodissa, tuolla ylhäällä.
* * * * *
Nuori ranskalainen palasi kotiansa ja otti eron rykmentistä. Vaimoineen
ja lapsineen vetäytyi hän takaisin yhteen Ranskan pienimmistä
kaupungeista. Syttyipä silloin sota Ranskan ja Saksan välille vuonna
1870.
Lähellä erästä pientä kaupunkia kulki kerran pataljoona saksalaisia
sotureita metsää myöten. Ei missään näkynyt jälkeäkään vihollisesta.
Iloisesti puhellen ja mitään pahaa aavistamatta marssi joukko
metsätietä pitkin. Äkkiä kuului kiväärin paukauksia pensaikosta. Kaksi
sotilaista kaatui heti kuolleena maahan ja useita haavoittui. Pian
jakaantui pataljoona tiraljööriketjuun, tarkastaaksensa metsän. Silloin
tällöin paukahti kivääri, mutta pian hiljeni kaikki. Noin pari,
kolmekymmentä ranskalaista, sinisissä mekoissa ja aseilla
varustettuina, oli siellä ollut väijyksissä. Sieltä olivat he ampuneet
vaaraa aavistamattomia saksalaisia. Suurin osa heistä pääsi pakoon,
viskattuaan aseensa, mutta kaksi oli haavoittunut ja otettiin vangiksi.
Harmistuneet sotamiehet laahasivat vankinsa päällikön eteen. Toinen
kiinniotetuista oli vanha mies, joka edelleen uhkamielisesti poltteli
lyhyttä piippuaan. Raa'alla ja epämiellyttävällä äänellä sanoi hän:
-- Me olemme vankeja, tehkää meille mitä tahdotte.
Toinen oli nuori, kaunis mies, hieno tavoiltansa. Mustat, haaveksivat
silmät säkenöivät, ja pitkä kiharainen tukka valui hartioille. Hän oli
saanut luodin jalkaansa; toiselta käsi oli murskautunut. Nuori mies oli
kalman kalpea eikä sanonut sanaakaan. Joukkueen saavuttua aukealle
kentälle, pidettiin kiireimmiten sotaoikeus. Tutkistelu ei vienyt
paljoa aikaa. Molemmat vangit tunnustivat käyttäneensä aseitansa
saksalaisia vastaan.
-- Me olemme vaan tahtoneet täyttää lapsen velvollisuudet, -- huudahti
nuorempi innokkaasti, -- me olemme ainoastaan tahtoneet puolustaa
kallista äitiämme, ihanaa Ranskaa, valloittajaansa, julmaa sortajaa
vastaan. Ankara vihollinen tuomitkoon meidät kuolemaan, me emme sitä
pelkää. Te voitte kyllä henkemme ottaa, mutta ette voi ryöstää meiltä
sitä kuihtumatonta kunniaseppeltä, minkä isänmaa meille antaa. Me
kuolemme ilolla huutaen: Eläköön Ranska, kallis äiti!
-- Ranskalainen kantapäästä kiireeseen, -- sanoi päällikkö, --
kiihkoisa, mutta jalo- ja ylevämielinen. Vahinko vain, että tuota
kaunista poikaa pitää kohdella kuin rosvoa.
Sotaoikeuden päätös julistettiin pian: vangit tuomittiin ammuttaviksi.
Sotalain mukaan olisivat he oikeastaan tulleet hirtetyiksi, mutta
päällikkö tahtoi heille sotilaan kuolemaa, erittäinkin nuoremmalle
vangeista. Ja koska niin moni saksalaisista tässä kahakassa oli
menettänyt henkensä ja useat haavoittuneet, ei minkäänlainen armahdus
voinut tulla kysymykseen. Vangit saivat sentähden puolisen tuntia,
järjestääkseen asioitansa ja valmistuakseen kuolemaan. Molemmat
kuuntelivat horjumattoman tyyneesti tuomiotansa. Vanhempi pyysi
ainoastaan kulauksen viiniä; muuta ei hän halunnut. Nuori mies, jonka
haava yhä edelleen vuoti, vahvisti myös itseänsä viinillä. Sitten pyysi
hän saada lähettää terveiset vanhemmillensa erään kuormarengin kautta,
jonka hän oli taampana tuntenut oman kylänsä asukkaaksi. Tämä
myönnettiin hänelle, ja hän sai toimittaa asiansa tulkin kautta. Sen
jälkeen pyysi hän vielä muutamia silmänräpäyksiä, rukoillaksensa. Muuan
reiniläinen otti repustaan esille ristiinnaulitun kuvan, jonka nuori
mies kiitollisena otti vastaan uskonveljensä kädestä. Rukoiltuansa
nousi hän ylös ja sanoi:
-- Minä olen valmis.
Rummut pärisivät. Tuomiota toimeen panemaan määrätty plutona otti
vangit keskeensä ja läksi kappaleen matkaa etemmäs kentälle. Kuului
päällikön komennushuuto, aseitten kalsketta, ja huolimatta pitkästä
välimatkasta saattoi erottaa nuorekkaan äänen, joka sanoi:
-- Hyvästi Ranska! Ota tervehdykseni, kallis äiti! --
Heti sen jälkeen kuului komennushuuto: Olkaa valmiit! Lauaiskaa! Yksi
ainoa laukaus, ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuomio oli
täytetty, molempien mainen elo oli loppunut. Syvä haikeus vallitsi
mielet, ja kovin liikutettu oli päällikkökin: olihan jotain aivan
toista, taistella aukealla sotatanterella, rinta rintaa, silmä silmää
vasten, kuin näin olla pakotettuna tuomitsemaan lähimmäisensä
kuolemaan. Ruumiit haudattiin ammuntapaikkaan, mutta omat kuolleensa
käärivät he vaippoihin ja panivat vankkureille, haavoitetut toisille.
Vakavana ja hiljaisena jatkoi pataljoona kulkuansa.
Noin tunnin perästä tulivat he erääseen suureen, kauniiseen kylään.
Ensiksi suuntasivat he kulkunsa kirkolle, jonka tarhaan he nopeasti
loivat suuren haudan ja hautasivat siihen kuolleet toverinsa,
vieretysten. Sitten kun yhteinen kiväärin laukaus oli täyttänyt
sotilaalliset kunnianosoitukset, piti päällikkö lyhyen, mutta
sydämellisen puheen, rukoili hiljaisen Isä meidän, ja niin hajaantui
miesjoukko asuntoihinsa. Neljä haavoittunutta, joitten joukossa myöskin
kaksi yksivuotista vapaehtoista, saivat yömajansa suurenlaiseen
maakartanoon. Mutta koko talo oli autio, ei yhtäkään ihmistä siellä
näkynyt. Pimeässä hapuillen saivat nuo neljä kulkea eteenpäin, miten
parhaiten taisivat. Vihdoin kuitenkin ilmestyi isäntä, ja
haavoitettujen olisi tehnyt mieli tuntuvasti maksaa hänelle pitkällinen
viipymisensä. Mutta mykiksipä he jäivät, nähtyänsä hänen kasvonsa.
Solakka oli hänen vartalonsa, ja hienot, tuntehikkaat kasvot osoittivat
syvintä surua. Kaikki muistelivat he nähneensä nuo kasvot ennenkin,
mutta missä, siitä eivät he päässeet selville.
-- Mitä haluatte? -- kysyi ranskalainen kumealla äänellä, ja aivan
sävyisästi ilmoittivat he asiansa.
-- Heti paikalla, -- sanoi hän ja poistui samassa.
Heti sen jälkeen tulikin nuori tyttö, joka sanaakaan sanomatta järjesti
pöydän. Kun yksi sotilaista koetti laskea leikkiä hänen kanssaan, loi
hän häneen katseen, joka sai kaikki heti vaikenemaan.
-- Minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet eriskummaisen poppamiehen
taloon, -- sanoi yksi heistä.
-- No, -- sanoi toinen, -- mitäpä siitä, kun hän tarjoaa meille näin
herkullisen aterian?
Ruoka ja juoma olivat, kuten sanottu, oivallisia, mutta ei kukaan
osannut selittää, miksikä heitä kaikki niin kovasti kammotti. Heti
syötyänsä läksi kolme heistä ulos, etsiskelemään tovereitansa. Neljäs,
huomattuaan isännän kävelevän pihalla, tahtoi kiittää häntä hyvästä
kestityksestä. Mutta isäntä viittasi vaan kädellään, sanaakaan
sanomatta. Nähtyänsä jälleen nuo peräti surulliset kasvot, ei sotamies
malttanut olla jotain sanomatta.
-- Näyttää siltä kuin olisitte saanut paljon kärsiä sodasta, oi,
niinkuin me kaikkikin, ja mieleni on paha, että olemme tuottaneet niin
paljon vaivaa. Mutta, Jumala paratkoon, sehän on sodan kulku.
-- Niin, -- huusi isäntä kovalla äänellä, -- sota on nyt! -- Sitten
nosti hän kätensä kohti taivasta, ja syvintä surua leimusivat hänen
silmänsä.
Vapaehtoinen palasi tovereittensa luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut.
Mutta he eivät paljoa häntä kuulleet, sillä jokaisella oli jotain
tärkeätä juteltavana. Yksi puhui hyvästä ruuasta, toinen ikävästä talon
väestä, mutta kolmas sanoi:
-- Minun isäntäni taas on liiaksi avulias: hän olisi tahtonut vetää
saappaatkin jalastani, mutta eipä häneen silti liene luottamista.
Heti senjälkeen pärisi iltarumpu, ja jokainen vetäytyi asuntoonsa.
Mainitun maakartanon kolme asukasta heittäytyivät heti pehmoisiin
vuoteisiinsa. Oi, miten hyvältä sellainen tuntuu, kun on viikkomäärin
lepuutellut jäseniään missä milloinkin eikä aamulla tiedä, mitä jäsentä
enimmän kolottaa. Mutta vapaehtoinen ei voinut nukkua. Jotakin hän
lienee aavistanut. Hän nousi ylös, otti kiväärin viereensä, kohensi
tulta kamiinissa ja koetti lukea. Mutta ei sekään tahtonut käydä, ja
miten ollakaan, alkoi uni vähitellen tulla. Pysyäkseen valveilla, meni
hän ikkunan luo, kuuntelemaan, oliko kaikki hiljaista. Kun ei mitään
kuulunut, meni hän takaisin kamiinin luo ja alkoi lukea. Lienee hän
kuitenkin siinä torkahtanut, koska äkkiä heräsi siihen, että joku
taputti häntä hartioille. Se oli hänen isäntänsä. Sotilas tarttui
kivääriinsä, mutta isäntä sanoi:
-- Antakaa vaan kiväärin olla rauhassa, sillä täällä ei teidän tarvitse
mitään pelätä. -- Ja istuen tuolille hänen viereensä, puhui hän
puoliääneen:
-- Minä tahdon sanoa teille jotakin hyvin tärkeätä, mutta sitä ennen
täytyy teidän kunniasanallanne luvata tehdä kaiken voitavanne, ettei
kukaan tulisi tästä kärsimään.
Koneen-omaisesti ojensi sotilas hänelle kätensä ja isäntä jatkoi:
-- Kuunnelkaa tarkasti älkääkä minua keskeyttäkö, sillä hetket ovat
kalliit. Teidän päällikkönne on iltapäivällä ammuttanut kaksi
ranskalaista.
-- Se on kyllä totta, mutta he olivat sissejä, ja niitten kanssa me
emme käy sotaa.
-- Minä tiedän sen kyllä ja tunnen sotalait, sillä minä olen itsekin
palvellut armeijassa. Mutta me teemme kaikki, mitä voimme,
vihollistamme vastaan, eikä siitä voida meitä moittia eikä paheta
siihen.
Vapaehtoinen aikoi tähän vastata, mutta toinen keskeytti hänet käden
viittauksella ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Yksi niistä, joita te tänään ammuitte, se nuori mies, oli minun
poikani.
Kauhistuneena hypähti sotamies ylös. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle
kaikki, ja nyt ymmärsi hän isäntänsä surulliset kasvot.
-- Poloinen, onneton isä! -- huusi hän.
-- Niin, siinä olette oikeassa, -- sanoi tämä. -- Hän oli jalo lapsi,
korkea- ja puhdas-aatteinen, meidän kaikkein ilo. Hän tuli kotia
silloin, kuin sota alkoi, mutta sitten sai hän tasavallan hallitukselta
toimeksi järjestää kansanmiehet aseisiin tässä seudussa. Tänään hän ei
tahtonut päästää noita toisia yksinään, vaan meni itsekin mukaan,
vaikk'ei se oikeastaan olisi ollut hänen tehtävänsä. Sentähden on hän
mennyt kuolemaan, antanut henkensä isänmaansa edestä. Tämä, että hän on
tullut ammutuksi, on herättänyt suurinta katkeruutta kylässä, ja nyt on
päätetty sekä valalla vannottu tänä yönä kello kaksitoista hyökätä
teidän toverienne päälle ja surmata joka mies, niin ettei yksikään
pääse pakoon.
Sanatonna tuijotti nuori saksalainen puhujaan vieressänsä.
-- Mutta tämä ei tule tapahtumaan, -- jatkoi ranskalainen. -- Minä olen
kauan aikaa taistellut sitä vastaan, vaikk'en minä sekä isänä että
ranskalaisena saata muuta kuin katsoa tätä oikeaksi. En kuitenkaan ole
voinut löytää tässä päätöksessä mitään rauhaa ja tyydytystä. Minä en
tahdo, että minun poikani tähden satojen veri vuotaisi, jotka
ainoastaan ovat totelleet upseeriensa käskyä. Olen kysellyt tätä
omaltatunnoltani, mutta vielä enemmän eräältä kirjalta, josta minulla
usein on ollut suurta hyötyä. Ollessani luutnanttina, otin osaa Krimin
sotaan. Silloin sain minä tuon kirjan, vaikka olenkin katolilainen,
eräältä protestanttiselta sotapapilta, joka, käydessään lohduttamassa
ja virvoittamassa haavoittunutta venäläistä upseeria, usein puhutteli
myöskin minua. Ja tänä iltana löysin siitä nämä sanat: "Älkää itse
kostako, minun rakkaani, vaan antakaat Jumalan vihan sijaa saada. Sillä
kirjoitettu on: minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra.
Sentähden jos sinun vihollises isoo, niin syötä häntä, ja jos hän
janoo, niin juota häntä; sillä koska tämän teet, niin sinä tuliset
hiilet hänen päänsä päälle kokoat." -- Ja minä, joka näin tuon nuoren
venäläisen upseerin kuolevan rauhassa ja vakuutettuna synteinsä
anteeksiantamisesta, minä en voisi kuolla rauhassa, sellainen verivelka
omallatunnollani. Mutta aivan turha on yrittää vaikuttaa maanmiehiini.
Kiiruhtakaa sentähden päällikkönne luo ja kertokaa hänelle mitä
on tekeillä. Sitä minä vaan pyydän, ettei yhdellekään minun
kansalaisistani tehdä mitään pahaa. Antakoon päällikkö vaan hälytyksen
pataljoonalle ennen kello kahtatoista, niin ei ole mitään vaaraa enää.
Mutta vaijetkoon hän sen jälkeen, muutoin joudun minä kavaltajaksi ja
saan siitä kärsiä. Ja nyt kiiruhtakaa, sillä kello on jo yli
yhdentoista.
Talonisäntä poistui senjälkeen nopeasti. Vapaehtoinen pukeutui
kiireesti uniformuunsa, herätti uneen uupuneet toverinsa ja kiiti
sitten herättämään päällikköänsä, ilmoittaakseen hänelle kaikki, mitä
oli kuullut. Ensin tahtoi päällikkö esiintyä ankarana, mutta heitti sen
sikseen, annetun lupauksen tähden, ja sanoi vapaehtoiselle:
-- Juokse nopeasti päävartioon ja anna heti soittaa yleismarssiin!
Sotamies kiiti niin nopeasti kuin voi alas rappuja, ja ennenkuin
pormestari, joka seisoi alhaalla porstuan ovella, ennätti saada hänet
käsiinsä, oli hän jo kadonnut kadulle.
Mutta päävartion sotamiehet löysi hän niin surkeassa tilassa, että
kaikki hänen yrityksensä ja ravistelemisensa olivat turhat. Kun hän
onneksi osasi itse käsitellä torvea, tarttui hän signaalitorveen, ja
silmänräpäyksessä kaikui herätysrummun ääni läpi kylän. Yht'äkkiä
ilmestyi valoa kaikkiin ikkunoihin.
Tuossa tuokiossa riensi sotamiehiä joka haaralta, huutaen:
-- Mikä hätänä? --
-- Asentoon, --- huusi vapaehtoinen, -- torille niin pian kuin
mahdollista!
Ja kymmenessä minutissa olivat kaikki järjestyksessä ja valmiina
torilla.
Fusilieerit, -- sanoi päällikkö, -- meillä on syytä nyt heti marssia
eteenpäin. Mutta sitä ennen täytyy joka miehen saada aimo kulaus,
vahvistaaksensa itseään. Riisukaa aseet! Me asetumme nuotiolle.
Senjälkeen huusi hän vapaehtoisen sinne, missä kaikki upseerit
seisoivat.
-- Te olette oleva todistajani, -- sanoi päällikkö hänelle, --
menettelyssäni tätä ryövärijoukkoa ja näitä heittiöitä kohtaan. --
Samassa osoitti hän kylän pormestarin, joka kalpeana ja horjuen seisoi
upseerien piirissä.
-- Te olette antanut kunniasananne siitä, että minä menettelen
säälivästi heitä kaikkia kohtaan, enkä tahdo, että sotilaan sana näin
hyvässä asiassa rikottaisiin.
Sen jälkeen kääntyi hän pormestariin ja sanoi:
-- Erään jalon miehen tähden tässä kylässä en tahdo ketään rangaista,
mutta minä olen pitävä huolta siitä, että tämä kylä tulee sotilaallisen
valvonnan alaiseksi. Ja nyt täytyy jokaisen miehen saada litra viiniä,
leipää ja lihaa. Sitäpaitsi saatte te maksaa 2000 frankkia sakkoa.
Puolessa tunnissa tulee kaiken olla täällä.
-- Ja nyt, -- sanoi hän vapaehtoiselle -- tahdon mielelläni lausua
kiitollisuuteni hänelle, joka on pelastanut henkemme. Saattakaa minut
kenenkään huomaamatta asuntoonne.
Vapaehtoinen haki isäntänsä ja kertoi hänelle lyhyesti, miten oli
käynyt. Mutta isäntä ei suostunut millään muotoa vastaanottamaan
pataljoonan päällikköä.
-- Minä olen kristittynä ja ihmisenä täyttänyt velvollisuuteni, johon
minua sekä raamattu että omatunto ovat kehoittaneet, enkä pyydä siitä
mitään kiitosta. Sanokaa hänelle, joka on tuominnut minun sydämestä
rakastetun poikani kuolemaan, että minun on mahdoton nähdä häntä nyt.
Mutta jos hän jotakin tahtoo tehdä minun edestäni, niin pyytäkää häntä
lahjoittamaan takaisin sakot köyhälle kylälleni. Jääkää hyvästi ja
jättäkää minut nyt yksinäni suremaan.
Sen jälkeen kääntyi hän pois ja astui aivan hiljaa ulos ovesta.
Sotamies vei tämän sanoman päälliköllensä.
Suurimmassa kiireessä hankkivat talonpojat sen, mitä päällikkö oli
vaatinut, ja myöskin tuo onneton päävartioväestö tuotiin rintamaan.
Tylsinä ja välinpitämättöminä kuuntelivat he kaikki, mitä päällikkö
puhui heille jyrisevässä nuhdesaarnassaan, mutta kun hän oli
lopettanut, sanoi pataljoonan lääkäri.
-- Antakaa miesraukoille anteeksi, älkääkä saattako heitä kärsimään
huolimattomuudestaan. He olivat saaneet runsaat määrät unijuomaa, joka
vielä kauan tulee tuntumaan heidän päissään. Opiumin haju leviää heistä
jo pitkän matkan päähän.
-- Onhan se niinkin, -- sanoi päällikkö; -- käyköön siis armo oikeuden
edellä, koska jalo mies on puhunut puolestanne.
Ylimääräinen kestitys maistui jokaisesta erinomaiselta, ja heti kello
kahdentoista jälkeen marssi pataljoona musiikin soittaessa pois
kylästä.
Mutta kaikki nämä, jotka juuri äsken olivat joutumassa tuon hurjan
vihanpurkauksen alle ja jotka olivat vähällä heittää henkensä
salamurhaajan käsiin, he, jotka nyt tuolla iloisesti laulaen kulkivat
matkaansa pimeässä yössä, -- ketä oli heidän kiittäminen siitä, että
jälleen voivat toivoa kerran vielä pääsevänsä kotia isänsä ja äitinsä
luokse, takaisin kotimaahansa? Ainoastaan Jumalan sanan, joka kerran,
monta vuotta sitten, kaukana maitten ja merien takana, syrjäisessä
Krimissä, oli langennut haavoittuneen sotilaan sydämeen! Mitä muuta
kuin sitä hiljaista rauhaa ja onnellisuutta, joka tästä sanasta
kuvastui kuolleen kristityn sotilaan kasvoilla? Ja niin syntyy
rakkautta rakkaudesta, jotta täytettäisiin lupaus, joka sanoo:
"Sillä niinkuin sade ja lumi tulee taivaasta alas, ja ei mene sinne
jälleen, vaan tuorettaa maan ja tekee sen hedelmälliseksi ja antaa sen
kasvaa ja antaa siemenen kylvettää ja leivän syötää; niin on myös minun
sanani, joka minun suustani lähtee: ei sen pidä tyhjänä palajaman minun
tyköni, vaan tekemän, mitä minulle otollinen on, ja sen pitää
menestymän, jota varten minä sen lähettänytkin olen."
(Jes. 55: 10, 11.)