Vallitseepi myöskin mielen.
Seurassanne viime kerran olla saan.
Sanoa ma emmin: Teitä Laura lemmin!
LAURA erikseen.
Kestä sydän! Kuulla tää on ihanaa!
MERISAARI.
Nyt ma pyydän sulo suulla
Sydämmenne ääntä kuulla!
LAURA erikseen.
Oi, kuu tää on hurmaavaa ja katkeraa!
MERISAARI.
Oonko siihen määrin
Ymmärtänyt väärin
Käytöksenne --?
LAURA.
Liian myöhään!
MERISAARI.
Hiljattain
Mua kohtaan tuntehenne --
LAURA.
Toisin lienee ollut ennen.
MERISAARI.
Kuinka Laura?
LAURA.
Kaislalta ma kihlat sain. (Syöksyy pois.)
MERISAARI. Kihloissa -- Kaislan kanssa -- voi minua!
(Vaipuu istumaan akkunan eteen.)
SANTTU hiipii piilostaan esille. Nyt ovat jo kaikki poissa! Auta minua
onnetar! Hiljaa vaan! Muutama askel vielä ja minä olen vapaa! (Huomaa
Merisaaren ja pelästyy.) Kauheata! Hän istuu aivan minun tielläni!
Miten päästä hänen ohitsensa? Hiljaa! Hiljaa! Vielä askel --
(kolahuttaa vähän jalallaan tuolia.)
MERISAARI hypähtää ylös. Kuka se? (Tarttuu Santtuun.) Mitä etsitte?
SANTTU. Päästäkää minut -- päästäkää!
MERISAARI. Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä tahdotte?
SANTTU. Tahdon vain päästä pois.
MERISAARI. Kuka te olette?
SANTTU. Armahtakaa! Antakaa minun mennä.
MEEISAAKI. Meidän aamullinen opastajamme! Miksi olette tullut tänne?
SANTTU itsekseen. Olinpa kokonaan unohtaa! (Puhuu murteella.) Kas s'o'
ny' sil' viisii, ett' mää --
MERISAARI. Älkää suotta muuttako puhettanne! Johan kuulin teidän
taitavan oikeata kieltä. Vastatkaa kiertelemättä, mitä tahdoitte
täältä!
SANTTU. Antakaa minun mennä pois --
MERISAARI. Vastatkaa ensin -- mitä tahdoitte täältä!
SANTTU nolona. Minä tahdoin -- varastaa!
MERISAARI. Sen arvasinkin. Hyvä että sain sen estetyksi. Menkää nyt
samaa tietä kuin tulittekin!
SANTTU. Jumala palkitkoon teille! Kiitoksia! Tuhansia -- Ei! Minä en
teitä kiitä!
MERISAARI. Tehkää miten tahdotte! Menkää nyt vain!
SANTTU akkunan vieressä. Ja nyt luulette te menettelevänne
jalomielisesti. Mutta teillä on ajatusta ainoastaan itsenne varalta.
Sellainen jalomielisyys on vain itserakkautta! Hyvästi! (Aikoo lähteä.)
MERISAARI. Kuulkaahan --! Te olette oikeassa. Älkää menkö! Minä en tee
teille mitään pahaa! Sanokaahan mitä aioitte varastaa täältä?
SANTTU matalasti. Kymmenen markkaa.
MERISAARI. Miksi rupeatte varkaaksi kymmenen markan tähden?
SANTTU. Te ette tiedä minkä arvoiset ne kymmenen markkaa minulle ovat.
Minun raukan täytyy ne varastaa tai hukuttaa itseni mereen -- muu ei
auta.
MERISAARI. Auttaa kyllä. On vielä kolmaskin keino: pitää kärsiä!
SANTTU katkeroitti Oletteko te koettanut sitä keinoa?
MERISAARI hämillään. En.
SANTTU. Älkäämme siis puhuko siitä! Hyvästi!
MERISAARI. Te olette harhateillä -- mutta en minä tuomitse teitä.
-- Minä tiedän vielä yhden keinon, johon ehkä luotatte enemmän! Kas
tässä englantilainen kultaraha! Se on runsaasti kymmenen markan
arvoinen. Ottakaa se -- älkääkä varastako enään!
SANTTU hämillään ja liikutettuna. Tätä en olisi odottanut. Te saatte
minut häpeämään. Mutta minä voin palkitakin teidän hyväntyönne. Minä
kuulin mitä täällä äsken tapahtui -- älkää pahastuko -- olinhan
pakoitettu kuulemaan. Minä tunnen koko juttunne ja voin ehkä auttaa
teitä.
MERISAARI. Mitä sanotte?
SANTTU. Minä vakuutan, että saatte täydellisen koston.
MERISAARI. Minä en halua kostaa.
SANTTU. Ymmärtäkää minut oikein! Minä tarkoitan herra Kaislaa.
MERISAARI. Älkää puhuko sanaakaan!
SANTTU. Mitä sitten aiotte tehdä?
MERISAARI. Minä valitsen äsken mainitsemani kolmannen keinon. Minä
kärsin ja lähden tästä talosta niin pian kuin voin. Ja saman neuvon
annan teillekin. -- Menkää!
SANTTU. Kyllä menen. Mutta älkää halveksiko minua! -- Minä en sentään
ole niin paatunut kuin nyt luulette. -- Oh! Kyllä sentään olen. Olen
paatuneempikin. En minä nyt ensikertaa varastanut. Minä olen vanha
heittiö! Mutta minä pyydän teitä! Älkää te minua kovin halveksiko! Se
koskee niin kipeästi, sillä minä en koskaan ole tavannut teidän
kaltaistanne ihmistä.
MERISAARI. Mitenkä to olette joutunut --?
SANTTU. Roistoksi -- tarkoitatte. -- Mistäpä sen tietäisin. Olen kai
syntynyt sellaiseksi. Mutta suotta puhun siitä teille. Te ette minua
ymmärrä. Te olette siksi liian puhdas ja viaton.
MERISAARI. Minäkö olisin viaton! En suinkaan!
SANTTU ilolla. Oletteko tekin tehnyt jotain häpeällistä?
MERISAARI. Kenpä olisi viaton!
SANTTU. Oletteko lakiakin rikkonut?
MERISAARI. Yhteiskunnallisia lakeja en ole rikkonut. Mutta se kenties
ei ole minun ansioni. Ehkä olosuhteeni eivät ole antaneet aihetta
siihen. -- Jumalan edessä olen yhtä syntinen kuin tekin.
SANTTU. Eilen kuulin teidän puolustavan hairahtunutta ihmisparkaa, joka
avuttomana luisuu rikoksesta rikokseen. Mutta en luullut teidän
tarkoittaneen mitä sanoitte. Antakaa se minulle anteeksi, sillä minä
olen tottunut näkemään ainoastaan pahaa -- jo syntymästäni asti.
MERISAARI ottaa Santtua kädestä. Kuulkaa ystävä! Aina on mahdollisuus
pelastukseen. Te ette joudu kadotukseen, jos itse tahdotte sitä
karttaa. -- Oletteko milloinkaan rukoillut jumalaa?
SANTTU. Olen kerran -- koettanut! Silloin, kun jouduin ensi kerran
kiinni. Mutta kenties rukoilin väärien asioitten puolesta, koska se ei
auttanut. -- Minä luotan teihin. Sanokaa, voiko jumalaa rukoilla?
MERISAARI. Voitteko epäillä sitä?
SANTTU. Luuletteko, että minäkin vielä kykenen rukoilemaan?
MERISAARI. Aivan varmaan. Jumala ei teitä hylkää, jos vain hänen
puoleensa tahdotte kääntyä.
SANTTU miettien. Kuulkaa -- minä olen päättänyt matkustaa kauvas
täältä, alkaakseni elämän alusta -- rehellisellä työllä. Siinä luulin
olevan kaikki. Mutta minä huomaankin, että on vielä muutakin tehtävä.
Ja minä koetan tehdä kaikki. Te saatte vielä kuulla minusta! Jääkää
hyvästi! Jumala teitä siunatkoon! (Pakenee akkunasta.)
MERISAARI. Hän on pelastettu!
ESIRIPPU.
Viides näytös.
Sama paikka kuin toisessa näytöksessä. Aamu.
PAUKKU. Ovatko ne vielä ylhäällä, tuolla?
VUORINEN. Ovat, ikävä kyllä. Palvelija vei heille äsken kahvia.
PAUKKU. Sanotteko sitä ikäväksi, että rosvot ovat käsissämme?
VUORINEN. Jospa ne eivät milloinkaan olisi käsiimme tulleet! Tiedän
kyllä seuraukset! Jo tänään kiertää historia ympäri seutua -- ja
huomenna saan lukea sen sanomalehdissä.
PAUKKU. Mitä pahaa siinä sitten on?
VUORINEN. Oo, se kyllä tiedetään, että ihmiset aina pitävät roistojen
puolta. Te kyllä saatte kunnian heidän vangitsemisestaan, mutta minä
saan häpeän ystävällisyydestäni heitä kohtaan. Kukaan ei tietysti
hiisku sanaakaan minun sisällisistä aavistuksistani näitä ihmisiä
kohtaan. Siitä luonnollisesti ei puhuta mitään.
LAURA. Nyt kun olen tarkoin kuullut koko jutun, on mielestäni varsin
naurettavaa uskoa noita kunnon poikia varkaiksi.
VUORINEN. Kyllähän siihen lujaa uskoa tarvitaankin. Niillä pahuuksilla
on sentään koko lailla ihmistapoja. Vaikka kyllä raakuus sentään
toisinaan pistää esiin.
HELLÄ. Mutta ethän sinä, setä kulta, eilen ajatellut sinnepäinkään.
VUORINEN. Eilen! Mistä sinä tiedät mitä minä eilen ajattelin -- vaikka
minä en puhunut siitä!
PAUKKU. Eihän neitosilla voi olla kokemusta tällaisissa asian
haaroissa.
LAURA. Eihän tällaista ole vielä ikinä kukaan nähnyt eikä kuullut.
PAUKKU. Eikö kuullut? Miksi ei olisi! Minä tunnen sadottain tällaisia
tapauksia. Antakaas kun kerron! Kerrankin muuan suutari --
HELLÄ. Mutta eiväthän herrat Airio ja Merisaari ole suutareita.
PAUKKU. Ei se mitään tee. Ei kaikki rosvot olekaan suutareita, mutta --
HELLÄ. Eihän sellaiset esimerkit tähän kelpaa!
PAUKKU. Sallikaa minun puhua loppuun. Te ette tätä ymmärrä! Teitä ei
ole koskaan lurjus vetänyt nenästä. Mutta minua ovat lukemattomat --
HELLÄ. Sen uskon ilman esimerkkejäkin!
LOTTA ja KAISLA tulevat.
VUORINEN. No, herra Kaisla, onko rouva Paukku kertonut teille?
KAISLA. On.
VUORINEN. Mitä nyt sanotte tähän?
KAISLA. Pitäisikö minun sanoa jotakin?
VUORINEN. Älkää nokitelko! Eikö mielestänne ole syytä ryhtyä
tutkintoon?
KAISLA. Eiköhän?
LOTTA. Herra Kaislalla on viep lisää syytöksiä.
PAUKKU. Sepä mainiota! -- Mitä teillä on lisättävänä?
KAISLA. Vähäpätöinen juttu! Lompakkoni on viime yönä varastettu.
KAIKKI. Kauheata! Onko? Herra jumala!
VUORINEN. Ja sen piti tapahtua minun kattoni alla! -- Se on hävytöntä!
LAURA. Kuinka uskallatte väittää sitä varastetuksi? Huomasitteko kun se
varastettiin?
KAISLA. En -- eikä varkaat tahdo tullakaan huomatuiksi!
LAURA. Olettehan siis voinut pudottaa sen jonnekin!
KAISLA. Minä olen etsinyt huoneeni katosta lattiaan, mutta -- turhaan!
Jo eilen illalla panin sen keskilattialla olevalle pöydälle.
PAUKKU. Mitä siinä lompakossa oli?
KAISLA. Parisenkymmentä markkaa ja pari kirjettä.
PAUKKU. Mainiota! Nyt ovat pojat pihdissä!
HELLÄ tuskassa. Mitä sinä uskot, Laura?
KAISLA. Laura-neiti uskoo vain hyvää!
LAURA. Eipä tässä enään usko pahaankaan pitkältä auttane. Pian kai
saadaan nähdä, kuka uskoo oikein!
KAISLA. Laura-neidin läheinen tuttavuus noitten lurjusten kanssa kyllä
tukee hänen uskoaan, mutta paras kai sentään lie uskoa järkiperäisiä
syitä ja viedä poikaset arestiin. Siten vapaudumme kaikista ikävistä
tutkimisista!
PAUKKU. Niin juuri! Parasta on heti lähettää vintiöt vangin
kuljettajalle!
VUORINEN. Emmeköhän sentään tutkisi heitä ensin?
LAURA. Niin, isä kulta! Se on paljon parempi!
VUORINEN. Älä luulekaan, että tahdon armahtaa heitä! Olen päinvastoin,
niin suuttunut heihin, että tahtoisin antaa heille vähän nokan
poltetta.
KAISLA. Oikein! Siihen kyllä saatte tilaisuutta!
LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa.) Teistä en usko hyvää enään koskaan!
PAUKKU. Mitä nyt tehdään? Paiskaanko minä ne heti kärryille siis?
LAURA. Mutta jos kerran täällä on tapahtunut varkaus, niin on kai heitä
täällä tutkittavakin.
PAUKKU. Jaa-a! Olisikohan --?
KAISLA. Eihän laki sellaista käske!
PAUKKU. Kuules Lotta, kuinkas asetukset --?
VUORINEN. Minä tahdon, että heidät tutkitaan täällä.
LOTTA. Käydään heti toimeen, kun he tulevat ulos!
PAUKKU. Kuulkaa minua, hyvät ystävät!
Laulu n:o 19.
Sallittehan mun heitä tutkia?
Ette tunne rosvojen mutkia!
Ma ne pihtihin kauniisti puserran,
Ja esivallan voimalla muserran.
KAIKKI.
Hän ne pihtihin kauniisti pusertaa
Ja esivallan voimalla musertaa!
PAUKKU.
Kuulkaas, kun mä teitä nyt neuvon näin:
Kiikkiin jos ma joudun, enk' omin päin
Saane roistoja totuutta puhumaan,
Niin silloin vasta tulkaatte auttamaan!
KAIKKI.
Jos ei roistoja totta saa puhumaan,
Niin silloin vasta riennämme auttamaan!
PAUKKU.
Olen kyllä saakelin ovela,
Mutta onpa rosvokin nokkela.
Ne mun ennenkin pussiin on pistäneet
Ja pakanasti kanssani ilveilleet!
KAIKKI.
Hän jo ennenkin pussissa ollut on,
Niin, kruununmiehen virka on onneton!
AIRIO ja MERISAARI tulevat matkavalmiina.
PAUKKU pelästyy. Herran pieksut! Hss!
MERISAARI. Sallikaa meidän kiittää teitä, herra maanviljelysneuvos,
vieraanvaraisuudestanne! Meidän aikamme, ikävä kyllä, ei enään siedä
viivyttelemistä.
VUORINEN erittäin ystävällisesti. Joko aiotte lähteä? (Erikseen.)
Menkää niin pitkälle, kuin hakopuuta piisaa!
AIRIO. Niin -- Merisaari on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivat
laiskottelemisesta. Minun omatuntoni kyllä on koko lailla laajempi
tässä suhteessa.
VUORINEN. Lienevät saman arvoiset molemmat. Minä tarkoitan, että olette
erinomaisia omantunnon miehiä kumpainenkin.
MERISAARI. Sydämmelliset kiitoksemme siis -- ja jääkää hyvästi!
PAUKKU ponnistelemisen jälkeen. To-op! Munsöörit! -- Täällä on
tapahtunut -- se on sangen paha ja huono asia, että -- että -- minä
puhun esivallan nimessä -- (Lotalle.) Auta minua. Lotta, jos tulee
hätä! (Ääneen.) Näyttäkääs minulle passinne! (Hämmentyy ja sanoo
nöyrästi.) Minä vaan muuten -- muodon vuoksi --
AIRIO. Passimme? Ei meillä mitään passeja ole.
PAUKKU hiljaa Vuoriselle. Näetkös -- se tepsi heti! (Ääneen.) No,
paperinne sitten!
AIRIO. Mitkä paperit?
PAUKKU uljistuen. Ristimä -- rokotus -- työ -- ja papinkirjat!
AIRIO. Vaaditteko te piirissänne ihmisiltä sellaisen joukon papereita?
PAUKKU. Vaadin tietysti. Totta kai!
AIRIO. Onko teillä kaikilla sellainen paperivarasto taskuissanne? Onko
teilläkin, herra Kaisla?
KAISLA. Ehkä oli minulla nämä paperit lompakossani, joka viime yönä
varastettiin. Ette suinkaan te ole sitä sattumalta nähnyt jossain?
AIRIO. Jos se on varastettu, niin mitenkä me olisimme sen voineet
nähdä!
PAUKKU. Eikö teillä ole edes muuttokirjaakaan?
AIRIO. Sepä kumma kysymys! Emmehän me matkustavia kisällejä ole!
PAUKKU toisille. He eivät ole matkustavia kisällejä -- pankaa se
muistiinne!
AIRIO. Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee?
PAUKKU hiljaa Vuoriselle. Parasta on alkaa pienemmällä varkaudella --
sen ehkä tunnustavat pikemmin. (Ääneen.) Hm! Asia on näettekös tämä! On
nähty teidän näköisenne miehen varastavan marjoja tuosta puutarhasta.
AIRIO. Niin, se olin minä.
LAURA ja HELLÄ. Mitä?
PAUKKU Vuoriselle. Noin minä vaan niitä nipistelen!
VUORINEN. Te tunnustatte siis varkautenne?
AIRIO. Varkauden? Se on liian törkeä sana! Jos olisin tavannut jonkun,
niin olisin pyytänyt luvan, vaan kun en ketään nähnyt, niin en
välittänyt kursailla muutamien --
PAUKKU. Me emme myöskään välitä kursailla! Ha, ha, ha!
KAISLA. No, mitä Laura-neiti nyt uskoo?
LAURA. Herra Merisaari on kuitenkin viaton?
AIRIO. Vielä vai! -- Hän söi samoja marjoja, joita tiesi minun tuolla
hirmuisella tavalla hankkineen.
VUORINEN. Nyt minä en enään kärsi tuota julkeata lörpötystä, tietäkää
se!
AIRIO. Mitä sanotte?
MERISAARI. Herra Vuorinen!
VUORINEN. Suunne kiinni te! Nyt minä puhun.
AIRIO. Puhukaa, olkaa hyvä! Te aloitte niin kauniisti!
VUORINEN. Kauniisti minä teitä kohtelinkin! Otin vastaan ystävinä ja
ihmisinä! Ja te palkitsette minut häväistyksellä ja rikoksella ja --
varkaudella!
AIRIO purskahtaa nauramaan. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enään voi
nauruani hillitä!
MERISAARI. Herra Vuorinen! Puhukaa suoraa kieltä! Te tarkoitatte
nähtävästi jotain muuta kuin tuota joutavaa marjajuttua! Mitä se on?
LOTTA. Vielä hän kehtaa kysellä!
VUORINEN. Meillä on syytä luulla, että te yöllä varastitte herra
Kaislan lompakon.
MERISAARI. Mitä sanotte?
AIRIO. Varastimme lompakon? Mitä uskallatte te sanoa?
LOTTA. Niin me vaan uskallamme.
PAUKKU. Kun kerran jo tunnustitte yhden varkauden, niin voittehan
tunnustaa toisenkin.
AIRIO. Ei, mutta kuulkaapas nyt! -- Onhan luullakseni jommoinenkin
hyppäys muutamasta marjasta rahalompakkoon! Vai mitä?
KAISLA. Sellaiset hyppäykset eivät liene varsin outoja --
teikäläisille.
AIRIO kiivaasti. Meikäläisille! (Naureskellen.) Eipä suinkaan! Me
tietysti olemme perehtyneet vaikka minkälaisiin rikoksiin.
Harjoitelleet murhapolttoja, lapsenmurhia, itsemurhia ja --
PAUKKU. Voi noita verkkasen vietäviä! Kokonainen röykkiö rikoksia!
Painakaa ne kaikki muistiinne, hyvät ystävät!
AIRIO. Niin -- ja myöskin itsemurhat!
PAUKKU. Kaikki -- kaikki!
AIRIO nauraen. Mahtuvatko nekin teihin?
MEISAARI. Sallikaahan toki meidän selittää!
PAUKKU. Ei tule kysymykseenkään!
AIRIO. Eipä tietenkään! Rautoihin vain! Mitäpä pitkistä puheista!
Tuhmuutta!
PAUKKU. Tuhmuutta? Tuo hävytön haukkuu minua vielä kaupanpäälle!
(Toisille.) Älkää vaan unohtako, että minä olen tuhma!
KAISLA. Kyllä minä koetan muistaa.
PAUKKU. Sinä pääset heti putkaan, poikaseni! Kyllä sinut tunnetaan,
Santtu-sihteeri!
AIRIO. Ei minun nimeni ole Santtu.
PAUKKU. No, sitten sinun nimesi on Nilkku-Ville!
AIRIO. Nilkku -- ha, ha, ha! (nauraa makeasti.)
MERISAARI. Mitä naurat?
AIRIO. Meitä luullaan noiksi kahdeksi karanneeksi vangiksi -- ha, ha,
ha! Sehän on erinomaista!
VUORINEN. Kylläpä kohta nauratte toisella tavalla!
PAUKKU. Seuratkaa meitä nyt --
LAURA Merisaarelle. Minä en usko teistä mitään pahaa! Luottakaa siihen!
VUORINEN. Vaiti sinä!
AIRIO. Mitähän Hellä-neiti tästä luulee?
HELLÄ. Minä uskoisin kovin mielelläni vain hyvää teistä!
PAUKKU hommaten ja työntäen toisia pois, jääden itse viimeiseksi. Mars!
Mars matkaan nyt vain -- pääsette kanakoppiin ensi aluksi senkin --
kananpojat! (Vuorinen, Lotta, Airio ja Merisaari menevät.) Pitäkää
silmällä etteivät lähde juoksemaan! (Tallustaa perässä.)
LAURA. Miksi ette mene mukana, herra Kaisla?
KAISLA. Sallikaa minun puhua kanssanne pari sanaa! -- Miksi olette
suuttunut minuun? Mitä olen teille tehnyt? Jos tietämättäni olen teitä
loukannut, niin antakaa se anteeksi! Tiedättehän, etten minä ole paha,
mutta mustasukkaisuus --
LAURA. Älkää selitelkö!
KAISLA. Tiedättehän, että minä rakastan teitä. Älkää syöskö minua
toivottomuuteen!
LAURA. Jättäkää minut nyt! Minä pyydän teitä!
KAISLA. Lupaatteko, ettette ole minulle suuttunut?
LAURA. Lupaan -- kun vain menette.
KAISLA. Minun onneni on teidän käsissänne! (Menee.)
HELLÄ. Hänhän kosi sinua.
LAURA. Minä en voi häntä rakastaa. Nyt sen tiedän varmaan.
HELLÄ. Voi Laura kulta! Mitä ajattelet Airiosta tuon marjajutun
johdosta?
LAURA. Joutavanpäiväinen vallattomuus! Siinä kaikki! Hän on kelpo mies,
sen tiedän varmaan.
HELLÄ. Niin minäkin toivon. Ajatteles, että me puhelimme niin paljon
keskenämme ja -- ja minä luulen -- että hän kosi minua.
LAURA. Mitä vastasit hänelle?
HELLÄ. Enhän minä voinut sanoa hänelle mitään pahaa. Enhän voinut
aavistaakaan, että hän oli karannut vanki.
LAURA. Ei hän ole vanki, eikä karkuri. Kyllä hän on se, joksi sanoo
itseään.
HELLÄ. Toivon, että olisit oikeassa! -- Mutta miksi olet sinä niin
surullinen? Kun et voi herra Kaislaa rakastaa, niin ei sitä sitten
tarvitse surrakaan!
LAURA. Niin.
HELLÄ. Vaikka rakastat häntä -- niinkö?
LAURA. Niin -- mutta minä tyhmän epäilyni tähden hylkäsin toisen.
HELLÄ. Merisaarenko?
LAURA. Niin.
HELLÄ. Voihan sen auttaa. Mene sanomaan hänelle, että nyt --
LAURA. Ei, Hellä kulta! Mitä sinä ajattelet! Eihän sellaista voi -- kun
kerran hänet hylkäsin. -- Huomasitko kuinka hän kiirehti pois täältä?
HELLÄ. Mutta ovathan he nyt kanakopissa. Minä voisin helposti auttaa
asian, jos vain olisin oikein varma siitä, etteivät he ole vankeja!
SANTTU tulee. Siitä voitte olla aivan varma!
HELLÄ pelästyy. Oh!
SANTTU. Älkää pelästykö, neiti! Minulla on hyvät aikomukset!
LAURA menee lähemmäksi. Mitä te tahdotte?
SANTTU. Tahdon vain sanoa, että nuo molemmat herrat ovat aivan
syyttömät.
LAURA. Siitä olen minä jo ollut kauvan aikaa varma.
SANTTU. Se on kyllä kiltisti tehty, mutta minä voin todistaa heidän
syyttömyytensä ja se on enemmän, se!
HELLÄ menee hänen luokseen. Sepä hauskaa! Todistakaa se!
SANTTU. Kyllä -- kohta! Ensin muutama sana herra Kaislasta. (Lauralle.)
Minä tiedän, että hän kosiskelee teitä. Mistä sen tiedän, on saman
tekevä! Mutta hän ei ole teidän arvoisenne, eikä ole rehellinen teitä
kohtaan! Hänellä on jo lemmitty Helsingissä.
LAURA. Mistä tiedätte sen?
SANTTU ottaa esiin punertavan kirjeen. Tästä! Lukekaa itse!
HELLÄ ottaa kirjeen. Arvasinhan sen! -- Nyt saamme nähdä!
LAURA. Ethän vain aikone lukea sitä!
HELLÄ. Hän kyllä antoi luvan, jos saisin sen käsiini -- mutta samapa
se! On siitä hyötyä kuitenkin! (Pistää kirjeen taskuunsa.)
SANTTU Lauralle. Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä herra
Merisaarelle siltä heittiöltä, jonka hän eilen tapasi.
LAURA. Terveisiäkö vain?
SANTTU. Sanokaa myöskin, että olen koko yön ajatellut sitä keskustelua,
joka meillä oli eilen illalla. Sanokaa hänelle, että minä muistan mitä
hän minulle sanoi ja koetan tehdä parastani. Hän saa vielä kuulla
minusta kerran. -- Sanotteko näin hänelle?
LAURA. Kyllä -- mielelläni.
SANTTU. Kiitos! -- Sitten -- te voisitte pitää hänestä vähäisen -- hän
on kelpo poika -- hän ansaitsee suosionne epäilemättä parhaiten.
LAURA. Mutta kuka te sitten olette?
SANTTU. Kohta saatte sen tietää.
HELLÄ. Tuolla tulee nimismies --
SANTTU. Hyvästi sitten, -- Ei sentään! Antaa äijän tulla! Saman tekevä!
PAUKKU tulee. Kuka tuo on? Ahaa -- Mattihan sinä olet! Etkös olekin?
SANTTU murteella. O'n oikke'!
PAUKKU. Olipa erinomainen asia, että tulit! Minä en saa niitä
veitikoita tunnustamaan, en vaikka --
SANTTU. Siit' mää ny' justii' meinaski praakat'. Täss' on tullu' juur'
vissii pien' trykkveil'. Kas kutei ne okka' ne oik'iat!
PAUKKU. No, voi sun perhana! Mistä sen tiedät?
SANTTU. Juu ku' se Nilkk-Vill' saatii' kii eile' ehroll' Lohjall'.
PAUKKU. Mitä pitää minun kuulla! Hyi saakeli! Tämä on kauheata!
SANTTU. Ja täss' o' sitt' tää kirja kans'! Se varastettii täält'
mennät' yön'.
PAUKKU. Helkkarissa! Onko se Kaislan lompakko?
SANTTU. Kyll' se se piräis' olla.
PAUKKU. Onko rahat jälellä siinä?
SANTTU. Juur' vissist' onki.
PAUKKU. Ihmeellistä! -- No, kuka tämän nyt takaisin lähettää?
SANTTU. Se ku' sen o' varastanukki'.
PAUKKU aivan nolona. Soo-o! -- Tätä en voi ymmärtää -- ja -- kuules --
Nilkku-Ville on kiinni ja -- missä on sitten Santtu-sihteeri?
SANTTU. Jaa -- kyll' mää senki' tiärä' ja sanon kans' --. Näättenks'
tee tot' paattii' tuoll rannall'?
PAUKKU. Kyllä -- kyllä minä näen.
SANTTU. Näättenks' tee to' laivan kanss'?
PAUKKU. Näen kyllä. Mutta miksi sitä kysyt? Olisiko hän siellä?
SANTTU. Ei juur' viel'. -- Mää juokse' toho' paattii ny' -- ja sitt'
mää melo' toho' laivaa'!
PAUKKU. Miksikä sinä sinne menet?
SANTTU. Seutähre' vaa' ku' oikealla kielellä minä olen Santtu-sihteeri!
(Juoksee pois.)
KAIKKI hämmästyneinä.
PAUKKU. Topp! Topp! Voi, voi! Ei ole ketään lahdella, ei ketään
rannalla -- voi, voi! -- Ja hän juoksee niin pakanasti! -- Hoooi!
Ho-o-o-oi! Kutsukaa pian ihmisiä apuun -- minä seuraan häntä
silmilläni --
LAURA vastahakoisesti. Ei täällä ole ketään --
PAUKKU. Pitäkää te häntä silmällä! Minä juoksen apua hakemaan.
(Juoksee ulos.) A-a-a-puun!
LAURA. Herralle kiitos! Kohta hän on venheessä!
HELLA. Vai tuo se oli se oikea varas!
PAUKKU palajaa. Tul-tul-tul-tulkaa katsomaan!
VUORINEN tulee. Mikä teillä on hätänä?
PAUKKU. Nyt hän on jo rannalla.
VUORINEN. Kuka?
LOTTA. Missä --?
KAISLA tulee. Mikä melu täällä?
PAUKKU. Nyt hän työnsi veneen vesille ja soutaa -- vooi, vo-o-o-i --
Ettes vähän häpeä!
VUORINEN Oletko tullut hulluksi --?
PAUKKU. Äsken juuri -- nyt pääsee laivan viereen --
VUORINEN. Kuka se on?
LOTTA. Kuka siellä menee?
PAUKKU. Ettekö te nyt näe kuka se on! Tietäähän sen ken tahansa --
koska minäkin -- Santtu-sihteeri -- ettekö näe -- voi -- vo-o-o-oi!
VUORINEN. Mitä sinä höpiset! Santtuhan on kanakopissa!
PAUKKU. Ei, ei! Ei ole -- erehdystä kaikki!
VUORINEN. Entäs Nilkku-Ville?
PAUKKU. Vangittiin eilen Lohjalla.
VUORINEN. Entäs nuo kananpojat -- ei -- ei -- kanakoppilaiset --
tarkoitan --
PAUKKU. Ovat viattomat!
VUORINEN. Mistä sen tiedät?
PAUKKU. Santtu sanoi.
VUORINEN. Sanoi? Oliko hän täällä?
PAUKKU. Tietysti oli.
LOTTA. Miksi et ottanut häntä vangiksi?
PAUKKU. No, kun se ei jäänyt tänne. Hän sen kirjeenkin toi.
LOTTA. Jonka tietysti oli itse kirjoittanut, kuu kerran on sihteeri!
Voi sinuas esivallan pihtipieli!
PAUKKU aivan masentuneena. Itse -- sihteeri -- pihtipieli --! (Tarttuu
päähänsä.) Vo-o-o-oi!
VUORINEN. Millä nyt tällaisesta häpeästä selviämme? Kuinka sinäkin --
poliisi olet olevinasi ja annat noin vetää itseäsi nenästä!
LOTTA. Mahdoit huutaa meitä apuun!
PAUKKU. En minä sen kovempaa voi huutaa --
VUORINEN. Millä nyt hyvitämme vieraamme, joita olemme näin kauheasti
häväisseet?
LOTTA. Minä juoksen aukasemaan kanakopin oven. (Menee.)
VUORINEN. Auta nyt meitä Laura ja mene puhumaan puolestamme!
LAURA. Sen teen ilomielellä!
KAISLA. Kukas minun lompakkoni sitten varasti?
PAUKKU nolona. Santtu tietysti. Hän toi sen takaisin. Tässä se on ja
rahat ovat sisällä! (Antaa lompakon.)
KAISLA katselee lompakon sisusta. Tosiaankin! No nyt tulee maailman
loppu!
PAUKKU. Tällaista ei minulle ole koskaan ennen tapahtunut! --- Kuules
veli (puhelee Vuorisen kanssa.)
HELLÄ. Herra Kaisla! Tässä on se kirje, jonka lupasitte antaa minun
lukea, jos saan sen käsiini.
KAISLA. Ettehän toki ole sitä tehnyt?
HELLÄ. En -- sillä minä arvasin asian muutenkin.