hilpeä ja elämän haluinen. Hän ei käsitä minun tunne-elämääni. -- Hän
on onnellinen luonne, sillä hän on aina iloinen. -- Minä pidänkin
hänestä erittäin paljon -- ehkä juuri sentähden, että hänellä on sitä,
mitä minulta puuttuu.
MERISAARI. Mutta käyhän teillä kai edes vieraita?
LAURA. Käypihän niitä. Mutta heidän kanssaan en koskaan ole onnistunut
saamaan aikaan mitään vakavampaa keskustelua. Jos joskus sellaista
yritän, käännetään se heti leikiksi. -- Ette voi aavistaa miltä tuntuu
jos -- odottaessaan vakavata vastausta, saakin kuulla joko
pintapuolisen kohteliaisuuden tai kuluneen sisällöttömän sukkeluuden.
-- Mutta teenhän minä väärin, kun kidutan teitä laverruksillani. Minä
ihan häpeän, olettehan te oikeastaan aivan ventovieras.
MERISAARI. Niinpä kyllä olen. Mutta eihän tutustumiseenkaan aina vuosia
tarvita. Eikä teidän tarvitse pahoitella minulle osoittamastanne
avomielisyydestä. Kuuntelen teitä mielelläni.
LAURA. Olette tosiaankin harvinaisen kärsivällisesti kuunnellut
joutavaa loruamistani.
MERISAARI. En ole ainoastaan teitä kuunnellut, vaan minä olen myöskin
teidät ymmärtänyt. -- Jos sallitte, niin jatkamme vielä keskusteluamme.
LAURA. Oi, niin mielelläni. Minä kuuntelen teitä niin kernaasti. Te
ette ole ollenkaan pilkallinen minua kohtaan, kuten monet muut. --
Mutta sanoittehan, että löysitte tuolta rannalta ihanan paikan -- jos
tahdotte niin voimme kävellä sinnepäin yhdessä?
MERISAARI. Sydämestäni mielelläni!
LAURA. Mutta -- te ette saakaan salata minulta yhtään mitään --
Laulu n:o 10.
MERISAARI.
Kallis Laura, aaltoin tyrske
Tuonne kuuluvi lehtohon.
LAURA.
Rientäkäämme sinne!
MERISAARI.
Hyrske
Kohta vaipuvi lepohon.
LAURA.
Kuulen siellä aallon soiton --
MERISAARI.
Hyöky rantoja ajelee.
LAURA.
Siellä syömmein saanee voiton --
MERISAARI.
Rauha myrskyssä majailee.
MOLEMMAT.
Järven aallot meille soittaa --
Lempi kieliä kaiuttaa.
Tyyni vihdoin myrskyn voittaa --.
Lemmen kieli ei rauhaa saa!
(Menevät.)
HELLÄ tulee Airion kanssa vastakkaiselta puolelta. Ettekö jo ole
kyllästynyt ja väsynyt tähän tarkastusten kiertokulkuun?
AIRIO. Kuinka voitte sellaista ajatella. Olisin valmis tarkastamaan
koko maan meijerit ja kanatarhat -- teidän opastuksellanne.
HELLÄ naureskellen. Te pidätte siis maanviljelyksestä ainoastaan minun
tähteni?
AIRIO. En -- ainoastaan! Mutta teidän seurassanne minä pidän siitä
monen kertaisesti.
HELLÄ. Hyi teitä! Älkää ollenkaan ruvetko narrailemaan. Minä kyllä
näen, ettette ole oikein tyytyväinen. Te haluatte vielä jotakin?
AIRIO. Ihan varmaan! -- Jos aivan totta tunnustan, niin haluan minä
vielä jotakin.
HELLÄ. Mitä sitten?
AIRIO. Koko viimeisen kävelyretkemme ajan olen minä vaan halunnut -- ja
toivonut jotakin.
HELLÄ. No, enkö sitä sanonut! -- Minäpä tiedänkin mitä se on?
AIRIO. Ei, ei! Te ette sitä tiedä.
HELLÄ. Tiedänpä, kuu tiedänkin! Teillä on sekä jano, että nälkä. Te
haluatte illallista!
AIRIO. Eikä --! Paljon -- enemmän! (Astuu lähemmäksi.) Minä alan
vähitellen viisastua, ja rupean vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttani.
HELLÄ nyrpistellen. Todellakin? -- Ajatelkaa vaan, mutta älkää siitä
minulle lörpötelkö! Minä en voi teitä auttaa.
AIRIO vielä läheten. Kyllä te voitte. Te olette niin älykäs, että --
HELLÄ purskahtaa nauramaan. Minäkö -- ohoo!
AIRIO. -- että minä häpeän teidän edessänne, kun vetelehdin vielä
toimettomana. Mutta nyt minä olen päättänyt tulevaisuudestani. Minä
rupean maanviljelijäksi.
HELLÄ. Todellakin?
AIRO. Niin teen. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isäukko on
yhä sanonut: "Kunhan ensin tulet ylioppilaaksi -- puhutaan vasta
sitten". Nyt minä olen ylioppilas -- ja tuskalla luikertanut itseni
kandidaatiksi -- nyt saa lukutie riittää. -- Kun näin teidät, niin
heräsi taas minun maanviljelysintoni. Minä en voi ajatellakaan kirjoja
enään. Huomenna kirjoitan isäukolle, että nyt rupean opettelemaan
maanviljelystä ja sitten rupean hoitamaan hänen tilaansa.
HELLÄ. Vai niin! Vai isänne tilaa te niin yht'äkkiä halusittekin?
AIRIO. Niin -- ja haluaisin minä vielä muutakin -- mutta minä en tohdi
sanoa sitä teille.
HELLÄ hymyilee. Pelkäättekö te minua?
AIRIO. En. Siksi uskallankin puhua teille mitä ajattelen. Eikä minun
aikanikaan riitä turhiin kohteliaisuuksiin. Saanko sanoa suoraan?
HELLÄ. Tietysti.
AIRIO. Te olette -- hm! -- minä pidän teistä.
HELLÄ. Mielistelijä!
AIRIO. Minä vakuutan --
HELLÄ. Olkaa vaiti!
AIRIO. Annoittehan minulle luvan puhua suoraan.
HELLÄ. Mutta en antanut lupaa turhiin kohteliaisuuksiin.
AIRIO. Kuulkaa siis!
Laulu n:o 11.
Hellä-neiti ruusunkukka,
Sinisilmä keltatukka!
Sano voitko konsanaan
Minua sa rakastaa?
HELLÄ.
Poika vieras kiehtovainen!
Älä usko, että nainen
Kohta valmis juoksemaan
Onpi lemmen ansahan!
AIRIO.
Hellä-neiti ruusunkukka,
Sinisilmä keltatukka --!
MOLEMMAT.
Sano voitko ainiaan
Minua sa rakastaa?
KAISLA tulee sisältä.
Kas vaan! Jopa herrasväkikin on ilmestynyt tarkastusmatkoiltaan!
HELLA. Jo. Kävimme viimeksi meijerin maitokamarissa.
KAISLA. Vai maitokamarissa! Hellä-neidin kermoja kuorimassa! Ja juonut
sen kuiviin? Eikö niin?
HELLÄ. Niin kuiviin, ettei jäänyt tippaakaan teille!
KAISLA. Ette te henno minuakaan vallan ilman jättää, varsinkaan jos
lupaan, etten kerro siitä muille.
HELLÄ. Hyi teitä! (Airiolle.) Älkää huoliko hänestä! Hän on niin häijy!
VUOHINEN tulee Lotan kanssa. Kuules Hellä! Jos vielä tänään tarvitset
palvelusväkeä, niin kiiruhda toimissasi. Väki sai luvan mennä
naapurikylän tanssiaisiin.
HELLÄ. Vai niin. Olipa hyvä, että sain tietää ajoissa. (Aikoo pois.)
VUORINEN. Odotas vähän! Kuski ja vouti pyysivät rahaa -- onko herroilla
ehkä vaihtaa kahdenkymmenen markan seteli?
AIRIO kääntyy nolona poispäin.
KAISLA katsoo Airiota, hymyillen. Kyllä minulla on. (Rikkoo rahan.)
VUORINEN. Kiitos! Tässä, Hellä -- viitonen kummallekin.
(Antaa rahat Hellälle, joka menee.)
LOTTA. Minnehän se ukko joutui, kuu minä viivyin niin kauvan tuolla
tarhassa.
VUORINEN. Ja missä herra Merisaarikin on?
LOTTA. Ja Laura sitten?
KAISLA. Ehkä nekin ovat kermaa kuorimassa.
VUORINEN. Nekin?
AIRIO. Herra Kaisla koettaa leikata vitsiä siitä, että Hellä-neiti ja
minä olimme meijerissä ja --
VUORINEN. Olitteko? Sepä hauskaa, no --
AIRIO. Tuolta tulevatkin, molemmat!
LAURA tulee Merisaaren kanssa. Sydämestäni kiitän teitä!
MERISAARI. Älkää! Antakaa minun olla kiitollinen!
VUORINEN. Sepä on oikein tehty, Laura, että olet opastellut herra
Merisaarta!
KAISLA erikseen. Piru vieköön nuo maan kiertäjät!
VUORINEN. Olen erittäin iloinen jos viihdytte täällä! Sanokaapas mitä
pidätte Lahdenpohjasta!
MERISAARI. Ooh! Täällä on ihanaa! Tämä on kaunein paikka, minkä minä
olen nähnyt.
VUORINEN. Todellakin? He, he, he!
KAISLA. Tyhjää kohteliaisuutta!
VUORINEN suutahtaen. Mitä saaturia! Herra Merisaari on runoilija. Hän
ymmärtää tällaiset asiat paremmin kuin te.
KAISLA häijysti. Mitäpä minä ymmärtäisin! En minä ymmärrä sitäkään,
että te tohditte antaa tyttärenne yksinään retkeillä pitkin metsiä --
herra Merisaaren kanssa!
VUORINEN. Tohdin? Mitä tarkoitatte?
KAISLA kuin edellä. Voisihan se olla vaarallista --
MERISAARI. Hyvä herra -- minä vaadin selitystä --
KAISLA kuin edellä. Vaatinettekohan vaan kaksintaisteluun?
VUORINEN ankarasti. Herra Kaisla! Miksi olette epäkohtelias? Miksi
loukkaatte --
KAISLA. Tarkoitukseni ei ole loukata. Mutta hiiviskeleehän seuduilla
kaksi karannutta vankia. Olisi voinut sattua joku ikävyys Laura
neidille, kun kuljeskelee noin aivan ilman turvaa metsissä.
LOTTA. Ilman turvaako? Olihan herra Merisaari mukana.
KAISLA. Runoilijat eivät juuri koskaan liene kunnostaneet itseään
erityisellä sankaruudella!
MERISAARI. Minä olen kyllä liian heikko sankariksi niinkuin
runoilijaksikin. Mutta en sittenkään pelkäisi paria karannutta vankia.
Niillä raukoilla on enemmän syytä peljätä meitä kuin meillä heitä.
KAISLA. Raukoilla! Luulenpa, että säälittelette roistoja!
MERISAARI. Niin teen. Minä säälin heitä.
KAISLA. Se sopii runoilijalle.
MERISAARI lämpimästi. Ei tarvitse olla runoilija, voidakseen sääliä
sellaista raukkaa, joka ymmärtämättömyydessään on sekaantunut rikoksiin
ja joka -- huomattuaan hairahduksensa tahtoisi ehkä tehdä parannuksen
ja alkaa elämänsä alusta, vaan huomaakin kaikki parannuksen tiet
suljetuiksi. Silloin mahtaa olla elämä katkerata katkerampi, jos
vastoin tahtoaan on pakoitettu tekemään rikoksia.
VUORINEN. Niin varmaankin!
KAISLA. Mitäpä siis muuta! -- Ottakaamme heidät ystäviksemme ja
suojateiksemme --
LAURA Kaislalle. Kuinka te voitte olla noin paha! Nyt en ollenkaan pidä
teistä.
KAISLA Lauralle. Te saatatte minut ihan hurjaksi --
mustasukkaisuudesta.
VUORINEN. Herra Airio! Tehän olette vaipunut kovin vakaviin
mietteisiin!
AIRIO. Vakaviin! Niin -- niinpä tosiaankin luulen --
VUORINEN. Nyt ei aikaa sellaisiin! Meillä on muuta hommaa, Jo on aika
ajatella, miten saisimme pienen lystin toimeen ja -- se on totta --
mitenkäs me majoitamme teidät! Sitä myös täytyy ajatella. Tahdotte kai
että ikkunat ovat lahdelle päin?
MERISAARI. Hyvin kernaasti, jos niin sopii.
VUORINEN. Sopii, sopii! Miks'ei sopisi! Te saatte huoneenne tuolla
yläkerrassa -- herra Kaislan huoneen vieressä.
KAISLA. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.
VUORINEN. Te olette nalkuttaja!
HELLÄ tulee ja kuiskaa jotakin Vuoriselle.
VUORINEN. Sepä mainiota! Saaturin hyvä vaan! Hyvät naiset! Hyvät
herrat! He, he, he!
KAISLA. Aiotteko pitää puheen?
VUORINEN. Aion niinkin! He, he, he! Arvoisat vieraat!
Laulu n:o 12.
Nyt ma pyydän teitä ystävät,
Tehkää hyvin, käykää pöytään istumahan!
Herkut ei vain ole nähtävät,
Pyydän niitä myöskin maistamahan!
HELLÄ.
Herrat saavat kursaamatta kiiruhtaa,
Lämmin vesi heitä ehkä odottaa!
VUORINEN.
Mutta, Hellä kulta, naisille?
HELLÄ.
Pyydän heitä pöytään katsomahan!
VUORINEN.
Pöytäkumppani nyt valitkaa!
Minä itse leskimiesnä yksin kuljen.
Herra Kaisla (osoittaen Lottaa) rouva hallitkaa!
(Merisaarelle.) Suosioonne Laura-tytön suljen.
HELLÄ.
Airio, te minuun saatte tyytyä!
KAISLA erikseen.
Akka kurjan kanssa voisin hyytyä!
KAIKKI.
Nytpä täällä riemu vallitkoon,
Kaikkialla laulu kaikukohon!
(Menevät sisään.)
PAUKKU tulee. Menee raottamaan ovea. Lotta, Lotta, Lotta! (Viittaa
sormellaan häntä luokseen.)
LOTTA tulee. Mitä nyt?
PAUKKU. Kuulepas Lotta! Minä olen sydän kurkussa etsinyt sinua.
LOTTA. No, no, no! Mitä nyt on tapahtunut sitten?
PAUKKU. Sitä en saa päähäni, että -- että -- minä sain
kirjeen konsuli Holmbergilta.
LOTTA. Konsuli Holmbergilta -- tunnetko hänet?
PAUKKU. En. Mutta hän kirjoittaa noista karanneista pahantekijöistä.
Lue itse! Tässä se on.
LOTTA lukee. "Täten olen tilaisuudessa ilmoittamaan, että
karkurit Santeri Savela ja Ville Kuivanen, jotka entuudestaan
tunnen, liikuskelevat Lahdenpohjan seutuvilla. Karkurit olivat
jalkamatkalaisten herrasmiesten puvuissa, reput selässä ja
ylioppilaslakit päässä". (Puhuu.) Herra hyvästi siunatkoon! Puetut
aivan kuin Airio ja Merisaari.
PAUKKU. Mitä sinä sanot? Airio ja Merisaari! Näetkös nyt! Minä epäilin
heitä heti -- vaikka en saanut sitä päähäni -- "reput selässä ja
ylioppilaslakit päässä" -- Ne ne ovat.
LOTTA. Mutta sehän on mahdotonta! (Lukee edelleen.) "Olen kuullut, että
he ovat näillä seuduilla tehneet pienempiä sisäänmurtoja -- erittäinkin
puutarhoihin, joista ovat hedelmiä varastaneet. Pidän velvollisuutenani
ilmoittaa tästä teille, herra vallesmanni. Suurimmalla kunnioituksella:
F.E. Holmberg. Konsuli".
PAUKKU. Mitä nyt arvelet, Lotta?
LOTTA. Kuka toi tämän kirjeen?
PAUKKU. Talonpoika -- tuolta naapuripitäjästä -- sillä on puutarha
ja --
LOTTA. Mitä lörpöttelet! Tunsitko hänet?
PAUKKU. Ky-yllä! Erinomaisen hyvin! Hän on niin tavattoman kunnon mies.
LOTTA. Mikä hänen nimensä oli?
PAUKKU. Matti se oli.
LOTTA. Missä hän nyt on?
PAUKKU. En minä tiedä. -- Hänellä oli kiire kotia.
LOTTA. Ja sinä päästit hänet! Kuinka voit menetellä niin tyhmästi!
PAUKKU. Mutta, Lotta kulta! Hänellä oli niin kovin kiire. Emmekä me
häntä enään tarvitsekaan! Onhan meillä kirje. Missä ne varkaat nyt
ovat?
LOTTA. Tuolla sisällä! Hss!
VUORINEN tulee nauraen. Mitä te täällä --
LOTTA. Hss!
PAUKKU. Hss! Hss!
VUORINEN. Mitä saaturia?
LOTTA. Olipa hyvä, että tulitte -- hss!
PAUKKU. Hss!
VUORINEN. Mitä te -- he, he, he!
PAUKKU. Herran tähden -- hss!
VUORINEN. Mikä teitä vaivaa? Tulkaa sisään! Siellä on yhtä ja toista
hyvää --
PAUKKU. Hiljaa! Hiljaa! Muuten ne karkaavat.
VUORINEN. Mikä? Kuka karkaa? Onko Laukki karannut?
PAUKKU. Hss! Koettakaa nyt koota kaikki sielunne voimat!
VUORINEN. Mihinkä niitä nyt sitten tarvittaisiin? Ei minun tapani ole
juoda itseäni --
LOTTA. Olettehan kuullut niistä kahdesta karanneesta vangista?
VUORINEN. Kyllä. No, mitä heistä?
PAUKKU. Ne ovat Airio ja Merisaari.
VUORINEN. Herra jumala -- mitä sanottekaan!
LOTTA. Emmehän tiedä sitä niin varmaan! Mutta syytä on epäillä. Tästä
näette itse. Lukekaa! (Antaa kirjeen.)
VUORINEN lukee. -- -- -- "Reput selässä ja ylioppilaslakit päässä" --
tämähän on vallan -- herra paratkoon --
LOTTA. Sentähden se pahantekijöistä puhui niin hyvää, se --
PAUKKU. Tallirenki näki aamulla puutarhassa vieraan miehen, jolla oli
reppu ja ylioppilaslakki --
LOTTA. Vai niin! Kyllä ne sitten niitä ovat!
VUORINEN. Muuttuisivatko minun kelpo vieraani yht'äkkiä roistoiksi!
PAUKKU. Kerrankos sellaista tapahtuu! Minulle kerran --
VUORINEN. Mutta minulle ei ole tapahtunut ikinä tällaista!
PAUKKU. Kerta ensimäinen, veliseni!
VUORINEN. Mutta saaturi sinun perii jos -- oletko ihan varma asiastasi?
PAUKKU. Kuulehan Lotta! Enkö minä ole varma? Olen kai. Kirjeessähän
se --
VUORINEN. Kirje niin -- mitä nyt pitäisi tehdä --
PAUKKU. Nyt alkaa tutkinto.
VUORINEN. Se on ikävää, se! Parempi olisi jos paiskaisit heidät
kärryillesi ja veisit hemmetin teille. -- Ja kaikki miehetkin menivät
tansseihin -- nythän on paha edessä --
PAUKKU. Me emme voi heille mitään --
VUORINEN. Ennen aamua -- emme mitään. Herra Kaislakin meni jo
huoneeseensa ja nukkuu ehkä jo.
PAUKKU. Jospa vaan olisin tietänyt tämän ennen!
LOTTA. Huomiseksi täytyy jättää -- mutta kyllä me jäämme tänne yöksi --
PAUKKU. Minä jään suojelemaan teitä --
HELLÄ tulee. Älkää nyt antako aivan --
TOISET. Hss! Hss!
VUORINEN. Missä varkaat nyt ovat?
HELLÄ. Varkaat!
PAUKKU. Hss!
VUORINEN. Niin. Airio ja Merisaari.
HELLÄ. Miksi herran tähden kutsutte heitä varkaiksi?
PAUKKU. Me epäilemme heitä --
HELLÄ naureskelee. Varkaiksiko?
PAUKKU. -- että he ovat ne kaksi karannutta vankia.
HELLÄ. Lopettakaa nyt jo! Oletteko aivan järkenne menettäneitä?
PAUKKU. Minä en varmaan tiedä -- mutta lukekaa itse! (Antaa hänelle
kirjeen.) Niin, saatte nähdä!
HELLÄ lukee ja rupeaa itkemään.
PAUKKU. Älkää surko neiti! Te olette esivallan suojassa.
VUORINEN. Me lörpöttelemme täällä ja sillä aikaa voivat ne veitikat
tyhjentää koko talon!
HELLÄ lähtee.
VUORINEN. Mihin menet?
HELLÄ. Menen katsomaan, jos hopeamme on vielä tallella. (Menee.)
PAUKKU. Elleivät ne vaan ole kuunnelleet!
LOTTA. Nyt on parasta mennä sisälle heidän luokseen!
PAUKKU. Ja seurustella heidän kanssaan aivan ystävällisesti. Ei saa
suututtaa heitä. Ollaan hyvin mielinkielin!
LOTTA. Herra maanviljelysneuvos, menkää te edellä!
PAUKKU. Mene sinä Lotta sitten hänen jälkeensä. Mutta olkaa
herran nimessä iloisen näköisiä! (Menevät sisään naurettavalla
varovaisuudella.)
SANTTU tulee nauraen.
Laulu n:o 13.
Menkää, menkää, rientäkäätte vaan!
Selväksi on mulle tullut koko juoni.
Nyt ma tiedän mistä rahat saan,
Valittaa en enään tässä huoli!
Onni koittaa! Vielä valkee vangin yö,
Vapauden hetki kohta mulle lyö.
Nytpä vainen riemu vallitkoon!
Minuakin onni hallitkohon!
ESIRIPPU.
Neljäs näytös.
Huone Lahdenpohjan yläkerrassa. Kolme ovea. Akkuna auki. Valoisa
kesäyö.
SANTTU tulee sisään akkunasta.
Kas niin! Tuo varmaankin on agronoomin ovi. -- Oi, jospa tämä olisi jo
ohi! Mutta -- mikä on tehtävä, niin tehtäköön heti. Nopeasti siis!
(Kuuntelee Kaislan ovella.) Jo tunti sitten pani hän maata. Eikö hän jo
nukkune -- (Avaa oven.) Kyllä -- hän nukkuu. Ja rahalompakko on
pöydällä. -- Hiljaa! Hiljaa vaan! (Menee Kaislan huoneeseen ja palajaa
hetken kuluttua.) Tässä on rahat! Tässä minulla matkapiletti uuteen
maahan ja uuteen elämään. -- Muutama askel vielä -- Hah!! Mitä se?
Tullaan portaissa! Kas niin -- hyvästi Santtu. Jouduitpa satimeen --
(Vetäytyy takaisin Kaislan huoneeseen.)
VUORINEN tulee Airion ja Merisaaren kanssa. Käykää sisään vaan, hyvät
herrat! Täällä on huoneenne -- ja tuo tuossa on makuukamarinne.
Koettakaa nyt tyytyä näihin maalaisoloihin.
AIRIO. Tuhansia kiitoksia vaan! -- Minne tuo ovi vie?
VUORINEN itsekseen. Kas, kas! Heti valmis tiedustelemaan. (Ääneen.)
Herra Kaisla nukkuu siellä. Mutta hän on hirmuisen kevytuninen. Hän
herää pienimmästäkin rapinasta, he, he, he!
MERISAARI. Emme me melua.
AIRIO. Voitteko sanoa, herra maanviljelysneuvos, miten paljon kello on?
VUORINEN. Kyllä -- (aikoo ottaa kellon taskustaan, mutta rupeaakin
hätäisesti takkiaan napittamaan.) En voi arvata aivan täsmälleen --
minulla ei ole kelloa.
AIRIO. Hellä-neiti pelkäsi varkaita, kun väki on tansseissa.
VUORINEN. Ne tulevat aivan tuossa tuokiossa -- taisivat jo tullakin --
kyllä varmaan jo tulivatkin -- ja aurinkokin nousee aivan tuossa
paikassa -- on jo tainnut noustakin! Hyvää yötä vaan hyvät herrat --
(Itsekseen) senkin roistot!
MERISAARI. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset näistä nautintorikkaista
hetkistä ja teidän vieraanvaraisuudestanne!
VUORINEN. Ei kestä! He, he, he! Nauttikaa vaan terveydeksenne!
(Kättelee.) Hyvää yötä, herra Airio -- hyvää yötä, herra Merisaari!
Nukkukaa nyt hyvästi ja nähkää hyviä unia! (Menee selkä edellä hyvin
varovasti.)
AIRIO ja MERISAARI. Hyvää yötä, herra maanviljelysneuvos, hyvää yötä!
MERISAARI. Ukossa on tapahtunut omituinen, naurettava muutos.
AIRIO. Ei minun mielestäni. Hän on kunnon ukko -- oikein miesten mies.
Luulenpa, etten koskaan ole ollut niin kelpo seurassa kuin tänä iltana.
MERISAARI. Mitä pidit kilpailijastamme? (Viittaa Kaislan oveen.)
AIRIO. Viis hänestä -- koiran leuasta! Minä sutkauttelin häntä
pikkuisen illallispöydässä. Huomasitko? Helläkin sanoi, että -- oh!
sinä et tunne sitä tyttöä! Minä olen keskustellut hänen kanssaan yhtä
ja toista!
Laulu n:o 14.
"Oma kulta sulla on",
Lauloi leivon kieli.
Hellässä sorjassa
Immessä korjassa
Onpi pojan mieli.
Sydämmein on tallella,
Tiedän kyllä kellä.
Hellällä sorjalla
Immellä korjalla
Sinisilmäisellä!
MERISAARI. Koetahan nyt olla hupsuttelematta!
AIRIO. Anna veikkonen minun olla hyvällä tuulella! Ilo pulppuaa
yltäkylläisyydestään. Tulepas tanssimaan! (Pyörittää Merisaarta,
rallattaen valssia.)
MERISAARI. Ole nyt hiljaa, sinä rajupää! Oletpa pikkuisen hatussa,
luulen minä.
AIRIO. Enpä tiedä! Mutta minä olen niin hurjan tyytyväinen tähän
maailmaan! Hei! -- Kuulepas! Minäpä kerron sinulle jotakin! Minä olen
kauheasti rakastunut!
MERISAARI. Sinäkö?
AIRIO. Minä tietysti! Kuka sitten? Aivan yli älyn ja ymmärryksen.
MERISAARI. Ihanko todella?
AIRIO. Onko se mielestäsi koomillista? Sinä et usko minua, kun en kulje
pää lerpallaan ja ole surkean näköinen kuten sinä. Mutta usko pois
vaan! Totta se on sittenkin!
MERISAARI. Puhutko aivan totuudessa?
AIRIO. Kunniani kautta -- hengessä ja totuudessa! Enkä ole ainoastaan
rakastunut, vaan myöskin rakastettu! Oi, oi, oi! Et sinä tiedäkään! --
Minä olen jo melkein kihloissa.
MERISAARI. Älä lörpöttele!
AIRIO. Olenhan vakava, kuin virstan tolppa. -- Me tulimme sellaiseen
päätökseen, että -- että -- oh! se oli ihana päätös! -- Mutta mitenkä
on sinun laitasi, sinä vanha junkkari?
MERISAARI. Minulle ei ole tapahtunut mitään erityistä!
AIRIO. Äläpäs narraa poikaseni! Luulenpa, että sinun haaveksiva
katseesi on löytänyt tiensä Laura-neidin sydämmeen, ihan sinne
sisimpään sopukkaan. Ha, ha ha!
MERISAARI. Sinun ilveilysi kiusaa minua!
AIRIO. No, mutta herran pieksut -- mitä minä sitten tekisin! Aivan
mahdotonta on ajatella nukkumista! Minulla on niin hirveä halu tanssia!
Entä jos lähtisimme tansseihin? -- Voi poikaseni sinua! Sinä et ole
oikein iloinen tänään!
MERISAARI. Minäkö? Minä en milloinkaan ole ollut niin iloinen kuin
tänään.
AIRIO. Voi ilon ja riemun päivä! En minäkään! -- Kuulepas, oletko
saanut tuoreen ruusun tuon käpristyneen sijaan? -- Se oli erinomainen
päähänpisto meidän luojaltamme, että nälkä pakoitti meidät
kuokkavieraiksi tänne.
Laulu n:o 15.
Kun ensi kerran nähdä sain
Sun Hellä armahain --
Sun katsees oli tulta vain,
Mi lemmen sytti rintahain.
Oi Helläsein,
Mun impyein!
Sa olet kallein aartehein!
MERISAARI. Olehan nyt ihmisiksi! Kuulithan, että Kaisla nukkuu tuolla!
AIRIO. Nukkukoon hän vaan!
MERISAARI. Onhan se mahdotonta, kun tuolla tavalla meluat! Herätäthän
koko talon! Mene nyt nukkumaan! Minä jään hetkeksi tänne!
Laulu n:o 16.
AIRIO.
Nukkua veikko,
Ma haudassa saan.
Tanssin kuin peikko
Nyt hurjasti vaan!
En saata
Nyt maata!
Siks' laulelen vaan:
Hellästä tytöstä kultasen saan!
MERISAARI. Olethan aivan kadottanut järkesi! Mene nyt maata!
AIRIO.
Täytyy kai kuulla,
Kun käsketään noin!
Sen voit sa luulla,
Ma suuttua voin!
Nyt maata,
En saata!
Siks' laulelen vaan:
Hellästä tytöstä kultasen saan!
(Menee huoneeseensa jatkaen tanssiaan.)
MERISAARI. Niin! Airio on tehnyt oikein. Minä kadehdin häntä ja hänen
rohkeuttaan. -- Olen vakuutettu siitä, että rakkauteni on vakavaa
laatua. -- Mutta -- Laura? Luulen, että hän on suosiollinen minua
kohtaan -- hän keskusteli kanssani niin luottavaisesti ja avonaisesti
-- ja minä tyhmyri jätin tilaisuuden käyttämättä!
Laulu n:o 17.
LAURA ulkona.
Kaiho soittaa kanneltaan,
Kun murtui lempi multa,
Soikoon kaihon kannel vaan,
Se soipi lemmen tulta!
MERISAARI.
Mikä tuska sulle toi
Noin suurta kaihomieltä?
Miksi kullan ääni soi
Noin katkerata kieltä?
(Ovelle kolkutetaan.)
Kenpä se mahtaa olla! -- Käykää sisään!
LAURA tulee arkana.
MERISAARI. Laura-neiti!
LAURA. Hämmästytte varmaan tulostani? Mutta en voinut sitä auttaa.
Minun täytyy puhua kanssanne.
MERISAARI. Mikä ilo ja riemu minulle!
LAURA. Herran tähden! Puhukaa hiljempaa! Minä olen varma, että te
olette hyvä ihminen. Ja luotan teidän rehellisyyteenne. -- Mutta voihan
olla mahdollista, että olisi tapahtunut jotain -- en ymmärrä mitä se
voisi olla -- mutta jotain, joka ehkä ei olisi aivan lakien mukaista.
Kenties olette laiminlyönyt jotakin ulkonaista --
MERISAARI. Mitä tarkoitatte? Minä en ollenkaan käsitä teitä! Mitä
olisin voinut laimin lyödä?
LAURA. En minä sitä tiedä. Mutta nimismies puhelee tutkinnosta ja
vangitsemisesta ja isä lupaa asettaa vahdit, että te ette pääsisi
karkaamaan -- ja Hellä itkee tuolla alhaalla -- kyllä kai sitten on
jotain tapahtunut --
MERISAARI. Tämäpä on tosiaankin merkillistä.
LAURA. Minä en epäile teistä kummastakaan mitään pahaa -- mutta onhan
saattanut tapahtua joku erehdys -- tai hairahdus -- josta voisi olla
ikäviä seurauksia, kun nimismies on niin kovin yksinkertainen --
MERISAARI. Ei, ei! Tässä täytyy olla joku erehdys!
LAURA. Niin minäkin luulen. Mutta voidaksenne karttaa enempiä
ikävyyksiä, tahdoin varoittaa teitä, että voisitte paeta.
MERISAARI. Meillä ei ole vähintäkään syytä pakoon --
LAURA. Kuulkaa vielä! Talon väki on tansseissa ja palaa vasta
aamupuolla. Jos siis tahdotte käyttää tilaisuutta, niin -- tuon akkunan
lähellä on puu, jota myöten pääsee alas. -- Se oli minun sanottavani --
jääkää hyvästi! (Aikoo pois.)
MERISAARI. Odottakaa hetkinen! Minä rukoilen teitä! Viipykää
silmänräpäys vielä!
Laulu n:o 18.
Ei voi sitä estää,
Hetken että kestää
Toisinansa maailmassa onnemme.
Onni haihtuu elon teillä --
Murheeks' vaihtuu riemu meillä,
Silloin, kun ne kestäviksi luulemme.
LAURA.
En ma tahdo kuulla,
Enkä pahaa luulla --
Muistan teitä suosiolla ainiaan!
MERISAARI.