Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa.
Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin
puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä
asunnostamme.
Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen
suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme
erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan
puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla
käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin
ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme
porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat
jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme
kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta
kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.
Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin
tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla
suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo
edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen
lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle
Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei
oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen
takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan
rajojen sisäpuolella.
Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja
metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan,
mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan
erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen
jäljen, niin kaita kuin se olikin.
Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen
jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä
polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse
solahtamaan.
Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa
jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut
silmiimme pieninkään sinne johtava polku.
Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan.
Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien
perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli
suunnattava kulkumme sinne ja sinne.
Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa
ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia
ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä
muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat,
että vieraita oli tulossa.
Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista
honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja
niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.
Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti
välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään
ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä,
punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen
haaveellisen leiman.
Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään,
astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen
ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan
keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa
puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon
kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa
pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi
hiiloksessa.
Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne
ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me
istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.
Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia —
kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä
ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut
kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli
olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä
lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat
ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä
kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.
Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli
komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin
jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä —
lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän
hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden
jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla
todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti
sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli
hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa
alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.
Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet
kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat
miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista
äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan
rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan
alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän
sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen
tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin
kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»
Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä
vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa
joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta
liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat,
on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se
juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on
ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele.
Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan
heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää
sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.
Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä
heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä,
niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini
_lapinkielisen almanakan_. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa,
vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty
Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli
samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.
Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden
pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50
illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin
ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.
Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin
lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja
otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa
painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: _Fasto ailek_
(ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: _Palm ailek_; pääsiäispäivä:
_Pjässa peive_; rukoussunnuntai: _Råkkåles ailek_, mutta rukouspäivä
_Böns peive_. Helluntaipäivän nimenä on _Pingelis peive_ ja joulupäivän
_Joulu peive_ j.n.e.
Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim.
seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»;
»Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt
perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen
taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä
profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin
ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli
itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.
Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme
ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota
peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti
uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin
kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua
poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan
sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä
ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä
hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen
hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.
Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei
halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan
ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia
vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse
ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää
kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte
pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa
kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja
ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia
— mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön
liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen
keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.
Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet
meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä
— emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella
mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus,
miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden
äärestä.
Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita
polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren
halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin,
vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin:
tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa
auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.
Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään
jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta
— Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja
kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla
saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen,
että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen.
Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista
maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä
oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä
oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin
sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas
ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi
kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä,
Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista,
vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin —
sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on
maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä
julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi
vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»
Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää
kansan vastavalveutuvassa sydämessä.