Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin
porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä
Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä.
Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt
pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se
joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan
retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin
useimpain porojen on tapana tehdä.
Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä.
Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi
eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi
typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa
pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut
heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.
Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin
Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä,
kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan
ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista
kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää
tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti —
pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään
siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia
ollenkaan pysäyttämättä.
Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään
ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin
seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte
ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me
olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen
tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani
vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan
hurjistuneen hillittömään neliseen.
Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut
pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen
oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt
tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin
riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja
minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin
voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo
loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo
säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin
pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään
oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy
lankeemuksen edellä.
Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä
kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon
helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja
lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on
paksulti kujilla ja kartanoilla.
Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen
reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä.
Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista
kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon,
viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla
piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena
nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.
Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana
on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa,
ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn
päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan
kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro
ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri
valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin
kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli
ollut.
Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei
tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla
vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja
ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi
porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien
kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin
tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä
ensimäisistä opettajista entisaikoina.
Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan
eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä
syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu
ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois
suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on
sattunut eksymään maailman humuun.
Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut
kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se
näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo
riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron»
nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan
välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle
eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi
etelämaissa.
Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat
väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset
käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä
useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä
autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa,
noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen
asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän
lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.
Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei
jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen
omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä
eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja
raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa
ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.
Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten
kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata,
parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe
puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta _toistensa takana_ kumpikin
suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi
puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat
vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa
urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa,
mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia,
ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin
kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä
täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä
harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.
Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla
tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin
henkilö uskaltaisi yrittää.