Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen
ystäväni nuoren hevosen »_Pekan_» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja
ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten
hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan.
Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.
Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta
oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan
ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti
aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat
sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.
Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä
että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna
jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin
tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä
kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun
Pekan niskoittelun takia.
Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä
piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta
hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.
Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä
kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti,
että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin
viemään Pekan talliin.
Mitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei
kukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin
jotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä
herunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt
ajatuksissaan risti »_Pekka rievuksi_». Näytti siltä kuin olisi Pekka
ollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan
vaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas
kaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.
Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan
terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä
ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta
hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut
parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen
voimat näyttivät vähitellen palaavan.
Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä
siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen
laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet,
nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista
tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään
välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen
pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi
minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen
taas kulkemaan edelleen.
Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se
toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan,
käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti
taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku
kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan
ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin
talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella
kestitsin.
Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten
mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille,
jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista
kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme
virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun
kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen
Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen
— »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut
ylen kylmä.
* * * * *
Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen
tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan,
josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja
lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin.
Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää
uskallettu käyttää.
Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten
tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen
sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri
se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin
sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja
tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun
sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin
minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain
vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti,
miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa
etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri.
Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se
polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja
tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.
Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu
vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua
ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat
päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois
rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran
tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla
Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä
harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi
rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta
katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme
olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja
piehtaroida kinoksissa.
Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää
ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen
ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen
älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi
kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden
merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä
keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin
se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien
lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin
kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella
edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!»
Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain
lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän,
joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille
kolmelle yhtä hupaisaa.
Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle.
Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään
taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten
tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa
näytelmää.
* * * * *
Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu
hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi
suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi
erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo
oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen
ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat
kyllä riittivät.
Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli
matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan
iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta
kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle
kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen
kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu
tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta
ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään
välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.
Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä
iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu,
sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan,
mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua
lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan
lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin
katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka
heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata.
Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla
päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella.
Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista
varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»
Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi
isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän
erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka
sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen
vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen,
menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan
seisoskelevia hevosia.
Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa
ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi
se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon.
Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska
leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin
sille sokeripalan kädestäni.
Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä
lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se
tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti
sen kosteisiin, mustiin silmiin.
Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen
hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa
riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.
Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.
Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän,
että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja
hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.