Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä
ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme
johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin
kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin
tietä.
Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan
yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä
purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni
luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä
yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita
sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.
Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan
kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana
joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien
tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä
_aaltoilevasta_ valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö
länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja
kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman
vähintäkään vaihtelua.
Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin,
mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa.
Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia,
punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma,
sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle
taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja
tunturien yläpuolelle.
Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen
taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan
erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.
Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan
veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti
suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan.
Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi
tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan
perillä.
Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi
yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee
ainoastaan kerran eläessään.
Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille
nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina.
Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla
porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien
olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille,
uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in
»Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille
valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita
naiskasvoja.
Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet
kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö
niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista
muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto,
ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan
lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli
vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita,
missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa.
Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo
salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä
itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.
Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään
taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon
piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen
kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin
purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja
kesäisiä tuttuja ikään.
Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta
kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.
Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli
hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa
väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta,
missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs
luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme
ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle
Kirkkosaarelle.
Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei
kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin
esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.
Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin
sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut
livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä
samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja
pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko
syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on
mahdoton unohtaa.
Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili
avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta
lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.
Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät
tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme
astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi
vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli
silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen
punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren
ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä.
Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi
todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika
katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi
jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan
revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin
poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas
piakkoin kokonaan katosi.
Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon
ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.
Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta
ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen
yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä
kohti luoteista taivaanrantaa.
Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se
vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota
myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös
samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven,
joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt
holvi.
Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä
kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman
ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä —
edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein
yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla
heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin
kirjaeltuna.
Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla
oli jo kymmenen asteen pakkanen.