Kun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan paikkaan
pitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos tahdoimme
jouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme, päätimme panna
yötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen ainoastaan 15 astetta ja
aivan tyven.
Tottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä joutuvani
niiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä kesänä
Lapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut, tavallisesti
iloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi silmäni, mutta
kun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta siinä ihmeiden
maailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat, odotin mielihyvällä
niiden esiintymistä talviyössä.
Ja ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman
huvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja
parasta oli se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä
yksitoikkoisia ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.
Merkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi,
oli se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että
ympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä
olevien lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava
väri terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat
muodostamaan tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös
lumen peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella,
niin kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien
ympäröiminä.
Joka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki väsymys
aivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä mukavassa
reslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin valveutuneena alituisesti
vaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja italialaiseen malliin
rakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja valkeat kuvapatsaat
ympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja pengermineen ja pilvenkorkuisine
tornineen, jonka akkunoissa joku yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla —
loisti.
Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan
luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen
kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin
matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on
kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan
linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja
matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin
vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun
minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin
mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin
viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.
Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23
ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa
on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi
vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat
esineet.
Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut
kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan
talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun
pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä
valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat
kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti
loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän
samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka _yhtaikaa_
näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina,
riippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista.
Muudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja
oman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan
koetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki
kauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat
professori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita
katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä
kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra
Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin
tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki
silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen
kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan
ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.
Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta
kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan
kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia
virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion
kuin hra Granit.
Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello
kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön
peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin
tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin
aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi
sanoa, että oli aamu.
Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina,
jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin.
Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut
täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville
kaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin,
milloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että
taiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut
vaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä
näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä
ojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa,
siinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan
isän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla
kuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen
suurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa
vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali
Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat.
Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt
olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli
niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston
vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna
näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen,
jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden
haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille
kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon
perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli
vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta
maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata
hautoihinsa.
Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen
myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.
Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei
hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen
kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita
piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman
pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman
lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee
miellyttävintä kesälämpöä.