Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä
piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen,
jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua
viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.
Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se
valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla
oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa
pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui
silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia
niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää
hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli
ajatellakaan matkaa!
Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen
kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein
ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen
vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat
katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä
päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution
seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi;
mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen
saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen
perhepiiriin.
Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään
rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi
lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut
pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.
Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten
tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi.
Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin
käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.
Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen
pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.
Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin
välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota
ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto
oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa
hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.
Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.
En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja
iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta
nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti
odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja
tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt
liian suuressa arvossa.
Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä
työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan
muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni
joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.
Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan
peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä
rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan
tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien,
metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan
akkunoista tervehtiessä.
Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari,
että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin
vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa
säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen,
leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin
suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja
varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.
Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski
lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas
vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin
teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.
Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi
peninkulmaa pohjoiseen päin.
Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi
tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään
revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen
jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa
arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti
loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen
keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa
pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset
valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä
jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään
ympäristöön.
Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä
suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti
minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.
Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan
salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita
olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa
hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen
Ilmestyskirjaan.
Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan
loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.
Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan
etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa
taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä
erinomaisen hupainen.
Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän
kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä
lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä
puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.
Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin
Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon
olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua,
joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.
Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä
kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin
kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.
Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa
uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka
kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja
uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.