On komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat
venettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi
tahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä
kuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.
Sauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja
»polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä
verenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen
elämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne
tunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat
vetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa,
näyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen
suurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain
hyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan
tanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat
ovat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin
tapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa,
sattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin
Job vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan
sen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan
veneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus
äkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu
karille.
Nivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat
siihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista
kuvitelluista elävistä olennoista. _Koiraskiviksi_ kutsutaan sellaisia
vedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin
pöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; _naaraskiviksi_ nimitetään
taas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi
rajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin
jonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä
tarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä
kohtia sanotaan _suvannoiksi_, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin
rasita.
Kuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi
rantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme _Tapojoki_-nimisen sivuhaaran
luoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen
helmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin
romantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi
vienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana
oli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa
virkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa
jälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi
Luosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.
Silloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla.
On mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään
tuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi.
Oli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä
oli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi
eteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale
mitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona
»loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä
ja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä
karille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä
vieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla
päästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin
laivoihin.
Kun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä
eloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä
puuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.
Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että
minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä
kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä
minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä
oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä
ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»
Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä.
Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella
rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä
matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan?
— »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? —
»Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta
vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»
Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.
Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.
Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja
vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään
uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.
Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten,
sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan
kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä
äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa
erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä
odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.
Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse _Yllästunturi_ ja, niinkuin näytti,
aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko
tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä
ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät
väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja
ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt
näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä
lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata
usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse
tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.
Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat
korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.
Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien
välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja
teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin,
sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.
Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme!
Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan
säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.
Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven
— ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa
pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus.
Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen
muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja
verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku
ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.
Viritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja
miten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin
saimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut
olla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme
palkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän
kun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin
puoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen
virkistävästi.
Tuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan
oven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa,
missä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.
Matka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli
sanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja
turhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin
tähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin
olemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä
kauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri
tahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä.
»Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin
kauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon,
ja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla
kestettyjen vastuksien lisäksi.
Kävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse
kuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun
maakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen
seiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien
rinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.
Polku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä
tukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa
tuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella
käyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli
pohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten
suon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa
sammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.
Suolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan»
järjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin
komennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli
Luosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme.
Voimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka
rohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän
ja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä
johtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa
erämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista,
sillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan
vastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille
osoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.
Tupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala
Yllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli
työnalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli
nyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.
Kahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen
oli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun.
Toverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä
matkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen
rantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta
oli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän
veneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin
kun he olivat noin kilometrin päässä siitä.
Toverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo
kello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme,
jolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.
Se joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu
suureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla
tukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan
yhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku.
Siistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan
kuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita
muitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia.
Niinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta
poissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi
se säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin
kiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei
silmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin
poistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta
huoneesta.
Ulkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin
sen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on
juuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin
päässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat
ja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi,
matalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.
Jokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka
ympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran
toisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.