Niin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin
tervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin
kesäpäivänä.
Aamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen
eväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet
auringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme
seurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven
vastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli
kuljettava vesitse.
Kauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan
suulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin
varastoihin.
Nyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta,
erämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.
Mikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan
tässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin
oli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet
myrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo
aikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt
putipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan
alastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät
tuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien
purojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät
mammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne
erämaahan eksyneiltä.
Aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain
aamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää
kasvavan _Lampovaaran_ rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän
varjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle —
vaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena»
— tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin
kilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin
näkyvistämme.
Niin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme
erääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien
metsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen,
jyrkän _Yllästunturin_ juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa
yllätyksien tenhopiiriin.
Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin
nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä
korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin
Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna
on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan
olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa
tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori
_Aavasaksa_ on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi
on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka,
mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään
mistään varsinaisesta _vuoresta_. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä,
ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten
kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan
muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat
niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä
kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä
harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo
valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin
Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia
kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden
muodostelemia.
Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan
harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti
toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.
Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina
kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä
nuoremmiltakin henkilöiltä.
Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin
helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä
syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme
tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä
kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen
toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.
Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen
levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä
kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin
tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin
pääsimme ylös jyrkännettä.
Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan
sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme
todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä
ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen
esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä
olevansa.
Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä,
persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut
houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi
eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada
käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja
tunturikuninkaita.
Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este
karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan
purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden
pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä.
Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen
olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin
jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy
tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi
nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain _uutta_
kiviharkkoseinämää.
Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö
niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa
kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin _laeksi_.
Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo
kaukaa olimme luulleet näkevämme.
Mikä jylhyys, mikä _ääretön_ jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään
täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä
vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja
kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle
näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli,
jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen
kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen
kehdolta.
Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet,
ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä
näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he
toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat
silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä
toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka
yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä
tietystikään voinut saada mitään käsitystä.
Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis
emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät
meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja
tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset
mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta
jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla
päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.
Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä
kaunis- ja voimakaspiirteinen _Pallastunturi_ ja itäisellä ilmalla
_Kumputunturi_, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman
päässä siitä paikasta, missä seisoimme.
Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla
Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla
auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken
sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan
vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat
ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava
alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä
ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä,
aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli
talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin
yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.
Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka
puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia
maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa
kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä
vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin
tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin.
Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä,
muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli
niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi
lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen,
jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi
tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.
Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle
yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.
Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi
niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein
ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.
Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten
luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla
lastatusta tunturista. Se on _Kullervo_. — Useinkin, kun istahdin
jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon
onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin
kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi
kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja
puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin
liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.