Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen
Kautta hentoin kesävihrerantain.
Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.
Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin
Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.
»Kohtaloa meidän valitelko
Ällös, hyvä vieras», joki lausui.
»Lyhempi kuin kesä pohjolassa
Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.
Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt
Kietoo sydämiä murhemuistot.
Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma
vaeltavan vilpoisata rantaa.
Keväänsäde säihkyi silmissänsä,
Kesä lauluissansa lämmin hehkui.
Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,
Kun hän jälleen rantamilla kulki.
Povessansa paloi huokaukset,
Kun hän vitkaan eten' erämaahan.
Vaan kun joutsen aikoi etelähän,
Käynti raskas rannoiltani kuului.
Hän se oli, jolta kevät, kesä
Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,
Hyiset hanget lunta sydämessä.
Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,
Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,
Jäinen hilekiilto katseessansa.
Kesänsä ei saavu enää konsa,
Mutta minun talvi kevääks siirtyy.
Taaskin kautta kesävihrerantain
Lintusten ma lauleloita kuullen
Riennän kauvas, kauvas onnellisna,
Päivän leikkiessä laineillani.»
Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä
nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä
näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi
solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta
köydestä.
Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu,
kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä,
tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä
erämaassa.
Mutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä
mielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut
lehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.
Äkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden
caltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät
silmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien
sirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia
rantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta
kiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille.
Tämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin
ylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin
valveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin
viistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä,
joita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien
välissä.
Kolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen
rantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä
ihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat
katsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän
venettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden
ohitse.